tiistai 31. maaliskuuta 2015

DRAAMAA TARVITAAN KOULUIHIN



Elämäni ehkä tärkein opintojakso tulee kesäteatterista. Se oli harrastajateatteri, jossa opin paljon. Minulla oli vaikea esiintymispelko, joten päätin selättää sen esiintymällä. Siitä oli apua ja pääsin eroon esiintymispelosta.
Peruskouluun on haikailtu pitkään draamaa opetusaineeksi. Kannatan sitä ehdottomasti. Syntyessään lapsi on monien pelkojen saattelema sekä syntymätraumastaan että syntymän jälkeisistä opituista kokemuksista käsin.

Mielikuvitus lähtee tunteiden pohjalta liikkeelle, ja se on ensiarvoisen tärkeää ihmisen hyvinvoinnille, se pohjustaa myös kykyyn ajatella. Sanakieli vie enemmän uskomiseen, jossa kriittinen ajattelu voi olla vierasta. Mielikuvitus on tärkeimpiä asioita mielihyvän kokemuksessa ja saa ihmisen jaksamaan.  Pelkästään sanakieli ei jaksa pitää yllä hyvää oloa, mutta sitä tarvitaan runsaasti muistikuvina mielikuvituksen toteumaan.

Suosittelen jokaisella Elisabeth Roudinescon kirjaa ”Miksi psykoanalyysia tarvitaan yhä”. Siinä avautuu yhteiskunnan rooli totuuden etsimisessä. Lainaus kirjasta. ” Klassinen freudilaisuus – se jonka Freud kehitti Wienissä – nojaa siis sekä Oidipuksen että Hamletin hahmoihin: sukurutsan ja rikoksen tiedostamaton tragedia toistuu syyllisen tietoisuuden murhenäytelmässä.”

Pelot voivat kasvattaa minuuteen ikään kuin ihannekuvista tai pelkokuvista syntyneen näkemyksen, jossa valhe asustaa ja vie minuutta valheelliseksi, todellisuutta ei uskalleta kohdata itsessä, eikä ympäristössä, vaan mieli rakentaa sen suojaksi eheydelle, mutta valheellisesti. Tuo valheellisuus synnyttää uhreja.  Maailmaa havaitaan tämän mielikuvan kehyksessä vastoin todellisuutta. Mutta maailma ei koskaan kehity, ellei totuus ole johtolankana. Jos yhteiskunta on myös valheellinen ja tarjoaa rooleja, jotka ovat vastoin ihmisen todellisia tarpeita, ihminen joutuu valheen kulkureitille, eikä valherooli tuo tyydytystä. Taiteen tehtävä on antaa väline, jolla yksilö pääsee tuosta valheroolistaan irti.

Ikään kuin elämä on leikki, jonka kautta opimme ja kehitymme, mutta leikki ei saa jäädä mielikuvituksen vangiksi, se on väline oppimiseen, ja synnynnäinen sellainen.

Tämä ihmisen mielen ongelma on kuin elämäntehtävä, jossa joko autamme ihmistä tai ohjaamme turmioon. Taiteessa tuodaan tätä ihmisen ristiriitaa esiin, että hän kykenisi ratkaisemaan sen. Mielikuvaoppimisessa harjoitellaan välineen, kuvan, materian ja sanan avulla ottamaan haltuun tämä mielen valheellisuus, joka on syntynyt siitä, ettei mieli kestä liiallista totuutta, vaan suojautuu ihanteidensa pukuun, myönteisyyden rooliin tai jää kauhun vankilaan eikä opi.

Itselläni tuo suojanaamio, mikä alkujaan on siis persoona Aristoteleen opissa, oli pelkovoittoinen pahojen ympäristön tekemien tunkeutumisten vuoksi. Kun selätin pelkoni, tuli uusi isku, jatkuva posttraumaattinen tie. Pelosta irtipääsemiseen ja sen työstämiseen meni reilut viisi vuotta sekä koulutuksen että harrastusten kautta.
Olipa kysymyksessä yksilön itsensä aiheuttama, ja/tai yhteiskunnan antama rooli, sen avaamiseksi tarvitaan hyvää harjoitusta. Siksi koulu on mainio paikka, jossa voidaan oppia havaitsemaan todellisesti, että päästään irti tunnepohjaisten mielikuvien pakottavasta roolista.

Raija




lauantai 28. maaliskuuta 2015

ELÄMÄN VALSSIT HURMOKSESSA


Nyt kyllä alan kirjoittaa vain siksi, että ei ole muuta tekemistä. Takaraivossa on pyörinyt ajatus hurmoksesta, josta toivon osaavani sanoa jotakin. Elämästä ylipäätänsä on jos jonkinmoisia ohjeita, elä tässä ja nyt, menneitä ei kannata muistella, unelmia ja tavoitteita kannattaa pitää yllä.

Mitä se hyödyttää ohje, elä tässä ja nyt, jos ei pysty kohtaamaan todellisuutta, elää tulevaisuudessa, hakee hurmiota ja kohtuuttoman hyvää mieltä, eikä ole oppinut menneisyydestä juuri mitään. Luin juuri Hesari artikkelin yliopistojen määrärahojen jakamisperusteista, ne pohjautuvat oppilaiden palautteisiin. Oppiminen ei aina ole hauskaa, mutta ei sen tarvitse olla tylsää puurtamistakaan. Oppi jää paremmin muistiin, jos on motivoitunut, kykenee mustitoimintojen järjestelyyn, tallentamaan ja liittämään vielä todellisuuteen, siinä on usein mielekkyys läsnä.

Nyt vain tuntuu siltä, että kaikki nuo on liibalaabaa. Haluaisin jättää perinnöksi tiedon, jossa ihmiskuva on täysin erilainen kuin tieteessä opetetaan. On olemassa minuuksia, joissa on tahtoa ja halua, minä valitsee, rakentelee ja järjestelee. Mutta on olemassa minuuksia, jossa näitä ei ole. Ne on pelkopohjaisia, jossa kauhu pakottaa olemisen rooliin tietynlaisena, mikä vie muistia ja tuhoaa ajatuksia sekä tunteita. Tämä ihmiskuva on pois tieteestä, joka on kehittynyt ihmisiltä, joilla on valinnan vapaus. Oppimisvaikeuksien valossa haluaisin korostaa tuota pelkopohjaista minää.

Pelkopohjaisessa minuudessa saattaa esiintyä hurmoksellista, yliaistillista ja ulkopäin tarkasteltuna himoitsevaa tahtoa, keho on jännityksestä punoittava. Tosiasiassa huomasin pakkoroolissani, että tuo yliaistillisuus olikin liiallista keskittymistä olemaan ympäristön vaatimusten mukainen, muutoin tuli raippaa. Minuus keskittyy olemiseen, ja yrittää keskittää olonsa kokonaisena pysymiseen, ettei ajatukset hajoaisi, ja tunteet katoaisi. Silloin ei ole valintaa on vain pakonomaisia refleksejä, joissa ei ole päätä eikä häntää, ne on tapoja, jotka on oppinut.

Hurmos syntyy siitä, kun pakonomaisesti menee eteenpäin, aistimukset käy ylikierroksella, yrittää olla mukana joukossa, muistikuvat aktivoituvat ilman että minä nk. valitsee, se toistaa ja pakkovalikoi, mitä eteen sattuu. Maailmaa pitäisi nähdä myös alistettujen minäkuvasta käsin, mitä usein naisten asema on. Tiede on miesvaltainen ja ihmiskuvat sen mukaisia.

Alistetetuilla ja liikaa kontrollia kokeneilla syyllisyys kaivaa ja ahdistaa pitkään, kun on sanonut väärin. En vieläkään ole antanut itselleni anteeksi, kun annoin lääkärin poistaa molluskoita lapseltani ilman puudutusta. Se oli mitä ajattelemattomin teko, minulle joka taistelin joka asiassa väkivaltaa vastaan.

Oppimiskykyiseksi tulemiseen ei ole kuin yksi tie, väkivallattomuus.

Raija

torstai 26. maaliskuuta 2015

MISSÄ PAKOILEE VALLAN TUTKIJAT?



On hämmästyttävää ettei vallan tutkijat tulee esiin yhteiskunnassa. Valtaa tarkkaillaan kuin menneisyyttä, mikä oli ja meni ja mitä ei nyt ole, vähintään sitä pidetään kaukana itsestä. Sosiologit tutkivat valtaa, miksi he eivät pääse ja/tai tule esiin. Tieto ihmisten vallasta on niin psykologisoitunut, että totuus katoaa pimeisiin metsiin löytymättä koskaan. Tuntuu siltä, ettei vallasta osata puhua tai ei haluta. Onko jo yhteiskuntapolitiikka alkanut tiedon ja taiteen avulla tehdä katharsista syyllisyyden poistamiseksi?

Vallan väärinkäyttöä nähdään kaukana mm. politiikoissa. Kun valtaa käytetään väärin, se tuntuu muuttuvan nopeasti persoonallisuuden määrittelyyn yksilötasolla. On kaiken sorttisia ihmisluonteita manipuloijista provosoijiin. Näin fokus koko vallan olemukselle katoaa. Valta on useimmiten käytänteitä ja tapoja, näkemyksiä, joita junnataan läpi joukkovoimalla.

Valtakäytänteet ja valta-asema lujittuu sekä hierarkkisoituu tiedon jakamisessa silloin, mitä heikompaa on tietoisuus ihmisillä hyveistä ja paheista.

Mistä saa puhua ja miten siihen voi vaikuttaa? Vallan väärinkäytön esiintulo on näkyvissä vain ja melkein rikoksien ovella, niihin ei puututa muutoin kuin oikeusasteissa, ja heikoilla on ne, joilla ei ole todisteita, koska moraalittomana pidetään sitä, että on mikrofoni mukana. Vallan keinoina näyttäisi olevan käyttää hyväksi yhteisövoimaa, mikä on manipuloitu kahden kolmen hengen organisoiduksi valtalegitiimiksi.

Hienovarainen vallankäyttö menee useimmiten ohi huomaamatta, ja vasta silloin kun se muuttuu väkivallaksi, alkaa järeät aseet puhua. Paljon alistettu sävähtää heikompaakin singaalia. Mutta siihen se sitten tyssääkin. Väkivallasta ei saa puhua kuin kaukaisena ongelmana, mikä on vain muiden ongelma. Alistaminen ja valta katoavat näkyvistä, sitä ei ole. Todistajajoukko ryntää paikalle kieltämään sen, ja kertoo tarinoita, jotka käyvät oikeudessa. Niin totuus haihtuu taivaan tuuliin.

Tuomas Enbuske sanoi 20.3 Pressiklubissa, ettei hän usko kollektiiviseen syyllisyyteen. Ikään kuin joukko-, ja yhteisövalta olisivat asioita, joihin ei päästä käsiksi. Näin myös paljolti itse ajattelen, se on kuin saippua, joka liukenee käsistä, sitä ei saa kiinni. Rikoksen tehneet ja valtaa väärinkäyttäneet luovat valheellisen tarinan julkisuuteen, sillä häpeä omasta rikoksesta ja syyllisyydestä estää heitä kertomasta totuutta. Siinä sitten miettii, miten tuo oikeusvaltio voisi sitten toteutua.

Kun valta on personoitu ja psykologisoitu yksilön tasolle, joukot etsivät vainoharhaisesti syitä yksilön luonteesta. Kun yhteisö tekee rikoksia, voi paljastaja joutua maalitauluksi. Pari kolme kertaa elämänsä aikana rikoksiin puuttuja saakin leiman, persoonallisuushäiriöinen.

Raija 









keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

MISSÄ PELOT ASUSTAA?


Aivojen pimennoissa on pelkokeskus, mikä on fysiologinen reaktioltaan. Se on syvimpiä perimässä, aikakautemme alkuja, jossa eläimelliset toiminnot aktivoituvat, hyökkää ja puolusta linjalle, ardenaali virtaa ja toiminta on salaman nopeaa tai lamaantunutta. Puolustautessaan kuoleman edessä eläin voi jopa heittäytyä kuolleeksi.

Tutkimuksissa on todettu, että ihmiselläkin toisen voittaessa kuola valuu suopielistä. Koska en itse pidä hyvänä aktivoida tätä refleksiivistä reaktiota pelon, uhkien tai voitonriemun alla, pidän ikään kuin korkeampana sivistyksenä tietoisuudessa tunteita, jotka viestivät tietoa sisäisestä olosta, ja ihminen voi alkaa hoitaa tuota pelkotilaa. Tietoisempi auttaa selviytymään harkiten. Pelkokeskus voi hävittää liiallisena tunteita, endorfiinit tuhoaa niitä. Siksi meitä on opetettava väkivallan vastaisuuteen.

Maalaisjärjellä ajatellen uskon pelkokeskuksen syntyneen syntymässä. Vapaudessa ja pehmeydessä liikkuva sikiö joutuu synnytyskanavaan, ja puristus aiheuttaa pakokauhun, vapaus on menetetty. Kehoreaktio lihaksen jännitteisyytenä vie viestin aivoihin, ja jättää jäljet. Väkivaltainen hoiva aktivoi näitä kehojännitteitä.

Tahtoa ja halua on järjetöntä esitellä puolustustilassa olevan ihmisen toimintona. Se on  reaktio.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että ikään kuin tuo liikajännitteinen vaihe syntymän jälkeen saattaa aiheuttaa heijastevaikutelman, ihminen näkee heijasteisesti näköaistimuksen, kuvan edessään omasta kokemuksesta, mitä ei ole edessä olemassa.  Myös tunnepuolen tunteiden kertymät pelkoina voivat lisätä tuota heijastetta.

Uskon, että tuo pelkoheijaste on monien näkyjen takana, ja kauhusta syntyy jumala, johon ihminen alkaa uskoa viesteinä.

HM. Ikään kuin ihmisyys alkaisi siitä, että tunteet alkavat toimia, uudempi ihminen, kulttuurin synnyttämä.

Raija


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

NE ÄIDIN TUNTEET JA ISÄN USKO


Maailma on sotaisa, ja ihmiset kiihkomielisiä. Voidaanko tälle tehdä jotakin. Kyllä voidaan. Avain piilee varhaislapsuudessa, opetuksessa sekä kasvatuksessa. Siellä on pelon alut, josta kiihkomielisyys kasvaa jopa tunteiden pommiksi, jota ei voi lepyttää, se on pieni paholainen ja siirtelee vuoria.

YK-asiantuntija, professori, lastenpsykiatri Tuula Tamminen on kirjoittanút tästä kirjassaan "Olipa kerran lapsi". Työnohjaaja koulutuksessa etsitään välineet tuon tunnepommin lepyttämiseksi. Ihmisellä on myös nk. pelkokeskus, jossa on primitiivisempi reaktioalttius, ja se on erityisesti naisilla, kun he kantavat lasta ja huolehtivat heidän tarpeistaan, suojelevat heitä vaaroilta muuttuen tiikereiksi hätätilanteessa. Tunteet on ikään kuin kevyempi versio ihmisen tarpeiden viestinä. Tunteet pitää meidät ehyenä ja paremmin toimintakykyisenä. primitiivinen voi hajottaa nämä tunteet ja ajattelun, kun se on liiallista, silloin järki karkaa.

Kun tunteiden hallintaa opetellaan, ne aukaistaan itselle ymmärrettäväksi toiminnallisin, kielellisin ja kuvallisin keinoin. On pitkään puhuttu siitä, kuinka äideillä olisi nämä avaimet, mutta ne on jokaisella, sillä jokainen on ollut ainakin kerran lapsi. Mikä liekin sitten ollut alkuunpanija siihen, että sanakieli on ottanut niin suuren roolin ihmisen elämässä, ja vienyt uskon voimalla sellaisiin merkityksiin, jotka hautaavat alleen tuon tunne-elämän.

Lehdistä voi lukea kuinka Suomikin ihailee lapsia, jotka ovat oppineet lukemaan jo kolmevuotiana, sillä ylpeillään. Sen lapsi oppii, mutta ei ymmärrä sen vaaraa. Alle kolme vuotiaiden on saatava olla tunteiden kokemuksen piirissä, sillä siinä vaiheessa tunne pommittaa etuaivolohkoa, jonne kehittyy kuvan muodostamisen kyky, muistikuva, joka on ajattelun perusta, kyky pysäyttää näkemystä ja miettiä. Liiallisena se vie uskoon ja myös demetoitumisen ongelma aukeaa lyhytaikaisen muistin kyvyttömyytenä, jossa taustalla voi olla pelko hajottajana, mikä estää näkemyksen hallintaa.

Ettei näihin ongelmiin päädytä, varhaislapsuuden pelkovaihe alle kouluikäisenä on rauhan mielen etsiminen. Se tapahtuu katsekontaktissa, kosketuksessa, kokemuksen jakamisessa. Äiti ikään kuin kantaa ja jakaa sen lapsen pelon, ettei tunnepommi ala kehittymään, mikä on suomalaisittain se möykky siellä tunteissa, ahdistaa ja kiihkouttaa. Jakaessa ihminen tulee kuulluksi ja nähdyksi. Sanakieli tulee auttajaksi, mutta se ei voi tulla määrääväksi tekijäksi tunteisiin, se selittää kokemusta. Kun tunteita ei jaeta, ne muuttuvat kiihkoksi, liian voimakkaiksi, ja alkavat hallita ihmisen ajattelua.

Katsokaa maailmaa, missä sanakielen kautta uskonnot meuhkaavat, sillä sodat puhkeavat ja uskonnot tuhoaa ihmisyyttä. Ehkä sittenkin äidin tunteita kannattaa kuunnella. Tunteiden hautaaminen sanakielen alle ja piiloon kasvattaa vihaa, mikä sitten projisoidaan toisiin.

Raija

torstai 19. maaliskuuta 2015

AUTTAMISEN ARMEIJAT


Suomalaisessa kulttuurissa on ihmisiä, joita syrjitään persoonan tasolla, siis vahvojen ihmisten toimesta, koska he eivät voi sietää heikkoutta, erilaisuutta, tunteita, sosiaalisuutta, luovuutta, iloa tmv. Heitä kutsutaan kunnon kansalaisiksi, minä kontrollifriikeiksi. Yleensä heidän kohteeksi joutunutta henkilöä ohjataan mielenterveyshoitoon ja yhteiskunta tukee sen olemassaoloa, sillä lopulta mielikin voi murtua.

Auttamiseen on kytketty vainot ja epäily, kun vahvat ihmiset eivät voi sietää ja suvaita toisenlaisia. Erityisesti työpaikoilla esiintyy paljastajien hyljeksintää, syrjään siirtämistä, kun yhteisö toimii vastoin sääntöjä. Tämä holhousyhteisön piirre elää vahvaa kauttaan, ja mitä kireämmät on työolosuhteet, sitä vahvemmaksi käyvät nämä mekanismit. Syrjäytetyistä etsitään ongelmaa, miksi yhteisö ei voi sietää häntä. Minulla se oli lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttuminen päiväkodissa. Syrjäyttäminen tehtiin virallisesti, antamalla lausunto, mikä sitten kiellettiin, kun se oli suusanallinen.

Minusta auttamista voisi jäsentää ja analysoida tarkemmin. Olen hyvin kiitollinen siitä, että erästä ystävääni hoidetaan nyt "toukkahoidolla", kun haavat ei parane, siis iilimadot imevät saastunutta verta. Sen sijaan silikonirintoja ei yhteiskunnan ole syytä maksaa, ellei siitä ole kohtuutonta haittaa. Rajanveto ei ole helppoa.

Nuorena olin nätti ja simpsakka tyttönen. Ensimmäinen työpaikkani oli yhteisö, jossa johtaja oli myös nätti ja simsakka, mutta jo iältään minua puolet vanhempi. Hän ei voinut sietää nuoruuttani, ja iloani. Miten tuota analysoisi, olinko liian iloinen? Työt tuli kyllä tehtyä reippaasti, siitä ei voinut valittaa. Mutta johtaja oli kasvattanut valtansa äärimmäisyyksiin, kaikki tehtiin niin kuin hän halusi, ja hän oli tullut lukituksi omahyväisyytensä vankilaan, istuman hiljaisuudessa omassa kopissaan, sillä itsevaltiutta ei voitu sietää. Surussaan hän ei kestänyt iloa.

Mielen versiot syrjimisenä olisi syytä lopettaa kokonaan, niiden vuoksi maksetaan maltaita. On viisaampaa arvioida tekoja. Kun ammattiosaaminen kehitetään pääpiirteittän kohtuulliseksi, on se loogista ja perusteltua, ja sille tulee suoda oikeutta.

Monilla työpaikoilla elää uskonnollinen, jopa narsistinenkin piirre toisten syynäämisessä, Toinen alistetaan vallan ja aseman avulla avuntarvitsijaksi, jota mitataan sitten nöyryyysmittarilla, pyytääkö se apua. Ellei hän alistu toisen määrittelemään avuntarpeeseen, hänet syrjäytetään. Tämä on aikuisten valtaleikkiä, jolla määritellään elämisen oikeudet.

Raija

tiistai 17. maaliskuuta 2015

KUN SIELU TYHJENEE


Eilen tuli ohjelma Anneli Auerista, ja hänen mahdollisesti tehdystä miehensä murhasta. Järkyttävintä oli se, että poliisin todisteet olivat kyseenalaisia, niillä haettiin vain todisteita omiin teorioihin, tarinaan, mikä oli luotu, eikä siinä huomioitu kyseenalaistavia todisteita. Ottamatta mitenkään kantaa siihen, tappoiko Auer miehensä vai ei, otan kantaa erään kommentoijan lausuntoon, "Miksi Auer ei itkenyt tai näyttänyt mitään tunteita". Tästähän voitaisiin päätellä, että hän on täysin psykopaatti.

Muutama vuosikymmen sitten jouduin rikoksen uhriksi sattumalta tuntemattomalla paikalla, tuntemattomien toimesta. En saanut apua virkamiehiltä, minua ei uskottu, myös lähimmäiset hylkäsi. Koin sen jälkeen pohjatonta kauhua, mikä kesti vuosikymmeniä, sieluni tyhjeni tunteista. Olin kuin Edvard Munchin taulun HUUTO, sanaton ja huutoa täynnä. Tuntemattomat ihmiset todistivat, ettei rikosta voinut tapahtua, eivät olleet paikalla, mutta päättelivät asian näin.

Itse kannoin häpeää rikoksesta, mitä en ollut tehnyt, syyllisyyttä vaikken ollut syyllinen, tuskaa ja psyykkistä kipua sietämättömiin. Minulta oli viety itsemääräämisoikeus, ja kun tämä uusiutui, menin psykoosiin(en muuten ymmärrä miten siihen mennään, siihen joutuu, kun itseä ei ole, ei tahtoa ei halua, ajatukset hajoaa tarpeettomina). Siihen ei mennä, siihen joudutaan. Jouduin uhkan alla pakkokoulutukseen työn menettämisen pelossa ja ensimmäinen kirjani hylättiin kustantamossa, ikään kuin niittinä, SINÄ ET PUHU, kuten rikoksesta. Psyyken vaurioituminen vei vuosiksi muistin toimintaa ja oppimista, olin kuin kone, joka toisti vain tapahtumia mekaanisesti ajattelematta mitä toisti, kun siitä joka tapauksessa rangaistiin, ellei totellut. Jälkeenpäin muistaen oli nk. valintoja, joita en voi ymmärtää, on vain sanonut kyllä, ei ole kyennyt sanomaan toisin.

Kun sielu kuolee, kun lyödään ja viedään teuraaksi, tunteita ei synny, on vain mahdottomuus toisen vallan alla. Itkua ei todellakaan tule, on vain huutava tyhjyys mahdottomuuden edessä, kun mitään ei voi tehdä.

On aina kysyttävä, kuinka sairas yhteisö on, eikä vain etsittävä ongelmia yksilöstä. Kohtelu on todellakin tieteessäkin kuin pois pyyhitty.

Raija

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

KUN EI HALUA


Minun ongelmani ja/tai onneni on tutkia asioita pohjamutia myöten ja vetää niistä periaatteita ja oikeuksia, mikä on luonnollista, luonnotonta ja mikä synnynäistä. Yritän hyväksyä sen mitä ei voi muuttaa, mutta suuurimman osan voi kuitenkin muuttaa. Edellisessä blogissani kirjoitin "naurun hulluudesta", jossa sen alkuperäksi totesin värinän lihaksistossa kohtuajalta, ikään kuin nauru alkujaan on värinän jatke. Ja tähänhän pitää tietysti olla peruste, miksi niin ajattelen. Siksi, että muistan selkeästi lapsuudesta lihaskokemukset ja ne värinät jotka syntyivät reaktiona. S kirjain maistui suolalle, R tärisytti, jne.

Olen kirjoittanut paljon haluttomuudesta ja sehän on asia, jossa monella nousee karvat pystyyn. Ihminen nähdään haluavana ja tahtovana, ja hän tekee valinnat itse. Minä en vain ole halunnut ja tahtonut.

En halunnut nähdä väkivaltaa lapsuudessa, en nälkää ja puutetta. Kapinoin koulun puuttumisesta kylällä, halusin opiskella. En koskaan pystynyt hyväksymään raiskausta. En koskaan pystynyt hyväksymään sitä, että muut käskivat ja pakottivat, minä reagoin vetäytymällä, en suostunut haluamaan. Vastustin yhteisövaltaa. Siksi minua pidettiin häirikkönä.

Olen miettinyt, pitäisikö minun rajata pahuuden vastustaminen vain itseeni, eikä puuttua toisten kohtaamiin. Muistan erään opettajan, jota yritettiin väkisin saada virasta pois oppilaiden taholta, autoin häntä hävittämään todisteet, jotka olivat todella naivit ja päivänvaloa kestämättömät. Sillä tavoin säästin kyllä myös oppilaat häpeältä. Opettaja oli todella fiksu, opetti etiikkaa. Lopulta kuitenkin opettaja ei halunnut uskoa, että häntä yritettiin pois virasta, ja sanoi minun keksineen asian, vaikka hän itse tuhosi todisteet, paperit.

Oikeudenmukaisuus on periaatetta, periaatetta vapauteen, jossa on oikeus tulla kuuulluksi, saada valita, ja olla osallisena. En voinut haluta väkivaltaa, vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Maailman laki kuitenkin tuntuu olevan siinä, että valtaa käytetään toisten hallitsemiseen. Se on suomalainen eetos, mikä on salattua ja häpeällistä, luuloa. Se on yhteisövaltaa, tunkeutumista toisen elämään ja sen kieltämistä, kohteen ajatuksen mitätöimistä vastoin totuutta.

Raija

torstai 12. maaliskuuta 2015

SYVÄNAURUN HULLUUTTA


Tapaamme neljä sisarustamme silloin tällöin toisemme, me jotka asumme lähellä toisiamme. Suurperheen lapsina meille on kehittynyt jotakin sellaista luonnollisen aitoa, ilman ohjausta syntynyttä leikinomaista naurua, mikä syntyy vain meidän kesken luottamuksen ilmapiirissä.

Naurussa on parantumisen voimaa. Parhaimmillaan se hytkyttää sisäkaluja vatsalihaksia myöten ja keho saa kyytiä. Joskus psykiatria toi naurun kyseenalaiseksi ja kuolemaan johtavaksi tapahtumaksi, ja sitä piti varoa. Nykyisin opetetaan nauramaan.

Eilen pääsin jotenkin lähelle sen ydinkokemusta, saimme tunnelman siihen pisteeseen, että leikki saattoi alkaa nauramiselle. Tarkkailin itseäni kuin huomaamatta, miten synnytin naurukohtauksen. Harmitti hieman, että tuo jo vähän häpeälliseksi saarnattu nauru ei enää päässyt täysin oikeuksiinsa, emme uskaltaneet nauraa kunnolla, mutta analyyttinen puoleni sai kiskottua esiin sen ytimen.

Naurun synnyttämiseksi joku ilmaisee jotakin hullua, typerää ja koomillista, mitä elämässä voi sattua ja sattuu. Juuri siitä on lapsena kysymys. Tilannekoomiset tapahtumat saa lapsen nauramaan sydämensä kyllyydestä, rutiinista poikkeaminen. Uskon, että komiikan juuret on syvällä kohtuajassa. Satunnaiset liikkeet kohdussa, humsahtelut äidin liikuessa saa sikiön kehon jännittymään, ja se synnyttää värinää kehoon, josta syntyy syvänaurua.

Tuo hulluuden olemus on mukana juuri naurun kokemisessamme. Ja kuinka viatonta se onkaan, osata nauraa sattumien kommelluksille turhanpäiväisen vakavuuden keskellä. Aivan turhaan siitä on tehty jopa häpeällinen, se on parasta terveysterapiaa. Onneksi se on säilynyt meissä. Nauretaan, se parantaa.

Raija

tiistai 10. maaliskuuta 2015

ONKO NIITÄ TUNTEITA?


Tunteiden ilmaantuminen kokemukseen on tärkeä viesti. Ja nimenomaan se on viesti kokemuksesta, jolle on tehtävä jotakin, se on tarve. Kokemuksen tutkiminen on pääasia, mitä se haluaa, mitä se kaipaa, onko sillä nälkä, onko se levoton mistä.

Kouluikäisen aikani muistan tunteiden osalta pelottavana. Pelkäsin kylän teurastajaa, joka uhkaili salvamisella. Se synnytti pelkoa, ja usein hän oli humalassa ja ajoi takaa, törkeää lasten pelottelua. Noina aikoina näin painajaisia, äiti oli teurastettu lavetilla, kuten todellisuudessa siat keskellä pihaa, ja jouduimme vatkaamaan verta vadissa teurastajan vieressä, ettei veri paakkuuntuisi. Unen Rem vaiheessa, jolloin todellisuudessa äiti hinasi raskasta jauhosäkkiä porstuasta pirttiin, uniin tuli kuva, jossa äidin ruumista vedettiin pitkin etupihaa.

Isä ja äiti riitelivät, mutta he myös sopivat ja se ei tuonut pelkoa. Luonnollisia kiistoja oli lasten kesken kuten kuuluikin, mutta ne opittiin sopimaan sanallisin keinoin.

Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että maailma on kirjoitettu miehen vallan kokemuksen kautta, ei niinkään naisen, jolla ei ole valtaa.

Otetaan esim. kateuden tunne. Sitä ei ole, jos ei ole tietoisesti jotakin omaa tavoitetta ja tahtoa mihin pyrkii, siis toisenlaista kuin toisella. Kun olen pohtinut omaa elämääni, siellä ei juuri löydy kateutta, mutta pelkoa on runsaasti. Pelko estää tavoitteiden asettamista ja tunteiden syntymää, on elettävä kädestä suuhun myös tunteiden osalta.  Erikoistuneiden tunteiden sijaan pelosta kehittyy kauhua, mikä estää ajattelua.

Tiede tarvitsisi erilaisia ihmiskuvia, ei ainoastaan vallakahvassa olevien miesten, joiden halu ja tahto ovat pääosassa valta-aseman turvin. Miesten seksualisuus on hyvin vahva vaikuttaja ihmiskuvaan. Meidän tulisi nähdä myös ihmiskuvia, joissa ei ole valtaa, tahtoa eikä halua, ei myöskään tunteita. Tunteita ei synny, jos ei välitetä, ei ole vuorovaikutusta, on vain  pelkoa ja kauhua.

Raija

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

NAISEN VALITUKSET


Näin naistenpäivän kunniaksi käännän kaikki mahdottomaksi, koska se  oikeus on minulle suotu, sillä olen nainen.

Aamun parhaimpiin hetkiin kuuluu se, että pääsee kuningaitten huoneeseen ja selviää sieltä helpolla, nopeasti ja vapautuneesti. Se aloittaa päivän henkisen olotilan. Mistään ei kiristä ja voi liikkua vapaasti, hengitellä koko kehollaan. Ne kehottavat syömään vihanneksia, hedelmiä, marjoja, täysviljaa, juomaan vettä, että helpotus toimisi. Mutta jos pelko on päällä ja ahdistus asuua aivokopassa, mikään ei lähde liikeelle. Siis vapauttakaa ihmiset orjuudesta.

Olen usein pohtinut sitä, kuinka kuvaisi syvää masennusta, jonka koin parikymmentä vuotta sitten. Siinä on ikään kuin nuhassakin, elimistön hengitys ei toimi, erityisesti aivoissa ei ole liikettä. Aivot tuntuvat jäätyneiltä, tai kivettyneiltä. Kuvat vain pysähtelevät johonkin kohtaan, mutta ne eivät kulje seuraaviin uusiin , vaan jankkaavat pitkään paikoillaan. Tärkeimpiin edesauttajiin tuosta suosta kuuluu aggressio, se panee liikettä aivoihin, mutta lääkärit määräävät siihen lamauttavaa rohtoa, ja pian sekin ilo on kadotettu.

On kuin onkin ne persoonalliset hyvän olon tekijät, jossa kehon kivusta valittaa, ja sitten on ne teot, joista valittaa. Orjana kiviä murskaavien lasten oikeuksita pitää puhua, se on valittamisen oikeutta. Mutta pitää voida puhua myös kehollisesta jännittämisestä, kuten eräs tuttavani poika sanoi, ettei edes pierua saa tulemaan.

Valitukset voikin jakaa persoonallisiin, tekoihin ja toivottomuuteen,. Toivottomuudessa teot lakkaavat, halu ja tahto katoaa, persoonan keholliset oireet ja kivut saa ärtyisäksi. Näyttäisi siltä, että nuo teot on vaikeimpia muuttaa. Niiden takana on uskonnollisia oppeja, työnantajien mielivaltaa, ja rajatonta ahneutta.

Hyvää naistenpäivää!

Raija

 

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

NAUTI SEKSISTÄ


Uutisissa kerrottiin eilen lapsille suunnattavasta seksivalistuksesta. Olen aina ollut sitä mieltä, että asiat on hyvä kertoa niin kuin ne on, liikoja provosoimatta, liikoja kiihottamatta, kutakuinkin neutraalisti ja inhimillisesti lapsen/ihmisen kiinnostuksen mukaan.

Seksuaalinen virittyminen voi kehittyä monella tapaa, puhumattakaan fetisseistä, joiden alkuperä on usein kadoksissa. Yksi virittyminen on ihmisen ihanteen ja realismin välinen ristiriita minuudessa, josta syntyy jännitettä niin, että se kiihottaa seksuaalisesti. Ikään kuin rakastellaan oman ihanteen kanssa, sen kauniin naisen, tai miehekkään miehen unelmakuvassa. Enkä ole aina varma, pitäisikö lapsen jo tutustua tällaiseen minuuteen, kun lapsen ihanteilla on tärkeä merkitys minuuden kehitykseen, ja lapsi saa siitä tavoitteisiinsa kyvyn katsella tulevaisuuteen. Voiko lapsi jäädä loukkuun liian varhaisella tietoisuuden lisäämisellä?

Jos nyt sitten ajatellaan ihan luonnonmukaista luomuseksiä, jota minä arvostan, hormonit panee sen liikkeelle, ja jos hormoneja syntyy kemiallisesti ainevalikoimissa, se kysyy paljon ja taas tunteita kiihottamalla, niin että valitsepa siitä se oikea luomu. Parhaimmillaan seksi voi olle leikinomaista riemua itsestä ja toisesta sellaisena kuin ihminen on todellisuudessa, todellisesti nähtynä, tässä ja nyt ihailtuna, rakastaen ja iloiten.

Tuo minuuden ristiriita on siitä ongelmallinen, että sen juuret on syvällä kehollisessa hermojärjestelmässä, liiallisessa keskittymisessä itseen ja kokemaansa, se ohjautuu ikään kuin itsekkäästi, ilman luonnon mukaista kunnioitusta ja arvostusta toiseen, ilman rakkautta, se on kuin lapsuuden jäämä narsistiselta kaudelta. Realistisessa toisen ihailussa tässä ja nyt voi kokea vapaammin kehoja, ihallen ja hyväksyen, jopa taivaalliseksi seksiksi sitä voi kutsua. Sen niminen kirjakin on olemassa, mikä kertoo vanhan testamentin aikaisesta kuvasta seksuaalisuuteen.

Raija




sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

MISSÄ MIELI MAJAILEE?


Jokseenkin elämässäni on paljon erilaisia jaksoja, joissa on erilaisia ympäristöjä erilaisine ihmisineen. Olen havainnoinut näiden ympäristöjen vaikutuksia mieleeni. Mieli kiertelee ja majailee sinne missä on tilaa ja vapautta, joskus sinne missä pelot asustaa, jos uhkailut on päällä. Itse menetän sanani halveksunnan alla puhuessa.

Sanotaan, että mielikuvat ja tunteet syntyvät mantelitumakkeessa. Tällöin rajaan mielikuvan tunteen synnyttämäksi. Mielestäni siellä syntyy enemmän pelkotilojen mielikuvia, jotka ovat juuriltaan syvästi kehollisia, selkäytimen aistimuksia. Sen sijaan vapauden ja leikin tilaan kehittyneiden muistikuvien sijainti on etulaivolohkolla, jossa sanotaan järjen majailevan. REM unessa ollaan lähellä heräämisvaihetta, jolloin unet näkyvät muistikuvien seikkaluissa, ja ovat siksi jokseenkin järjettömiä, kun kuvat menevät minne sattuu, ja unennäkijä yrittää ohjata niitä synnyttäen juonta. Unessa selvästi katselee, mitä tuo nyt tuossa tekee, ja menee vuorovaikutukseen kuvien kanssa.

Miksi minä näitä niin vaikeita kirjoitan? Siksi, että meillä on mahdollisuus kasvatuksen ja opetuksen avulla vaikuttaa ihmisen mieleen. Ihmiskuva on ollut "eläimellinen", kehollinen ja seksuaalinen sitten Freudin teorioiden jälkeen. Rieenaamme ja kiusaamme kehoa, jolloin nämän syvät keholliset osat alkavat suunnata taipumuksiamme.

Vapaan leikin ja oppimisen kautta saamme vapaamman rauhan mielen, jonka reaktiot eivät ole pelkoja ja aggressioita. Leikeissä nimenomaan lapsi leikittelee muistikuvilla etuaivolohkolla, se on jo kohtuajoilta opittu oppimisen ydin. Se näyttäytyy unissa, siihen pohjaa opettaminen, muistikuvien uudellen järjestelyyn.

Kun pelkopohjaiset muistikuvat hallitsevat, elämästä voi tulla kapeaa. Joskus se tapahtuu opetuksen kautta kasvatukseen vedoten, joskus esim. tahtoa on joutunut harjoittelemaan runsaasti esim. kolarin jälkeen, tahto jää kummittelemaan liikaa.

Uskon, että mieli on ympäristön summa.  Kunnioittamalla oppimisen ja kasvun luontaista kehitystä, ehkäisemme liiallista kehollisuutta ja pelkojohtoista menoa. Lapsuus täytyy turvata leikin oikeuksiin. Nykyään siellä on paljon kehokuntoisuuden vuoksi treeniä ja ajattelutaidot eivät ehdi kehittymään tarpeeksi vahvoiksi, niin että itsemääräämisestä voisi puhua. On synnytetty seksuaalijohtoinen kehitys.

Raija