VAINOTUN OSA

Väitän, että vainoaminen on todellista ja mahdollista Suomessa. Sitä harrastetaan salaa, eikä sitä tunnusteta, se on maan tapa. Useimmiten vainottua häpäistään niin paljon, ettei hän jaksa enää taistella tätä normia vastaan. Vainotuiksi joutuvat työntekijät, vaimot, lapset, vähemmistö, erilaiset ja monet muut, kun rakenteellinen ja hierarkkinen menetelmä on käytössä, suusta suuhun puhuminen ja pahalle annetaan tilaa. Salaa toimimiselle on vankat pohjat Venäjän vallan alla.

Vainoajan mahdollisuuksia lisää valta-asema, jossa hänellä on puhevaltaa suhteessa muihin. Viime viikolla kuuntelin Yle puheessa kertomusta, jossa nunna pyhitti itsensä niin hyväksi, ettei hänestä löytyisi mitään paheksuttavaa. Kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet hän siirsi tehtäväksi toiselle nunnalle. Keskiajalla korkeassa asemassa olevat siirsivät omat saamansa tuomiot toisten nimiin kuoleman rangaistuksina. Nämä uhrausmenetelmät ovat siirtyneet hienovaraisuuden kautta käytännön menetelmiksi nykyaikaan, kuten mielisairaaksi julistaminen.

Nuoruudessani pääsin erääseen työpaikkaan avustajaksi ammatti-ihmisille. Apu oli todella tarpeeseen, sillä työtaakka oli kovin suuri. Yksi ammatti-ihminen ei kestänyt sitä, sattumoisin työnjohtaja, että hänen ammattireviirilleen tuli ihminen tekemään ”hänen töitään”. Niinpä hän päätti, että minut on saatava ulos hinnalla millä hyvänsä. Ja niin hän tarinoi johdolle, että minusta oli valitettu, työni laadusta ja käyttäytymisestä. Kysyin korkeammalta johdosta syytä irtisanomiseen, ja hän kertoi, että oli valitettu työnjohtajan ilmoituksen mukaan. Rohkeana tyttönä päätin kuitenkin kysyä face to face työkavereiltani, miten olin tehnyt väärin. Mutta kukaan ei kertonut valittaneensa. Eräs rohkea työkaverini päätti puolustaa minua, ja keräsi kaikkien nimet paperiin ja lausunnon, että teen työni hyvin ja käyttäydyn asiallisesti.

Tämä häirikön leima kulki hallinnossa koko työurani ajan, reilut kolmekymmentä vuotta. Aina kun oli mahdollista, jokin asia löytyi, josta saattoi tehdä valituksen. Leima oli lyöty ja se vyörytti ylleni epäilyjen tulvan.

Vainoajat pysyvät ja selviävät yhteisöissämme hyvin. Jokaisesta ryhmästä löytyy joku, joka ei siedä jotakin. Ei ole niin, että kaikki tekisivät pahaa. Tämä kaikki tarkoittaa jonkun yksilön johtamaa vainoamista, jolloin hän hakee todisteita toisten väärin tekemisistä, v. 66, v. 72, v. 84. Vainoaja on todisteiden kerääjä, ja valitettavasti laumakäyttäytyminen johtaa tätä kautta mielipiteiden yleistymiseen. Kun kysyy konkreettisesti, mitä, missä, milloin, sitä ei olekaan, on vain tarina, jonka joku on kehittänyt.

Vainotuiksi joutuvat henkilöt, jotka eivät välttämättä ole tehneet mitään rikollista tai väärää. Vainoaja on oman psyykensä vanki. Näitä löytyy monista työpaikoista, yhteisöistä ja perheistä. Olisi syytä tarkistaa lausunnon antajien motiiveja ja valtaa. Vainoaja ei ole narsisti, narsisti rakastaa itseään, vainoja vihaa toisia, viha on vainoajan energiaa.

Joku puolusti viime viikolla aamu teeveessä koulukiusaajan oikeuksia kiusaamiseen sillä, että ryhmässä paikan löytäminen vaatii taistelua omasta paikastaan ja on siis lapsen kehitystehtävä. Tämän taustalla on hierarkkiset asetelmat sosiaalisuudessa. Kun yhteisön arvona on kunnioitus, tällaista ei tarvita, sillä jokainen saa paikan, eikä keinotekoisia asetelmia ole, jokainen saa tulla kuulluksi. Keinotekoinen valta-asetelma luo yhteisöön normeja, mitkä rakentavat eripuraa.

Raija