Olen
luonnollisesti tutkinut uskonnoista kaikkein eniten Kristinuskoa, joten ehkä
ymmärrän sitä parhaiten. Mutta en ole tavallinen uskovainen, kritisoin usein
uskontoja, niiden hölmöydestä. Ja seuraava lause, se on mielilauseeni, ”Usko
tuhoaa uskon”, siis sokea tottelevaisuususko, tapojen ja näkyvän toistaminen. Uskon,
että usko tulee ihmiseen niin, että Jumala todistaa itsensä olevaksi. Se ei ole
kohtalonuskoa, mikä pohjautuu enemmän kulttuurin tapoihin ja sattumiin.
Kristinuskossa oleellisinta on yhteys Jumalaan, Jumalan kuulemiseen. Se ei ole mielen eikä tunteiden kuulemista,
kylläkin huomioimista, se on kuin tyhjästä tilasta kuultua. Esimerkiksi
ajatuksiin tulee ponnistelematta joku ajatus. Minulla niitä on tullut kuolemaan
liittyen, ikään kuin Jumala lohduttaa minua, että kestän sen tuoman surun, ja
näen jotakin tulevaan aikaan liittyvää. Pari vuotta sitten näin unen, jossa
ystäväni tytär puuhaili ystäväni asunnossa, nyt hän on siellä, kun äiti on
halvaantunut.
Ihminen
käyttää apuna ymmärryksensä syntyyn esimerkiksi sanaa, kuvaa, itseään ja
musiikkia, ja ne ovat välineitä ymmärryksen syntyyn. Siinä mielessä poikkean
Raamatun sanomasta, jossa sanotaan, että ensin oli sana, sillä minusta
ihmisellä on ensin tunteet, syväsyntyiset, jo kohtuaikana mielessä kehittyneet,
ja siitä alkaa sisäisen minuuden kehittyminen ja se on koko Kristinuskon ydin,
löytää todellinen itsensä Jumalan avulla. Liialliset kehon toiminnat vievät
ihmiset valheellisuuteen, sillä kehon kautta syntyneet kuvat jäävät usein ja
liiallisessa vallassa peilimäiseksi ja valheellisiksi, jos ne toimivat ilman
sielua, tuota Jumalan kulkukäytävää.
Kuin elämäni
tärkein opetus on ollut joutua näkemään tuo sisäisen minuuden, tiedostamattoman
ja tietoisen vaikutus ihmisyyteen. Kun tulin takaisin tietoiseen puoleeni
katsomaan itseäni, näkemään itseäni, olin vielä tiedostamattoman vallassa,
enimmäkseen psyykkisen puolustuksen, jossa oli häiriöt käytöksessä ja kehon
kielessä, olin särkynyt, kun itseä ei saanut olla todellisena, silloin usko ei
riittänyt, kun ympäristö teki väkivaltaa. Minussa näkyi aggressiot ja viha.
Etsiessäni
itseäni, kirjoitin kirjan ”Kuoleman kädet”. Sen kuitenkin valtaa väärin
käyttävät miehet häpäisivät, ja kuvittelivat sen ylimielisyyden ilmentymäksi,
koska kuvaan asioita myös uskonnollisesti, koska se oli minun osaamiseni,
lapsuudessa opittu, mutta antaen sisäisen ohjata, vain kuunnellen automaattisesti
syntyviä sanoja.
Kirjan ehkä
tärkein minän kuvaus on väkivallasta syntynyt kehonolemus, ”ruumisolento”,
jossa ihminen alkaa kulkea, kun ei ole itsemääräämisoikeutta ympäristön
pakkokeinojen vuoksi. Tämä on koko materiaalisen kulttuurin vaikein ongelma,
toistaa valtaa pitäviä ja kulkea heidän mallinsa mukaan. Siksi sitä voi
tarkastella kulttuurien näkökulmasta, pakotetaanko ihmiset palvomaan valtaa
pitäviä ja he eivät voi yksilöityä. Tällaista ihmiskuvaa ei löydä tieteestä, se
on hyväosaisten ja valtaapitävien kuvausta itsestä, jolla on tahto ja halu.
Niissä ei kuvata ihmistä, jolla ei tahtoa ja halua ole, vaan he joutuvat
elämään olemattomuuden tilassa, jossa myös keho muuttuu tunnistamattomaksi.
Tämä ihmisen
sisäisyyden olemassaolo ei kiellä kehon hyvää hoitoa ja siitä nauttimista. Päinvastoin,
se tuo sen herkäksi ja nautinnolliseksi omasta sisäisyydestä syntyneenä, minkä
itse olen saanut takaisin vasta 35 vuoden ikäisyyteni jälkeen. Siihen asti olin
saanut kulkea mieskulttuurin oppien mukaan, liiallisessa kehollisuudessa, joka
vei pois elävän kehon.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti