sunnuntai 31. joulukuuta 2017

MYYTTISET AJAT



Myyttinen eli Jumaltaru on voimallinen vaikuttaja ihmisten mieliin. Kannattaa lukea Wikipediasta tämän määreitä. Myyttisyys on menneiden aikojen tietoa, jolla on ollut jumalaliset voimat. Myyttejä kuljettavat mukanaan erityisesti miehet, ja siksi juuri uskonnoissa miehet ovat sankareita. Myytti sisältää voimakkaan uskomuksen. Myytin kantajat ovat usein yhteiskunnassa erityisessä asemassa, eikä heitä saa kyseenalaistaa. Vanha testamentti on myyttisin, ja vasta uudessa testamentissa alkaa hieman tulla esiin järjen käyttöä, kieli on loogisempaa ja ymmärrettävää.

Myyttisyys liittyy nykytiedon mukaan ajatuksen kehittymiseen. Kun ihminen kohtaa sisimmässään ajatuksen, ensin syntyy tunne, joka aktivoi aivot, sen jälkeen on myyttinen vaihe, jossa syntyy erilaisia hahmoja, joita aletaan rakentaa uuteen kuvaan ja ajatushahmoon, mikä olisi ymmärrettävää. Joskus nuo hahmot jäävät päälle. Lopputuloksena on näkemys, jolla pyritään ymmärrykseen.

Vanhassa testamentissa voi hyvin nähdä, kuinka ihmisten valtaa kuvataan ihmisluonteiden perusteella kuten kiihkeys. Ja ihmisen luonteenpiirteen vahvin tekijä on fyysisyys, sen uskotaan muovautuvan juuri fyysisyydessä. Ajattelua ei vielä ole muutoin kuin uskomuksina, valtaa käytetään brutaalisti.
Myyttisyys elää ja voi hyvin yhteisöissä, joissa on korkeampi valta-asema jollakin yksilöllä toisiin nähden, ja uskomukset joita hän luo, ovat niin vahvoja, ettei niitä vastusteta. Vastustuksesta seuraa useimmiten rangaistus, mikä voi olla oman elämänsä menettäminen.

Usein ihmisille aiheutuu ristiriitoja siitä, hyväksytäänkö tunteet ihmisen kehityksen peruspilariksi, vai ajattelemmeko niin, että sanat, joita Jumalaksi kutsutaan, olisi perusta. Alussa oli sana, kun Jumala loi ihmisen. No ainakaan se ei vauvalla ole, siis kysymyksessä täytyy olla henkinen herättäminen. Tunne viestii kokemuksemme, sanat ovat selittäjiä sille, mitä koemme ja havaitsemme, sovittuja merkityksiä. Mitä pidemmälle ihminen kehittyy, sitä selkeämmäksi ja loogisemmaksi käy sanallisen viestinnän kyky selittää.

Raija



keskiviikko 27. joulukuuta 2017

IDEOLOGISIA ERHEITÄ



Ideologioissa kompastuu moneen mutkaan niiden yksiselitteisyyden vuoksi. Mutta ihminen etsii aina omaa totuuttaan, tietä jota kulkea, johon nojata, jossa kokee pysyvyyttä ja mikä on identiteettimme ylläpitäjä. Ideologiat ovat puutteellisia, ja niiden soveltaminen ei ole itsestään selvää.

Eilen katsoin ”Sisilialaisen”, elokuvan jossa pyritään etsimään oikeaa, ja jossa kuitenkin kaikissa paljastuu rikoksen tekijät omien etujen tavoittelemisessa. Mikään ei tunnu olevan pyhää ja rehellistä.
Itseäni ja teitä kiusatakseni, kehittelen ideologista näkemystä, joka on vajavainen ja yksinkertaistettu, niin kuin me ihmiset olemme. Miksi juuri Sisilialaisessa nousi esiin kommunismin ja Kristinuskon oikeellisuus. Kristinuskoon liitetään useimmiten kaupankäynti, ikään kuin se suojelisi meitä valitsemasta väärin. Valintaa se helpottaa ja opettaa, mutta ei ole takuuna Kristinuskon perimmäisyydestä. Kommunismi on itse asiassa aika lähellä kapitalismia, sekin pyrkii jakamaan.

Kristinuskon ydin on yhteys Jumalaan, ihmisen on tutkittava sisintään, löytääkseen puhuttelevan Jumalan. Näin ihminen saa hallintaansa ajatuksiaan. Itselleni kaikkien pyhintä ovat ITSESTÄÄN syntyvät tunteet, ilman valintaa, ilman pakkoa. Tällöin ne ovat aitoja. Jo suhde Jumalaan tuo valinnan, ihminen tarkastelee kokemustaan, tunteitaan ja ajatuksiaan, hän on tietoinen. Mutta tunteet syntyvät tiedostamattomasta, ja ollakseen aitoja niiden on synnyttävä itsestään ilman ulkopuolisen tunkeutumista niihin.

Miten tuohon sopii sitten ajatus, että tunteet voivat tulla Jumalalta? Juuri tässä kohtaa on uskoni ydin, ne tulevat tuntemattomasta lähteestä, ilman että niihin liittyy kaupallisuutta kuten kapitalismissa tai tottelevaisuutta kuten kommunismissa. Poliittiset ideologiat eivät oikeuta pyhyyttä, eivät aitoutta, eivätkä ihmisyyden olevaisuutta aidosti, ne ovat ilman Jumalaa toimivia ihmisyyden suhteen, ne ovat materialismia. Henkisyyden ydin on aito kiinnostus, kaipuu, mieltymys ja viehtymys, jossa syntyy ihanteita, joihin pyritään.

Viattomien lasten päivän kunniaksi!

Raija



tiistai 26. joulukuuta 2017

EMPATIAN ERI LAJIT



Joulupyhinä olen yrittänyt sivistää vanhaa päätäni. Olen lukenut Elisa Aaltolan ja Sami Keton kirjaa, Empatia. Se avaa monella tapaa ne erilaiset muodot, jotka empatiaan liittyy, sekä hyvässä että pahassa. Kognitiivinen, affektiivinen, ruumiillinen, ja reflektiivinen. Kun näitä eri muotoja avataan, saa kyllä siristellä silmiään parikin kertaa, kun natsi-Saksan Himmler kuvataan empaattiseksi, vaikka kyllä itse käyttäisin nimitystä samaistuminen. Hän samaistuu omanlaisiin, siis itseensä, ja ihailee sitä yli kaiken. Joka tapauksessa kirja on kyllä perusteos ihmisen havainnoinnin ongelmallisuudesta.

Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että empatia puuttuu ihmisiltä tyystin, jos heille annetaan valtaa. Valta sokaisee ja tekee ihmisestä pedon. Ikään kuin ihanteena voisi pitää sitä, että me jaamme kokemuksemme eläytyen toisen kokemukseen. Myötäelämme sitä ja koitamme saada näkemyksen toisen kokemuksesta. Se on hyvä sosiaalisuuden ydin. Kun valtaa annetaan, ihminen alkaa tarkkailla toista kuin kiikaroiden, jolloin toinen ihminen esineellistyy.

Myötäeläminen ei ole helpointa, mutta toisaalta se on meissä synnynnäisesti, juuri lapset osaavat sen. Se vain kadotetaan matkan varrella.

Vallan ytimessä on johdannaisuutta, meitä johdatetaan kylmään tarkkailuun. Myötäeläminen katoaa kun emme anna toiselle subjektiivista arvoa. Paras keino myötäelämisen elvyttämiseksi on hyvin yksinkertainen, kuunteleminen. Mitä enemmän ihmisellä on muistikuvia, sitä helpompaa on eläytyä toisen kokemuksiin. Mutta toisaalta herkkyys kokea toisen kokemuksia, liittyy omiin tunneperäisiin kokemuksiin.

Raija




sunnuntai 17. joulukuuta 2017

JOULURAUHAA!


On kaikilla lapsilla maailmassa
pieni tiukunen helisemässä
syvällä sydämen sykkyrässä
se lapsessa hellästi soi

Ja vaikka se tiuku on piilossa
sen kuulee lapsen ilossa
ja näkee valona katseessa
kun hän unelmoi

Oi kaikki tiukuset helähtäkää
maailma aikuiset herättäkää
On lapsilla ikävä leikkimään
he kaipaavat syliä hyvää

Inkeri Kilpinen

Joulun iloa ja hyvää sydäntä kaikille!

Raija

perjantai 15. joulukuuta 2017

INNOSTUNEISUUS LAPSUUDESSA JA NUORTEN VÄSYMINEN


Olen sanonut usein, että lapsuuden leikki ja innostuneisuus ovat tärkeimpiä asioita, joita lapsuudessa tulisi tarjota ja suojella. Tämän ohi ajaa useimmiten sanakieli, jota ei pidä väheksyä, se on mitä tärkein tiedollinen ja taidollinen tekijä elämässä pärjäämisessä, mutta se ei saa haudata tunteita.
Istuin eilen kampaajalla, ja siinä sekä asiakkaat, että henkilökunta yhteen ääneen paheksuivat nuorisoa, kuinka he eivät jaksa enää tehdä mitään. Ja ennen vanhaan oli tietenkin paremmin. Tämä todellisuus on täydellisesti totta. Erittäin suuri osa nuorista väsyy voimattomaksi, eikä mikään onnistu. Taustalla tuohon voimattomuuteen on järjestelmällinen opetuskulttuuri, jossa sanakieli on peittänyt tunteet ja niiden kautta syntyvän innostuksen. Liian usein näin päiväkodissa työskennellessä sen, ettei lasten annettu innostua, sitä rajoitettiin ja paheksuttiin. Ohjattavien lasten tuli olla hyvin hallittavissa.

Tämä ongelma ei poistu kauhistelemalla. Se pitää ottaa tosissaan ja tutkia syitä ongelman syntymiseen. Pelkkä leikki ei riitä lapsen hyvinvoinnin turvaamiseen, on opittava havainnoimaan lapsen leikin sisältöjä lasta tukien.

Innostuminen ja sen taustalla oleva tunne pitää yllä voimavaroja, jaksamista, sinnikkyyttä, keskittyneisyyttä ja yrittämistä. Ja tämä takaa sen, että lapset jaksavat yli nuoruuden vahvasti aina aikuisuuteen saakka. Tämän innostuneisuuden ylläpitämiseksi tarvitaan leikin suojaa. Ensin se kestää yksin leikkimisenä aina 3 – 5 vuotta, ja vasta sitten lapsi alkaa leikkiä rinnakkaisleikkejä ja sosiaalisia vuorovaikutusleikkejä. Tämä on todennettu monissa psykologisissa tutkimuksissa. En oikein usko, että stressihormoni, jota on mitattu lasten ryhmässä olemisen tarpeellisuudessa, olisi oikea mittari ymmärtämään innostuneisuuden merkitystä pitkäkestoisessa jaksamisessa. Yksistään ihastuksen kokeminen ja siitä lapsen oman löytäminen kestää vuosia, ettei se ajaudu pelkän samaistumisen kuoreen.

Olen sitä mieltä, että nykyisten nuorten aikuisten jaksamattomuus johtuu kasvatuskulttuurimme ongelmista, jossa tämä tunne-elämän kehitys on huomioimatta. Lapset opetetaan tietoiseksi liian varhain eikä itsetutkiskelulle ja sitä kautta itsetuntemukselle jää tilaa. Lapsen on löydettävä itse oma innostuksensa aktivoivasta ympäristöstä. Tämä varhaislapsuuden liian tietoinen kehittäminen ja sosiaalistaminen tulevat paljon itäisen naapurimme opeista. Oppiminen on sen kulttuurin pyhyyttä, johon ei saa kajota. Kyllä meistä kehittyy sosiaalisia sätkynukkeja, kun noudatamme näitä oppeja, mutta ihmisyydestä katoaa puolet pois. Valitettavasti myös sairastuvuus lisääntyy ja yhteiskunta pyörii lääkärikeskeisesti.

Kasvattajan tehtävä on ohjata innostuneisuutta monipuolisesti, niin, että lapsi voi löytää itsestään niin fyysisten, sosiaalisten kuin tunne-elämänkin voimaa antavat tekijät. Jos lapsen innostuneisuus johtaa vain fyysisiin suorituksiin, se voi viedä voimat täysin. Ihminen on kokonaisuus. Tunteet on voimavaralähde.


Raija

tiistai 12. joulukuuta 2017

VAPAA VALINTA, ONKO SITÄ?



Ihmisellä tulee olla vapaa valinta, mutta onko sitä? Siihen liittyy myös vahvasti juuri se, että vapaan valinnan jälkeen on myös vastuu.  Edellisessä blogissani kirjoitin sielun kuolemasta. Tämä on minulle merkittävä periaate. Välinpitämättömyys ja kunnioittamattomuus johtavat sielun kuolemaan. Se on myös Kristinopin perussanomaa, välittää. Kulttuurisesti on tärkeää nähdä, että alistettuun asemaan saattaminen johtaa ihmisyyden tuhoon. Koska naiset ovat olleet alistetussa asemassa uskontojen tähden, heillä on sieluttomuutta enemmän kuin miehillä, joilla on ollut valtaa. Valta itseensä on tärkeä osa vastuun ja vapauden kontekstissa.

Vapaata valintaa ei ole enää, jos ihminen on päätynyt aggression alle. Tätä on tutkinut Suomessa paljon nyt jo edesmennyt aggression tutkija Kirsti Lagersbetz. Hataran muistini kätköistä minulle on jäänyt sellainen kuva, että hän väitti aggression olevan ensimmäinen. Pohdin silloin lukiessani paljon sitä, onko syntyminen sellainen prosessi, jossa aggressio on ensimmäinen reaktio. Tulin siihen tulokseen, että sitä tarvitaan puolustukseen, mutta kohtuaikainen mieli, eli unet, joita silloin esiintyy, ovat se ihmisyyden alkutekijä, joka antaa tilan tunteiden tulemiselle. Riittävän hellän hoivan seurauksena mielen syväsyntyisin, kohtuaikainen kokemus pääsee esiin. Jos yksilöä kohdellaan hyvin, nämä tunteet tulevat mahdolliseksi. 

Syvätunteiden analyysissä tunteiden kohtaamisessa on sekä kohde että tekijä vapaan valinnan prosessissa. Jos aggressio ja puolustus ovat mielen pääasiallinen kokemus, ei valintaa ole siten, että ihminen valitsisi kokemuksensa turvin. Aggressio on jäänne syntymäpuristuksesta, ja tulee kehosta, ei tunnekokemuksesta. Kun ihmisellä ei ole itseilmaisussa tunteiden mahdollisuutta, kehosta nousee aggressio puolustuksena ylös. Ja sitten kun toivottomuus on jatkuvaa, ei synny edes aggressiota, syntyy lamaannus.

Kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri on sanonut. (AL 18.8.2002) ”Perinteiset hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa. Niillä ei ole enää itsestään selvää paikkaa.  – Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, rehellisyys. Suomalainen kasvatus- ja yhteiskunnan arvot yleensä – irtautuivat klassisista hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska hyveitä oli käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä. Ehkä me vain halusimme lisää vapautta.  - Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä, kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti”.


Raija

perjantai 8. joulukuuta 2017

KÄYTÖS SIELUN KUOLEMASSA



Käyttäytymistä tutkii psykologia. Ja mikä on tieteessä tutkittua, sitä kutsutaan myös totuudeksi. Käyttäytymistieteissä on monia eri alalajeja ja ne ovat kehittyneet hurjasti viimeisinä vuosikymmeninä. On opittu erittelemään eri lähteistä syntyviä tunnereaktioita, kuten esim. kehotunteet. Pavlov esitti koirien sylen syntymästä teorian, ja behavioristit kuljettivat pitkään omia näkemyksiään oppiaineissa. Viime aikoina on todennettu, että endorfiinit tuovat mielihyvää, jonka urheilu voi antaa. Ehkä nämä kaikki ovat ihan totta, sillä jos ihmistä katselee eri tasoissa, häneltä löytyy nämäkin puolet. Me olemme eläimiä ja raadollisia loppupeleissä.

Mutta näin ei ole pakko käydä. Voi valita myös inhimillisen tien. Ensimmäisessä kirjassani olen erotellut ruumiin ja sielun. Kun sielu, eli tunteet otetaan ihmiseltä pois, hänestä tulee eläin. Hän alkaa käyttäytyä huonosti. Millään ei ole väliä, sillä nuo tunteet, jotka ovat oppimisen äiti, ovat kadonneet ja yksilö lakkaa rakentamasta. Tunteet laittavat liikkeelle halun ja tahdon ja jos ne otetaan yksilöltä pois, hän alkaa käyttäytyä aggression ajamana, epätoivoisena ja tuskallisena. Kun häneltä otetaan pois itsemääräämisoikeus, hänelle ei synny toiveita, ei uskoa itseensä, eikä rakkauden kokemusta. 

Olen todella pettynyt siihen, että varhaiskasvatussuunnitelman vaatimuksissa tämä osaamisen taito kasvattajilla ja opettajilla on heikolla tolalla.

Tunteiden puuttumista ei juuri psykologiassa ymmärretä, vaan uskotaan ihmisen valintaan. Minä en usko tuohon valintaan. Kun toivo viedään, eläin jää ruumiillistumaksi, kirjassani ruumisolento. Aggressio jyllää ruumissa ja ihminen käyttäytyy sattumalta syntyvien tapojen irvikuvana. Häneltä puuttuu johdonmukaisuus, usko, toivo ja rakkaus. Hän ei konstruoi tulevaa, jos siihen ei anneta mahdollisuutta. Ympäristö on suurempi vaikuttaja yksilöön, kuin tunnustetaan. Persoonallisuustieteet ovat vieneet todellisuuden kauas ja syyllistäneet yksilön, vaikka puukkoja on sadellut selkään ja sydämeen.

Yhäkin tänä päivänä voin kokea sielun kuoleman kuten nuoruudessa. Yhäkin tänä päivänä voin kokea, kuinka käytökseni muuttuu brutaalimmaksi, kun tunteita ei ole. Yhäkin minussa on vain eläin, kun sieluni kuolee. Siihen ei auta opetukset ja hyvät tavat, siihen auttaa vain kunnioitus, jossa minulla on toivoa, itsemääräämisoikeus ja usko rakentaa tulevaisuutta.

Raija





maanantai 4. joulukuuta 2017

MIELI HOITAJANA



Positiivinen ajattelu ja mielen huijaus ovat nykyään kysyttyä trendiä. Mutta onko se viisasta! Tunnetusti leikkimielisyys on kuvittelua, jossa etuaivolohkolla asutaan ja leikitään, ja kuvitellaan sekä tavoitellaan tulevaisuutta, uutta ja parempaa, mitä mieli tuo kokemukseen. Kannattaako tämä huijaus? Ehkä siitä on hetkellisesti apua, jopa vuosikymmeniä, mutta loppumetreillä elämää voi tulla dementia vaivoiksi.

Joskus on pakko alkaa kuvittelemaan itseään onnelliseksi, jos ei pääse pois vankilasta. Olen kokenut tämän nuoruudessa, enkä saanut mistään apua. Mieli riutui totuuden vastaisissa toiminnoissa, ja silti piti hymyillä onnellisen näköisenä. Mielen positiiviseen olemukseen liittyy vahvasti usko, toivo ja rakkaus. Jättämällä taakseen negatiivisen kokemuksen, voi saada hetkellistä iloa. Tuleeko uskon olla utopiaa, vai voisiko elämä antaa positiivisia kokemuksia arjessa, totuuden nimessä ja toisista välittämisessä. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että toinen ihminen toisen arvioijana näkee toisessa useimmiten pahaa. Kuin olisi niin, että positiivisissa huuruissa eläminen ja pahan jättäminen itsessään sivuun, heijastavat sen kuitenkin toiseen ihmiseen.

Kun jouduin elämään totuuden vastaisissa näkemyksissä ja kieltämään totuuden ympäristön pakottamana, se oli helvettiä sielulleni. Toivoa ei ollut, oli elettävä kuvitelman turvin. Aivan selvästi olen todennut sen, että jos ympäristössä on tulevaisuuden toivoa, myös unet ovat toivoa tuottavia, mutta jos ympäristö luo epätoivon, myös unet ovat ahdistusta tuottavia.  Mieltään voi huijata positiivisiin kokemuksiin, mutta jonain päivänä se totuus vaan kävelee vastaan ja on kohdattava se.

Kun on riittävän turvallista, ihminen kykenee kohtaamaan todellisuuden. Itselläni rankka kokemus oli niin ruhjova, että masennus ja romahdus tulivat voimakkaana.  En saanut ammattiapua, koska minua ei uskottu. Totuudesta puhuminen on usein mahdotonta, pakenemme positiivisuuteen, ja totuuden puhujat leimataan häiriköiksi tai mielisairaiksi, jotka keksivät omia tarinoitaan. Mutta mieli muistaa, kehomuisti on vahva. Kaksi vuosikymmentä meni, ennen kuin oli mahdollisuus kohdata kokemani asia, mutta ammatti-ihmisillä ei ollut kykyä kohdata sitä ollenkaan.

Positiivisuuden harhat voivat olla monien muistiongelmien taustalla. Olen sitä mieltä, ettei mieltä kannata huijata, se kostautuu.

Raija