ALISTAMINEN JA VALTA

 

Lukuaika 20 min.

Ymmärrän alistamista ja sen PÄÄTEKIJÖITÄ, hyväksynnän ja hylkäämisen funktiossa, enemmän opittuina, kuin luonteenpiirteinä, joita erilaiset tekijät synnyttävät arvojen ja arvostuksien kautta vallan välineillä, näkyen esim. PUHEOIKEUDEN saamisessa. Teoreettisesti tarkastelen asioita usein tarpeiden näkökulmista käytäntöön vieden, ja Maslowin teoria ohjailee viitekehyksessä. ABSRAKTIOSSA saamme yläkäsitteinä arvojen kautta sanoja, kuten kunnia, valta, ihanne, ominaisuuksien etsimiseen, jotka säätelevät ymmärrystämme asioissa, sanakielelliset kykymme oppimisessa ja kasvussa osaamistaitoina. Substanssiosaamiseni on enemmän käytännön näkemistä, jossa käsittelen kutakin asiakohtaa filosofi Heideggerin teoriastakin oppineena, on aina ääripäät, kun on minä, on myös minättömyys, siinä oleminen/olemattomuus (olemattomuus = hajoaminen kokonaiskuvasta nähdä minuuttaan ja ajatuksiaan johdonmukaisesti, minää ei enää ole, vaikka oleminen kehossa vielä mahdollistuu, mieli ei välttämättä toimi aistimisena välittyen toisille, kun vuorovaikutuksesta ei saa tukea ymmärryksen syntymiseksi ja tunteet kuolevat masennuksessa. Tämä on havaintokyvyn estymistä ja estämistä, ei dissosiaatiota psykologisesti, oivalluksia ei juuri synny).

Kirjoitan tämän siksi, että mahdollisesti asiantuntijat löytäisivät joitain viitteitä syrjintään, häpäisyyn ja halveksuntaan, missä ALISTAMINEN mahdollistuu ja tämä herättäisi kysymyksiä. Vain se mitä todellisuudessa teoin tapahtuu, voi viedä asian ymmärrykseen ja totuuden tielle, teorioita hyväksikäyttäen käsittelytaitojen saamiseksi ja kokonaisuuden nähdäkseen osien summassa. Abstraktiot on vietävä konkretiaan.

Kun käytänteet opettivat elämässäni osin toista kuin teoriat, ehkä opin niistä erilailla. Sosiologian ja psykologian opintoni ovat vähäiset, syventävä oppimisjakso pääosin psykoanalyyttisissä oppimisteorioissa, siinäkin erilaiseksi kehittyneenä, kuin se esim. on objektisuhdeteoriassa, vuorovaikutteen seuraus. Avaan nyt käytäntöä ja tapahtumia ymmärryksestäni käsin, mikä voi olla järkyttävää. Seikkailen siis kovin syvissä vesissä.

Olen ollut vuodesta 1969 kohtuuttomien käytänteiden vuoksi YHTEISÖVALLAN alla, rimpuillen ylös välillä, etsien vastauksia enimmäkseen opinnoista, tieteestä, kirjallisuudesta ja taiteesta. Käytännön arjessa ei ihmisillä ollut kykyä kohdata pahaa satunnaista tapahtumaa elämässäni, mikä vaurioitti ja toi ihmisyyteeni vakavia oireita aina oppimiskyvyn menetyksenä, käytöksen hallitsemattomuutena ja mielenterveyden murtumisena ja siksi en myöskään voinut saada apua, kun yhteisiä näkemyksiä ei syntynyt, oli vain puolivillaisia hyppyjä toimintoihin ilman ihmisoikeuksia. Jos ja kun ei ole kokemusta minuuden kontekstissa ymmärtää toisen kokemaa, ei myöskään ymmärrystä synny näkemyksen tuottamiseen, ja jos ei LUOTA, mitä toinen kertoo, vaan nostaa oman kokemuksen ja tulkinnan oikeaksi, syntyy hierarkinen ongelma ja ala/ylä-arvoiseksi luokittelu. Toin asian esiin professoreita myöten ja erilaisten huippuasiantuntijoidenkin tietoon, myös valtion taholle, puutteita oli runsaasti asian ymmärtämisessä sekä käsittelytaidoissa. Joskus jossain joku saattoi antaa hyvän täkyn, kuten esim. psykiatri/työnohjaajani koulutuksessani, pääsin taas eteenpäin jossain asiassa. Elämäni valaisee hyvin vahvasti yhteiskunnan tasoa ja kykyä hoitaa psyyken ongelmia, tukea minuutta pysyvyytenä, identiteetin säilymisenä, oppimisessa ja kasvamisessa. Tapahtumat linkittyvät YHTEISKUNNAN käytänteisiin. Syntyi toiminnan rooleja, kun psyyken kokemuksia ei osattu käsitella, tunteet lukittuivat ja veivät pakkorooleihin liian monta ihmistä, ja tämä esti monien ihmisten kehittymistä, vastuun ottamista ja pakenemista tilanteesta.

Ymmärrän hyvin, että asioiden käsittely psyykkisesti vaatii etäännyttämiskykyä ja siihen tarvitaan positiivisia kokemuksia, minuuden ylläpitoon suojaten ja järjellisenä. Sen ei pitäisi kuitenkaan viedä syrjityiltä ihmisoikeuksia, ja antaa yhteisölle tilaa ja valtaa ottaa joku taakankantajaksi uhraten hänen ihmisyytensä ja elämänsä. VASTUU

1968 äitini pakkosteriloitiin rotuopin vuoksi lääninlääkärin toimesta näkemättä äitiä, Suomessa n. 4000 äitiä, äidin mieli järkkyi, ja ajan tapaan hän uskoi sen Jumalan rangaistukseksi, (terveyspalveluita ei ollut, Kainuu) eikä hän kyennyt auttamaan minua, kun 1969 jouduin raiskatuksi, enkä saanut apua ammattilaisilta. Asia on salattu siitä asti monissa paikoin, erityisesti julkisuudessa, ja annettu lähiyhteisölle VALTAA tulkita ja tuoda totuudeksi näkemys ympäristön taholta, häpäisyin ja nöyryytyksen keinoin, saaden minut hiljaiseksi, on suojattu yhteisön valtaa ja valheoikeutta tarinoihin, kauniimpaan takertuen. Minua rangaistaan yhä, olen 72v. asiasta ei saa puhua, monissa tulkinnoissa olen vietellyt raiskaajan, kylällä oli runsaasti raiskauksia, joista joku joutui vankilaan, oli jopa joukkoraiskauksia. Asian ratkaisemiseksi odotetaan ja yritetään kiristää sekä kytkeä sitä lakiin, olisi tehtävä rikosilmoitus, että ketään voisi syyttää, mutta näen sen enemmän ongelmallisena, jossa syntyy lisää mielenterveysongelmia ihmisille, ja syntyy silti, kun PALJASTUMISTA itsestä ei kestetä, omien tekojen näkymistä, itsen näkyväksi/nähdyksi tulemista, mikä voi sekä suojata että tuhota ihmisyyttä, laadusta, määrästä ja tasosta riippuen. Tapahtumien paljastumiseen tarvitaan tukiverkkoja ja osaamistaitojen kehittämistä, ihmisyyden esiintulemiseen erityistä suojaa, psyyken asiantuntijuutta, erilaisia keinoja, TURVAA JA LUOTTAMUSTA. Minun oli pakko paljastaa tapahtumia, suojatakseni mielenterveyttäni, etten menisi psykoosiin, totuus kannatteli ja antoi voimaa. Jouduin kolme kertaa psykoosiin, kun trauma aktivoitui, nousi ylös, osin ihmisten tiedostamattomien toimien vuoksi, kun en itse kyennyt, ja psyyken puolustusreaktiot aktivoitui kaltoin kohtelussa kaikille, kun ymmärrystä ei ollut asiaan, näkyen käyttäytymisessä häiriöinä, pääosin hiljaisuutena ja kehon romahtamisena tuoden muille huolia ja epäilyä, vapiseva valehtelee, korvat heiluu.

Ensimmäinen romahdus tuli, kun minut pakotettiin koulutukseen työnantajan taholta uhaten työn menettämisenä, olin yksinhuoltaja tuolloin, traumani, itsemääräytymisen riisto, nousi pintaan 10 vuoden jälkeen tapahtuneesta, 2 viikon päästä koulutuksen alkamisesta olin syvällä psykoosissa, toinen, kun yritin kustantajalle kirjaani minuuden kuvaamisessa, kustantajan reaktio, tästä et puhu, julkaisin itse, yhteisöjen valintoja, et puhu, tapahtuneesta sain puhua myöhemmin läheisten kanssa, mutta en muiden kohtelusta minuun nähden, muiden vallasta sekä käytänteiden vaikutteista käyttäytymiseen, oppimispuutteet niin itselläni kuin muillakin ohjasivat valintoja ja moralismi teki valinnat ROOLEIHIN; syntipukki, tuomari, hallitsija, asiantuntija, mielipide, tunteet jne. Tavat ja kyvyt siis ohjasivat yhteisövallan kautta hylkäämiseen ja tekoihin. Saan yhä rangaistuksia 54 vuoden jälkeen puhumisen kieltämisenä, yhteyksien katkaisuina, jossa toimii taustalla mielipidevallan kautta vaikuttaminen ja osaamattomuus, uskomusten valta, ihmisten valtaoikeudet niin virallisesti kuin epävirallisesti, johtaminen yhteisössä, KUNNIAN SÄILYTTÄMINEN, ihmisarvon ja aseman saaneilla suojaten heitä, puheoikeuden ja itse/tunneilmaisun estäminen/estyminen erityiseti syrjityiltä, jossa osin psykologisoitumisen kautta ja avulla kielivallassa estyy yhteisön jäseniltä toinen toisiltaan ymmärryksen synty ja se ilmenee hylkäämisenä ja alistamisena teoissa. Itsekin putosin moniksi vuosiksi tuohon ansaan, se ei vienyt psykologian arvoa oppimiseen. HIERARKISOITUNEET KÄYTÄNTEET MONELLA TASOLLA KEHITTÄÄ JA YLLÄPITÄÄ NÄITÄ.

On näkyvissä itsemääräytymisten riistoa, vallan oikeudet toisille ja toisille kontrollioikeudet ilman tiedolla ohjaamista, mikä tuo mielenterveyteen ongelmia, itseilmaisuun, itseä ja muita satuttavina särkymisinä.

MYYTIT JOHTAA, KUN KÄSITTELEMÄTTÖMÄT TUNNEKOKEMUKSET OVAT VALINTOJEN TAUSTALLA.

Syvimpiä vaikutteita ihmisyyden kohtaamisissa on SEKSUAALINEN haluttavuus ja viehättävyys, miehillä monesti vahvuutena esiin tuleva, mitä tutkin Marilynin tapauksessa, kun psyyke tuo kaltoin kohtelussa yliaistillisuutta, ikään kuin vetovoimaa??, ihmiset hätääntyvät seksuaalisuuden ilmentymää itsessä, liiallinen jännite projisoituu, ja ettei vain syntiin langettaisi, ulkopuoliset syyllistävät näkemäänsä kohdetta, eivätkä näe persoonallisuuden yli, syyseuraussuhdetta, kaltoin kohtelun tuomaa käytöstä kehossa psyyken puolustuksessa. Psykologian opettajani oppi; ihminen löytää aina heikoimman kohdan lyödäkseen, itseä ja/tai toista, ehkä koko yhteisöä kollektiivisesti.

Minuudessani sai siis vain kehittyä ajatteluoikeudet yksin taisteluna, ei puheoikeutta yhteisössä, koska puheeni ja kehoni nähtiin VIESTIMISENÄ KELVOTTOMAKSI vuorovaikutukseen, tunteita ei välittynyt, kun sisin oli kuollut itsemääräämisioikeuden riistossa, koska minuuttani ei saanut olla itseilmaisuna, kun se oli niin RUMAA, siis särkynyttä, kun minuus ja mieli oli rikkoutunut, eikä tyyli ollut KAUNISTA kehonkielessä ja puheäänessä, yhteisö sulki ulos, ”oppimaan”. Kehonkieleni särkyminen ja yritys nousta ylös toi kehonkieleen "narsismin" piirteitä, jotka nostivat taas yhteisön ihmisissä pelon ja hädän, itseahallinnan menettämisenä sekä näkemyksissä itsekkyyden korostamista vaarallisena ilmiönä, vastustaen, tuomarin rooli, ja hylkääminen oli heidän keinonsa, kun ymmärrystä ei ollut siihen, mistä kaikki syntyy ihmisyydessä ja käyttäytymisessä julkiminään, useimmiten kaltoin kohtelun seurauksena psyyken puolustuksessa, tai liiallisesti eriytyneinä oppimisina. Jopa käskysanan käyttöni kiellettiin, sinulla ei ole oikeutta siihen, kirjoittamisesta häpäistiin, runoilusta kauhisteltiin, mitä se kuvittelee. Näkemyksiä johti vahvasti psykologisoitunut käsitys ihmisyydestä, narsistiksi luokittelu, kun yritin ilmaista itseäni eri keinoin.

Nyt voin minuudessani kohtalaisen hyvin, mutta mieleni on kuollut, vuorovaikutus ihmisten kanssa on vähäistä konkretiassa, en enää jaksa, koska ihmisillä on pyrkimys OPETTAJUUTEEN SAMAISTUMISENA, roolivalinta, ryhtyä opettamaan. Kun teen myös omia näkemyksiä, saan rangaistuksesi HYLKÄÄMISEN. Lähdin yhteisöstä ulos 57 vuotiaana, menin kesäteatteriin näyttelemään, koska tuli vaikea ESIINTYMISPELKO, huusin mustasukkaisen roolissa tuskani ulos, ja kirjoitin kolumneja paikalliseen lehteen, sain takaisin kyvyn hallita minuuttani, kun eristäydyin yhteisöstä hiljaisuuteen, vain itseä havaiten. Onni minulla oli vahva varhaislapsuuden leikkiaika, oppivana, leikin kyky palasi leikin avulla ajatteluun masennuksesta ylösnousten, kun masentuneena oli toistomieli muistikuvien säilymisenä sanakielessä. Opin ymmärtämään erilaisia rooleja, sekä Erving Goffmanin NÄYTTÄMÖTEORIAA, itsessä ja muissa roolien kautta. Ihmiset elää kuitenkin usein kehon kautta roolivankiloissa, kun tunne-elämän taidot ovat heikot, ja hierarkiset käytänteet tukevat sitä alkaen persoonasta yksilön kautta ja yhteiskunnan käytänteinä, yksilöllinen persoonallisuus vaatii ihmisyysoikeuksia.

Havaitsin ja havainnoin minuuteni menetystä, merkityksiä 40 vuotta sitten. Esim. syvän masennuksen aikana näin usein unta, jossa olin kala. Tulkintani; psyyke/minuus on kuollut, vain karkeat isot lihakset viestittyy uniin, muistikuvassa kala. Käytänössä se näkyi koko minuuden hajoamisena ja kehon romahduksena, muistin karkaillessa sattumiin. Tutkin Carl Jungin näkemyksiä unien symboleista. Hän toteaa, että kristittyjen unissa tulee esiin säännöllisesti kala. Hän päättelee sen VERTAUSKUVALLISESTI, sanakielen oppien takaa. Usein unohtuu, että vuorovaikutukset ja sanakielen käyttö ovat enemmän hyväosaisten mahdollisuus ja siinä persoonallisuuden kehitys psykologisesti. 1950 luvun lapsuudessani ei juuri aktiivista vuorovaikutusta ollut vanhempiin nähden, ehkä enemmän pelkoja ja rajojen asettamista, mutta itseyden TURVA oli leikkien kautta kehittyminen ja lasten kesken maailmassa olo, kun aikuiset eivät lapsia noteeranneet, ajan arvostus.

Pääsääntöisesti hylkäämiseen ovat johtaneet syyllisyydet ja häpäisyt, joita ihmiset tekevät ja kokevat teoissaan, ja valitsevat sen KUNNIALLISEN tien, mikä on sopivaa, mutta konkretiassa kuitenkin se kertoo kyvyttömyydestä kestää, nähdä ja kuulla realismia, kärsimystä. Näin on näkyvissä se, että keinot VALLAN VÄÄRINKÄYTÖSSÄ ovat vain muuttuneet hienosyisempin tapoihin sitten Kiinan naisten jalkojen sitomisten.

Sosiologian kielellä yhteisövallan eetos on "onnellisuusmuurin" taakse menemistä, tarinoiden maailmaan, ja totuudesta pakenemista, kun itse on mukana tekemässä rikosta, toisten HÄPÄISYÄ, hyväksymällä sen myös jollekin tehtäväksi ja oikeudeksi, PELKO. Häpäisyjä on niin paljon eri keinoin, rajaten valintamahdollisuuksia, etten edes jaksa enää niitä luetella, enkä anna niiden erityisesti vaurioittaa mieltäni aktiivisesti ylläpitämällä, muistaen kyllä.

HÄPEÄ näkyy lapsilla jo n. 7 kk iässä, hän alkaa vierastamaan vieraita ihmisiä ja turvautuu tuttuun, vahventuneita kokemuksiaan suojaten vanhemman kanssa, mikä jatkuu yhteisökäyttäytymiseen.

Yhteiskunnallisella tasolla ei ole vielä ammattitaidoissa kykyä havannoida ja havaita sekä tehdä teorioita niin, että yksilöitä ei leimattaisi jonkin sairauden kuvaksi, MEDIKALISAATIO. Kohdallani se on ollut mielisairaaksi luokittelu yhteisön eetoksessa, psykiatrin mukaan ihminen ei voi kestää sitä mitä minulle tehdään, mieli murtuu ja se on todistunut, ja tuonut lisää hylkimisoikeutta, älä valita. Psykoligisoitunut tarkastelu on vienyt siihen, että etsitään syitä persoonallisuudesta, ei teoista.

MORAALISESTI asioissa on eroja. On helpompi säätää ajonopeuksia, kuin etsiä vastauksia psyyken ongelmiin. Tarvitaan erityistä paneutumista siihen, mikä on merkityksellisintä oppimisessa psyykessä. Totuuskomissiota tarvittaisiin anteeksiannon oppimiseen.

Raija

ROOLIN VAIKUTTEITA VUOROVAIKUTUKSESSA

 

Hyvän vuorovaikutuksen, elämän ensimmäisen ja tärkeimmän käsky on, älä nosta itseäsi toisen yläpuolelle, arvostelemaan toisen näkemyksiä, äläkä häpäise niitä, se on hänen elämäänsä. Se ei tarkoita, ettetkö voi väitellä, ettei saa olla kriittinen ja kyseenalaistaa, se tarkoittaa, että opettelet puhumaan kunnioittaen, vaadit perusteluja ja olet valmis oppimaan.

Ihmisyyden ymmärtäminen vaatii koko elämän ja paljon oppimista. Historia todistaa, että olemme juuttuneet monien vuosikymmenten, satojenkin ajan joihinkin tiettyihn ideologioihin, emmekä osaa etsiä uudenlaisia näkemyksiä, olemme jääneet ruumisroolin vankilaan. Nykyään maailma on niin psykologisoitunut ihmisyyden ymmärryksessä, että se alkaa vaikuttaa esteeltä vuorovaikutukseen, ihmiset rooliutuvat niin vahvasti valta-asemiin ja toisten kukistamiseen, jos ylösnostamiseenkin välillä, etteivät he ehkä löydäkään sitä avoimuuden, aitouden ja vapauden olennaista merkitystä oppimisessa ja olemisessa, yhteydestä hyvinvointiin, toistemme ja itsemme hyväksymiseen, vuorovaikutus on muuttunut vallan kautta hierarkioiden sitä suojellessa, vaikuttamattomuudeksi. Ryvemme yhä liikaa syyllisyyden ja häpeän alla, ahdistuen ja aggressioituen, projisoiden omia kokemuksia toisiimme, että vain harvat ovat vapaita näitten kokemusten tuhoavasta voimasta, mieli vaipuu masennukseen, kun terveet mielihyvän kokemukset eivät vaikuta kuin ruumiin tasolla aistimuksissa. Terve syyllisyys ja häpeä täytyy olla moraalisena kompassina, ohjaten valinnoissa ja teoissa, mutta nykytietämysten ja käytänteiden valossa ne tuhoaa enemmän. Taustalta löytyy niin uskonnot kuin tieteenkin ongelmat, minuuden/itseyden kehitykset niiden opeissa. Perheet ja yksilöt kärsivät näistä kasvamatta kokonaisena ihmisyyteen, ne ikään kuin ohjaavat harhapoluille eikä itsetuntemus pääse kehittymään. Yhteiskunta riistää perheitä ja syyllistää vanhempia. Vanhemmat voivat tehdä virheitä, mutta, virheellistä käsitystä syntyy myös hallitsevista opeista, mitä yhteiskunnat tarjoaa valtioita myöten.

Roolit on annettuja, otettuja, virallisia ja epävirallisia. Roolien avulla estetään ihmisten kasvua ja kehitystä, myös mahdollistetaan, kun se on tietoon pohjautuvaa, eikä pelkkä ruumis. Tekojen kautta rajoitetaan roolien avulla, estäen ja/tai kehittäen, estämistä on enemmän. Joskus joku sanoi, mitä siitä tulisi, jos jokaisella annettaisin oppimismahdollisuus, kun surin lapsuuden ajan koulun puuttumista.

Tiedän, että kirjoitan tiukkaa teksiä, osin hölmöäkin, kyseenalaistan oppirakennelmia. Niin metsä vastaa kuin huudetaan, mutta voi tämän ajatella toisinpäinkin. Oma kokemukseni puhuu näitä psykologisia kehitysoppeja vastaan, erityisesti juuri personallisuuden kehityksen suhteen. En väitä, etteikö näitä oppien mukaisia kehityksiä olisi kehittynyt muille, ehdotan vaan, että asiaa tarkasteltaisiinkin enemmän oppimisten kautta, oivallusten maastosta käsin, ja aitous, avoimuus sekä vapaus olisi suojeltavia lapsilähtöisenä, eikä niitä hirtettäisi vanhempien kautta samastumiseen. Kokemuksessani on ikään kuin leikkiaika, joka tuli takaisin katkoksesta huolimatta, se oli syvin, jossa pitkään oli vain itseydessä oleskelua, tutkimista ja ihmettelyä, alusta alkaen havaitsemisen toiminnallisen kyvyn kehittymistä, ajattelun harjoittamista, jolloin aivotoiminnassa oppii siirtämään lyhyaikaisesta muistista pitkäaikaiseen ja sen juuri on leikkimis-, ja luovuukyvyssä.

Vuorovaikutuskehityksessä Freud nojaa tunneviesteihin ja vaistoaistimuksiin, mitkä jättävät jäljen, kuten lapsen tarpeiden huomioimattomuus ja lapsi tulee kateelliseksi isälle ja haluaa omistaa äidin itselleen. Kun itselläni ei ollut, eikä se kuulunut aikaan 1950 luvulla, vahvaa vuorovaikutteisuutta vanhempiin, vaan lapset olivat ikään kuin vapailla laitumilla, ja vain vähäiset rajat suojaamisessa oli vanhemmilta tullutta, ei liikaa eikä liian vähän. Tunnelukot ja mielleyhtymät syntyivät yhteisön vallan vaikutuksesta nuoruuden jälkeen, ehdollistuen vaatimuksiin, että olisin selvinnyt hengissä, onneksi jääräpäisyyteni vei minut takaisin aidompaan mieleeni, todellisesti aistivaksi, mutta siinä meni vuosikymmeniä, kun elantoa oli saatava työn kautta. (kirjassani Kuoleman kädet 1991 kuvaan tätä tuhoutumisen kehitystä, mikä usein yritetään väittää kuvitelmaksi, valhemieleksi, mitä juuri Freudin seksuaaliopit tukevat, eikä todellisia tapahtumia oteta huomioon, vaan sälytetään yksilössä syntyneiksi kokemukseksi ilman todellisesti tapahtunutta.) Opetus ja kasvatus yhteisön taholta oli estämistä ja ihmisyyden lukitsemista kehittymisestä, arvottomaksi luokitellen ja sitä kautta lyöden. Tyhmyys kehittyi muistien estoilla, todellisuuteni kieltämisellä.

Yhteisöt antavat perityn hierarkisen mallin ja vallan kautta alistamisvapauksia.

Kaikkein vahvimmin itseyden kehityksestä ja sen syntymisestä on puhunut Sigmund Freud, psykologian isä, jonka oppimisnäkemykset ohjaavat suhtautumista ja tulkintaa ihmisyyteen pitkälle tähän päivään tuottaen ihmiskuvia mielen hoitoihin. Opin juuri itseyskokemuksessa on mielikuvan synty aistimuksena, jota Frued sanoo seksuaaliseksi ja tunnettu teoria taustalla on, että poika haluaisi naida äitinsä ja tyttö isänsä. Itse erotan mielikuvan syntymässä oivallusten kautta syntyneet mielikuvat leikin ja luovuuden kautta ja sitten ehdollistuneissa samaistuen, kuten mallioppiminen ja alistuminen opetettuun rooliin, jonka ydin on nk. objektikuvat, jonka mieliyhteyden lapsi luo vanhemmistaan samaistuen niiden kokemuksessa. Freud on kytkenyt nämä äitiyteen ja siksi äiteihin kohdistuu paljon vihaa, ja uskonnot naisvihana.

Yhtälailla isät voivat pelotella, vaatia ja vainota lastaan ja tämä tunneyhteys häiriintyy persoonallisuuteen ikään kuin projisoituen kokemuksina, estäen vapautta, kuten ajattelua, että samastuminen siten onkin heijaste kehotilasta ruumiina, somatisaatio, myös oppimisena toisto, kun oppimiskyky ei ole vielä kehittynyt tietoisesti, kun minuus ei ole kehittynyt kielen tasolle, eikä tunteet ole tunnistettavissa, lapsi jää ruumisrooliin. Pahimillaan samastuminen pakkoroolissa yhteisössä itselläni oli toisen äänen toistoa, mihin havahduin, mikä tuli tiedostamatta, rooliin ehdollistumassa, kun itseä ei saanut olla. Tämän Freud redusoi tunnekokemuksena vanhempiin, jossa lapsi on hylätty, minulle se on alistamista vallan alle, eikä välttämättä itsen kokemus, mutta näkyy ulkoisesti roolissa, käytöksenä, pakotettua ja opittua. Luulosairas isä voi luulla, ettei lapsi ole hänen ja lapsi jää rooliin, miellyttämään isäänsä, että saisi hyväksynnän ja tunnehäiriöt estää hyvinvoinnin, jopa sairastuttaen elimistön toimimattomuuteen.

Nämä pakkoroolit syntyvät myös, kun lapsella ei ole riittävästi leikkiaikaa ja vapautta oppia. Tällaisen kehityshäiriön sain kokea, kun 16 vuoden iässä jouduin väkivaltaisen kohtelun alle. Tällöin minuus katosi, keho muuttui ruumiiksi, muodottomaksikin välillä, johon en saanut yhteyttä ja alkoi toistokehitys vuosikausiksi, eikä ammattilaiset osanneet löytää syytä ja sitä piti yllä ympäristön teot, alistamiset, sulkemiset ja kuulemattomuus. Kun etsitään vain persoonallisuuden kehityksestä syitä, eikä nähdä ympäristöstä tulleita tekoja, ollaan harhoissa. Väkivaltaisissa suhteissa läsnäolo katoaa, syntyy emotionaalinen vajaus viestinnässä tosiltamme, roolit hallitsee ja tällöin on kysymys enemmän oikeuksista itse/tunneilmaisuun kuin tunnekehityksestä, valta sanelee ehdot toinen toiselle, ihmisyysoikeuksia ei ole. Vuorovaikutus on itseisarvo, se on elämänvoiman lähde, sanoi Carl Jung.

Ratkaisevinta oli juuri lapsuuteni, jolloin leikin, keskittymisen ja pitkän ajan vaikutus näkyin niin, että leikille oli tilaa, aikaa ja hyväksyntää, koko kylä oli leikin kehto opettajia myöten. Siksi minun mielikuvan syntymässä on tasot aistimusmielihyvä, jossa nimeän sen seksuaaliseksi vasta silloin kun hormonitoiminta on tuonut siihen vahvemman aistimuksen ja sitten oppimismielihyvä, jossa mielikuvan syntymässä luovuudessa ja leikkien tuo ilon, havaintoja tehdessä ja yhdistäessä ympäristöstä käsin uusiksi kuviksi. Nämä kehomuistikuvat aistimusmielihyvänä voivat myös aktivoitua liikaa, kun niitä aktivoidaan ja niistä syntyy yliaistimuksia, jotka voivat tulla heijasteiksi, näköaistimuksessa ikään kuin sisältä tullut mielikuva heijastuu ulospäin liiallisesti ja ihminen näkee enkeleitä ja peikkoja tmv. Tämä on tieteellisesti todistettua, harhanäyt. On tärkeää, että sisäinen itseys säilyy oppimisessa.

Lapsuusaikanani vanhemmat eivät suinkaan ehtineet leikkiä työnsä ohella, ohjata liikoja, ja lapsen minuusolemus säilyi. Kun palasin taantuneena tähän lapsuuskokemukseen unissa, jolloin vasta suuret lihakset liikuntana olivat oppimisena, alle 2 vuoden iässä, unissani muutuinkin kalaksi, kun hahmon synnyttivät kehoaistimus ja muistikuva. Ihmettelin Carl Jungin näkemystä, jossa vertailtiin kalasymbolia uskovaisten yhteiseksi ja jumalakäsitykseen liittyväksi Jeesus ilmiöksi. Ymmärsin sen kielellisen kehityksen jatkumoksi, opituiksi. Olen kai niin konkreettinen ajattelussani ja kokemuksissani.

Kun yhteisöissä vallitsee brutaalit käytänteet, yksilöitä kontrolloidaan ja hallitaan valta-aseman kautta, heille syntyy tunnelukkoja, jotka siirtyvät ihmisten välisiin kontakteihin. Vallalla luodaan tarinat ja mielikuvat todellisuudesta, ei niinkään siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Näiden tunnelukkojen vuoksi oppiminen estyy ja yhteisö alistaa yksilöt pois oppimisen väylältä, rajaten roolien kautta ihmisyyden kehitystä. Sosiologiassa käytetään termiä ”onnellisuusmuuri”, kun haluamme kokea mielekkyyttä, joskus jopa hurmion ihanuutta, kun emme kestä todellisuutta, emme uskalla kohdata itseä, oman persoonallisuutemme erityispiirteitä, jotka jokaiselle on omanlaisia. Pakenemme tarinoiden taakse, emmekä halua nähdä totuutta, myytit hallitsevat, vaikka niiden pitäisi olla ajatuksen alkua, ne ovatkin valheen tyyssija. Joskus on lupa elää romantiikan avulla ja siitä mielekästä kokemusta saaden.

Arvojen ja osin opetusten sekä pakkoroolien kautta samastumiseen altistuen, mikä on erityisesti lapsena vaarana, mikäli yksilöitymistä ei tueta ja niiden vuoksi ihmisen kehokielessä näkyy naamarit ja niiden vaikutukset, odotusten roolit yhteisöstä, hymyillään vaikka ollaan surullisia, tunteet eivät enää ole aitoja ja vapaita. Esiinnymme toisena kuin olemme. Rooli on osin suoja ja turva aitona, vapaana ja avoimena, mutta liiallisena tuhoava. Kun itse sain olla nuoruudessa vain luudalla lakaisija, yhteisöstä tulleen väkivaltaisuuden vuoksi, tekemiset olivat hyvin rajattuja, puheoikeutta ei ollut. Vain syvän leikkikokemukseni kautta halusin aina ja aina vaan oppia, sen vapauskokemuksen ohjaamana, mitä olin saanut lapsuudessa. Vaikka se ei mahdollistanut enää kehomuistin oppia, kuten kieli, se antoi ajattelun kehittymsen mahdollisuuden, ja siitä olen kiitollinen, uskallan ajatella, unetkin suojaavat pahat lyönnit luoden kokemuksista kauniimpia. Yksinäisyyteni on kaunista, sillä se luo oppimisen ja oivallusten kautta mielikuvia. Yhteisöistä en enää iloitse, sillä olen saanut liikaa rangaistuksia ja ihmisyyteni tuhoamista. Meidän tulisi tukea toisiamme touuden paljastumisessa, ihmisyyden löytämisessä, etsimisessä, tapahtumien todellisuudessa, ettemme hyväksikäyttäisi toisiamme ja ajautuisi valheiden verkkoon. Ei ole väärin antaa toiselle aikaa ja kuulla häntä, tehdä hyvä tekoja.

Pakkorooleista ja tunneahdistuksista on mahdollista irtaantua ja vapautua.

Raija