keskiviikko 30. marraskuuta 2016

MISSÄ SE SAATANA ASUSTAA?



Silloin tällöin pitkäaikainen tuttavani pelottelee minua paholaisella. Aika ajoin häneltä tulee tulikivenkatkuista viestiä paholaisen toimista tulevaisuudessa. Viimeisessä tiedonannossa hän kertoi Suomen joutuvan niin koville Jumalan hylkäämisessä, että meiltä loppuu ruoka ja jäämme naapurin vallan alle, eikä meillä ole enää mitään vapautta. Olen hänen mielestään Jumalan hylkäämä, kun en ole oikealla tavalla uskovainen, kuten hän.

Siedän ja ymmärrän tämän ihmisen purkauksia, ilmestyksiä ja saarnoja. Tiedän, että hän on joutunut alistumaan henkiseen väkivaltaan vuosikymmeniä ja pelko on hänen ainainen kaverinsa perhehelvetissään. Toisaalta hän on myös hyvin vahva, jolloin muut ovat joutuneet puolustamaan hänen hyökkäyksiään.

Hannu Lauerma ei hymyilisi, kun tällainen tytöntyllerö uskaltaa sanoa mielipiteensä, asiasta, jossa hänellä itsellään on kaiken viisauden avaimet käsissään. Hannu on sitä mieltä, että pahuus on synnynnäistä, ja minä olen sitä mieltä, että se on seurausta väkivallasta. Eräs kunnioittamani psykiatri sanoi, että maailman kehitys tapahtuu epäilyn ja luulon kautta. Yhdyn hänen ajatuksiinsa. Pelko ja väkivalta jatkuvat epäilynä ja luuloina ihmisen mielessä.

Miten tuo paholainen tai saatana, perkele tai demoni sitten saa asuinsijan ihmisen mielessä?  Taustalla on syyllisyys, pakonomainen omantunnon aiheuttama riivaus, jossa yksilö ahdistuu armottomasti omista ajatuksistaan ja teoistaan, mitkä hän sitten projisoi toisiin tai itseensä. Tähän ovat johtaneet ympäristöstä tullut syyttely ja häpäisy yksilöön, sekä yksilön oman ihanteen ja realismin ristiriita.  Syyttely ei aina ole sanoin ilmaistua, siellä on taustalla myös sanaton kieli, jota viestimme keholla, teot, jotka tehdään salaa tai näkyvästi, teot, jotka riistävät toiselta ihmiseltä elämän oikeudet. Terveydeksi sanotaan sitä, että ihmisellä on hyvä häpeä, ja se estää ihmiseltä pahoja tekoja. Liiallista on se, että ihminen syyllistää itseään suurin piirtein joka asiasta, mikä estää elämää, toimintaa ja osallistumista.

Omassa kasvussani oli pitkään usko, toivo ja luottamus toisiin ihmisiin. Ikään kuin lapsenomainen ihailu toiseen ihmiseen, se joka on lapsen mielessä alkuun, ihastuminen. Maailma opetti, että ihminen on raadollinen, ja tekee pahaa. Se ei kuitenkaan vienyt ihailua pois, vaan toi kärsimyksen kuvan näkyviin.

Pitkään puolustuksen tilassa elämään joutunut oppii reagointitavan, jossa aivot toimivat automaattisesti, persoonallisuus toimii tietyn kaavan mukaan, asenteellisesti. Jatkuvat lyönnit ovat opettaneet sen, ettei hyvää ole, ja epäluulo valloittaa mielen, se nousee ensimmäisenä mieleen.

Raija


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

SITOUTUUKO MIES?



Onko mies vai nainen sitoutuneempi parisuhteeseen? Jatkokysymys kuuluu, onko miehellä enemmän vapaudenkaipuuta kuin naisella. Päätelmäni eivät ole tutkimustietoon perustuvia, vain oman naislogiikkani tuloksia, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää tai sitten on.

Sukupuolittuneet roolit vievät vielä paljon ainakin minun sukupolveni ihmisiä, joissakin asioissa suhteettoman paljon. Vaikka avioliitossani mies on jakanut kotitöitä, siivonnut ja tullut naisreviirille ihan kiitettävästi, silti jotakin on ollut miesvarmuudella olemassa. Hän oli mies, joka tiesi asiat, niin kuin kotonakin isä oli tietäjä. Minun vahva tietämisen into ei ollut hänelle aina helppoa.

Sitoutuneisuuden synnyssä ja näkemyksessä annan sijaa enemmän tunteille kuin tavoille, mitkä eivät ole toisiaan poissulkevia. Mies nähdään enemmän tekijänä kuin nainen. Vaikka sanonta, nainen vaietkoon seurakunnassa, on meidänkin kulttuurissa ollut suosittua, epäilen, että nainen puhuu luontevammin ja enemmän kuin mies. Itseilmaisuun liittyy useimmiten tunteita, jotka rakentavat tunnesidettä toisiin ihmisiin, ne koskettavat ja sitovat. Puiden hakkaamisella ei ole niin tehokasta vaikutusta, vaikka saunan lauteilla ne tuovatkin hyvää mieltä. Mielihyväaistimukset tuovat nautintoa, tunne sen sijaan kertoo, minkä kokemuksen tuo aistimus antaa, pettymyksen vai ilon eri vivahteineen.

Tavoilla ja uskomuksilla on vahva vaikutus itseilmaisuun ja tunteisiin, ja eri kulttuureissa on paljon eroja.

Miehen vapaudenkaipuu saattaa perustua itseilmaisun vähäiseen osuuteen vuorovaikutuksessa. Vaikutusvaltaa ei ole, eikä synny tunteita niin kuin naisilla, joilla tuntuu jopa olevan vastuu perheen ilmapiirin luomisessa. Onneksi näistä ollaan jo paljon luopumassa ja tasavertaisuus tulee rymisten keskuuteemme. Miehiä velvoitetaan liikaa työn tekoon ja naisia vuorovaikutuksesta huolehtimiseen. Nämä ovat enemmän yhteiskunnan antamia rooleja kuin synnynnäisiä. Se pieni ero aivoissa ei selitä näiden taipumusten olennaisuutta, aivot ovat kehittyviä.

Naisten olisikin viisasta puhua vähemmän ja antaa tilaa miesten puhumiselle. Vaikka eivät nämä ole yleistettäviä asioita, ja stereotypiat ovat yllättävän sitkeähenkisiä, ainakin tiukan paikan tullen. Väkisin ei ketään opeteta. Koulujen roolia tulisi vahvistaa antamalla tilaa kaikkien itseilmaisulle.
Yhteiskunnalla on suuri rooli ihmissuhteiden onnistumiseen. On ikävää, jos miehen rooli pakottaa sulkemaan itseilmaisua, ja sitoutumisen kammo ehkäisee ihmissuhteita. Ikään kuin näyttää siltä, että vapaudenkaipuu onkin heijaste puutteesta, minkä sukupuolittunut rooli on tuonut miehelle, jos itseilmaisun ehdottomin vaatimus on juuri vapaudessa.


Raija

torstai 24. marraskuuta 2016

YKSINÄISYYSILTA



Jotakin jäi puuttumaan tästä TV2 illasta, vaikka se oli monin puolin antoisa ja hyvä keskustelu. Ikään kuin me olemme eksyksissä siinä, missä toinen ihminen tarvitsee toista. Näytti siltä, ettei edes maalaislääkäri saanut koottua kuvaa siitä, missä on se tärkein elementti yksinäisyyden ongelmassa. Vertauskuvallisesti hän sanoi, että pöytä pysyy pystyssä, jos kaikki jalat ovat kiinni, se oli kyllä aika hyvä vertaus yhteisöllisyyden toimivuudesta.

Mitä me oikein odotamme yhteisöllisyydessä? Nuorena odotin, että voisin puhua ihmisille, jakaa kokemuksia, mutta vastaan tuli arvostelu ja ylimielisyys. Jo pitkään olen huomannut, että vanha sanonta ”kysyvä ei tieltä eksy” ei nykyään pidä paikkaansa. Ylitietämisen ja arvostelun aikana nouseekin pintaan tyhmäksi luokittelu, ei aina, niin kuin kaikissa asioissa.

Tasa-arvoisuus on hyvä asia, sillä ihmisarvon puute, jakamattomuus ja kunnioitus vain toisille jättää valtavajeen, jossa ihminen jää odotuksen tilaa, odottaa johtavilta sitä mitä ei itse saa. Aivan mainiosti kirjoitti tästä Antti Holma blogitekstissään, inhimillisiä uutisia. Kun meille ei ole annettu oikeuksia, me siirrämme ja luovutamme ne muille, opimme avuttomiksi. Minusta on turha syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he ota oikeuksiaan, koska siitä seuraa niin suuri rangaistus, että itsesuojeluvaisto kyllä on paikallaan.

Moraali on kadoksissa ihmisten kohtaamisissa. Käytöstapoja ei osata, toista kohdellaan kuin vierasta sikaa. Jos teoretisoisin asiaa, pohdiskelisin sitä siitä näkökulmasta, miksi ihmisyys on kohde eikä ihmisoikeus. Haluamme yhteisössä valtaan, jota emme saa normaalisti kotona tai työpaikoilla. Yhteisövalta on kohdellistamiseen helppo kanava. Jostakin kumman syystä minun tulee mieleen isosta kirjasta opetus, paha tulee ensin.

Jostain syystä olen henkilö, joka halutaan nujertaa. Siksi olen valinnut yksinäisyyden. Olen ollut syrjään vetäytyvä, mutta joskus aggressio on tullut esiin äänen karheutena. Jos toiset arvioisivat, aggressiota ei ole minussa lainkaan, sillä se on niin harvinaista. Mutta kateus on asia, joka saa pahan liikkeelle. Kateus on usein vertailun ja arvostelun tuotetta. Kilpailua ei tulisi survoa joka paikkaan.

Raija



perjantai 18. marraskuuta 2016

AIVOTANSSIA



Elämänohjeita tulee jos jonkinlaisista tuuteista. Kehotetaan elämään tässä ja nyt, suuntaamaan tulevaisuuteen ja tekemään tiliä menneisyydestä. Ajattelen, että meidän olisi hyvä oppia tanssimaan aivotanssia, niin että monet puolet aivotoiminnasta tulisi hyvin käyttöön.

Ei ole hyvä suunnata jatkuvasti tulevaisuuteen, sillä suunniteltu ajattelu on tavoitteellista, ja se tapahtuu etuaivolohkolla. Havainnot alkavat elää tavoitteissa, ihanteeseen tuijottaen, eikä tässä ja nyt havaitseminen ole herkillä. Jatkuva etuaivolohkolla oleskelu jättää syvät mantelitumakkeen reaktiot sermin taakse. Emme havaitse lähimmäisestä ilmeitä ja eleitä, oheisviestintää, mitkä kertovat tunteistamme ja on aktivoituneen tahdon tai psyykkisen puolustuksen tulosta. Perustunteet, kuten ilo ja suru, eivät aina tule iholle, vaan ovat syvällä tietoisena tai tiedostamattomana mielialana.  Joskus oheisviestintä on tahatonta, eikä täsmää puhekielen kanssa, saatamme tehdä myös virhearviointeja, tulkitsemme toisten tunteet omien kokemusten mukaan. Joskus kehonkieli viestii tavoitteiden kautta, eivätkä syvätunteet pääse esiin. Mutta toisaalta, tavoitteiden kanssa tulee tavoitteisiin nähden tunteita, ja tässä ja nyt tunteet ovat sivussa.

Ihmisten kohtaamisissa on tärkeää pitää mantelitumake virkeänä, mutta kunkin aivo-osan aktivointi liiallisena voi rasittaa, kuten esim. mantelitumake voi yliaktivoitua ja vaurioitua. Aivojen aktivointiin suositellaan liikuntaa, karkea- ja hienomotorista. Luovuuden uskotaan tulevan aggression ja hybriksen kautta. Muistan ajan, jolloin nämä fyysiset ja psyykkiset aktivoinnit herättelivät aivoja, se jopa yltyi kipuun saakka. Myöhemmin olen päässyt näistä vapaiksi, ja aivot voivat tanssia kevyesti milloin missäkin osassa aivoja, ja mielikuvat syntyvät vapaasti, kuten luovuuskin.

Monia asioita tyrkytämme toisille omien kokemusten kautta. Esimerkiksi myyjä voi tarjota omien mielikuvien mukaista tavaraa, omien tarpeidensa valossa. Ammattikäytänteissä kyky tarkastella tarpeita on monipuolista, jolloin osataan nähdä laajemmin.

Raija



maanantai 14. marraskuuta 2016

EI OPPI OJAAN KAADA



Olen usein miettinyt miksi elämässäni on särkynyt niin monta asiaa. Mitään järkevää selitystä tai tarkoitusta en ole tälle löytänyt. Särkyneisyyteen on niin monta syytä, ettei sitä voi yksiselitteisesti ymmärtää. Kaikkein vahvimpana näkyy kuitenkin vallan väärinkäyttö ja rakenteellisena köyhyys.
Tuota oppimisen estymistä olen kovasti pohtinut, sillä se on ihanteistani korkeimmalla. Oliko sittenkin niin, että oppimisen polkuni muodostui tietynlaiseksi, että ymmärtäisin enemmän?

Nuoruuden opinahjo oli kansakoulu. Sitä taivalsimme kylmässä Pohjois-Karjalassa. Viikot olimme oppilasasuntolassa, koska lapsille ei ollut tarpeeksi ravintoa. Se tuntui järjettömältä, koska asuimme maatalossa. Mutta kaikki maito oli lähetettävä meijeriin, että saatiin lisälainat maksuun, joilla oli peltoa hankittu. Melkein kaikki kylän lapset olivat oppilasasuntolassa, sillä lapsia ei haluttu erotella liikaa taustastaan. Rikkaitakin oli kylällä.

Varhaisella keski-iällä lähdin sitten opiskelemaan, mutta eipä Englanti ja Ruotsi tarttunut päähäni, ne eivät pysyneet muistissa, muisti hajosi liiallisen jännitteen vuoksi. Jännite syntyi taas siitä, että ihanteeni oli toinen kuin realismi.  Olin oppinut lapsuudessa eriyttämisen tunteiden, kielen ja mielen osalta. Mutta se ei kestänyt, sillä kauhua oli liikaa. Suomen kieli pysyi kuitenkin aika vahvana, sanoisinpa melkein itseys.

Oppiminen oli minulle kuin taivas, johon kaipasin. Se oli ilon lähde ja siinä innostukseni oli valtavaa, mikä monesti aiheutti myös kateutta. Se vaikutti itsevarmuudelta, ja sitä ei kestetty. Se oli asia, joka piti minua koossa, ja särkynyt mieli sai tulla esiin pikku hiljaa. Orjuusaikana ei mieli toiminut, tunteita ei uskaltanut nähdä eikä kuulla, niistä tuli rangaistus, tottelematonta rangaistiin vallanpitäjien toimesta, se oli arkirealismia. Kahdenkymmenen vuoden päästä trauman käsittelyyn ottaminen oli sinänsä karmaisevaa, aistit toimivat liian vahvasti ja se oli osasyy aistimuksen hajoamiseen.

Opinpolkuni kulki eri muistien ymmärtämiseen. Saatoin niitä erotella toisistaan, ja löytää syvätunteiden lähteeltä luovuuteni, mielikuvien syntymän, joka poimi eri muisteista kuvia. Myyttisten hahmojen kulku oli paljolti kiellettyjen muistikuvien takaisin paluuta. Syvin ehkä kehoni koon vaihtelu kehonkuvassa, jossa opin ymmärtämään, mitä yliaistillisuus tuo havaitsemiseen itsellä ja mitä ulkopuolisen havaintona. Kovin se oli ennakkoluuloista ja asenteellista, suorastaan rumaa ajattelua. Oppimiseni oli minuuden ongelmien ratkaisua, sen estymisten ja mahdollisuuksien tarkkailua, sitä milloin voi rasittaa aistimuksia, milloin se on liiallista, milloin rutiinia. Kauneinta lienee se, että sain äidin runotyttönä oppia kielen mahdin oppimisen syntymässä ymmärrykseen, varsinkin ihmisyydessä.

Raija


torstai 10. marraskuuta 2016

ADDIKTIO, KIUSAAJAHENKI



Kuuntelin Jari Sarasvuon mielenkiintoista puhetta addiktiosta. Se, mikä vei Stalinin helvetillisiin tekoihin, Vihtori Kososen äärettömyyksiin ja monen muun alkoholistin saatanallisille poluille, on tuo hoitamaton tunne-elämän sairaus, suuri ihmiskunnan vitsaus. Sen ymmärtämiseen ei tunnu löytyvän mitään vastausta tieteestä, ei politiikoilta kuin tavan ihmisiltäkään, eikä siihen ole halua. Koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, lausun nyt muutaman äkkijyrkän mielipiteen addiktiosta.

Addiktion alkuperä on pelko ja turvattomuus. Sitä halutaan ylläpitää yhteiskunnan toimesta politiikan keinoin, koska sillä saavutetaan hallittavia ihmisten mieliä, jossa on jatkuvaa tyytymättömyyttä lietsova mieli. Se on politiikan ja ylipäätänsä ideologian vahvimpia keinoja pitää yllä järjestelmiä, jossa käytetään hyväksi ihmisiä. Luen addiktioksi myös yllykkeet, joilla saadaan esim. ihmisiä kuluttajiksi ja jatkuvasti ostamaan yhä ja yhä vain enemmän materiaa, sillä addiktioon ei saa koskaan tyydytystä, koska sen alla on hoitamaton tunne-elämä.

Olen vuosikausia yrittänyt saada varhaiskasvatukseen sellaista osaamista, jossa addiktio estettäisiin lapsen kehityksestä. Mutta siihen ei löydy haluja, sillä herran pelkoa pidetään viisauden alkuna, pelkäävää lasta on helpompi ohjailla, pelon luullaan kehittävän hyvää muistia, mutta se on kehittymätöntä ja epäjohdonmukaista erilaisten muistien käyttöä. Ongelma on myös tiedenäkemyksellinen. Kasvatustiede, joka on lääketieteen peruja, on varhaiskasvattajien opinahjo.

Psykologista, eli tunne-elämää koskevaa lähestymistapaa on olemattoman vähän koulutuksessa.
Lapsen addiktion estäminen tulee erittäin halvaksi, aikuisten hoito maksaa maltaita. Onneksi tämän ongelman voi korjata pääsääntöisesti aikuisenakin, mutta se tulee erittäin kalliiksi työelämässä. Lapsi opetetaan kokemusoppimisessa kohtaamaan syntyvät tunteensa, ja avaamaan sekä käsittelemään ne hallittavana ja myönteisenä asiana. Se vaatii turvallisen aikuisen olemaan lapsen kanssa, ilman jatkuvaa ohjelmointia, mikä yliaktiivisuus ja liikunta näyttävä olevan nykyään hyvän kasvatuksen merkistö. Läsnä oleminen ja kuunteleminen näyttävät laiskottelemiselta, mutta se onkin työnkuvaongelma, mikä ei vastaa lapsen kasvutarpeisiin, liiallinen aktivaatio. Joskus joku sanoi, että kuka kerkeää olla lapsen kanssa tunteita jakamassa. Tunteita tulee harvoin, ne eivät ole syöksykierteessä, elleivät pelot ympärillä ole jatkuvia.

Jos tätä tunneoppia ei synny, tunne jättää mieleen jännitteen, jota ei pysty hallitsemaan, se on addiktiota ja ajaa ihmisen tuhoamaan ympäristöään, addiktio projisoidaan muihin, tai johonkin. Pelosta syntynyt addiktio antaa käsittämättömiä fyysisiä ylivoimia ihmisille, se ajaa tekemään mahtipontisia tekoja, ja sisältää tuhon avaimet, vihan ja kauhun, jossa mieli pakottaa tuhoamaan, koska se on niin hirveää kokijalleen.

Tunne-elämän hoitaminen varhaislapsuudessa, alle kouluikäisenä on erityisen tärkeää. Aikuisena kokemuksen hoitaminen on mahdollista, sitä annetaan työssä työnohjauksen avulla, ja joskus se on jopa ainoa tie ylikuormittuneeseen mieleen, mutta kaikkein tehokkainta sen hoito olisi koulutukseen kautta perusoppina, taitona ammatillisuudessa. Lapsen iässä jännitteet nousevat maksimiin kokonaisvaltaisesti toimivasta kehosta ja mielestä, kun mielen hallinta on eriytymätöntä. 

Varhaiskasvatuksen pääpaino tulisi olla ja ymmärtää mielen tasapainottamiseen tähtääväksi.  Eriytymätön mieli on mahtipontisen voimakas, ja vie kehityksen suunnan despotismisiin luonteisiin ja siitä on maailma esimerkkejä pullollaan, alkaen vaikkapa Sarasvuon puheessa esille tulleeseen Staliniin.

Tunteiden huomioiminen ja ymmärtäminen tarkoittaa sitä, ettei anneta tunteille liikaa valtaa. Tunnevaltaisuus näkyy nyt esim. politiikassa populismina.


Raija


maanantai 7. marraskuuta 2016

VIRKAMIESVALTA



Oulun insestitapaus toi esille jälleen kerran sen, ettei ihmistä kuulla. Oliko tapauksessa myös rasismin merkit täyttävä termistö, sillä uhri oli tummaihoinen. Suomessa on näitä tuhansia, tämä oli vain jäävuorenhuippu. Myös kantasuomalaiset ovat virkavallan alla oikeudettomia, heitä ei kuulla eikä nähdä. Näyttää siltä, että päättävään valtaan pääsee juuri välinpitämättömyyttä osoittava henkilö, jolla on kontrolloiva ja moralisoiva suhde toiseen ihmiseen. Tarkastelin erään kurssin johtajaksi valikoitumista. Siellä juuri huonosti kohtelevat saivat viran.

Virkamiesvallalla on syvät juuret historiassa. Toinen ihminen määrittelee toisen ihmisen, ei kuule häntä, eikä myöskään kunnioita. Kun luin kirjan, ”Kansakunnan pimeämpi puoli”, viime vuoden tieto Finlandia palkinnon voittajan, ymmärsin hyvin, että sosiaalipuolen auttamisjärjestö on yliopistoja myöten arjalaisnäkemysten siivittämä. Toinen ihminen on kohde, jolla ei ole ihmisoikeuksia, vain virkavallan määrittelemä oikeudeton asema.

Virkavallan valvontaan tulisi saada erityisosaamista yli rajojen. Toisaalta, jokainen tapaaminen pitäisi äänittää, että tarpeen tullen voitaisiin tarkistaa onko väärin käytöksiä ilmennyt. Tämä kuulostaa totalitarismilta, mutta mitä muuta keinoja voidaan tehdä, ettei tällaisia väärin käytöksiä tapahtuisi.

Pääsääntöinen ongelma kuulemisen tapahtumassa on se, ettei kuulija todella kuule, tai jos kuuleekin, ei usko ja tekee oman tulkintansa asiasta. Siinä ei voi käydä muutoin, kun tulee uusi versio tapahtumasta. Kyllä ihmiset luovat uusia tarinoita asioista itsekin tietoisesti ja valehtelevat, hyvä kuulija kuulee johdonmukaisesti. Vähintäänkin kaikki opettajat tulisi kouluttaa kokemusoppimisen saloihin, että he oppisivat kuulemaan, ja kykenisivät opettamaan lapsia kuulijoiksi. Tunteistaan lukittuneet ihmiset luovat kuulemastaan oman tarinan. Hyvä tunne-elämän koulutus tuo vapaan havaitsemisherkkyyden, selkeän kyvyn kuulla ja nähdä, ja jossa oma tahto lujittuu eikä se vaadi jatkuvaa aggressiota.


Raija 

torstai 3. marraskuuta 2016

KÄRSIMYKSEN POPULISMI



Tulen vihaiseksi teologisesta kärsimyksen ihannoimisesta, ikään kuin jalostuminen olisi ihmisen ainoa tie kasvamisessa, itsensä löytämisessä ja näkemisessä oikeassa valossa. Tommy Hellstenin ”minän murskajaisista” tarpeellisena kehitystehtävänä puhuttiin viimeisessä ”Inhimillisessä tekijässä”. Suotakoon se, että hän pitää sitä itselleen tarpeellisena, mutta yleistävää viisautta siitä ei voi tehdä. Onneksi Ilona Rauhala puhui myös toimintakyvyn menettämisen vaaroista. Tommy sanoi, ”löysin minän murskautumisen jälkeen olemisen, jossa läsnäolo tuli minuuteen ja intuitio sai tilaa antaa vastauksia”.  Edellä mainittu on viisautta, läsnäolo itsessään on tuiki tärkeää.

Perään kuulutan tässä nyt selkeämpää viestintää ja syyseuraus suhteiden analysointia. Muutama vuosi sitten kuulin monia kertoja sanonnan heikkous ja vahvuus ovat toistensa kääntöpuolia ja tarvitsevat toisensa ikään kuin tullakseen esiin. Minusta on syytä erotella selkeästi liiallinen vahvuus ja liiallinen heikkous, jotka vievät ihmiseltä toimintakyvyn. Kärsimyksen selittäminen elämän ja kasvamisen tarkoitukseksi on brutaalia ja inhottavaa. Ovatko vauvat ansainneet raiskaukset, sotien siviilit tapon, murhaajien satunnaiset kohteet kuoleman? No mutta ehkä nyt irrotan Tommyn tarkoittaman luopumisen kontekstistaan, eli minuudesta.

Olen itse joutunut luopumaan minuudestani ja itsemääräämisoikeudestani. Tilalle ei tullut uutta minuutta, läsnäoloa, vaan särkynyt ja toimintakyvytön minuus. Se minuus ei särkynyt itseni tahdosta ja itsekkyydestä, se särkyi väkivallasta, jonka ympäristö antoi. En ymmärrä, miksi ihmisten vääristä teoista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä, miksi kaikki pitäisi hymistellä ja psykologisoida persoonallisuuteen liittyväksi. Väkivallan seurauksena menetin läsnäolon kyvyn, koska psyyke hajotti olemista minuuden riistossa.

Ihminen voi tulla niin heikoksi, ettei hän kykene enää ilmaisemaan itseään, hän on voinut menettää olemassaolonsa, niin ettei hän kuule sisältä tulevia intuitioitaan. Hän on niin rikki ja hajalla, niin ettei kehollinen viesti enää kulje eikä aktivoidu. Oman intuitioni löysin vasta sitten kun menin piilopirttiin, rauhaan väkivallalta. Vain väkivallattomissa tilanteissa intuitioni saattoi tulla näkyviin, runot syntyivät ja mielikuvat nousivat puhuttelemaan. Ehkä egon murskajaisia tarvitaan silloin kun on kasvanut ylimieliseksi, mutta sitä näkee harvoin, enkä sitä Tommyllakaan ole nähnyt.

Kärsimyksen filosofian voisi jo muuttaa rakkauden filosofiaksi.


Raija

tiistai 1. marraskuuta 2016

VAINOTUN OSA



Väitän, että vainoaminen on todellista ja mahdollista Suomessa. Sitä harrastetaan salaa, eikä sitä tunnusteta, se on maan tapa. Useimmiten vainottua häpäistään niin paljon, ettei hän jaksa enää taistella tätä normia vastaan. Vainotuiksi joutuvat työntekijät, vaimot, lapset, vähemmistö, erilaiset ja monet muut, kun rakenteellinen ja hierarkkinen menetelmä on käytössä, suusta suuhun puhuminen ja pahalle annetaan tilaa. Salaa toimimiselle on vankat pohjat Venäjän vallan alla.

Vainoajan mahdollisuuksia lisää valta-asema, jossa hänellä on puhevaltaa suhteessa muihin. Viime viikolla kuuntelin Yle puheessa kertomusta, jossa nunna pyhitti itsensä niin hyväksi, ettei hänestä löytyisi mitään paheksuttavaa. Kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet hän siirsi tehtäväksi toiselle nunnalle. Keskiajalla korkeassa asemassa olevat siirsivät omat saamansa tuomiot toisten nimiin kuoleman rangaistuksina. Nämä uhrausmenetelmät ovat siirtyneet hienovaraisuuden kautta käytännön menetelmiksi nykyaikaan, kuten mielisairaaksi julistaminen.

Nuoruudessani pääsin erääseen työpaikkaan avustajaksi ammatti-ihmisille. Apu oli todella tarpeeseen, sillä työtaakka oli kovin suuri. Yksi ammatti-ihminen ei kestänyt sitä, sattumoisin työnjohtaja, että hänen ammattireviirilleen tuli ihminen tekemään ”hänen töitään”. Niinpä hän päätti, että minut on saatava ulos hinnalla millä hyvänsä. Ja niin hän tarinoi johdolle, että minusta oli valitettu, työni laadusta ja käyttäytymisestä. Kysyin korkeammalta johdosta syytä irtisanomiseen, ja hän kertoi, että oli valitettu työnjohtajan ilmoituksen mukaan. Rohkeana tyttönä päätin kuitenkin kysyä face to face työkavereiltani, miten olin tehnyt väärin. Mutta kukaan ei kertonut valittaneensa. Eräs rohkea työkaverini päätti puolustaa minua, ja keräsi kaikkien nimet paperiin ja lausunnon, että teen työni hyvin ja käyttäydyn asiallisesti.

Tämä häirikön leima kulki hallinnossa koko työurani ajan, reilut kolmekymmentä vuotta. Aina kun oli mahdollista, jokin asia löytyi, josta saattoi tehdä valituksen. Leima oli lyöty ja se vyörytti ylleni epäilyjen tulvan.

Vainoajat pysyvät ja selviävät yhteisöissämme hyvin. Jokaisesta ryhmästä löytyy joku, joka ei siedä jotakin. Ei ole niin, että kaikki tekisivät pahaa. Tämä kaikki tarkoittaa jonkun yksilön johtamaa vainoamista, jolloin hän hakee todisteita toisten väärin tekemisistä, v. 66, v. 72, v. 84. Vainoaja on todisteiden kerääjä, ja valitettavasti laumakäyttäytyminen johtaa tätä kautta mielipiteiden yleistymiseen. Kun kysyy konkreettisesti, mitä, missä, milloin, sitä ei olekaan, on vain tarina, jonka joku on kehittänyt.

Vainotuiksi joutuvat henkilöt, jotka eivät välttämättä ole tehneet mitään rikollista tai väärää. Vainoaja on oman psyykensä vanki. Näitä löytyy monista työpaikoista, yhteisöistä ja perheistä. Olisi syytä tarkistaa lausunnon antajien motiiveja ja valtaa. Vainoaja ei ole narsisti, narsisti rakastaa itseään, vainoja vihaa toisia, viha on vainoajan energiaa.

Joku puolusti viime viikolla aamu teeveessä koulukiusaajan oikeuksia kiusaamiseen sillä, että ryhmässä paikan löytäminen vaatii taistelua omasta paikastaan ja on siis lapsen kehitystehtävä. Tämän taustalla on hierarkkiset asetelmat sosiaalisuudessa. Kun yhteisön arvona on kunnioitus, tällaista ei tarvita, sillä jokainen saa paikan, eikä keinotekoisia asetelmia ole, jokainen saa tulla kuulluksi. Keinotekoinen valta-asetelma luo yhteisöön normeja, mitkä rakentavat eripuraa.

Raija