On todella huolestuttavaa, kun ihmisille annetaan ja/tai sitä otetaan, valtaa ylitse toisen yksilön ihmisyyden. Kun kirjoitan ihmisten kaltoin kohtelusta ja tuon esiin niitä kirjoituksissani, myös muiden vastaavia jakaen, se onkin vatvomista, vaikka olen tuonut asian esiin ensimmäisen kerran, vain keskustelun avaamiseksi. Valitettavasti pahat teot on toistoa ja niitä esiintyy. Syyllistäminen, häpäisy ja väkivalta ovat kiellettyjä teemoja. On todella surullista, ettei ihmiset tunne syyllisyyttä, vaan valtaa hamutaan toisten yli, totuuteen perustuvaa tietoa ei aina suinkaan ole saatavilla, mikä rakentaisi todellista kuvaa, vaan epäluulot ja ennakkonäkemykset seikkailevat kertomuksissa, eikä journalismi ja/tai opetukset ohjaa, vaan yleiset vallitsevat valtajuoruilut populismina, ja joskus on vain kauniita tarinoita, mitä täytyy olla, mutta ei totuutta peittämässä. En ole brutaalin tiedon, sosiaalipornon kannattaja, huudan totuuden puoleen silloin, kun ihmisiä tuhotaan.
Eräs ystäväni sanoi joku aika sitten, kuinka normaalia mielipahaa tai -hyvää ei saa kertoa, kun joku jo tulee ilmoittamaan, olet ylimielinen, narsisti, katkera tmv. luonnehäiriöinen. On kuin vuorovaikutus olisi hävinnyt ja valta rakentanut muurin syyllistämisen ja häpäisyn kautta muiden hallitsemiseksi. Ei tietenkään aina.
Tuon esiin sitä mitä on, kuinka ihmiset kohtelee toisia, niitä ei saisi muistaa eikä nähdä, ei sitä, että toisen mieli on mahdollista murtaa, mitä tehdään ja mitä on todistettu tieteellisesti, se osataan, tai tappaa fyysisesti. En pidä ihmisten luokittelusta, pahoiksi ja hyviksi, en yleistyksistä, nämä antaa ihmiselle valtaa alistaa toisia ylimielisyytensä alle, tehdä ihmiskuva hänestä omiin luuloihinsa perustuen, juoruihin ja asenneongelmiin. Vain Jumala voi tietää hyvän ja pahan, sanoi vähän aikaa sitten Janne Saarikivi, jonkin verran me ihmisetkin voimme tietää, ainakin pyrkiä sopimaan, mutta maailma todistaa, ettei se ole ollenkaan aina viisasta, vaan pahuutta pahimmillaan, kuin pahan vallan tietoa, jolla pyritään alistamaan toinen tahtonsa alle, ja tätä harrastaa myös ammattilaiset, jotka antavat lyömäkirveitä tietämättömille, vallan väärinkäyttäjille moraalinvartijoina. Viimeksi riemastuin, kun näin otsikon ”elämä kolhii joko viisaaksi tai katkeraksi”. Sain kolme viestiä, olet katkera, et ole kasvanut ihmisenä ja vatvot menneitä, vellot niissä. Ei ne asiat tapahdu vain kerran, traumaattinen asia, vaan niitä jatketaan lyömällä yhä uudelleen.
Kun nimittelyjen kautta annetaan sosiaalista kontrollivaltaa vuorovaikutukseen, sanojat pääsevät vastuustaan, voivat leimata toisen ihmisen yleisten mielivaltaisten syytösten kautta. Katkera on yhtä pahavoimainen kuin nimetä ihminen pahaksi.
Ongelmana taustalla on traumojen juoksutukset ja toteutukset tapojen orjana. Muistan vaikeana ajan, kun minua oli syytetty asiasta, mitä en ollut tehnyt, julmasti häpäisten, en kyennyt ottamaan pienintäkään syytöksenomaista väitettä vastaan tapahtuman jälkeen, selitykset tuli vastahyökkäyksenä. Kuinka moni on syyllistämisen taakan alla, kristinuskossa opetetaan, että Jeesus antaa synnit anteeksi, se on johtanut monilla siihen, ettei omatunto enää toimi, toisia häpäistään. Jos Jeesuksen kertomuksen olisi ottanut oppina, antamalla syntejä anteeksi, se voisi helpottaa, mutta silti vaatii asian käsittelyn, tekojen tarkastelun. Omista vääristä teoista syntyneet syyllisyydet siirretään toisten kannettavaksi, ja tapahtumaketjuissa näkyy vain pinta, annetaan leima, kuinka huono ihminen olet, kun et anna anteeksi, mutta itseltä sitä ei vaadita ja jatketaan pahojen tekojen tekemistä syyttäen katkeruudesta tmv. Myös toisia alistetaan tekemään vääryyttä tekoina, avuttomassa asemassa olevia. Sitä vaan kysyy, millä oikeudella jotkut tulevat yhteisöön syyttäjän roolissa ja toiset on altavastaajana, moni sanoo, se on elämää ja ihmisyyttä. Kun on menettänyt ihmisyytensä, alkaa kysellä mikä on oikein ihmistä kohtaan, se raja kulkee sairastumisessa. Yhtälailla kehuminen alkaa ärsyttää, itse en ole osannut juuri koskaan ottaa vastaan kehuja, ne ahdisti ja hävetti, enhän minä itseä voi ylentää, kuin mitättömyys olisi juurtunut niin syvälle, ettei mitään hyvää itsessä näe, on kadottanut toivonsa. Tässä helposti ajatellaan, että on heikko itsetunto ja psykologisoidaan asia yksilön ongelmaksi, eikä huomioida, mitä ihmiselle tehdään väärin, että teot on vääriä.
Kun ihminen lähtee valhetarinoihin, hän ei kestä totuuden puhujaa. Hän ei pysty kohtaamaan henkilöä, jonka on häpäissyt valheillaan. Niinpä hän etsii, jopa keksii asioita totuuden puhujasta, koska ei kestä itseään, omaatuntoaan, kun käsitellään traumoja, muita vastoinkäymisiä, epäonnistumista tai vaikka ahdistusta. Yhtäkkiä, vaikka tuo ahdistus olisi jatkunut vuosikausia, joku yksilö otetaan syylliseksi ongelmaan yhdestäkin sanavirheestä, hän sen aiheutti, kun sanoi ja/tai teki jotain, sen sijaan, että ymmärrettäisiin, että moniin tuskiin on syynä se, että ei haluta/kyetä/osata kohdata omia tunteita, itseään, omastatunnosta tullutta syyllisyyttä ja häpeää, vaan se siirretään toisen kannettavaksi. Vuorovaikutuksissa ei saakaan tukea toista, vaan noustaan yläpuolelle arvostelemaan, leimaamaan, syyllistämään ja häpäisemään. Minä en kestä tuota, siksi valitan.
Jotainhan sitä pitäisi miettiä uusiksi, ettei ihmistä vaurioittavia tekoja toistettaisi. Itse olen oppimisen kannalla, hyvä lapsuus kehitystason huomioiden on perusasia. En usko, että vaistoihin luottaminen vie kehitystä eteenpäin, kyllä ihmisyydestä ja hänen hyvinvoinnistaan vs. yhteisö, on paljon tutkimustietoa, mitä kautta voimme ottaa vastuuta ja oppia ymmärtämään, miten se hyvinvointi rakentuu. Moraali rakentuu hyveistä, joihin lapsesta saakka ihminen kasvatetaan, pahuus syntyy enemmän siitä, mitä pahaa ihmiselle tehdään, tavoiksi, psyykkisistä traumoista. Näistä on vaikea puhua, vähän aika sitten sanottiin, että sivistynyt ihminen osaa olla puhumatta. Ei se ihminen pääse koskaan traumoistaan irti, jos sille tuotetaan vain traumoja uudelleen, piilotetaan ne. Elämässä kaikki on niin suhteellista, jos jossain häpäistään pahasti, estetään ihmisyyden kehittyminen ja oleminen, tällöin kieltoja ja salaamista kohdatessa sielu värisee, vaikka kuinka on itselleen sinut. Ihminen, joka kärsii, ei ole ali-ihminen, hän on vain ihminen, kokija, olipa hän millaisessa asemassa hyvänsä, syvälle on voinut piirtyä lähtemätön tuska, loukkauksista syöpynyt kehoon, eikä ihminen ole pystynyt enää torjumaan puukon iskuja, erityisesti se on läheisten kesken, sielu vuotaa mustaa verta.
Mikä laittaa ihmisen menemään kohti pahuutta? En ole persoonallisuuteen tuijottaja, vaikka en ole niille sokea, minkälaisia vain voi kehittyä, mutta katson suurimmaksi vaikuttajiksi teot, kohtelun, mitä ihmiseen kohdistetaan, vahinkojakin sattuu. Hierarkkiset valtajärjestemät kehittää pahuutta, tarkkailijaksi ryhtyminen toiseen nähden, vallanhimo, siksi on viisaampaa luottaa pääosin ammattitaitoon, kuin ihmisen kykyyn toimia moraalisesti oikein. Eettisesti arvojen jäsennys auttaa ymmärtämään elämää ja suojelemaan sitä. Valta tietona tuo turvallisuutta, kun kokee hallinnan tunnetta, mikä on tärkeää ihmisyyden säilyttämiseksi hajoamatta, tai joutumatta pois minuuden ydinkokemuksista, kokemukset voi irtaantua ja erillistyä tekemään ja/tai sanomaan jotain, mikä on irronnut kokonaisuudesta toistoiksi, dissossiaatio. Valtaa tarvitaan jo olemassaolon turvaamiseksi, että tahtova minuus voi olla olemassa, tutkittu tieto tuo loogisuudessaan ymmärrystä, syyseuraus.
Valtarakenteilla pidetään yllä asenteita pahuudesta ja/tai hyvyydestä, antamalla oikeuden arvosteluun, ja vain yksi pienikin virhe alistetulta antaa kontrolloijalle oikeuden tuhota mielipiteiden kautta toisen ihmisen elämänoikeudet. Olen niin kyllästynyt psykologisointiin, kuka tahansa saa tulla tekemään persoonallisuudesta analyyseja. Jos ja kun olen puolustanut itseäni, asettanut rajat, puhunut, selvittänyt, kertonut, tuloksena on ollut rankaisut. Sitä on monelle sosiaalinen todellisuus, monet tarinat on vain ihanteista luotuja tarinoita, omasta syyllisyydestä pakenemista, itsensä nostamista toisen yläpuolelle.
Yhteisövaltaan kehittyy täydellisyysnarsismia, mitään virheitä ei sallita, ja niitä etsitään suurennuslasin kanssa, yksikin yksilön vastustus yhteisöä vastaan, niin yksilö tuhotaan sosiaalisin normein, mitkä on yhdessä sovittu ja väitetään yksilön pahuudeksi. Minulle se on ollut puhuminen, vaikka olen tehnyt sitä asiapohjaisesti, ystävällisesti, jopa kauniistikin. Vallalle on vaihtoehto, kunnioittaminen.
Raija
