Väitän, että
vainoaminen on todellista ja mahdollista Suomessa. Sitä harrastetaan salaa,
eikä sitä tunnusteta, se on maan tapa. Useimmiten vainottua häpäistään niin paljon,
ettei hän jaksa enää taistella tätä normia vastaan. Vainotuiksi joutuvat työntekijät,
vaimot, lapset, vähemmistö, erilaiset ja monet muut, kun rakenteellinen ja hierarkkinen
menetelmä on käytössä, suusta suuhun puhuminen ja pahalle annetaan tilaa. Salaa
toimimiselle on vankat pohjat Venäjän vallan alla.
Vainoajan
mahdollisuuksia lisää valta-asema, jossa hänellä on puhevaltaa suhteessa muihin.
Viime viikolla kuuntelin Yle puheessa kertomusta, jossa nunna pyhitti itsensä
niin hyväksi, ettei hänestä löytyisi mitään paheksuttavaa. Kaikki negatiiviset
ajatukset ja tunteet hän siirsi tehtäväksi toiselle nunnalle. Keskiajalla korkeassa
asemassa olevat siirsivät omat saamansa tuomiot toisten nimiin kuoleman rangaistuksina.
Nämä uhrausmenetelmät ovat siirtyneet hienovaraisuuden kautta käytännön
menetelmiksi nykyaikaan, kuten mielisairaaksi julistaminen.
Nuoruudessani
pääsin erääseen työpaikkaan avustajaksi ammatti-ihmisille. Apu oli todella
tarpeeseen, sillä työtaakka oli kovin suuri. Yksi ammatti-ihminen ei kestänyt
sitä, sattumoisin työnjohtaja, että hänen ammattireviirilleen tuli ihminen
tekemään ”hänen töitään”. Niinpä hän päätti, että minut on saatava ulos hinnalla
millä hyvänsä. Ja niin hän tarinoi johdolle, että minusta oli valitettu, työni
laadusta ja käyttäytymisestä. Kysyin korkeammalta johdosta syytä
irtisanomiseen, ja hän kertoi, että oli valitettu työnjohtajan ilmoituksen
mukaan. Rohkeana tyttönä päätin kuitenkin kysyä face to face työkavereiltani,
miten olin tehnyt väärin. Mutta kukaan ei kertonut valittaneensa. Eräs rohkea
työkaverini päätti puolustaa minua, ja keräsi kaikkien nimet paperiin ja
lausunnon, että teen työni hyvin ja käyttäydyn asiallisesti.
Tämä häirikön
leima kulki hallinnossa koko työurani ajan, reilut kolmekymmentä vuotta. Aina
kun oli mahdollista, jokin asia löytyi, josta saattoi tehdä valituksen. Leima
oli lyöty ja se vyörytti ylleni epäilyjen tulvan.
Vainoajat
pysyvät ja selviävät yhteisöissämme hyvin. Jokaisesta ryhmästä löytyy joku,
joka ei siedä jotakin. Ei ole niin, että kaikki tekisivät pahaa. Tämä kaikki
tarkoittaa jonkun yksilön johtamaa vainoamista, jolloin hän hakee todisteita
toisten väärin tekemisistä, v. 66, v. 72, v. 84. Vainoaja on todisteiden
kerääjä, ja valitettavasti laumakäyttäytyminen johtaa tätä kautta mielipiteiden
yleistymiseen. Kun kysyy konkreettisesti, mitä, missä, milloin, sitä ei
olekaan, on vain tarina, jonka joku on kehittänyt.
Vainotuiksi
joutuvat henkilöt, jotka eivät välttämättä ole tehneet mitään rikollista tai
väärää. Vainoaja on oman psyykensä vanki. Näitä löytyy monista työpaikoista,
yhteisöistä ja perheistä. Olisi syytä tarkistaa lausunnon antajien motiiveja ja
valtaa. Vainoaja ei ole narsisti, narsisti rakastaa itseään, vainoja vihaa
toisia, viha on vainoajan energiaa.
Joku
puolusti viime viikolla aamu teeveessä koulukiusaajan oikeuksia kiusaamiseen
sillä, että ryhmässä paikan löytäminen vaatii taistelua omasta paikastaan ja on
siis lapsen kehitystehtävä. Tämän taustalla on hierarkkiset asetelmat
sosiaalisuudessa. Kun yhteisön arvona on kunnioitus, tällaista ei tarvita,
sillä jokainen saa paikan, eikä keinotekoisia asetelmia ole, jokainen saa tulla
kuulluksi. Keinotekoinen valta-asetelma luo yhteisöön normeja, mitkä rakentavat
eripuraa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti