Jokaisella meillä on omanlaisensa mieli, niin monista asioista koostunut, ettemme aina ymmärrä, mitä kaikkea se sisältää. On katoavaa ja kertyvää muistia, kielen kehityskuviot, tunteet, normit, arvot, tavat, oppiminen, yhteys ympäristöön. Niin monesta asiasta mieli koostuu, etten ymmärrä itsekään, miten siitä saisi selvää. Sen tiedän, että mielenterveysongelmaiset laitetaan yhä paarialuokkaan, heitä arvioi ympäristön ihmiset, eikä kontrolloidulle anneta puheoikeutta. Määrittelisin mieltä tasapainoksi itsen suhteen, terveyden vaalimiseksi ja suojelemiseksi, millä ei tuhota itseä eikä muita. Mieltä luokitellaan myös järjelliseksi toiminnaksi yleisessä käsityksessä, arvojen hengeksi.
Miten iloiseksi tulinkaan tutkimuksesta, kun selvitettiin lasten naurun kykyä selviytymisessä, se on yksi psykologinen puolustusmekanismi, kuinka se helpottaa elämää ja selviytymistä, huumorina. Psykiatriassa nauramista on jopa luokiteltu sairaudeksi.
Yhteisöllisessä selviymisessä ja ihmissuhteissa mieli on kuin peilien sali, jossa peilaamme kokemuksiamme, näemme itseämme toisessa, joskus järki voi kehittyä viisaudeksi, oppimisesta tulee ohjaava tekijä eteenpäin menoksi. Mielen vahvin vaikutus on tunne-elämässä.
Vaikka oppiminen on ollut haasteellisin asia, olen silti oppimisoptimisti. Kehittyminen ja kasvu on vienyt poluille, jossa muisti ja kokemukset ovat ohjanneet oppimisessa valintoihin ja/tai pakkoon, väistymiseen ja välttelyyn, mikä ei aina ole ollut arvostettua. Puheoikeuteni puuttumisen vuoksi kielten oppiminen on epäonnistunut, ja mielen tutkimisesta tuli pääväylä ymmärtää ihmisyyttä, kuten kielen synty ja tuleminen sekä pysyminen aivolohkoilla ja sanan säilyminen kuvana, ja toisaalta mielikuvituksen jäsentyminen itsen hallinnan oppimisessa ja liittämisessä sanakielen merkityksiin ja erittelykykyyn. Mielen puuttuminen vei suorittamiseen, puuttui tahto ja halu. Teot olivat tapoja ja reaktioita. Olen ihmetellyt, kuinka kielten oppiminen on tuhoutunut, kun puheoikeus on ollut minimissä. Psyykkisessä puolustuksessa huutoa en pidä kielen oppimisena, vaan hätähuutona. Olen joutunut kysymään, miten sanakieli onkin kuin etsiytynyt äidinkielessä syvimpiin uriin ja löytänyt minuuden eri puolia sielusta mieleen, minän pysyvyyden perustekijöitä, olla itseilmaisun suhteen ihmisyyden ytimessä, luovuuden, leikin ja merkitysten löytämisessä.
Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen eivät ole itsestäänselvyys. Kun pysymme psyyken suhteen ilmaisukykyisenä, puhumme sanakielellä ymmärtääksemme toisiamme, peilautuminen ja itselle sekä toiselle myötätunto on ratkaisevaa. Jos jäämme vain sanakielen varaan, emme välttämättä opi myötätuntoa, emme saavuta ymmärrystä toisen kokemaan. On tunnistettava ensin omat tunteet, koettava itseys positiivisena ja kyettävä leikkimään sanojen avulla, tarinakuvana, mitä toinen sanoo. Syvän tunnekokemuksen saavuttaminen vaatii ensin myötäelämisen itseä kohtaan, että tunnistaa sen toisessa, tiedostaa mitä se on, eikä koskaan voi tietää mitä toinen kokee ja siten puheoikeus on ehdoton oikeus kuulemiseen. Kuuleminen on ensin itsen sisäisen kuulemista. Jos ja kun ihminen on kaltoin kohdeltu ja menettää itsensä, kuuleminen estyy, yliaktivaatioon joutunut mieli jännitteenä aistimisessa hajottaa kuvia, liian voimakkaat tunteet, liiallinen pelko voi estää kohtaamasta niitä. Jatkuva psyykkisessä puolustuksessa oleminen estää tunnekeskuksen toimintaa, se on todettu aivokuvauksissa tieteellisesti, mielikuvitus ja tunteet estyy ja tyrehtyy.
Ajattelen, että ihmisyyden oikeuksia voisi tarkastella objektiivisemmin unohtamatta subjektia, mutta tiedän, ettei se ole helpoin asia, karkailevaa ja hajoavaa mieltä ei ole helppo tavoittaa, hyvä kohtelu estäisi muistin karkailun. Mieltä on vaikea nähdä ja ymmärtää ympäristöstä käsin, mieli ei välttämättä näy ulospäin sellaisena kuin se on kokijalla ja tarkkailu vie tarkkailijan omiin kokemuksiin, eikä psykoosiin sairastunut henkilö sitä itse välttämättä tiedosta, ei omia kokemuksiaan todellisesti eikä toisen. Parasta mielen suojaa on hyvä kohtelu, kuuntelu ja ihmisyyden kunnioitus. Se voi olla vaikeaa, jos tilanne on akuutti, eikä ajatuksia saa koottua, kun depressio ja mania jyllää.
Minun on jo helpompi käsitellä psyyken kokemuksia, koska sairastuin 44 vuotta sitten psykoosiin. Osaan jo nauraa sille, ja on mielenkiintoista tarkastella asiaa. Olin lähtenyt kävelemään kerrostalossa vuonna 1979 ja soitellut ovikelloja, ambulanssissa olin huutanut vitamiineja ja psykiatrille sanonut, että kaikki johtuu anopista, mutta ne muistikuvat ovat minun, enkä välttämättä ole sanonut niin, kuljeskelu rappukäytävässä on todistettu, samoin psykiatrille sanominen. Psykiatria nauratti niin paljon anoppiajatukseni, että hän nousi tuolistaan ja meni järjestelemään kirjahyllyä, ettei naurunsa olisi minua järkyttänyt. Muistikuvat psykoosissa voivat tulla nykyhetkestä, viimeaikoina tapahtuneista, tai vain reaktioista ympäristöön, myös menneisyydestä. Minulla oli ollut juuri riita anopin kanssa.
Löydän selkeästi jatkumoita, joita kauhu on tuottanut elämääni, persoonallisuuteni kehitys, oppimiseni, mahdollisuuteni yhteisössä, miten minuun on suhtauduttu, miten kohdeltu, miten annettu puhua.
Mieltä voi tarkastella niin monesta näkökulmasta käsin. Itselleni selkein ja vaikuttavin on ollut kauhu ja siitä mielen kehityksen konteksti. Kun olen ollut kauhun alla, ajatukset ovat hajonneet, muisti repeillyt, mutta sitten kun nurkkaan ajettuna olen ollut tarkkailijana tapahtumista, olenkin oppinut havainnoimaan ja havaitsemaan tarkasti asioita, mitä tapahtuu ja miten ihmiset suhtautuvat siihen.
Kehitys, kasvu ja oppiminen sekä kypsyminen eivät aina mene niin kuin oppikirjoissa kerrotaan. Toisessa asiassa tapahtuu kehitystä, kuten kieli, mutta tunne-elämä voi mennä lukkoon, pahimmillaan ahdistus on niin kovaa, että ihmisellä ei ole muuta tietä kuin paeta, tai jos siihen ei ole mahdollisuutta, psyyke voi tuhoutua ja mieli murtua. Kun luin kirjan Jäljet kehossa, Bessel van der Kolk, ymmärsin, että suhde ihmisyyteen on ideologista ja takapajuista, traumatutkimuksia ei huomioida ja diagnoosit on kehitetty yksipuolisten näkemysten varaan kuulematta ihmistä. Kun se on koko maailman terveyskäsitteiden näkemys, ei siitä voi tulla hyvää tulosta.
Kun lukee useita psyyken vaurioitumista kuvaavia tekstejä, huomaa, että niissä ikään kuin käsitellään jotakin traumaattista tapahtumaa, mutta ei huomioda sosiaalista kontekstia tässä ja nyt jatkumona, miten traumaa pidetään yllä rankaisemalla ja häpäisemällä. Kun itseyteni katosi psyyken vaurioitumisessa, se kuvattiin assosiaatioksi psykiatrian kielellä, eli minuuden osat eriytyvät toisistaan, eivätkä saaneet tietoista yhteyttä toisiinsa, itsen kokemusten hylkäämisinä osiksi. Monissa kuvauksissa olen huomannut, että yksilön katsotaan kuvittelevan asian, mutta jos todellisuudessa tapahtuukin niin, ettei se ole kuvitelmaa, vaan totta, sitä ei huomata. Kirjassani Kuoleman kädet kuvaan tätä kehitystä, jolloin keho ikään kuin irtaantuu itsestä omaksi toimintaulottuvuudeksi ilman yhteyttä sisäiseen minuuteen, tahtoon ja haluun, niin nimesinkin sen ruumisolennoksi. Tahtoni ja haluni oli estetty ympäristön taholta.
Kun kuuntelee ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuuksia valintoihin, näkee kuinka he voivat purkaa vihaansa esim. lääkärille tai terapeutulle, mikä voi olla tervehdyttävää, jos ammattiosaaminen on hyvää palautteena. Itseäni ei uskottu lainkaan, en saanut apua, tapahtuma elämässäni oli tabu.
Mielenterveydessä on myös kaikista aivomekanismeistä huolimatta, riippumatta tai riippuen kysymys oikein tekemisestä, mitä ei mantelitumake noudata, se vain reagoi, traumatisoituneilla vahvimmin ja tuhoaa heidän kykyä vapautua tuskasta ellemme opettele siitä irti, sekin mahdollista hyvässä ohjauksessa eri menetelmin. Kun ihmiseltä viedään mahdollisuudet toimia valiten ja psyyke on jatkuvassa puolustuksessa, ei oppiminen onnistu, psyyke tuhoaa muistinkin. Vasta lähtemällä työelämästä olen oppinut käyttämään kielen menetelmiä luomalla uusia kuvia, vapautumalla mielikuvitukseen ja kokemukseni kohtaamiseen puhumalla tapahtumista totta, etsimällä minuuteni kyvyt itseilmaisuun hallitusti teatterissa näyttelemällä ja käsittelemällä asiat. Valheiden maailmassa tästä on rangaistu, sillä miellyttävät sadut on aina mukavampi kokea, totuus vapauttaisi, mutta ei rikollista mieltä, se on kostoa toistava, rikollinen mieli käyttää valtaa ja valheita saadakseen johtaa asioita, joskus voi olla kysymys siitä, ettei kykene, minun oli pakko saadakseni säilytettyä mieltä toimintakykyisenä.
Yksi parhaimpiin kuuluvista rikosromaaneista on Jo Nesbon kirja Veitsi, mitä voisi sanoa filosofiseksi näkemykseksi vapauteen pyrkimisessä. Se kuvaa ja kysyy, miten ihminen vapautuu, ja roolihahmot saa vapautumisen, kun tappavat rikollisen, omatunto puhdistuu, kun pahatekijä, raiskaaja ja murhaaja saa tuomion ja se tapetaan itse, oikeus otetaan omiin käsiin. Miten päästä vapauteen omastatunnosta, tehden, uskoen vai noudattaen lakeja, on myös kysyttävä moraalista oikeutta? Siinä on ikuinen kysymys. Pitäisikö olla monta jumalaa, että osasimme pohtia enemmän moraalin ytimiä? Kun laitamme toisen kantamaan omia syntejämme, emme pääse totuuteen oikean ja väärin tekemisten suhteen. Lakihenkisyydessä on se vaara, että nostamme itsemme Jumalaksi. Jos vapaus tulee vain pahan tekemisestä, olemme menettäneet Jumalan, ehkä sittenkin on tarkoitus miettiä tämän merkitystä, kantaa omat syntimme ja tekojemme seuraukset, eikä jatkaa pahan viemistä eteenpäin kostamalla.
Todellisuus aivokuvantamalla on kiinnostava katsottavaa ja luettavaa. Kun trauma on päällä, aivojen toimintoja kuvatessa on todennettu, että limbinen järjestelmä eli tunnekeskus ei aktivoidu, kuten ei myöskään puhekeskus, ja traumatisoitunut on kykenemätön toimimaan itselleen myönteisesti. Myös nk. vagushermosto aktivoituu joko myönteisesti tai kielteisesti, mikä ohjaisi peilisoluja, eli tuon mediaalisen vartiotornin aivoaluetta etuaivolohkoa ja limbisen järjestemän yliaktivaatio on mantelitumakkeessa puolustautumisen moodissa, hyökkää ja puolusta.
Yhteisövallassa ja toisten kontrolleissa ihmistä hajotetaan havaitsemisessa ja havannoimisessa, ajatukset mitätöidään, estetään ihmisten tapaamista tekemällä kohteesta hirviö. Muutama esimerkki. Töissä puutuin yhden opettajan taholta kaltoin kohteluun lapsen suhteen, olin töissä päiväkodissa. Pyysin kokouksen. Johtaja oli järjestänyt asian niin, että toisen osaston kaksi henkilöä tuli kokoukseen ja he haukkuivat minut täysin pystyyn kuinka ilkeä ihminen olen, kun en kunnioita korkeammassa asemassa olevaa opettajaa, minut häpäistiin. Seuraavana vuonna johtaja itse joutui tämän lasta kaltoinkohtelevan opettajan pariksi, antoi sitten potkut hänelle, kun ei kestänyt nähdä julmuutta. Olin herkkä puuttumaan ongelmiin. Huomasin, että lasten kurapuvut olivat niin huonkuntoisia laadultaan kuin kuluneina, että tietoa tarvittiin lisää asian korjaamiseksi, lapsilla oli kylmä räntäsateessa, vaatteet kastuivat läpimäräksi. Kutsuin toimittajan Aamulehdestä tekemään juttua, ja hän tuli, juttukin tehtiin. Koin ikävänä sen, ettei kukaan tullut työntekijöistä mukaan tukemaan minua näkemyksissäni. Näitä hahmottamisen estoja ja havaitsemisen rajaamisia sai kokea jatkuvasti, eristämistä. Talon piirustuksia ei näytetty, ”sinä et saa nähdä näitä”.
Mielenterveys yksilöllä on kykyä ajatella, havaita, havannoida, tuntea ja toimia, kun se estetään, mieli ei enää toimi, emme tunnista kokemuksia vuorovaikutuksessa. Vastuu mielenterveydestä kuuluu kaikille, tasavertaisina ihmisinä, ei kontrolloijana ja elämän estämisenä.
Raija
