torstai 28. joulukuuta 2023

OMITUISIA MIELIÄ, ELÄMÄÄ TELLUKSELLA!

 

Jokaisella meillä on omanlaisensa mieli, niin monista asioista koostunut, ettemme aina ymmärrä, mitä kaikkea se sisältää. On katoavaa ja kertyvää muistia, kielen kehityskuviot, tunteet, normit, arvot, tavat, oppiminen, yhteys ympäristöön. Niin monesta asiasta mieli koostuu, etten ymmärrä itsekään, miten siitä saisi selvää. Sen tiedän, että mielenterveysongelmaiset laitetaan yhä paarialuokkaan, heitä arvioi ympäristön ihmiset, eikä kontrolloidulle anneta puheoikeutta. Määrittelisin mieltä tasapainoksi itsen suhteen, terveyden vaalimiseksi ja suojelemiseksi, millä ei tuhota itseä eikä muita. Mieltä luokitellaan myös järjelliseksi toiminnaksi yleisessä käsityksessä, arvojen hengeksi.

Miten iloiseksi tulinkaan tutkimuksesta, kun selvitettiin lasten naurun kykyä selviytymisessä, se on yksi psykologinen puolustusmekanismi, kuinka se helpottaa elämää ja selviytymistä, huumorina. Psykiatriassa nauramista on jopa luokiteltu sairaudeksi.

Yhteisöllisessä selviymisessä ja ihmissuhteissa mieli on kuin peilien sali, jossa peilaamme kokemuksiamme, näemme itseämme toisessa, joskus järki voi kehittyä viisaudeksi, oppimisesta tulee ohjaava tekijä eteenpäin menoksi. Mielen vahvin vaikutus on tunne-elämässä.

Vaikka oppiminen on ollut haasteellisin asia, olen silti oppimisoptimisti. Kehittyminen ja kasvu on vienyt poluille, jossa muisti ja kokemukset ovat ohjanneet oppimisessa valintoihin ja/tai pakkoon, väistymiseen ja välttelyyn, mikä ei aina ole ollut arvostettua. Puheoikeuteni puuttumisen vuoksi kielten oppiminen on epäonnistunut, ja mielen tutkimisesta tuli pääväylä ymmärtää ihmisyyttä, kuten kielen synty ja tuleminen sekä pysyminen aivolohkoilla ja sanan säilyminen kuvana, ja toisaalta mielikuvituksen jäsentyminen itsen hallinnan oppimisessa ja liittämisessä sanakielen merkityksiin ja erittelykykyyn. Mielen puuttuminen vei suorittamiseen, puuttui tahto ja halu. Teot olivat tapoja ja reaktioita. Olen ihmetellyt, kuinka kielten oppiminen on tuhoutunut, kun puheoikeus on ollut minimissä. Psyykkisessä puolustuksessa huutoa en pidä kielen oppimisena, vaan hätähuutona. Olen joutunut kysymään, miten sanakieli onkin kuin etsiytynyt äidinkielessä syvimpiin uriin ja löytänyt minuuden eri puolia sielusta mieleen, minän pysyvyyden perustekijöitä, olla itseilmaisun suhteen ihmisyyden ytimessä, luovuuden, leikin ja merkitysten löytämisessä.

Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen eivät ole itsestäänselvyys. Kun pysymme psyyken suhteen ilmaisukykyisenä, puhumme sanakielellä ymmärtääksemme toisiamme, peilautuminen ja itselle sekä toiselle myötätunto on ratkaisevaa. Jos jäämme vain sanakielen varaan, emme välttämättä opi myötätuntoa, emme saavuta ymmärrystä toisen kokemaan. On tunnistettava ensin omat tunteet, koettava itseys positiivisena ja kyettävä leikkimään sanojen avulla, tarinakuvana, mitä toinen sanoo. Syvän tunnekokemuksen saavuttaminen vaatii ensin myötäelämisen itseä kohtaan, että tunnistaa sen toisessa, tiedostaa mitä se on, eikä koskaan voi tietää mitä toinen kokee ja siten puheoikeus on ehdoton oikeus kuulemiseen. Kuuleminen on ensin itsen sisäisen kuulemista. Jos ja kun ihminen on kaltoin kohdeltu ja menettää itsensä, kuuleminen estyy, yliaktivaatioon joutunut mieli jännitteenä aistimisessa hajottaa kuvia, liian voimakkaat tunteet, liiallinen pelko voi estää kohtaamasta niitä. Jatkuva psyykkisessä puolustuksessa oleminen estää tunnekeskuksen toimintaa, se on todettu aivokuvauksissa tieteellisesti, mielikuvitus ja tunteet estyy ja tyrehtyy.

Ajattelen, että ihmisyyden oikeuksia voisi tarkastella objektiivisemmin unohtamatta subjektia, mutta tiedän, ettei se ole helpoin asia, karkailevaa ja hajoavaa mieltä ei ole helppo tavoittaa, hyvä kohtelu estäisi muistin karkailun. Mieltä on vaikea nähdä ja ymmärtää ympäristöstä käsin, mieli ei välttämättä näy ulospäin sellaisena kuin se on kokijalla ja tarkkailu vie tarkkailijan omiin kokemuksiin, eikä psykoosiin sairastunut henkilö sitä itse välttämättä tiedosta, ei omia kokemuksiaan todellisesti eikä toisen. Parasta mielen suojaa on hyvä kohtelu, kuuntelu ja ihmisyyden kunnioitus. Se voi olla vaikeaa, jos tilanne on akuutti, eikä ajatuksia saa koottua, kun depressio ja mania jyllää.

Minun on jo helpompi käsitellä psyyken kokemuksia, koska sairastuin 44 vuotta sitten psykoosiin. Osaan jo nauraa sille, ja on mielenkiintoista tarkastella asiaa. Olin lähtenyt kävelemään kerrostalossa vuonna 1979 ja soitellut ovikelloja, ambulanssissa olin huutanut vitamiineja ja psykiatrille sanonut, että kaikki johtuu anopista, mutta ne muistikuvat ovat minun, enkä välttämättä ole sanonut niin, kuljeskelu rappukäytävässä on todistettu, samoin psykiatrille sanominen. Psykiatria nauratti niin paljon anoppiajatukseni, että hän nousi tuolistaan ja meni järjestelemään kirjahyllyä, ettei naurunsa olisi minua järkyttänyt. Muistikuvat psykoosissa voivat tulla nykyhetkestä, viimeaikoina tapahtuneista, tai vain reaktioista ympäristöön, myös menneisyydestä. Minulla oli ollut juuri riita anopin kanssa.

Löydän selkeästi jatkumoita, joita kauhu on tuottanut elämääni, persoonallisuuteni kehitys, oppimiseni, mahdollisuuteni yhteisössä, miten minuun on suhtauduttu, miten kohdeltu, miten annettu puhua.

Mieltä voi tarkastella niin monesta näkökulmasta käsin. Itselleni selkein ja vaikuttavin on ollut kauhu ja siitä mielen kehityksen konteksti. Kun olen ollut kauhun alla, ajatukset ovat hajonneet, muisti repeillyt, mutta sitten kun nurkkaan ajettuna olen ollut tarkkailijana tapahtumista, olenkin oppinut havainnoimaan ja havaitsemaan tarkasti asioita, mitä tapahtuu ja miten ihmiset suhtautuvat siihen.

Kehitys, kasvu ja oppiminen sekä kypsyminen eivät aina mene niin kuin oppikirjoissa kerrotaan. Toisessa asiassa tapahtuu kehitystä, kuten kieli, mutta tunne-elämä voi mennä lukkoon, pahimmillaan ahdistus on niin kovaa, että ihmisellä ei ole muuta tietä kuin paeta, tai jos siihen ei ole mahdollisuutta, psyyke voi tuhoutua ja mieli murtua. Kun luin kirjan Jäljet kehossa, Bessel van der Kolk, ymmärsin, että suhde ihmisyyteen on ideologista ja takapajuista, traumatutkimuksia ei huomioida ja diagnoosit on kehitetty yksipuolisten näkemysten varaan kuulematta ihmistä. Kun se on koko maailman terveyskäsitteiden näkemys, ei siitä voi tulla hyvää tulosta.

Kun lukee useita psyyken vaurioitumista kuvaavia tekstejä, huomaa, että niissä ikään kuin käsitellään jotakin traumaattista tapahtumaa, mutta ei huomioda sosiaalista kontekstia tässä ja nyt jatkumona, miten traumaa pidetään yllä rankaisemalla ja häpäisemällä. Kun itseyteni katosi psyyken vaurioitumisessa, se kuvattiin assosiaatioksi psykiatrian kielellä, eli minuuden osat eriytyvät toisistaan, eivätkä saaneet tietoista yhteyttä toisiinsa, itsen kokemusten hylkäämisinä osiksi. Monissa kuvauksissa olen huomannut, että yksilön katsotaan kuvittelevan asian, mutta jos todellisuudessa tapahtuukin niin, ettei se ole kuvitelmaa, vaan totta, sitä ei huomata. Kirjassani Kuoleman kädet kuvaan tätä kehitystä, jolloin keho ikään kuin irtaantuu itsestä omaksi toimintaulottuvuudeksi ilman yhteyttä sisäiseen minuuteen, tahtoon ja haluun, niin nimesinkin sen ruumisolennoksi. Tahtoni ja haluni oli estetty ympäristön taholta.

Kun kuuntelee ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuuksia valintoihin, näkee kuinka he voivat purkaa vihaansa esim. lääkärille tai terapeutulle, mikä voi olla tervehdyttävää, jos ammattiosaaminen on hyvää palautteena. Itseäni ei uskottu lainkaan, en saanut apua, tapahtuma elämässäni oli tabu.

Mielenterveydessä on myös kaikista aivomekanismeistä huolimatta, riippumatta tai riippuen kysymys oikein tekemisestä, mitä ei mantelitumake noudata, se vain reagoi, traumatisoituneilla vahvimmin ja tuhoaa heidän kykyä vapautua tuskasta ellemme opettele siitä irti, sekin mahdollista hyvässä ohjauksessa eri menetelmin. Kun ihmiseltä viedään mahdollisuudet toimia valiten ja psyyke on jatkuvassa puolustuksessa, ei oppiminen onnistu, psyyke tuhoaa muistinkin. Vasta lähtemällä työelämästä olen oppinut käyttämään kielen menetelmiä luomalla uusia kuvia, vapautumalla mielikuvitukseen ja kokemukseni kohtaamiseen puhumalla tapahtumista totta, etsimällä minuuteni kyvyt itseilmaisuun hallitusti teatterissa näyttelemällä ja käsittelemällä asiat. Valheiden maailmassa tästä on rangaistu, sillä miellyttävät sadut on aina mukavampi kokea, totuus vapauttaisi, mutta ei rikollista mieltä, se on kostoa toistava, rikollinen mieli käyttää valtaa ja valheita saadakseen johtaa asioita, joskus voi olla kysymys siitä, ettei kykene, minun oli pakko saadakseni säilytettyä mieltä toimintakykyisenä.

Yksi parhaimpiin kuuluvista rikosromaaneista on Jo Nesbon kirja Veitsi, mitä voisi sanoa filosofiseksi näkemykseksi vapauteen pyrkimisessä. Se kuvaa ja kysyy, miten ihminen vapautuu, ja roolihahmot saa vapautumisen, kun tappavat rikollisen, omatunto puhdistuu, kun pahatekijä, raiskaaja ja murhaaja saa tuomion ja se tapetaan itse, oikeus otetaan omiin käsiin. Miten päästä vapauteen omastatunnosta, tehden, uskoen vai noudattaen lakeja, on myös kysyttävä moraalista oikeutta? Siinä on ikuinen kysymys. Pitäisikö olla monta jumalaa, että osasimme pohtia enemmän moraalin ytimiä? Kun laitamme toisen kantamaan omia syntejämme, emme pääse totuuteen oikean ja väärin tekemisten suhteen. Lakihenkisyydessä on se vaara, että nostamme itsemme Jumalaksi. Jos vapaus tulee vain pahan tekemisestä, olemme menettäneet Jumalan, ehkä sittenkin on tarkoitus miettiä tämän merkitystä, kantaa omat syntimme ja tekojemme seuraukset, eikä jatkaa pahan viemistä eteenpäin kostamalla.

Todellisuus aivokuvantamalla on kiinnostava katsottavaa ja luettavaa. Kun trauma on päällä, aivojen toimintoja kuvatessa on todennettu, että limbinen järjestelmä eli tunnekeskus ei aktivoidu, kuten ei myöskään puhekeskus, ja traumatisoitunut on kykenemätön toimimaan itselleen myönteisesti. Myös nk. vagushermosto aktivoituu joko myönteisesti tai kielteisesti, mikä ohjaisi peilisoluja, eli tuon mediaalisen vartiotornin aivoaluetta etuaivolohkoa ja limbisen järjestemän yliaktivaatio on mantelitumakkeessa puolustautumisen moodissa, hyökkää ja puolusta.

Yhteisövallassa ja toisten kontrolleissa ihmistä hajotetaan havaitsemisessa ja havannoimisessa, ajatukset mitätöidään, estetään ihmisten tapaamista tekemällä kohteesta hirviö. Muutama esimerkki. Töissä puutuin yhden opettajan taholta kaltoin kohteluun lapsen suhteen, olin töissä päiväkodissa. Pyysin kokouksen. Johtaja oli järjestänyt asian niin, että toisen osaston kaksi henkilöä tuli kokoukseen ja he haukkuivat minut täysin pystyyn kuinka ilkeä ihminen olen, kun en kunnioita korkeammassa asemassa olevaa opettajaa, minut häpäistiin. Seuraavana vuonna johtaja itse joutui tämän lasta kaltoinkohtelevan opettajan pariksi, antoi sitten potkut hänelle, kun ei kestänyt nähdä julmuutta. Olin herkkä puuttumaan ongelmiin. Huomasin, että lasten kurapuvut olivat niin huonkuntoisia laadultaan kuin kuluneina, että tietoa tarvittiin lisää asian korjaamiseksi, lapsilla oli kylmä räntäsateessa, vaatteet kastuivat läpimäräksi. Kutsuin toimittajan Aamulehdestä tekemään juttua, ja hän tuli, juttukin tehtiin. Koin ikävänä sen, ettei kukaan tullut työntekijöistä mukaan tukemaan minua näkemyksissäni. Näitä hahmottamisen estoja ja havaitsemisen rajaamisia sai kokea jatkuvasti, eristämistä. Talon piirustuksia ei näytetty, ”sinä et saa nähdä näitä”.

Mielenterveys yksilöllä on kykyä ajatella, havaita, havannoida, tuntea ja toimia, kun se estetään, mieli ei enää toimi, emme tunnista kokemuksia vuorovaikutuksessa. Vastuu mielenterveydestä kuuluu kaikille, tasavertaisina ihmisinä, ei kontrolloijana ja elämän estämisenä.


Raija



tiistai 28. marraskuuta 2023

 

PERSOONA/PERSOONALLISUUS


Tässä teille ilmainen ”tieteisromaani”. Lukemista joulun odotukseen, joululahjaksi. Gift for you!

Lukuaika ½ tuntia.

Persoona tarkoitti alunperin naamiota, ihmisen kuorta, mikä nykyään ymmärretään kummallisesti koko ihmisenä, havainnoidaan vain ulkoisesta, tulkitaan mitä toinen on ja se on minuuksien kuvaamista, kuin projisoinnin seuraus kuvana, mutta se määritellään kohteesta tulevana. Persoonallisuus taas luokitellaan yksilöllisesti kehittyneeksi.

Olen lukenut kirjoja, jotka ovat ammattilaisten kirjoittamia, opettajina toimivilta henkilöiltä, jotka ovat osittain rakentaneet persoonallisuusteoriansa psykiatriasta, psykologiasta, sosiaalipsykologiasta ja sosiologiasta käsin, poimittujen näkemysten varaan näkemättä kokonaisuutta, eikä tarkempaa analyysia vaikuttavina ole, ihmisyyden eri puolista ja niiden kehityksestä. Niinhän me kaikki pääosin havannoidaan satunnaisista, nähdään toisiamme, osia kerrallaan. Ihminen on vaillinainen, sokea, osaava ja ymmärtävä, pahantahtoinenkin. Luomme käsitteitä yhteiskuntaan, joista voi syntyä vainoa ja harhaisuutta, tositapahtumien peittämistä ja häpäisymenetelmiä yhteisöön ja yhteiseen käyttöön. Termeinä on esim. kusipää, narsisti, ilkeä, mikä voi olla joskus totta, mutta ei johtavilla ole oikeutta luoda pahuuden toisintoa oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka niin me kaikki joskus teemme, annamme leimakirveitä lyömiseen. Katson näiden tuottavan yhteiskuntaan huomattavia ongelmia ihmisten keskuuteen. Itseään analysoimattomat ja/tai rankoissa elämänmenoissa kärsineet eivät ehdi, eivätkä jaksa ajatella mitä tapahtuu, heihin iskostetaan asenne kuin veitsi voihin, syvälle upoksiin ja termit liukenee sinne kuin keihäät, ujeltaen takaisin maastoon, jossa oma havainnointi sekä havaitseminen muisteineen voi kadota saavuttamattomiin ja yhteisön kollektiiviset mielet alkavat johtamaan, yksilöllinen kehitys kokemuksineen kärsii ja vaurioituu estäen yhteyttä toisiin. Nämä tuottavat huomattavia kustannuksia sairauksina yhteiskuntaan. Todisteita tällaisten pahojen ihmisten persoonallisuudesta tutkimuksissa haetaan pääosin vankilaoloissa eläviltä ja tutkituilta ihmisiltä, jotka ovat jo pahoin vaurioituneet persoonallisuudestaan, omatunto ei aina johda minuutta, vaan useimmiten ulkoatuotettu syyllisyys, kidutus ja häpäisy, milloin ilmenee myös irrationaalista syöksyilyä mihin sattuu, kun omaa olemistaan ei voi hallita, järjestelmä antaa sätkynuken roolin, se on raskas, minuus on hajonnut. En ollenkaan ensimmäiseksi kuvittele sitä itsehankituksi, tai joksikin riippuvuushäiriöksi tmv. itsestä kehittyneenä, ehdot useimmiten asetetaan ulkopuolelta. Kun nämä teoriat persoonallisuuksista siirretään tavallisiin yhteisöihin ja ihmisten mieliin, ne tuottavat vainoharhoja ja vihaa toiseen ihmiseen. Ne luovat käytänteitä, joissa valtarooli annetaan vihan avulla, jossa oikeutetaan toisen ihmisen psyykeen tunkeutuminen, tuhoaminen ja häpäiseminen. Näiden häpäisytermien tuottajat ovat kuin vimmautuneet diagnoosien synnyttämiseen ilman pätevää ammattitaitoa, lääkärisyndrooma. Hyvä/paha akselilla ideologisesti toimivat voivat olla hyvin tuotteliaita sekä tienata ja pärjätä hyvin työelämien jos yksityisyydenkin kautta, julkituotuina totuuksina. Myös kasvatuksen ja opetuksen saralla voi nähdä, kuinka lapsilta estetään tunne-elämän kehitysta ja viedään valtaohjaukseen yhteisöjen kautta, alistamiseen joukkovallan alla.

Olen lukenut kirjoja ja opiskellut teorioita, joissa kuvataan persoonallisuutta ja persoonaa monipuolisesti ja ihmetellyt todellisten yhteisöissä tapahtuvien tapahtuminen puutetta niissä, kuin maailma olisi vain puhetta ilman tekoja, jotka pääosin näissä leimaavissa kirjoissa kielletään ja kuvaillaan vain tuloksia yksilöstä, kertomatta mitä hänelle tehdään, kidutetaan ja häpäistään. Kun nämä käsitteellistetyt ja sanoilla iskostettuina syötetään tavallisiin inhimillisiin oloihin ja ihmisiin, he pökertyvät näiden manipulointien kautta ja vaipuvat uskonnollisiin hurmoksiin, hämäriin kuviin uskomuksina. Laajemman ja kokonaisvaltaisemman käsityksen olen saanut virallisesta opetuksesta ja kirjallisuudesta. Tosin näissäkin saattaa olla ”yleisiä filosofioita”, jossa oppiminen ja ihmisen kehitys nähdään keskiverto ihmisen kehityksen näkökulmasta näkemättä persoonallisuuden syvempiin puoliin. Se opin, kun parin vuosikymmenen aikajaksolla yritettiin estää omia opintojani syväpsykologiasta, eli psykoananalyysista, mikä pääosin pohjautuu Freudin teorioihin. Kaunokirjallinen teoskin voi tehdä niin täydellisen katharsiksen, että unohtuu todellisuus, joskus sitä tarvitaan, kyllä sieltä jotain jää alitajuntaan, helpotuskin on hyväksi, kun sinne ei pakene täysin todellista elämää.

Erilaisen kuvan voi saada ihmissuhteista ja niiden ongelmista lähestymälllä asiaa persoonassa ja persoonallisuudessa oppimispsykologian kautta. Ne näyttäytyy pitkän elämän jälkinä, kasvuna. Kaikki ei selity persoonallisten piirteiden kautta. Kun järjestelmän valta luo ihmiseen muistin, mikä ei ole yksilöstä itsestään syntynyt minuuden kautta ja autonomian oikeuksin valinnnan vapaudella, vaan järjestelmä on voinut estää ihmisyyden kehitystä. Opetettavilla ainevalikoimilla voidaan jopa estää yksilöitymistä ja opettaa ihmisen kasvua ja oppimista rajoittaen. Esim. musiikki, jonka kautta voimme saada tunneaktivoitumista, mutta ei vielä avaudu välttämättä kieleen, tuota ymmärrystä toisen kokemuksiin sekä tunteisiin ja kuitenkin tämä yksilöllinen kokemus on hyväksyttävaä niinkin, ettei se ehdi vuorovaikutuksen maailmaan toisten kanssa, vaan kypsyy omia aikojaan.

Kun luin tämän nk. kusipäisten ihmisten persoonallisuuskuvauksia kirjasta ja asenteellista pahuuden viljelyä ihmisten mieliin, olen todella huolestunut tästä valtailmiöstä, mikä tuottaa pahoja vaurioita ihmisiin, oppimisongelmia ja mielenterveyshäiriöitä, vainoa, valtaa ja harhoja. Kusipäisistä yksilöistä kertovan kuvauksissa yhteisöjä ei ole huomioitu todellisuudesta, ne selittävät erittäin vaikeita tapauksia, ääri-ilmiöitä. En luokittele ihmisten nk. ongelmia heti persoonallisuushäiriöiksi, luonnevaurioiksi, psykopaateiksi, sosiopaateiksi tmv. En nähnyt koko työurani aikana tällaisiä häiriötä, ehkä en vain osunut näihin, ja olinhan alalla, jossa pyrittiin hyvään kasvuun, mutta näin paljon tarinoihin perustavaa tiedon kulkua, joita tiedon puutteen vuoksi osaamattomat ihmiset kuljettivat kuin taikauskoa eteenpäin, tuntematta asiaa. Ne olivat kuin alkeellista mielen kykyä, joko sulkea ja/tai avata kokemusta, tietoa tai tunteita ilman syvällistä itseohjautuvuutta tietoisesti ja tiedon avulla ymmärtäen asiaa ja kokemustaan. Kun koulutusta ja oppia näihin ei ollut, ei näitä ihmisiä voi syyttää, osaamattomuudesta syntynyttä ongelmaa. Tämä arvostelevaan tarkkailijan asemaan saattaminen estää vaikutuksen vuorovaikutuksessa, saa ihmisen ulkopuoliseksi tarkastajaksi ja opettaa havainnoimaan ulkoisista seikoista sekä tulkitsemaan asioita, projisoimaan omia kokemuksia toiseen. Jos ja kun nämä ovat luulolähtöisiä perustaltaan, eihän siitä voi syntyä tulokseksi muuta kuin hulluutta. Useimmiten ulkoa tarkastelu kertoo vain tarkkailijan omista kokemuksista, vankka ammattitaito voi auttaa näkemään paremmin. Kun mieli ja tunteet saatetaan liialliseen aktivaatioon, he eivät enää löydä takaisin itseyden syvimpiin kokemuksiin, tunteisiin, aistimiseen ja hyvään havaitsemiseen. Ne voivat viedä muistin kokonaan pois tilanteessa, mielen psyykkiseen puolustukseen, jossa heijastumat ovat vahvoja erityisesti kohtelun suhteen, mutta myös jäsentymättömät omat ihanteet voivat johtaa toisten kokemusten torjuntaan, jolloin arvojen viisaus ei kulje mukana, kuten ihmisarvo.

Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassa, en ole koskaan nähnyt niitä, en täydellistä pahaa enkä hyvää, ne ovat mahdollisuuksia, joissa harvoin kukaan on täydellisesti jompaa kumpaa, siten kuva ihmisestä vääristyy teoriasta ja näkemyksestä käsin, luodusta kuvasta. Ihminen voi täydentyä koko ajan ihmisyydessään näkemään eri puolia. Täydellistä sanakieltä ei ole olemassa, se on kuin sukellusta avaruuteen, mutta voimme kyllä selkeästi nähdä kuinka asenteellisella pahansuovalla kielen käytöllä tuotamme tuhoa. Siinä käytetään monia keinoja, leimaamista, nimeämistä, politiikkaa, ideologioita, kansan harhaan johtamista jmv.

Lukemassani kirjassa sivuttiin maailman johtajien, kuten Pol Pot, Hitler, Stalin, Putin, Trump, persoonallisuutta osin hyveinä, jos pahoinakin, ohimennen vain sanottiin, kuinka he eivät pahuudella mitenkään vaikuttaisi ihmisiin, hirmuteot holokausteineen ohitettiin. Jeesus ja äiti Teresa sekä muut hyvään pyrkijät määriteltiin lällyiksi, jotka yhteisö uhraa siksi, etteivät he hyökkää pahuuden avulla näitä pahoiksi nimettyjä henkilöitä vastaan, pahuuden kiertokehä. Olen kyllä nähnyt myös pahuuden valtakuntaa ja tiedostan pahuuden olemassaoloa, mutta enemmän tekoina ja tapoina kuin persoonallisuushäiriöinä, enemmän opetettuina asenteina kulttuurin kautta, hyväksikäytön opettamisena vallan avulla. Olen kohdannut sellaisia ohjeistuksia ihmisiltä, etteivät ne opasta ja/tai opeta muuta kun syrjäyttämiseen ja eristämiseen, jossa rangaisevat ihmiset tekevät elämästä helvettiä, itselleen ja toisille. Esim. sana, aseta rajat. Olen osannut tehdä niitä, käyttänyt eri keinoja, pyrkinyt tiedon avulla ratkaisemaan asioita, odottanut pitkiä aikoja, josko ne ihmiset olisivat valmiita kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan ja asioitaan, mitkään hyveet eivät ole auttaneet, paheet enemmän tuhoisina, projisointi toisiin on yleistä. Kun valta annetaan ihmisille, toisen ihmisyyden analysointiin ja puuttumiseen, armoa ei tunneta toista kohtaan, luodaan omien määritelmien kautta toisesta ihmiskuva, eikä toinen saa tulla omaksi itseksi, kun valta toiseen nähden on ehtona olemiseen. Tämä on vallan avulla kehitetty malli. Näitä selitetään psyykkisestä näkökulmasta, psykologismina, kuinka kaikki olisi kehittynyt vanhempien kanssa syntyneistä tunne-elämän ongelmista. Yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, että ongelmat syntyvät yhteisöllisen opetuksen kautta, ihmiset samaistuvat opettajiin/johtajiin ja hierarkkisen toimintamallin mukaan uskomuksiin sekä tottelevat yhteisiä näkemyksiä uskomisina, tottelevaisuus on sokeaa. (joskus yhteisöissä voi kehittyä hyvääkin ohjausta ja oppimista)Virallisessa psykiatriassa kyllä tunnetaan projisointiongelmat, joista nämä toisessa pahan näkijät eivät puhu. Kun ihmiset on manipuloitu uskomaan ihmistä, joka luo pahuutta irrationaalisesti irti kokonaisuudesta, on kysymys pahuudesta, eikä se välttämättä kerro totuudesta yksilöissä. Tämä on täydellistä alistamista, jossa yhteisö yksilöineen alistaa vainotun ja syrjityn täydellisesti nurkkaan, möykyksi, eläimeksi, josta ihmisyys on riistetty ja revitty palasiksi, inhimillisyys kadotettu ja vuorovaikutustaidot/oikeudet estetty. Hylätty ihminen ei saa sanoa sanaakaan, ei kokea eikä tuntea, hänestä tehdään ihmiskuva yhdestäkin pienestä vastustamisesta, hänen on vain toteltava 100 % :sti muita. Itsellä raivo nousi pintaan, kun tapahtumakertomukseni väitettiin olevan valhetta, trauma nousi ylös ja masennuksen myötä hajotti mielen, kesti vuosia palautua. Yhteisö lähti tukemaan epäluuloista. Se toisaalta avasi myös trauman syvimmät haavat tarkemmin ja vahvemmin näkyväksi, tunteet ja ahdistuksen, josta tietoisuuden selkeytyminen palautti vapaudentunteen tiedostamisen ja yhteydet oikeuksiin olla ihminen. Sen olisi voinut hoitaa positiivisemmin, niin, etten olisi särkynyt ja vajonnut masennukseen. Sen olisi voinut keskustelemalla ja inhimillisemmin tuoda näkyväksi, vuorovaikutuskenttään, jolloin tunteet joko vapautuvat ja/tai sulkeutuvat suhteessa toiseen ihmiseen ja yhteisöön. Brutaalius on ikävää, kun toimitaan niin ja sitten luikitaan pakoon tekoja ja ilmoitetaan, että suojaudun, en kestä, mutta jatketaan kutenkin pahoja tekoja ja kestetään niitä, koska se on omaa ideologiaa.

Näitä termejä ja arvoja voi lähestyä erilaisista näkökulmista käsin. Itselläni se on oppimispsykologiaa, jossa on toivoa ytimessä, jossa oma omatunto voi toimia, eikä yhteisö ohjaa syyllistämällä oppimaan toistoa. Muutama vuosikymmen sitten olin persoonallisuustesteissä. Kirjoitin siihen aikaan paljon runoja, puhumista oli olemattoman vähän, olin sulkeutunut häpäisyn alla ja syvässä masennuksessa tunteiden siirtyessä kapealle kujalle, ainoastaan ahdistuksen ja piinan jälkeen aggressioon, mitä yhteisö ei voinut sietää. Itse olin vasta nousemassa näkyväksi itselleni, en vielä tahtovana ja haluavana, toisille ehkä kauhuna levottomuuden vuoksi. Yhdessä osiossa kirjoitukseni arvioitiin narsistiseksi, siinä oli tavoitteita ja toivo. Kirjoitin runoja monille työkavereilleni heidän syntymäpäivinään, näin heissä kauneutta ja hyvää. Kun narsismia lähestyy, sen juuret on syvällä ihmisyydessä, ihastumisessa itseensä, mikä on tervettä kehitystä kohtuullisena, pahuuteen liittyneenä ja kehittyneenä tuhoavaa. Olin syvällä vaikeassa masennuksessa ihmisoikeuteni ja olemassaoloni oikeuden puuttumisessa. Syvästä tiedostamattomuuden tilasta noustessa, ensimmäisessä vaiheessa näin kuin kuvakirjoituksen taululla, koulutunnilta, olin palannut ja taantunut lapsuuteen, aloin kirjoittamaan, kykenin pikkuhijaa viemään mielikuvasta syntyneen näkemyksen etuotsalohkolle, aloin tuntemaan tunteita kovan ahdistuksen ja aggression jälkeen, itseyteni alkoi nousta ylös. Kannattaa olla iloinen, jos jossain vaiheessa tulee esiin narsismia itseydessä. Sen ydin ei aina ole itsen ihannointi, ylemmyydentuntoisuus, vaan oppimisen ulottuvuus ihmisyyden kasvussa, ilo itsestä, kykenin luomaan näkökuvia, tuntemaan iloa, mielikuvia alkoi syntymään kokemuksesta. Nämä tosin taas hävisi välillä, kun painettiin alas yhteisön voimalla.

Miksi sitten ei tulisi nähdä pahuutta? Kyllä sitä täytyy nähdä, parempi, jos ihminen näkisi sen itse, mutta on eri asia vastustaa pahuutta sinällään ja/tai tukea sen uusintamista, tehdä näkyväksi puhuen pahuuden syntymiseen tuottavia menetelmiä sekä vastustaa ja estää pahuutta ja sen puolustamista. Kun ihmispopulaatioon syötetään systemaattisesti vainon oppeja, mihin ihmiset samaistuvat usein tiedostamatta koko ongelmaa, ei oma itseys pääse kehittymään, oman hyvän ja pahan näkeminen itsessä. On vain yleisiä asenteita, joita kuljetetaan massojen mukana. Ulkoisessa tarkkailussa ja havaitsemisessa annetaan valta toisen hallitsemiseen, ei niinkään ihmisenä kasvuun ja sitä kautta oppimiseen kunnioituksen ja kuulemisen kautta. Nyt moni sanoo, eikö ihmisen tule itse valita, mihin lähtee mukaan. Historia osoittaa, etteivät ihmiset valitse, he menevät joukon mukana. Uskon, että suurin ongelma on se ettei ihmiset ehdi koko elämänsä aikana tunnistamaan itseään, on ainainen kiire, he eivät pääse tiedon puutteen vuoksi itsetuntemukseen, on vain ohjattuja arvoja ja valtaa, hierarkiaa, mikä vie mukanaan. Tärkeintä on huomata, mikä tuottaa vaurioiota, tuhoaa ihmisyyttä, sulkee sen mahdollisuudesta hyvään pois.

Elämäni parhaimpiin kuuluvia opetuksia viisaimmilta on, älä tee lausuntoa toisesta, usein ne ovat satunnaisia havaintoja. Liian usein havainnoista kehittyy luuloa ja uskomuksia, joilla totuutta vesitetään, otetaan valtaa itselle kuvitellun totuuden luomiseen, eikä huomioida toisten näkemyksiä. Joskus yksilö voi nähdä paremmin kuin yhteisö yhdessä. Mielen murtamisen menetelmä on se, että tuhotaan yksilön näkemys harhaksi, tapahtumat kerrotaan toiseksi, mitkä hänen kohdistetaan, teot, jotka sitten kielletään. Valitettavasti olen nähnyt, että näillä tarkkailun ja ulkohavaitsemisen menetelmillä ilman tarkkaavaisuutta todesta, kehitys menee päin honkkalaa, itsen katumuskin vaaditaan uhrilta, kiitollisuus ja kaikki muut hyveet, eikä tarkkailijalle ole vaatimuksia, eikä vastuuta tunneta, moraalinen kompassi on hajonnut, kunnioitus ei ole ohjaavan tekijänä. Olen saanut elää suhtkoht normaaleissa yhteisöissä siinä mielessä, että kun toiminnat on hyvin suunniteltu, toiminnallisesti toteutettu ja puhumalla selvitelty, myös pahoilta ongelmilta on vältytty. Vain harvoja heikosti hoidettuja yhteisöjä olen kulkenut, enimmäkseen ongelmat syntyvät tiedon selkeästä puutteesta ja siitä ettei ole saatavilla tietoa eikä kykyä jostain asiasta, erityisesti tunne-elämän taidot on heikkoja, ja ne ovat vahvin vaikuttaja havainnoissa ja synnyttävät mieli/muistikuvia, ja ovat valintojen pohjana. En ole nähnyt missään täysin ilkeää ihmistä, pääosin tilanteet ovat luoneet hermostumista, ihmisten taidot ja osaaminen on ollut pääasiallinen syy hermostumisiin, kyvyttömyys käsitellä asioita, myös huono kohtelu toisten taholta, itsekin voi möhliä itseä kohtaan. Ilkeydet ovat syntyneet nk. ”pahan ilman linnun” tekemisiin, luodaan pahuutta valhetarinoiden avulla. Kukaan ei ole ollut läpeensä pahan tekijä, enemmän tiedostamattomuutta. Ihmisillä on tiedon puutetta, voimattomuutta, erilaisia kehitysjatkumoita ja erilaista käyttäytymistä eri aikoina, erilaisia vastuksia ja kovaa kohtalon sattumaa. Kun pahaa tehdään, se tulee jollain tapaan ulos, toisilla vetäytymisinä ja/tai toisilla ulos purkautuen, molempia eri aikoina. Yhteisöissä on eroja, toisissa ei osata vuorovaikutustaitoja, ei ole itseymmärrystä, silloin sulkeudutaan, joskus ei ole tahtoa, ihmiset on johdateltavissa, pääosin taustalta löytyy johtaja, joka johtaa harhaan ihmisiä itselleen valtaa himoiten.

Pääsääntöisesti voi todeta että yhteisöissä yksilöiden kokemina tunne-elämän taidot ovat heikoimpia, eikä ihme, kun niitä ei opeteta, itsetuntemusta.

Väkivaltaisia toimia ja näkemyksiä pitää aina vastustaa, mutta ei uskoa olemattomiin hyvyyden julistuksiin, niin kuin ei pahuudenkaan. Ei muutamista havainnoista kannata tehdä ihmisestä koko kuvaa. Olen väkivallan vastustaja. Jo hermojärjestelmän toimintaa lukemalla opin, että ihmisessä on sekä tahdonalainen, että ei tahdonalainen hermojärjestelmä. Kun väkivaltaa tehdään, ei tahdonalainen vahvistuu, mihin ei voi vaikuttaa tahdolla, muisti kehittyy psyykkisen puolustuksen kautta, ja pian ollaankin siinä pisteessä, että mieli on jakautunut, ollaan kinesteettisen muistin orjia. Eipä ihme että psykiatriopettajani sanoi, 97 % on tämän alaisia. Enkä näe tästä muuta ulospääsyä, kuin yksilöitymisen kautta kehittämisen, kyvyn tunnistaa ja muistaa asioita, eikä ajatella niin kuin lauma, ehdollistuneena yhteisiin järjettömiin näkemyksiin ja uskomuksiin. Kaikkea ei voi muuttaa persoonallisuusongelmiksi, ihmisen hyvyydeksi ja/tai pahuudeksi. On tunnustettava, mitä oikeasti tapahtuu sekä tehdään ja siitä saa kertoa, se ei ole persoonallisuushäiriö. Vallanhimoitsijat estävät tapahtumista kertomista. Jos on tehnyt kaikkensa, suuttumalla, puhumalla, kertomalla, asettamalla rajat, ollen asiallinen, huomioiden muita, mutta yhteisöllä on kaiken ylitse menevä valta rankaisumenetelmin, yksilöllä ei ole mitään tehtävissä, kun yhteisö määrittelee ja asettaa ehdot yksilön olemiseen ja elämään kaikessa ja kuljettaa niin valhetarinaa kuin tulkintaa toisesta ilman kohteena olevan oikeudella ilmaista itseään. On myös huomioitava, ettei yksilö ole aina se, joka tekee väärin. On asioita, mitkä ovat ihmisille liian vaikeita käsitellä, ei ole tarpeeksi tietoa ja kykyä. Yksi psykologian opettajani kertoi, kun hän seisoi bussipysäkillä. ”Kuuntelin 10 minuuttia, kun tuntemattomat sivussa haukkuivat psykologeja.”

On parempi pysähtyä miettimään omia arvojaan, tekoja ja toimintaa. Joskus joku syyllisti minua, kun sanoin, että odotin hyvää kohtelua. Hän totesi sen odottamiseni ongelmaksi, syyllistäen minua, että se on väärä. Näin käy, jos emme kanna vastuuuta omista teoistamme. Toinen ystäväni lohdutti, ”eihan se ole edes vaatimus, se on hyvä tapa ja ystävällisyyttä”


Raija




keskiviikko 15. marraskuuta 2023

SYRJINNÄN KUMMALLISUUKSIA

 

Yhdenvertaisuuslaissa kiellettyjä syrjintäperusteita ovat ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, ammattiyhdistystoiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy. Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyvää syrjintää käsittelee... (valtioneuvoston sivuilta).

Luin hiljattain kaksi kirjaa keskustelukulttuurien kehityksistä. Toinen oli Nasaretilaisen ajalta, toinen 1500 – 1600 luvuilta, joissa kuvattiin yksityisyyden ja julkisuuden tilaa, miten niitä oli ja mitä sallittiin. Niissä näkyi vallan väärinkäyttöä, omien päämäärien eteenpäin vientiä ideologiasta ja asemasta käsin sekä tulkintoja tehden, vain valtaan pyrkien, totuuttakin vääristellen ja vain osia kertoen. Paluu keskiaikaan näyttää taas nousevan siivilleen uskontojen myötä, naiset ja lapset ovat arvottomia. Olemme aivan samassa pisteessä tänä päivänä, hierarkkisoitunut kulttuurin kehitys jatkuu omistajuutta ihannoiden. 

Sosiaaliset taidot ovat heikkoja, ihmisiä sorretaan ja alistetaan tekoihin, mikä ei ole ihmisyyttä vaan vallan avulla opittua ongelmaa, itsesyntyistä kulttuuria ilman ihmisoikeuksia vain tietolaarien kehyksissä. Arvoja ja niiden yhteyksiä tekoihin ja mahdollisuuksiin ei aina ymmärretä. Joku ihmetteli twitterissä, että miksi kuljettajien pitää mennä Woltille töihin, oma valinta, kun tulee ongelmia, kun keskustelussa oli pieni palkka, jolla ei pystynyt elämään. Tämä sijoituksillaan elävä kommentoija ei ymmärtänyt, että töitä oli tehtävä saadakseen leipää pöytään.

Kun 1990 luvulla taistelimme ammattiliiton avulla valtakunnallisesti sosiaalisista oikeuksista, sosiaalitaitojen opetuksesta päiväkoteihin, sitä ei hyväksytty, vaan valittiin luokkakeskeistä opetusta ja kasvatusta. Kun hierarkkista valtaa säilytetään kulttuureissa, myöskään tieto ei kehity, tietoisuudet kapenee, ei tiedosteta ihmisyyttä, menemme kuin pässit narussa, mikä on monesti ihannointia ammattien ja asemien kautta. Ihmisestä tulee kuori, jonka jäsenetkin ovat ehdollistuneet lihaksia myöten tiettyihin asentoihin ja vain osaa lihaksista käyttäen, esim. juoksijalla vain suuret lihakset rooliin kytkettynä, nöyryytetyt kulkevat kumarassa, kun ihmisyysoikeuksia ei ole, kulttuurielitismi kukoistaa, on aateliset, talonpojat, papit ja kurjalisto, vai miten se meni. Vain ideologisia näkemyksiä viljellen julkisuuteen, emme pääse kehittyvään keskustelukulttuuriin, mikä toki on hyvn monimutkainen asia ja vaatii sekä pidättyväisyyttä että avoimuutta, tietotason ja taitojen nostoa tietoisemmalle tasolle.

Mittarimiesten/naisten maailmassa mittaillaan koko ajan toisia, onko tuossa liikaa ja/vai liian vähän, koskaan ei näytä olevan riittävästi, se on kontrolliyhteiskunnan merkki.Yksi perustavanlaatuisista kysymyksistä on se, kuljettaako kulttuuri mukanaan opeissa ja/vain/tai käytännön kuljetuksina tapoja, mitkä tuhoaa ihmisyyden kehitystä, oppimista, kasvamista ja kypsymistä. Esim. konkretian ja sanakielen ymmärryksen synty. Kirkko opettaa isä, poika, pyhä henki, Jeesus Kristus, joiden kautta kaikki on kuljettava ihmisyydessä, muuten ei oppi toteudu. Syvimmiltään sanojen takana on persoonallisuus, lapsi, aikuinen ja vanhempi, mutta opissa on vielä pyhä henki, mikä tulee vain Jumalasta, jota ei annetakaan enää naisille, se omistetaan miehelle konkreettisessa ajattelussa. Jeesus Kristus on ihmisyyden ytimeen pääsemistä. Oppi on minuuden ytimessä, sen eri puolissa, ja sen kautta kehittymisessä ja kasvamisessa. Sitä aina ihmettelen, miksi perhekeskeisyys ei ohjaa oppeja kirkossa, vaikka avioliitto on sakramentti, nk. Jumalan ilmoitus. Naisella ei konkreettisesti ajatellen olisi oikeutta pyhään hengeen.

Nykyään osataan tieteen kautta kuvata selkeämmin ihmisyyttä. Kun sukupuolivaltaistanut ymmärrys on käytänteitä, sanakieli tavallaan tuhoaa oman oppinsa konkretian kautta, ymmärtäen sanat kirjaimellisesti, mikä on ongelma uskonnoissa. Sanoilla tulee olla merkitys ja tarkka määritelmä, mutta on lupa olla myös vertauskuvallista, koska se on mielen ominaisuus syvien kokemusten kohtaamisessa, mutta tämän muuttuminen konkretiaksi tuhoaa ihmisyyttä, kun kyse on tunnekokemuksen ilmentymästä. Mitä sanoikaa Cicero keskiajalla, jotenkin näin; kaunopuheisuus on hyve, jos siinä on viisaus mukana, vaarallista, jos ei ole.

Vallan roolit kulkevat pääosin mielen kautta, ammattiroolit ovat ehkä vahvimmin identtiteettiä tukevia. Roolit ovat annettuja, otettuja, epävirallisia ja virallisia. Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan ”Työpaikan virtahepo”, mielen ominaisuuksien kautta valtaroolin kehittymistä ja vaikuttamista. Näen tämän uhraamisen kulttuurina, realistisena kyllä, mutta ei avaa riittävästi valtaroolien kehittymistä, minkä kaiken kautta ne kehittyvät. Näen ne kehittyvän enemmän keskustelukulttuurin kautta, ihmiset on enemmän hämmästyneitä ja hädissään, jolloin mieli nousee yliaktivaatioon tuoden esiin ääritunteita ja silloin kun ihmiset eivät tunne mieltään riittävästi, mikä kaikki siihen vaikuttaa ja niin hierarkkinen valta keskustelun kautta luo mieltä, mikä ei välttämättä ole edes yksilöä, eikä vahvista kykyjä ymmärtää itseään. Näen suurimman osan ihmisten mielten kehityksessä ihanteiden kautta tulevana kulttuurin merkistössä ja merkityksissä, sankareiden ja halveksittujen, hierarkkinen kehä, mitä kulttuurissa luodaan.

Uhraavissa kulttuureissa etsitää syitä uhreista, valta-asemasta käsin tarkkailun kautta. Päivittäin näkee kuinka tyttöjä halveksitaan ja poikia ihannoidaan, äitejä vihataan, isiä palvotaan, näkemättä sitä todellisuutta, mistä kaikesta se rakentuu. Nykyään nämä ovat vahvistuneet myös omaan sukupuoleen liittyvänä vihana, ihaillut ja vihatut tuhotaan. Roolit tavallaan vievät pois sekä sisäisen todellisuuden, että ulkoisen, ne jäätyvät asenteisiin sanojen ja arvojen kautta, tekojen ja kahlitsevat minuuden pois luovuudesta ja mielikuvituksesta, joiden kautta ihminen voisi muistaa, havaita ja nähdä paremmin todellisuutta.

Minuudet kehittyvät kertomuksien kautta ja tavoista enemmän kuin uskalletaan tunnustaa, itseys todellisena ei tule esiin, roolit vangitsee olemaan yhteisön näkemysten mukaisia usein pelkojen voimasta. Minuudessa toimii vain osat, niitä tulkitaan persoonallisuutena, vaikka siitä ei ole kysymys. Mekaanisessa ihmiskuvassa syötetään aivoihin tiettyjen toimintojen kautta esim. teknistä taitoa, jota sitten yritetään helpottaa terapiassa, mutta jos käytänne ei muutu, yksilö ei vapaudu tästä ikeestä ja on vain keskustelua, ehdollistuneiden lihasten/neuronien irtaantumista pakkoliikkeistä ei tapahdu, kemiallakin on vaikutus. Itse uskon, että vapautuminen voi tapahtua luovuuden ja leikin kautta luoden taiteessa itseilmaisun avulla jälleen uusia ja uusia kuvia mieleen, siihen voi tarvita apua lääkkeistä, ettei ehdollistuma johda ja tunteet vain toistu tilanteessa menneestä käsin, vaan alkavat kokea tässä ja nyt havainnoista käsin. Täysin ei voi koskaan irtaantua menneestä, eikä tarvitse, se luo syvyyttä kokemuksen ymmärtämiseen, tavoittaa herkän lapsen.

Kun sukupuoliroolit ovat vahvoja ja mielen ominaisuudet sekä elämän todellisuus sekä roolijaot perheissä ja yhteisöissä ovat vallanjakajina, epäoikeudenmukaisuus on melko lailla vakio. Asiaa syvemmin ajatellen asiat ovat kuitenkin hyvin monimutkaisia. Esim. hiljainen isä voi synnyttää lapsessa enemmän pelkoja kuin puhuva äiti, riippuen käyttäytymisen uhkaavuudesta ja luonnollisesti seurauksista, jos lapsi vastustaa tai ei ihaillut, tottele ja/tai usko. Tämä on mielen ominaisuus, avoimuus luo turvaa, sulkeutuminen pelkoa. Pelottavimmissa kehityksissä ihminen luo mielikuvan vanhemmistaan suojaksi minuudelleen, eli tulkinta omasta vanhemmasta ei aina ole todellinen. Toki on aina jotain todellista näkyvissä muistissa ja haavoittavat tilanteet kokemuksineen luovat mielikuvan todellisuudesta, mikä on mielen suoja. Itsetutkiskelussa palautuessani itseyteeni ja kokemuksiini, loin turvapaikan itseydelle sulkien sen lasiarkkuihin itsen tasolla ja suhteessa ympäristöön. Se oli autenttista tunnekokemusta vertauskuvallisesti, kun mieli ei ollut vielä vapautunut peloista.

Juorukertomukset voivat olla yhteisössä sekä vaurioittavia että positiivisuutta rakentavia.Yhdessä yhteisössä ystäväni mies lähestyi minua seksuaalisesti virittyneenä. Kärsin siitä kovasti ja se toi minulle ahdistusta, oli epämiellyttävää ja nosti myös pintaan traumani, mikä oli vakava rikos kehooni. Ystäväni ei kuitenkaan ymmärtänyt asiaa, vaan syytti minua viettelemisestä, ei halunnut uskoa oman miehen uskottomuuteen, ihaili sokeasti miestään. Ystäväni alkoi puhua yhteisössä kuinka ”huorahtava” olen ja viettelen miehiä. Tämä sai aikaan sen, jossa yhteisö alkoi uskoa ystävääni ja syntyi vihamielistä suhtautumista. Minulle tehtiin Marilynit. Päivittäin voin nähdä, kuinka sukupuoliroolit ovat ratkaisevia asioiden tulkinnoissa ja siinä taustalla on valitettavasti epätasarvo, mitä kirkkokin vie eteenpäin, puhumattakaan uskonnollisista filosofioista.

Rooli on osin itseä, osin yhteisönormeja. Niissä tulkitaan tapoja, käyttäymistä, seksuaalaisuutta, puhetta, ja ylipäänsä esiintymistä ja oikeutta ihmisyyden suhteen. Liian usein ne ovat moralistista kontrollointia, mitkä tulee pitkälti historiasta. Valitettavasti sosiaalisten taitojen opetus on retuperällä ja näin pääsee mieli reaktioineen valtaan, sitä pidetään yllä tarinoiden avulla, annetaan sen velloa mielivaltaisesti eteenpäin. Siitä tulleita ongelmia hoidetaan sitten terapioissa, mutta se ei aina useinkaan auta, kun yhteisön normit säätelee ja toisintaa ihmisyyden, minkä juuret on valitettavasti luonnontieteestä tulevia, ulkopäin tarkastelua, ehkä on jo tieteessä opittu tästä ulos, mutta ne kulkee kansan riveissä vuosisatoja. Ennakkoluulot sukupuolirooleihin on luotuja arvoja ja näkemyksiä, ei biologiaan perustuvia kuin pieniltä osin, kuten seksuaalisen puoleensavetävyyden esiin tuleminen koristellen ja/tai itseä ja pöyhistellen.

Voiko rakkautta vaatia, tuleeko rakkaus itsestään, miten ymmärtää rakkauden puutetta, yksilön syrjintää yhteisössä. Avioliiton solmimisessa kysytään, tahdotko sinä rakastaa, se on tahdon kysymys, päätös hyväksynnästä. Jos annamme vallan ainoastaan mielelle, miltä tuntuu, olemme niin hankalassa jamassa, ettei rakastaminen enää onnistu. Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että johtavat kuljettavat mielikuvia toisten ihmisyydestä vallan avulla, saavat toisia pelkäämään ja sitten kontrolloijat uskovat mitä johtaja sanoo, eivätkä hädissään uskalla uskoa omiin kokemuksiin. Ja näissä valheen kierteissä, uskomuksissa syntyy mieleen ongelma, jossa ihminen alkaa projisoida omaa kokemustaan toiseen, kun ei voi tukeutua totuuteen, vaan on toteltava ja valhe vie voimat.

Monen ongelman takaa löytyy trauma, mikä näkyy käyttäytymisessä. Minulla oli pitkään ongelmia tietokoneen ja puhelimen tekniikan kanssa ja niin vain kävi, että ystävän kanssa keskustellessa muistiin palautui työpaikan johtajan taholta häpäisy kohdistuen minuun, kun halusin opiskella henkilöstöhallintoa. Hänen mielestään se oli röyhkeyttä, itsensä korostamista.

Ahtisaaren hautajaisissa Eero Huovinen sanoi hyvin, hän oli ihminen, joka ei esiintynyt vaan kohtasi ihmisen, siinä voi pohtia roolin vaikutusta.


Raija

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

RUMAAN JUUTTUNEET

 

Ihminen on aika usein sokea näkemään itseään, jotkut näkee paremmin, toiset ei ollenkaan, mutta ei toinen ihmistä sen paremmin näe, omia kokemuksia ja näkemyksiä hän usein näkee. Parempi tukeutua hyvään tutkittuun tietoon ilman omia liiallisia kokemushavaintoja mututuntumalla ja/tai kerätyillä tarinoilla, ihminen on luulojensa vanki. Oikeastaan ihmiskuvaa on turha tehdä ihmisestä, kun hän usein on muuttuva, ei aina, toki omiin kuvioihinsa juuttuneita on joukossa, eikä kaikkeen voi liittää luovuutta, miten kävisi, jos kirurgi alkaisi järjestellä elimiä uuteen uskoon. Joitakin piirteitä voi nähdä, joku toistaa vain samaa asiaa, mikä sekin tärkeää, ja toinen luo koko ajan uutta, sekin tärkeää, luominen. Yksi näkökulma on katsoa asiaa positivisuuden ja negatiivisuuden kautta, ja näiden ulottuvuuksien kautta maailma on polarisoitunut, hyvät ja pahat. Nimeäisin tämän kevyeksi skitsofreniaksi, ollaan niin kaukana tavoitteissa ja eriytyneenä kauneuteen, hyvyyteen, sokeuteen ettei omaa pahaa nähdä. Mietin tässä kohtaa, kuinka tärkeää on lausuma, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, se ei ole kertomuksia.

Se on omituista, ettei tätä rumuuden, pahuuden, hyvyyden, kauneuden eikä monen muunkaan merkityksiä nähdä monipuolisesti, vaikka niistä on puhuttu tuhansia vuosia. En sano, että niitä koskaan voisi täydellisesti tietääkään, se on koko ajan niiden havaitsemista, mutta jotain voi nähdä siellä sokeuden sokkeloissa, niin moni annukka ja eero tuo näitä kauneuskäsitteitä tavoitteiksi, esikuviksi, ne ei kehitä, ne luo kilpailua, kateutta ja ahneutta. Siinä olen oppinut hieman, että katselen asioita vallan näkökulmasta. Kun katsomme sokeasti jotain, se saa ihmisen vihaamaan toisen ihailemaa ja/tai rumaa, tämä voi johtaa syrjintään, ja kunkin yksilön tai joukon ominaisuudet tuhotaan. Mielensä selkeyttäneitä on myös, he eivät projisoi, mutta heitä on vähän.

Minulla on aikaa eläkeläisenä tuijotella mediaa, somea ja lehtien juttuja. Ihmiskuvat näiden haastattelemista ihmisistä on usein kovin elitistisiä, kuin eläisivät täysin irti todellisuudesta niin haastattelijat kuin haastateltavat, ihmisyyskokemukset lyödään täysin löperöksi ja/tai vakavaa keskustelua pidetään kiusaamisena, vaihtelu toki virkistää, kun se ei vie ainoastaan ääritiloihin. Usein joudun nykyään sulkemaan television, kun on hirveää naurattamista, kai sitä herättelyäkin tarvitaan, kun ollaan koko ajan kuoleman kujilla, mutta silti on hyvä erottaa ilo ja nauru. Ei ole mikään kauniimpaa kuin erotella näitä, sisäisen ilon syntymää, pienen vauvan naurun riemua, hymyn väreitä ja muita ihania vienoja viehtymyksiä. Minulle syvimmillään ilo syntyy välittämisestä, ei kuitenkaan pinnallisesti ja yksipuolisesti, se syntyy toisen ja itsen onnistumisesta, mutta sitä ei voi vaatia, miten toiselle ilo tai suru syntyy, mutta matkakertojina me ruokimme toisiamme etsimään elämän syviä puroja, joskus kevyemmin, ja vapaudumme myös toisen tuodessa uuden kuvan, liiallisesti itseen käpertymisestä. Podcasteissa ei juuri kuule metsämiehiä, maatilan emäntiä, keittäjia, siivoojia, usein vain julkisen hierarkian yläpäässä olevia, ikään kuin he tietäisivät kaiken ja tämä ei tarkoita etten arvosta heitä, arvostan aina hyvää tietoa, en kumarra herroja. Oma vikanihan se, kun en osaa mennä oikeille kanaville, kyllä minä joskus löydän niitä. Valtamediat ovat valitsijoita, tavoitteellisia, mahdollisuuksien ottajia, määräenemmistövaltaa, ei useinkaan vuorovaikutteista oppimisen tietä toisiltamme. Siellä ei kerrota ihmisistä, jotka eivät voi valita, jotka ovat tuskan vankeja, eivät voi vapautua, kun hallitsevat kontrolloivat, mieli on koko ajan ahdistuksen syövereissä.

Media antaa maailmasta monta kertaa yksipuolisen kuvan, niin ihmisistä kuin tapahtumista. Ei tarvitse kuin kuunnella oikeuskäytänteitä, suurin osa esittää itsensä syyttömänä ja virheettömänä.

On viisasta katsoa erilaisista lähteistä tulevia ihailuja, vihaa ja muita toistemme käsityksiimme ja reaktioihimme liittyviä ongelmia. Yhtälailla kuin ihminen tahtonsa kautta haluaa tuhota, myös ideologiat nostavat pintaan ja vahvistavat vihaamme.

Uskonnollisissa yhteisöissä, joihin liitän kaikki uskomukset politiikkaa myöten, toimii hierarkkiset valtajärjestelmät, niin kuin eläinten käytöksistä olemme nähneet, jossa johtavana tekijänä vaikutuksessa on moralismi ja valta-asema. On syntipukit ja ihaillut sankarit, tuomitseminen on yleistä ja nöyryyttäminen arkipäivää, ikävät asiat suljetaan pois muistista ja/tai ne häviää kauhun alla, niitä ei ole, eletään omissa kuplissa, valikoimme. Asioista puhutaan joskus jäsenten kesken, mutta ei uskalleta vastustaa johtajaa. Kerran aliarvostetuin toi yhteisössään esiin hyväksikäytön muille jäsenille, josta kyllä muutkin olivat uskaltaneet puhua salaa, mutta aliarvostetun suusta sitä pidettiin vääränä, paljastusta. Toinen jäsen toi asian esiin julkiseen keskusteluun,”tuo on sanonut näin” ja asiaa aletaan puida julkisesti hallitsevissa elimissä. Ensin pyydetään anteeksi ja kulissimaisesti uskotaan asian olevan kunnossa, mutta teoissa alkaa näkyä kostoa. Aliarvostetulle ei anneta enää mitään oikeutta puhumiseen, hänet ristiinnaulitaan kuten Jeesus aikoinaan ja alkaa koston kierre. Kun hän kirjoitti muistokirjoituksen kahdelle menehtyneelle, hautajaisissa ei annettu lukea sitä. Häntä ei noteeraata enää mitenkään, häntä häpäistään. Nämä kaikki kielletään tapahtuneen ja näin saadaan murrettua aliarvostetun mieli. Joukkovalta ja hierarkkiset johtamismenetelmät ovat kuin sokeita pisteitä ihmisyyden yleisten käsitysten suhteen, myös eriytyen vääristyneesti kokonaisuudesta.

Ei ole aina helppoa erotella häpeää, ahdistusta, tuskaa eikä monia muitakaan mielen murtajia, joskus ne on selkeitä. Jostain muistan kolme tekijää, hylkääminen, pettäminen ja menettäminen, niitä on aina yhteisöissä, mutta liiallisina ne tuhoaa, kuten ihmisoikeuksien menetys. Tekijöitä voi olla useampi läsnä.

Miten sitten valita oikea, rehellinen ja viisas tutkinta? Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei toista pidä ruveta tulkitsemaan, nähdä silti valheet ja ymmärtääkin niitä käsittäen mistä ne syntyvät, eikä vain syyttää vastuuttomuudesta, kun valintamahdollisuutta ei ole. Kunnioitus on hyvä tie aitona, ei käytöstapoihin ehdollistettuina tai valtataisteluasemiin jumittuneina.

Vallan ja tulkitsemisen tiellä syntyy valheita. Otan esimerkiksi Marilyn Monroen, josta on tehty monia tutkimuksia, tulkintoja ja vääristelyitä. Katsoin asian tiimoilta juuri nyt Areenassa olevan sarjan. Se kuvasi merkittävästi hyväksikäytön ongelmia.

Jaottelen ihmisen käytöksen ja teot valinnan, halun ja tahdon alaiseksi ja sitten kaltoin kohtelun seuraukseksi. Kun nämä asettaa vallan ja valinnan kontekstiin tutkimuksessa, niissä on samanlaisia oireita, mutta eri syistä syntyneitä ja kyse on tulkinnasta, ulkopuolelta tarkastelusta. Taustalla tässä on ikuisesti moralismia synnyttävän nautinnon ymmärtäminen.

Kun ihminen saa valita, hän kokee normaalisti nautintoa, nauttii ruuan mausta, kosketuksesta, ihailusta, ja tavoittelee sitä normaalista epänormaaliin. Sitten on väkivallasta ja kauhusta syntynyt ulkoiseen kehoon syntynyt jännite, mitä ei enää saa hallintaan, ruumis on muuttunut itsellisesti toimivaksi, refleksiiviseksi, eikä henkinen puoli enää ohjaa sitä, jossa ihminen psyyken puolustuksessa tuo itseään esiin, kuin nostaakseen näkyväksi itsensä ja näyttää kuin ihminen tahtoisi ja olisi narsistinen pyrkyri, pelko on ehdollistunut ympäristön ihmisiin ja se näkyy käyttäytymisessä, mutta seuratessa tarkemmin huomaa epäjohdonmukaisuutta. Tämä näkyi minulla selvästi käyttäytymisessä, kun olin häpäisyä harrastavissa yhteisöissä, hirveä pelko, kun kaikki oli menetettävissä toisten vallan alla, trauma aktivoitui. Katsoin muistiani virkistääkseni Marilynistä dokumentin. Siinä kerrotaan kuinka Marilyn oli toinen ihminen yksityiselämässä, pelokas, arka ja vetäytyvä. Psyykkinen puolustus oli tuonut pintaan kehon yliaktivaation, kun hänet on raiskattu 8 vuoden iässä, jota sitten seksualisointiin, viettelykseksi määriteltiin ja omaksi tahdoksi, julkikuva luotiin tätä hyödyntäen. Mafiosot murhasivat hänet lopulta huumemyrkyttäen.

Tuo ulkopuolelta tarkastelu ihmisyyden suhteen on usein, ei aina, vakava, vääristävä ja totuutta väistelevä, se on valtaa ylitse toisen. Ihmisellä tulee olla oikeus normaalisti kokea tunteita, aistimielihyvää oman tahdon ja halun kautta, se on ihmisyyttä, minuutta ei tule hävittää, ylivalta on vaarallista. Kun ulkopuolelta tarkkailevat kehittävät ihmisyyden ja ihmiskuvan kontrolloimalla ja moralismilla, se on ylivaltaa eikä välittämistä, ei kunnioittamista eikä ihmisoikeutta kasvaa ihmisenä. Tämä vallan väärinkäyttö on hyvin yleistä yhteisöissä, jätetään huomioimatta, turhautetaan mielen avulla, estetään valintoja, kierrätetään mielikuvien kautta valhetarinoita, pelataan pelejä tmv. Ihanteena voimme todeta, että ihmisen pitäisi oppia erottamaan tosi ja valhe, mutta kun huomaamme että pääosin ihmiset menevät mukaan valheeseen ja sokeaan ihailuun, saamme vain pahaa aikaan. Olen konkretian kannattaja, sokeat ihailut ovat hierarkkista valtaa kasvattajina. Siksi olen myös tasavallan kannattaja, erilaisuutta kunnioittaen ja ruokkien. Kun moralismi kukoistaa, ihmiset näkevät oman itsekkyyden toisessa.

Kun näitä ongelmia psykologisoidaan ja/tai vain psykologisesti hoidetaan, ikään kuin helpottamaan kokijan mieltä, se ei poista perusongelmaa, toisten ylivaltaa toisen tulkitsemisessa. Tällaisia menetelmiä näin koko elämäni ajan, juoruilun kautta asioiden käsittelyä. Ammattiosaamista tarvitaan, mutta ihmiskuvissa se on monta kertaa johtanut tutkimuksissakin oman maailmankuvan kautta jäsentymiseen, ei vielä todellista kuulemista ja todellisia tapahtumia erityisesti juuri tässä ihmiskuvan tulkinnassa.


Raija





torstai 19. lokakuuta 2023

ITKEVÄ SYDÄN, MATKA TIEDOSTAMATTOMAN TUNTEISIIN

 

Oli vuosi 1978, enkä vielä tunnistanut omaa kipuani. Ystäväni lahjoitti Helinä Siikalan runokirjan; Pysähdytään, anna kätesi. ”Vapisee ihminen, vuosikymmenten työstä niin väsynyt että tuskin tuntee omaa kipuaan...kun hän lopulta hakee apua, oppimaton ajattelemaan itseään...kestää kaksi vuotta ja kauemminkin, hänen toipua siihen määrään, että alkaa tuntea kipuaan”. Lääkärinä Helinä näkee monenlaisia kipuja.

Ensin ystäväni ehdotti, että menisin improvisaatiokurssille, näytelmäkerhoon. Kävin muutaman kerran. Avautuminen psyykestäni ei ollut vielä valmis kohtaamaan surua tiedostamattoman ja herkkyyden syvämailla, rikkouduin, huusin ja hajosin itseilmaisussani, se tuli liian nopeasti, puhuminen, sillä en ollut saanut puhua kymmeneen vuoteen oman tahdon ja halun mukaan, yhteisövalta normeineen määräsi ehdot ihmisoikeuteeni, suuni suljettiin, häpeä rikostapahtumassa nosti luulosairaudet pintaan yhteisön jäsenissä, tuo ei voi olla totta, tuo tyttö valehtelee, sitä on rangaistava. Huomattavasti myöhemmin kykenenin jo näyttelemään kesäteatterissa.

Etsin itseäni 27 vuotiaana, tuntemattoman edessä. Hakeuduin öljyvärimaalauskurssille. Kehoni alkoi puhua omaa kieltään, siitä tiedostamattomasta, sitä mitä en vielä tietoisesti ymmärtänyt, mikä oli lukkiutunut kehoon. Kaipaus elämään alkoi näkyä. Maalaukseni taustalle syntyi väriä, voimakkaan vihreää kuin elämän kenttää ja keskelle siihen syvän punaista verta, suuri sydän, josta vuotaa mustia kyyneleitä. Suru tuli näkyväksi, itselleni, että löytäisin sen. Matka oli alussa.

Seuraavana tuli viha, aggresiivisina huutoina, ylitoiminnallisuutena ja/tai hiljaisuuteen välillä uupuen. Nousin vahvasti epäoikeudenmukaisuutta vastaan, lasten kaltoin kohtelusta päiväkodissa, sen pohjalta, että aloin nähdä sisäistä särkynyttä loukattua minuuttani. Pari tiukkaa kirjettä lähti johtavalle kasvatustoimenjohtajalle lasten puolesta. Se psykologisoitiin, ongelmat kiellettiin, eikä niihin puututtu. Alettiin seurata häirikköä, paljastajaa, minua.

Onneksi psykiatrini rohkaisi kirjoittamaan edelleen. Kuinka tärkeää onkaan se, että yksikin ihminen kannustaa. Kirjoitin auki itseäni omakustannekirjaani, ”Kuoleman kädet”, psyykeäni auki, kuinka se puolustautuu, luoden toivoa kuvien syntyessä tiedostamatta mielen arkusta, vasta näkökuviksi kirjoitettuna, mieleen kerääntyneestä kivusta, suojautuen lasisiin arkkuihin, itse jää odottamaan elämän saapumista kokemuksena vapauden tunteissa, valintaoikeutta. Silloinen ystäväni sai ensimmäisen runoni, ”Elämäni”. Ympäristön ihmiset kokivat häpeää, kuinka se kehtaa itse julkaista kirjan, mikä omahyväinen tyyppi ja itsekäs narsisti. Johtava kasvattaja työstäni tuli vastaan kaupan edessä kirjani kainalossaan. ”En minä tätä lue, työkavereille ostin”. Nämä kannaotot ei koskaan unohdu.

Viha on kantavaa voimaa, mikä on kaksiteräinen miekka. Se voi antaa aggressiona voimaa nousta ylös omasta masennuksesta, mutta tullessaan yhteisön piiriin, siinä voi jäädä tuomioiden alle, halveksunnan kuristuksiin, rumaa käytöstä, joka painaa yhä alemmas suohon, jos ja kun kaikki itseilmaisu kielletään julmien rankaisujen avulla ulossulkien, tabu ja salailu yhteisövallassa. Siinä on kysyttävä, riittääkö omien rajojen asettelu, jos siitä vain rangaistaan ja yhteisö estää elämän rajoittamalla perusihmisoikeudet, sulkemalla ulkopuolelle.

Kun suojaudumme, välitämme ja rakastamme, on hyvä kysyä, millä sanoilla menemme sisään kokemuksiimme, miten saamme puhua ja käytämmekö valtaa rajaten toisen itseilmaisun ja oikeudet tekoihin, ei sananvapaus turhuutta ole, se on itsemääräytymistä, mielenterveyden perusta. Onko yleinen syyttely tuomassa ahdistusta ja viemässä yhä syvemmälle suohon minuudet kadottaen, vai suojaammeko itseämme ja toisia kunnioituksen, arvostuksen ja välittämisen tielle. Sen voi useimmiten valita, joko puhumme ja psyyke saa mahdollisuuden toipua, tai suljemme, jolloin menemme yhä vaikeampaan tilaan mielemme suhteen, sulkeutumiseen, hylkäämme itsemme ja toisen, valitsemme kaikkein rankimman tavan toimia. Tänä päivänä en yhtään ihmettele, kun psykiatrini sanoi, ei ihminen voi kestää tuollaista menemättä rikki.

Psykologinen turvaverkostomme on vielä monissa yhteisöissä hylkivä psyyken suhteen, syyllistävä ja häpäisevä, ja se pahentaa ihmisen kykyä kohdata omaa itseä, uutta ja vanhaa, mitä itseksi tuleminen sisältää. Kuinka parrasavaloissa loistaa kovassa myyntinosteessa oleva kirja ja sen tuottamat iskut otsikoissa ”Ilkeä ihminen”, eivätkä ihmiset jaksa lukea muuta kuin otsikot, siirtävät sanat asenteina toisiin, tuomitsemisen kulttuuriin. Sinä suuri syntinen ihminen, julistaa kirkko. Lyödään nauloilla kuolemaan arkkuun, naulataan lukkoon, kuten kirjassani kerron ja sen jälkeen aloin puhua ruumiista, en enää elävästä kehosta.

Menneisyyden vastustajat neuvovat usein, miksi ei niin saisi elää, löytää itseään takaisin menneisyyden avulla ja kokea sitä. Vasta menneisyyden läpikäyneenä voin sanoa, että vapautuminen ja elämästä nauttiminen tuli vasta sitten, kun psyyken kipu oli poissa. Ja siitä kivusta pois pääseminen ja ilon saavuttaminen kesti viisikymmentä vuotta, vaati yhteisöstä eristäytymisen, sillä lyönnit nostivat traumaa takaisin pintaan, itseilmaisuvapauden riiston. Virheettömyyttä vaativille yksikin sana on liikaa, josta voi potkaista toisen ulos.

Kerroin taulustani ystävälle, löytäisinkö vielä sen jostain, koska se hävisi muutossa. ”Älä sitä sure” hän sanoi. Ehkä hän tulkitsi minua omasta kokemuksestaan käsin, ei jaksanut vielä ottaa vastaan omaa suruaan, en tiedä, ehkä se oli vain sanontatapa. Sanoin, ”Olen niin iloinen, että olen aloittanut silloin tuon surutyön”.

Elämän kohtaaminen ei ole itsestäänselvää, se on jokaiselle erilainen, toinen ei voi tulkita toisen tunteita, ei määritellä sitä mitä toinen voi olla, tuntea ja kokea, me tulemme jatkuvasti omaksi itseksemme, muutumme, ihmisyydelle ei voi asettaa kaavaa, ole tällainen, älä tuollainen, sillä kohtaamisessa me kohtaamme itseämme ja toista, siinä toisen peilissä voi olla myös kuva itsestämme, se on oppimisen ja kasvun tietä ja puhumalla voimme ymmärtää, mitä toinen on kokenut, toinen voi antaa peilinä apua uudenlaisessa kuvassa, vanhan rinnalle ja yhdessä ratkoen.

Raija

lauantai 14. lokakuuta 2023

MIELENTERVEYSTYÖN PROBLEEMIT

 

Mielenterveystyö on ajautunut ongelmiin. Ihmiset eivät saa apua, se on kallista, eikä se kohdistu oikein niihin asioihin, jotka edesauttaisivat mielenterveyttä. Juurilla on ehkä syitä, joita emme vielä ymmärrä. Hoidetaan syntyneitä haavoja, eikä paneuduta syihin. Perustaa löytyy tälle käytänteelle niin filosofisista näkemyksistä, tieteellisistä ihmiskuvista kuin yhteisöllisistä rakenteista ja vallan väärinkäytöstä, jossa elämme vielä liian usein uskomusten varassa.

Katson ehkä mielenterveyttä kapeasta näkökulmasta, mutta näen sen myös tavallaan valittuna ongelmana, jossa hömppäuskomuspopulismi on hyväksyttyä hoitoa. Uskotaan, että mielenterveyden hoitaa yhteisöllisyys, yhteisövalta ja ihmissuhteet. Kun rakkauskin voi muuttua pahuudeksi ja alistamiseksi, on syytä konkreettisesti tarkistaa mitä se rakkaus pitää sisällään. Yhteisön ihmissuhteissa vuorovaikutus voi olla sekä tuhoavaa että rakentavaa. Maailman kehitystä seuratessa voi vain todeta, että se on useimmiten tuhoavaa, koko ihmiskunta tuhotaan sodan avulla vain omiin näkemyksiin nojaten ja sitä kautta valtaa vaatien. Jopa Jumalan ja Allahin vaatimukseksi väitetään omia näkemyksiä. Minut on kasvatettu siten, ettei omista näkemyksistä saa tehdä Jumalaa. Perusteltu tieto kuuluu hyvään tiedonmuodostukseen ja tietoiseksi tuleminen. Monet opit on vain vallan ilmentymiä, uskomuksia ja järjetöntä alistamista.

Yhteisöllisen voiman valinnassa on ajauduttu useimmiten mielen toiminnan tarkasteluun sen vallattomassa vapaudessa tai pakko-opissa, mikä ei tue yksilöllistä kasvua siten kuin kasvatuksessa ja opetuksessa hyveiden avulla voi ohjata. Itseään ihannoiva ihminen yllättäen takertuu hyveisiin, koska ne on totuuden suhteen arvostettuja, niiden juurissa on vilpittömyys, mikä on pitkälti lapsen kykyä, nähdä totta.

Aristoteles luettelee luonteenpiirteiden hyveinä seuraavat; rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus, (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa)suursieluisuus (oikea suhtautuminen vaurauteen ja valtaan), ylpeys (sen vaatiminen, mikä kuuluu itselle). Hyveitä voidaan harjoittaa. Temperamentti on pitkälti jotain synnynäistä. Ihminen kehittää itseään kehittämällä hyveitään eli hyviä tottumuksia. Ennen pitkää näistä hyvistä tottumuksista tulee pysyviä ominaisuuksia.

Pahan masennuksen läpikäyneenä olen juossut erilaisten keinojen käytävillä ja etsinyt eri teitä siitä poispääsemiseksi. Masennus tuli yhteisön ehtoihin alistumisesta, kun itsemääräämisoikeus riistettiin ja harrastettiin julmia rangaisuja, jolloin pelko toi vaikean ja liiallisen ahdistuksen.Valitettavasti yhteisö on osittain vienyt moralismissaan ihmisyyteni kehitystä tuhoavaan suuntaan, ja vain itse olen pystynyt taistelemaan takaisin pois ahdistuksesta ja tuskasta ja se tie on ollut oppimisen tie, pois rankaisukulttuurista. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, ettei nuo asiantuntijatkaan näytä tietävän, mitä se mielenterveys oikeastaan on, eikä todellisiin syihin päästä kiinni. Enkä todellakaan kuvittele, että mielenterveys olisi jotain täydellisyyttä, se on useimmilla vain kummallista poukkoilua ilman johdonmukaisuutta, vain mielijohteiden perässä juoksua tunteiden vaikutuksesta, se on jotain sellaista, kuinka itse olin mielestäni sairastuneena. Näen kaikki ihmiset tavallaan kaltoin kohdeltuina, opetuksina ja kasvatuksina, meillä ei vielä ole hyviä käytänteitä. Itselläni ahdistukseni oli niin suuri, että aivot oli vain lyijyä, josta ei saanut mitään ulos eikä sisään, aistit lakkasi toimimasta, lamaantuivat tai olivat yliaktivaatiossa, mania ja masennus ja niin sisäinen kuoli. Nämä on täysin tunnettuja mielen murtamismenetelmiä, joita harrastetaan ihmisten kesken, vallan väärinkäyttöä, toiset hallitsee toista. Yle.fi oli juttu kuukausi sitten, ettei persoonallisuustutkimuksissa oteta huomioon tekoja, mitä ihmiseen kohdistuu ja mielenterveystyön perusta sekä ymmärrys perustuu persoonallisuuden teorioihin.

Erotan masennuksen ja ahdistuksen täysin erilaiseksi, ne voi kulkea rinnakkainkin. Ahdistukseni on tullut siitä, että on rajattu vapauteni, estetty puhuminen, valittu puolestani niin, etten pääse valitsemaan, laitettu tyhmän rooliin, vajaaälyiseksi rotuoppien mukaan, mitä ei tunnusteta vaan salataan. Minulla ei ole heikko itsetunto, mutta henkistä kiduttamista en kestä, se vie voimat. Mutta missään yleisissä tiedoissa en ole löytänyt vallan käsittelyä siten, että yhteisö ottaisi vastuun teoistaan, vaan sitä pidetään hyveenä, jossa moralismin avulla estetään yksilöä elämästä, hyvät valheet ja kauniit tarinat ovat kovaa valuuttaa. Usein puhutaan siitä, kuinka yhteisöä ja/tai yksilöä on suojattava, ettei kerrota brutaaleja tarinoita, koska pahantekijät ei kestä, mutta kestävät kyllä sen salassa tehtynä. Sitten tämä salaa tehty puretaan tunteina toiseen henkilöön, projisoidaan. Kun ihminen alkaa oirehtia persoonastaan, tehdään teoria pahuudesta, kuten narsistinen persoonallisuushäiriö. Narsismista ei kuitenkaan ole tieteellistä todistetta, sanoo psykiatri Hannu Lauerma.

Ei tarvitse tehdä mitään ilkeää, voi olla ihan asiallinen, mutta yleiset valta- ja hallitsemismenetelmät mielenterveyden murruttua on tapa, jolla yksilöä murretaan lisää. Sosiaalinen kontrolli on yleinen tähän ongelmaan hyväksytty menetelmä, yksilö ei saa apua, koska ei uskota yksilöön, mitä on tapahtunut, vaan puolustetaan rikoksen tekijöitä, ettei heille syntyisi syyllisyyttä. Minusta se on ihmiselämän uhraamista.

Muisti on kovin herkkä muutoksille. Luen parhaillaan kirjaa Muistin varassa, Julia Korkman. Yksi vaikuttava tekijä muistin häiriöihin on unenpuute. Jotkin asiat pysyvät muistissa hyvin, kuten traumattiset tapahtumat kuvina. Suurin vaikuttaja muistin häiriintymiseen näyttäisi olevan kertomukset, jotka sekoittuvat omiin kokemuksiin ja johdateltavuus esimerkiksi poliisikuulusteluissa. Sanasta riippuen voi saada hyvin erilaisia vastauksia, riippuen siitä jättääkö kysymys vastauksen avoimeksi vai onko se valmiiksi suljettu, kuten: suljetusti, näitkö hyökkääjän kädessä aseen, tai avoimesti, mitä näit hyökkäjän kädessä. Muisti voi tuoda vastauksena kertomuksiin liityvää tai muistikuvia meneisyydestä, tv-ohjelmista jmv.

            Raija

sunnuntai 1. lokakuuta 2023

TAPAUSKERTOMUS

 

Asiat eivät ole helppoja, tunteet eivät ole helppoja, mutta ne on elämää, jota on vain elettävä. Joskus käy niin, ettei jaksa elää ja päätyy itsemurhaan, jokaiselle toivoisi elämänoikeuksia. Olen pettynyt tähän kunnioittamattomuuteen, elämää ei kunnioiteta ihmisessä, erityisesti sen psyykkistä puolta, sydänkohtaukset tuntuu kuin nousevan kunniankierrokselle, näin paljon minä kärsin ja kestin.

Kerron nyt tositapahtuman, kuvatakseni sitä miten vallan avulla nujerretaan ihminen elämänhaluttomaksi. Yhteisö on toinen, missä tämä on tapahtunut, mutta kerron sen päiväkotiyhteisön kautta ammatit muuttaen, ettei yhteisö olisi tunnistettavissa. Siellä missä kolme on kokoontunut, siellä on Jumala läsnä, sanotaan, siellä voi olla myös pahuus ja valhe läsnä. Menneisyydestä on hyvä joskus etsiä viisautta, niitä on hyvä tarkastella monesta näkökulmasta, mutta uskallettava myös kysyä, onko ne totta, kieltämättä totuutta ja tapahtumia, niistä voi ottaa oppia tähän päivään. Tällä tarinalla haluan tuoda esiin sen, kuinka tutkitessamme ajaudumme tarinoiden kautta valheisiin, joissa uhrataan ihmisten elämiä, vallan avulla, valheilla ja vastuuttomuudella.

Tapaus:

Lastenhoitaja oli huomannut, että toinen hoitaja kohteli epäasiallisesti yhtä lasta, syytti ja nöyryytti lasta julkisesti toisten lasten nähden ja se aiheutti sen, että lapset alkoivat myös kohdella huonosti lasta. Viimeinen pisara lastenhoitajatarkkailijalle oli se tapahtuma, jossa toinen poika potkaisi toista naamaan niin, että verta tuli nenästä. Valvova ja vastuussa oleva lasta syrjivä haukkui potkittua, ”mitäs menit pyytämään leikkiin, anna olla toisen rauhassa”. (huomiointini on ollut näissä asioissa ollessani töissä päiväkodissa, lapsia kohdellaan eriarvoisesti kotiperän tai syntyperän mukaan tietyissä asioissa, kuten kaltoin kohtelu. Kaltoin kohtelua ei voi yleistää, mutta sen voi yleistää, että asioita salataan) Tämä oli liikaa asiaan kiinnittävällä hoitajalla, ja hän meni johtajan luokse ja ilmoitti potkaisusta.

Johtaja: ”Sinä et puhu tällaisista asioista, koko päiväkodin maine menee, jos puhut kenellekään, saat potkut ja lähestymiskiellon päiväkotiimme. Haastan sinut oikeuteen, sinä olet ymmärtänyt ja nähnyt väärin”.

Henkilökunnalle johtaja ilmoitti, että asiaan puuttunut henkilö on epäasiallinen, ymmärtää asiat väärin ja he uskoivat johtajan puheet, tottelivat.

Sitten tunnetaso. Kun työntekijät menivät kerrotun tarinan ansaan ja tottelivat sokeasti johtajaa, mutta toisaalta tiesivät, että tällaista epäasiallista kohtelua oli, heille syntyi häpeää asian salaamisesta ja heillä oli myös tieto työohjeissa, että näihin on puututtava. He eivät enää pystyneet kohtamaan asian paljastanutta henkilöä ja sulkivat pois mahdollisuuden olla yhteydessä häneen. Kun johtaja oli tarinan avulla harhauttanut työntekijät, he joutuivatkin valheen vuoksi häpeään ja uhrasivat paljastajan. Paljastajaa syytettiin ahdistuksen, syyllisyyden ja häpeän tuottamisesta, kun omat tunteet nousivat pintaan valheeseen uskomisessa ja se oli synnyttänyt nämä tunteet. Se on mielen ominaisuutta, sillä se pieni lapsi sisällä sanoo, ole vilpitön, mutta aikuinen lankeaa ansaan ja toimii julkimaineen alaisena, tekee itselleen karhunpalveluksen ja syyllisyyden sekä häpeän kantaa leimattu uhri. (Aina ei tunteet synny valehtelusta, joskus omien ihanteiden toteutumattomuudesta, ahdistusta kaltoin kohtelusta jne., myös tiedostamattomuudesta ja kykenemättömyydestä käsitella ja ymmärtää asiaa, miten ne syntyy)

Niin asia jäi käsittelemättä, asian esiin tuonut hoitaja sai potkut ja työntekijät eivät enää halunneet kohdata häntä. Lopulta hoitaja teki itsemurhan.

Päiväkotityössäni sain todella nähdä, että asioita salattiin, huonoa kohtelua ei saanut tuoda esiin ja esille tuoja häpäistiin. Sitä esiintyy kaikkialla, se on yhteisöjen opittua tapaa. Tutkimuksissa on todettu, että yhteisöt, joissa on liian korkeat ihanteet, syrjivät eniten, kuten kirkot ja koulut.

Tässä maassa näyttää olevan yleisesti hyväksytty tapa, että asiat salataan ja mainetta suojellaan, halutaan virheetön kuva. Näyttää siltä, että tämä on sekä uskonnollinen tapa, että ihmisyyteen liittyvä ongelma, suojautumismekanismi. Se on kuitenkin asia, josta ihminen voi nousta ylös kohti rehellisyyttä kohtuuden huomioiden. Häpeän alle jääminen ja suojautuminen on inhimillistä ja luonnollista, mutta en voi hyväksyä epärehellisyyttä ja ihmisten elämän tuhoamista. Niin monia keskusteluja olen tästäkin kuunnellut, mutta asian ytimeen ei päästä, kerrotaan ihmisistä keskustelukykyisinä, ei rankaisevina, itseään tutkimattomina ja hierarkkista valtaa käyttävinä. Ei puututa ongelmiin, vaan puhutaan tavoitteiden kautta, niitä ylläpitäenkin. Pyydetään anteeksi kauniisti, hymyillään, puhutaan kauniilla äänellä ja kävellään ihmisen yli.

Raija


torstai 28. syyskuuta 2023

SYYLLISYYDEN JA HÄPEÄN VAIKEAT LONKEROT

 


Moni asia elämässä on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, helppous on joskus tarpeen, joskus se voi harhauttaa pois totuudesta ja itsen todellisuudesta, rentoutustakin tarvitaan, sopiva määrä stressiä voi aktivoida. Syyllisyys ja häpeä lienee niitä vaikeimpia. Näyttää siltä, että niiden juuria on vaikea tutkia, nähdä ja kuulla, mitä taustalla on ja mikä näkyy vain pinnalla. Olen lukenut monia asiantuntijoiden kirjoja näistä, tutkimuksia ja teorioita ja olen yhä ymmälläni siitä, kuinka niissä ei näy selkeää syyseurasusuhdetta. Elämme yhä tänä päivänä keskiajan ongelmissa ymmärtämättä näitä, moralismi kukoistaa ja jalkapuut esiintyvät erilaisina kuin alkujaan kirkoissa.


Joku sanoi, että menneisyys täytyy unohtaa ja elää tätä päivää. Kuinka voisin unohtaa, kun se menneisyys tulee esiin niin monin tavoin ihmisten käyttäytymisessä, tuomitsemisessa, syyllistämisessä ja häpäisyissä. Ihmiset ovat jääneet roolien vangeiksi, ajatuneet osaamisessaan niin syvälle roolin lonkeroihin, etteivät näe tietä uuteen tapaan toimia. Ikään kuin menneisyyden kieltäjät haluavat livetä tämän päivän teoistaan ja vastuusta, jota he menneisyydestä kantavat rooleissa, tavoissa, vallan ja armottomuuden liekeissä. Viha leiskuaa ja inhot sivaltelevat poskipäitä, eikä kukaan näytä huomaavan, että niitä kannetaan takkien liepeissä kuin karttakeppiä koulukurituksissa. Katson parhaillaan espanjalaista sarjaa La Promesa YleAreenassa. Aatelisten ajan kartanon salaisuuksista ja vallan väärinkäyttöä, kieroilua, takana päin vehkeilyä ja valheita. Ihan naurattaa, kuinka samanlaisia ovat asiat tänä päivänä, sama eriarvoisuuden probleematiikka ihmisyyden suhteen.


On tärkeää erottaa yhteisömallit, jossa toimintakulttuuri suosii yhteisövallassa moralismia juoruihin perustuvana toimintamallina ja taas toivon kulttuurin, jossa suojellaan yksilöiden mahdollisuus olla yksilö, jolla on mahdollisuus osallistua prosesseihin kuultuna vastoin roolien valtaan alistaa muita näkemyksiin. Tässä on suuri vaikututus johtamisella.


Vihaan yllyttäjiä on yhteisöissä liikaa, tiedostamattakin, myös asenteilla niiden ylläpitäjiä, mielikuvien kautta kuljettajia ja niiden kautta tiedon levittäminen on yleistä niin perheissä kuin työpaikoilla. Inhon, syyllistämisen tai häpäisyn kohteeksi voi joutua kuka tahansa ja suuremmassa vaarassa on ne, joissa on erilaisuutta. En yhtään tänään ihmettele sitä, että psykologian opettajani sanoi, ”älä näytä pelkoasi”, sillä se nostaa muidenkin pelkoja esiin ja vie tuomitsemiseen, jos ei uskalla kohdata niitä. Se vain on mahdotonta, jos yhteisö lisää koko ajan uhkia. Pelon hallitseminen on mahdotonta ihmiselle ajattelutasolla, jonka kehoon se on isketty, kajottu väkivalloin. Kun yhteisön jäsenet liittoutuvat mielikuvien kautta toisiinsa ja kuljettavat tarinaa, heidän ikään kuin ongelma on se, että he valitsevat vallan oikeudella ”keskimääräisen totuuden”, mikä häivyttää asiasta toden puhumista. Tämä ongelma on ollut jokaisessa yhteisössä, jossa olen ollut mukana, etsitään vain syntipukki ongelmiin ja siirretään pois joukosta. Etsitään vain vikoja ihmisestä, eikä nähdä mitään hyvää, ne johtavat näkemyksiä. Olen saanut paljon myönteistä palautetta itsestäni yksilöiltä, olen aktivoija, myötäeläjä, huomiova, ymmärtäjä, osaava, etsivä, oppija, mutta yhteisövallassa näihin etsitään vastakkainen ilmiö, jossa olen tehnyt virheen ja se jää totuudeksi. Tässä ilmenee odotusten ongelma, minkälainen ihmisen pitäisi olla, ehkä joskus myös sitä, että tunnetasolla odotetaan kuin isältä tai äidiltä menneisyydestä, korjaamaan asiat täydelliseksi. Odotuksia on hyvin erilaisia ja eri asioihin, on oikein odottaa hyvää kohtelua, oikeuksia ruokaan, asuntoon, taloudelliseen toimeentuloon, vuorovaikutukseen, itseilmaisuun.


Liian usein ajatudutaan yksilöpsykologisesti tutkimaan syyllisyyttä ja ohjeena on ikään kuin vapautua sen ikeestä, ilman että siinä tulee vapautta todellisesti vapautuen, vaan iskuja sivallellaan anteeksipyyntöjen jälkeen, rinnakaisilmiönä, sulkien ulos, vastaamatta, huomioimatta, kieltäen puheet ja itseilmaisun. En ole suostunut kantamaan syyllisyyttä teoista, joita en ole tehnyt, vaikka sen joku on synniksi todennut ja katsonut oikeudekseen rangaista julmasti. Mutta häpäisyn jälkeistä tuskaa ei saa pois vaikka kuinka järkeilisi ettei syytä ole. Se on syvimpiä kehoon juuttuneita tunteita, enemmän ahdistusta, joka pysyy niin kauan kun häpäisyä jatketaan, eikä vapaudelle ole tilaa eikä mahdollisuutta. Tämä on vahvasti sosiaalisen vallan ongelma, jossa kontrolloimalla ja häpäisemällä alistetaan yksilö uskomaan kontrolloijan näkemystä. Kontrolloidulta ei kysytä, vaan tarinaa kuljettavat manipuloivat jäseniä valtaan ja populistista tietoa hyväksi käyttäen. Aivan tavalliset ihmiset tekevät persoonallisuudesta kuvaa, ilman minkäänlaista koulutusta, sen psykologisoiminen on tuonut. Tämä uskomusten ja asenteiden tiede on vallitsevaa, jossa yksilöä syynätään, ja syynääjät projisoivat ongelmansa syynättävään. Ei saa etsiä ja tutkia menneisyyttä ja syytetään siinä rypemistä, kun tuo esimerkikkinä tähän päivään, sillä nämä samat ongelmat ovat tässä ja nyt vallanhimonakin. Menneisyydestä voi löytää itseään. Voi olla paljon helpompi katsoa asiaa menneisyydestä käsin kuin kauempana ja luoda tavoitetta tulevaisuuteen päin, kun huitaista päin naamaa, teit just tuon väärin nyt. Monissa kirjoissa voi lukea tarinaa, toisen kertomana ja se voi auttaa omien kokemusten kohtaamisessa ja käsittelyssä, ne tarinat voi viedä myös torjuntaan ja puhdistautumiseen, jossa totuus unohtuu ja tavat jatkavat pahoina. Hyvät käsittelytaidot on tarpeen ja asian voi käsitellä tässä ja nyt, vaikeita mielen tuskia kokevan kanssa vaikeampaa.


Enkö tunne siis syyllisyyttä ja häpeää, tunnen liikaakin, kuten moni muu, kenellä on oikeus määritellä mitä pitäisi tuntea ja tulkitaan asiaa muiden kuin itsensä mielikuvista käsin, tuntea syyllisyyttä teoista, joita ei ole tehnyt, kieltäminen on tietysti mahdollista, torjunta, kun kokee asian liian vaikeaksi? En vain hyväksy manipulointia ja vallan väärinkäyttöä toisten nurjertamiseksi ja heidän elämänsä tuhoamiseksi. Niin monia tapauksia tutkiessani on selvinnyt, että takana on aivan toinen tarina mitä edessä päin kerrotaan, syyllisyyden ja häpeän kantaa yhä toinen henkilö, kuin teon tekijä, kun tarinaa ja vallanpitäjiä palvotaan ja uskotaan.

Niin monessa korkeankin asiantuntijan kirjassa olen huomannut suorastaan syyllistämiseen ja häpäisemiseen ohjaavaa neuvoa, jossa totuus katoaa taivaan tuuliin ja vallan väärinkäyttäjät pääsee lyömään olan takaa syylliseksi nimetyltä ja häpäisyä kuin suositellaan.


Valitettavan usein olen nähnyt, että ihmistä syytetään siitä mitä syyttäjä itse tekee, syyttäjän teot peitellään kauniilla tarinalla, ja syytetty julistetaan julkisesti häpäisten, se jatkuu, jatkuu ja jatkuu, piinattu ei pääse tuomareista. Kun niin monessa kirjassa, elokuvassa, ja taideteoksissa tämä tuodaan esiin, ihmettelen suuresti, miksi ihmiset ovat yhä sokeita tavallisessa arjessa tämän suhteen. Kun oikeasti tapahtuu vääryyttä ja tehdään kurjia tekoja, eikä kertojaa kuunnella, vaan tehdään siitä henkilökohtainen ongelma, heikkoon itsetuntoon viitaten ja/tai että asiaan liittyy huono käyttäytyminen, on ollut törkeä, se on rumaa ylikävelyä, jossa ihmistä ei kuunnella, vaan mitätöidään hänen kertomuksensa tapahtuneesta. Ei ole moralismia tietää oikea ja väärä hyvin perusteltuna.


Persoonalisuuteorioiden luominen on psykologisoimista mikä näyttäytyy yleisessä eetoksessa, epäluuloisuudessa, tuntuu kuin hullut tekisi hulluja toisistaan. Tällä hetkellä Suomen hallitus syyttää työttömiä laiskoiksi vetelehtijöiksi.


Että kohtaisi toisen ihmisen rehellisesti, nähden ja kuullen häntä, on ensin opittava tunnistamaan itsessään tunteita, ettei reagoi toisen käyttäytymiseen jonkin ulkoisen habituksen mukaan yksipuolisesti huomioimatta ihmisen tarpeita (Maslow). Kun ei huomioida ihmiselle tehtyjä tekoja, se tuhoaa. Omassa trauman kriisissä 1978 – 1990 ei ollenkaan otettu käsittelyyn traumaani. Samaa puhuvat nykyään monet nuoret. Ulkoisiin merkkeihin tuijottelu vie pois ihmisen kuulemisesta. Kun traumani nousi pintaan, olin levoton, keskittymätön, poukkoileva, eli keho oli hajonnut liitoksistaan, sitten kuolin, en enää reagoinut. Sosiaalisen vallan ongelmia näkee kuin kehosta (ei aina), yhteys itseen on hajonnut, sille ei enää ole merkitystä, sille ei ole oikeutta, minää ei ole, mikä tahtovana kokoaisi pyrkimyksen eteenpäin menoon, yrittämiseen. Nämä on yksinkertaistamista, mutta huomionarvoisia. On myöhäistä korjata mielenterveyttä enää, kun ihminen on tehnyt itsemurhan. Näihin kaikkiin on alkuratkaisu, ollaan rehellisiä, kuunnellaan, eikä uskota yhteisön tuottamiin juoruihin ja ennakkoluuloihin.


Vastoin järkeä ihmiset toimii niin, että ajautuvat rooliin, eivätkä kohtaa omia tunteitaan, mikä olisi ihmisenä kasvun edellytys, ilmoitetaan yhteisövallan avulla rajat, joita yksilö ei saa ylittää ja usein on kysymys siitä, kun asioita tuodaan esiin ja ihminen kohtaa tunteita, joita hän ei halua kohdata, syyllisyyttä, häpeää ja ahdistusta. Muistin, sanojen tarpeeton kritisointi ja asioiden esiin tuomisen estäminen on tähän keinona.


Rehellisyys, toivo ja kärsivällisyys on odotusten summausta, mitä odotamme, mitä kärsivallisyyttä vaaditaan, jos odotetaan levottomuuden poistumista ja ei huomioida, että tulisi saada puhua totta ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kärsivällisyys ilmenee kummallisessa valossa, kun perussyy ei poistu, minkalaista kärsivällisyyttä vaaditaan, saako mitään vai onko vain annettava, palveltava muita, kuten ideologisesti voi ajatella. Tässä muistan opin ”Auttajan varjo” Lindqvistin Martin kirjasta, auttaja vaatiikin itsensä palvelua toisen kautta.


Miten sitten määrittää sen, kuinka paljon ”hyvää ja pahaa” saa olla näkyvillä, kuinka paljon ihminen kestää nähdä kurjuutta ja kuinka paljon ihanuutta, molemmissa on vaaransa. On vaara, jos me puhdistaumisen innossa katharsiksessa unohdamme todellisuuden ja toden, mitä tapahtuu, emme enää havaitse sitä, torjumme tietoisuudesta ja rakastumme kauneuteen. Piileekö tämä positiivisessa psykologiassa, realismi katoaa, sitä kysyisin. Mutta miten kertoa realismista, ettei inho nouse ihmisillä pintaan. Vaikka kirjassani Kuoleman kädet on kaunis tarina selviytymisestä, psyykkisen puolustuksen voimasta, kuinka kovassa kohtelussa psyyke luo suojaavaa todellisuutta selvitäkseen, se ei saanut lukijoilta huomiota, vaan karmeat tapahtumat. Onkin vaikeaa määritellä, mitä ihminen kestää, kun se on kunkin kokijan kyvyissä ja todellisuus pitäisi jotenkin säilyttää, ettei mennä kenenkään kauniiseen maahan asumaan, tai pudota mustiin kuiluihin.


Raija