torstai 31. joulukuuta 2015

ERIARVOISTAVA LAPSUUS



Kolmekymmentäviisi vuotta päiväkotiuraa tehneenä kerkesin nähdä ja havainnoida aika paljon. Monessa asiassa on menty huimasti eteenpäin, mutta moni asia on jäänyt kehnosti vallitsevien arvojen taakse, jättäen lapsen herkimmillään olevat kehitysvaiheet huomiotta ja taka-alalle.

Suomessa on paljon kiusaamista kouluissa ja katson sen taustalla olevan negatiiviset tunteet, jotka tulevat niin kotoa kuin päiväkodistakin, koska niille luodaan kasvualusta. Lapsi ei tarvitse negatiivisia tunteita kehitykseensä, ne luovat perusteetonta kilpailua, ja hinta on kova. Kilpailua saisi tulla vasta ylä-asteella kouluun. Lapsi jää tunteiden armoille ymmärtämättä, että muutakin mahdollisuutta on olemassa. Empatian kokemus on myös mahdollista, jos siihen luodaan edellytykset hyvässä hoivassa, saaden ensin vanhemmilta itselleen, mutta myös niitä on tutkittu olevan myötäsyntyisesti lapsella toiseen lapseen.

Pari esimerkkiä siitä, missä lapsen leikeissä tulee esiin kateutta. Leikki on kaikkein luonnollisin tapa oppia monia asioita tunteista kieleen, se on synnynnäistä. Päiväkodeissa on useimmissa tapana pitää lelupäivää. Jotkut lapset muistivat sen, jotkut eivät. Seurasin parin viisi vuotiaan omia leluja, jotka olivat erittäin kalliita, ja niissä oli monia eri osia. Niiden hallitsemiseen ja esittelyyn meni lapsen leikkituokio tyystin, ja he usein jäivät vaille leikkikaveria, kun keskittyminen leluun vei kaiken huomion. Toiset lapset alkoivat myös vältellä kalliin lelun omistajaa. Se synnytti kateutta ja kiusaamista.

Lapsi leikkii varsinaisesti aluksi nk. yksin mielikuvillaan, ja harjoittelee vuorovaikutusta leikeissään. n. 2 – 4 vuoden iässä on vuorovaikutuksen esiaste. Lapsi synnyttää vuorovaikutteisia mielikuvia, ”tämä menee tuonne, tämä ottaa” jne. Ennen tätä vaihetta on esinevaihe, jossa kokemus on jäsentymätön, esine on yhtä lailla kokeva kuin lapsi itse.

Viimeisten vuosien ehkä puhutuin aihe on ollut lasten liikunta. Terve lapsi liikkuu kyllä riittävästi ilman liiallista ohjaamista, se on monipuolisempaa kuin ohjattu, ja rasittaa lihaksia monin verroin paremmin. Innostus ja voima tulevat lapsen sisäisestä maailmasta mielikuvien yllyttämänä. En koskaan tavannut lasta, joka olisi liikkunut vähän. Mutta fyysispainotteinen lapsikuva orientoi liikunnallisia leikkejä ohjauksessa. Eräs lähihoitaja, joka oli kilpahiihtäjä, laittoi kertakäyttöiset lautaset kiinni vuoden ikäisille lapsille jalkoihin ja hiihdätti. Voi sitä lasten surua, kun juuri kävelemään oppineena vietiin jalat alta.

Puhekieli poikkesi suuresti eri lapsilla, johon on varmasti monta erilaista syytä. Karkeasti jaotellen olivat jakavat ja komentavat tyylit. Toiset kyseli ja kertoi kokemuksistaan,( 3-5v), toiset arvostelivat toisen sanomaa/ilmaisua, oliko se oikein vai väärin ja vaativat parempaa. Ikään kuin kahteen jakautuneena, johtajatyypit ja alamaiset. Uskon tämän johtuvan perheiden puhetyylistä kotona. Toisessa jaetaan kokemuksia, toisessa odotetaan yhä enemmän ja enemmän, jolloin vaatimukset siirtyivät odotuksina toisiin lapsiin. Tämäkin aiheutti kiusaamista ja kateutta, vaikka eivät lapset sitä tiedostaneet.

Vain harvoissa päiväkodeissa oli ja on tiedostavaa ja sisältöjä analysoivaa kehittämistä. Suurimmaksi osaksi mennään mutu- tuntumalla. Varhaiskasvatus ei ole pelkästään positiivista, vaikka hyvää suuntaan ollaankin menossa.

Raija


maanantai 28. joulukuuta 2015

JARI SARASVUON ALAINEN TEESISTÄ



Kun opiskelin sosiaalialaa, kyseenalaistin alainen sanan. Tänään kuuntelin YlePuheella Jari Sarasvuon näkemyksiä alainen sanasta, jota hän ei itse käytä, mutta piti sitä kuitenkin välttämättömänä käsitemuodostelmana vallan suhteen. Esim. oppimistilanteessa subjekti (alainen)on valmiudessa ottamaan tietoa vastaan opettajalta, objektilta. Ehkä tulkitsen tätä väärin, ja on syytä kuunnella asia vielä uudestaan Jarin sanomana. Joka tapauksessa ajattelen, että alainen/ antaja suhde on problemaattinen, ja on kaupan käynnin elementti, jossa ostaja/antaja on valta-asemassa ja työnsä kauppaaja tarjoaa työn arvoa ollen suhteessa tarjoajaan.

Mutta toisaalta olen jotensakin suojelevainen ihmisarvon suhteen, johon en sallisi alainen sanaa. Ja liitän tämän syntymään ja luovuuteen.  Ihmisarvoa ei voi myydä, eikä asiakas saa sanella tarjouksia, siinä kunnioitetaan ja odotetaan syntymää. Sanotaan, että ihmisarvon mitta on Jumala ja siinä oleva ihmiskuva. Jumala ei kauppaa, eikä tarjoa, vaan synnyttää uuden ihmisyydessä, synnytti pojan ja siinä oli pyhä henki.

Jos ihmisarvo annetaan ihmisten armoille, siitä syntyy pelkkää sylttyä. Kukaan ihminen ei kestä sitä, että on toiselle alamainen, vaikka oppimista tarvitsemmekin koko ajan. Tavallinen pulliainen ei voi ottaa opettajan roolia, statusta, vaan se vaatii ammattikyvyn. Näin ollen kaikki alamaissuhteet on kaupallisia. Opettajakin jättää ongelmanratkaisun oppilaan subjektin ratkaistavaksi ja subjektin syntymän ihmeeksi. Hyvä kasvattaja antaa myös kasvatettavan itse oppia annetuista emmeistä eli rakennuspalikoista.

Kun jumalsuhteessa syntyy uutta, se on subjektiivinen kokemus ja rakentuu itsesyntyisesti, jossa sisäsyntyisesti syntyy uutta, sillä ei ole materiaalista arvoasetelmaa vertikaalisesti eikä muutoinkaan.


Raija

lauantai 26. joulukuuta 2015

ÄIDIN ITKU



Liian monessa perheessä kärsitään äidin syrjinnästä. Naisen ihmisarvo on ollut heikko sitten Kristinuskon, mutta toki ennenkin. Antropologit ovat tutkineet, että maa-alueilla on ollut pyhiä paikkoja, joihin nainen ei ole saanut astua jalallaan. Mies on pyhittänyt itselleen jumalallisen alueen, jossa on kuvitellut olevansa lähempänä Jumalaa kuin nainen, ja arvokkaampi. Mistä tuo miehen ylimielisyys oikein kumpuaa? Olisiko se elämän kateutta? Nainen, joka synnyttää elämää, on ollut arvoituksellista sitten tieteen tulemisen.

Mutta toki miehen pystyvyys siittämään jälkeläisiä on yksi ylimielisyyden taustalta löytyvä lähde ja on rakentanut valtapilareita vähän joka paikkaan. Niin kauan kun miehisyyttä rakentaa fyysisyyden ihmiskuva, myös miehuus on heikoilla. Jokaisen olisi hyvä muistaa, kuinka rakastumisen hetkellä, juuri silloin kun tunteet nousevat pintaan, miehisyys on vahvimmillaan seksuaalisuudessa.

Miehen ylivaltaisuus on monen perheen hajoamisen taustalla. Isä, joka tietää kaiken, osaa kaiken ja määrää kaiken, johon lasten on alistuttava, kuten vaimonkin. Lapset purkavat pahan olonsa äitiin, syyttävät äitiä ja siitä tehdään sitten tieteellisiä löytöjä, naisen pahuudesta. Olen suorastaan vakuuttunut siitä, että tiede on sukupuolittunut, ja naista tutkitaan enemmän ongelmien taustalta kuin miestä. Freud keksi peniskateuden, mutta sitä ei osattu ymmärtää muuten kuin naisen tekemänä, ikään kuin tunteita ei miehellä olisikaan.

Niin monta surua saavat naiset kontolleen. Jos tuosta voisi päätellä, niin se on monen masennuksen takana. Niin monta itkua naiset itkevät yksinäisyydessä. On suorastaan irvikuva se, että kirkko pyhittää avioliiton, mutta samalla naisen ihmisarvon alentamisen kautta tuhoaa sen. Vielä on pitkä matka tasa-arvoon. Kenelle usko Jumalaan on ylemmyyden ja vallan väline, kenelle taas nöyrtyminen, sitä sopii kysyä.

Näistä harvemmin naiset puhuvat edes toisilleen ja uskaltavat tunnustaa olevansa alistettu. Myös nainen voi alistaa perheen ja miehen. 

Raija


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

JOULUN LAPSI



Kristinuskossa olemme viettäneet joulua muutama sata vuotta. Tarina Jeesuksesta kesti pitkään olla piilossa, ennen kuin se tuli kirkon oppeihin. Minua on kiehtonut Jeesuksen syntymä, ja pidän häntä enemmän opettajana kuin Vapahtajana. Lopulta hänestä tulee Jumalan poika kehityskaaren loppupäässä. Mielestäni kaikista tulee Jumalan poikia ja tyttäriä, se on elämän kaari, jossa on kehityksellinen muoto.

Tarinan mukaan Maria ei tullut raskaaksi Joosefille, vaan Jeesus syntyi neitsyenä. Tarinan focus on siinä, että lapsi syntyy viattomana, puhtaana ja ilman synnin olemusta. Synti tulee ihmiseen myöhemmin, ruumiillistumana, ruumiin voimilla hallitsemisesta. Henki on siis puhdas ja viaton alkuun, mutta hetkessä se on myös synnin alla ihmisyydessä, ruumiin ikeessä.

Vuosia sitten olin tukiperheessä auttamassa heidän arkeaan. Olimme alkaneet ruokailla, kun isän avustama lapsi alkoi itkeä sydäntä särkevästi, se oli tuskan ulvontaa. Se oli kuin ”Manaaja” elokuvassa syvään ahdistukseen vaipunut lapsi, jonka tuska tulvi huutaen ulos. Isän käskystä lapsi hiljeni ja alkoi nauraa kuin ahdistuksensa voittaneena ja syödä vapaasti. Tunneahdistusvoima katosi, kun hän vapautui omasta kokemuksestaan, ja taipui isän tahtoon. Tahto hävisi isän taskuun.

Tuo tuska lapsen huudossa, ulvonta jo kahden vuoden ikäisenä kertoo hänen menetyksistään, hylkäämisestä ja satojen ellei tuhansien tapahtumien sarjasta, jossa tunteet on mitätöity. Kirkon oppien mukaan kysymys on paholaisesta, joka on luikerrellut lapsen mieleen. Ja sitä manataan pois jos milläkin keinoilla. Kun noin pieni on jo jäänyt tuskan loukkuun, on tunteet mitätöity täysin. Itse olin jo melkein keski-iässä, kun tuskani ulvoi ulos piilostaan tapahtuneen jälkeen, jossa se oli ollut häväistynä yli kaksikymmentä vuotta. Ääneni oli niin karhea tuona aikana, etten päässyt kuoroon laulamaan.

Tunteita ei kuitenkaan ole pakko, eikä viisastakaan tuhota. Ne muuttuvat tuskaksi, jonka huuto on manalan huutoa, ahdistusaggressiota, mitätöityjä tunteita. Näiden seurauksena ihminen oppii siirtämään tunteensa ulos, tarinoihin, ihmisiin, tekoihin ja lopulta kokonaan heijastamaan ne itsestä ulkopuolelle. Empatia katoaa ja ihmisestä tulee ulkoisten asioiden hallitsija. Antautuminen rakkaudelle heikkenee. Tunteiden hoitamisessa kokemusta jaetaan sanoin, ja ihminen vapautuu tunnetuskastaan.

Alkuperäinen aito, vilpitön ja puhdas lapsi menettää tunteiden tuhoamisessa kykynsä kohtaamiseen välittävänä. Hän heijastelee olonsa muihin. Se ei ole Kristinuskon perimmäinen ajatus. Ihmisarvoa ei voi saada yhteisöissä, joissa ihmisarvoa ei kunnioiteta, vaan negatiiviset asenteet määrittää suhtautumisen, riippumatta minkälainen ihminen on.


Hyvää Joulua! 

Raija

torstai 17. joulukuuta 2015

KOLLEKTIIVINEN MIELISAIRAUS



On se vaan kummallista, ettei yhteisömieltä eli kollektiivista mieltä voida diagnosoida sairaudeksi, vaan sitä pidetään ainoana viisaana ratkaisuna elämän ymmärtämisen, oikean ja väärän erottamiseen, oikeudenmukaisuuteen ja/tai moraalin ylläpitäjäksi ja ties miksi moneksi vallankäyttömekanismiksi, kuten esim. politiikka todistaa.

Tämän päivän ristiinnaulittuja ovat mielestään järkyttyneet. On varmasti monta erilaista mielen toiminnan häiriötä, jos erilaisia aivotoiminnan hankaluuksiakin, mutta yhteisövallan väärinkäyttöä ei kyseenalaista kukaan. Tämän edm. ongelman hoidoksi on hyväksytty yksilöiden uhraus.

Tänä päivänä tuhannet ihmiset vaipuvat yksinäisyyteen, kun eivät kestä yhteisövallan mielettömyyttä. Ikään kuin kaikki osaisivat arvioida ja mitata yksilön persoonallisuutta. Työnohjaus koulutuksessa vierähti kolme päivää opiskellessa arvioimista. Pääsääntö on se, ettei persoonallisuutta arvostella, arvio on teoissa.

Yhteisön maalitikuksi ja mustamaalauksen alaiseksi joutuvat usein erilaiset, mutta usein aivan tavan pulliaiset. Piina voi olla niin hirveää kärsimystä, ettei yksilö kestä sitä. Hän vetäytyy syrjään, lopulta yksinäisyyteen, ja pahimmillaan itsemurhaan. Yhteisön vainon alle voi joutua kuka tahansa tavallinen yksilö, fiksu, miellyttävä, ja kaikin puolin hyveitä harrastava.

Pahuus on itsestään syntyvää, jonka voimavara on yhteisövoimassa. Jo isossa kirjassa sanotaan, että pahuus on itsellinen. Siellä kerrotaan myös että sosiaalisuus on pahasta, tärkeää olisi pitää yhteys Jumalaan ja säilyttää yksilölliset kyvyt ajatella asioita.

Jokseenkin tuntuu siltä, että nk. persoonallisuuden asiantuntijat sallivat tämän yksilön vainon ja uhraamisen. Vainon takana on pääsääntöisesti joku yksilö, joka käyttää hyväkseen yhteisövaltaa ja manipuloi toiset uskomuksiinsa.

Jotenkin kiinnostuneena tuosta vallankäyttömuodosta, olen havainnoinut, että siinä ilmenee vastakkaisuusperiaate. Tikun nokkaan otetussa ihmisessä etsitään todisteluun vastakkaisuus, mikä tällä yksilöllä on osaamisessaan. Ahkeraa todistetaan laiskaksi, luovaa junnaavaksi, siistiä epäsiistiksi jne. Tällöin yhteisövallassa käykin niin, että hyveet eivät pääse oikeuksiin, vaan väärin käytetty yhteisövalta tuhoaa ne näkymättömäksi.

Raija


maanantai 14. joulukuuta 2015

KATEUDELLA JOHTAMINEN



Kaikissa työpisteissä joissa olen työskennellyt, on johtamistyylinä ollut mielipidekyselyt. Ehkäpä juuri siksi olen hakeutunut johtamiskoulutukseen ja myöhemmin työnohjaus koulutukseen, koska se johtaminen on vienyt enemmän luuloihin kuin työtehtävän osaamistarkasteluihin. Johtamiskoulutuksessa painotetaan tunne-, mielipide-, ja asiajohtamista.

Mielipiteet johtajana on mitä kyseenalaisin menetelmä. Tällöin mielivalta hallitsee tietämistä ja havaintoja. Mielipiteen taustalta löytyvät mieltymykset, ihailut, inhot tmv. mielen kokemukset. Jos tarkkailtu henkilö on osaava, kaunis, älykäs, innovatiivinen, sosiaalinen, iloinen tmv. hän joutuu kateuden alle. Negatiiviset tunteet alkavat piirtyä havainnointiin, mielipiteet vellovat kartuttaen asenteita ja hän joutuu mielivallan alle.

Tunnejohtajat saavat tunteet vyörymään eikä vuorovaikutus enää onnistu, vaan mielikuvat sinkoilevat minne sattuu. Tunteiden hallitessa itsehallinta ei onnistu, vaan tunteet synnyttävät valtoimenaan irrationaalisia mielikuvia, usein sivuseikoista ja kokonaisuus katoaa. Vuorovaikutuksen tarkoitus on suoda mielipideoikeus, mutta sisältöön tulee rakentua toiminnan tarkoitus ihmisyyttä unohtamatta.

Asiajohtamisessa saadaan yleensä työnkuva näkyville kokonaisuutena.

Työnohjaus on nykypäivänä suosittua, eikä ihme. Työnohjauksella voidaan saada tunteet kuriin ja mielipiteet aisoihin. Työnohjauksessa opitaan hallitsemaan tunneryöppyjä, rakentamaan mielikuvista sinkoavia kuvia muistissa järjestykseen, sallien silti tunteet, ja hyväksyen ne.

Olen paljon miettinyt Kristinuskon Jumala käsitystä ja työnohjauksen vaikutusta mieleen. Jumalaa rukoillessa ihminen asettaa mielikuvansa tarkastelun kohteeksi ja pyytää Jumalaa selventämään sitä, että oikea ratkaisu löytyisi, vaikka itse asiassa itse sen selventää, luulisin. Niin myös työnohjauksessa yksilö tarkastelee omaa mielikuvaansa ja etsii menetelmien avulla loogisempaa järjestystä, mikä palvelee työnkuvaa. Monien ja monien erilaisten harjoitusten jälkeen hahmo alkaa syntyä, ja henkilö kykenee rationaaliseen asioiden käsittelyihin.

Tunteet ovat useimmiten vaikeimpia käsiteltävistä asioista. Miten pitäisi suhtautua hyökkääviin panettelijoihin, alistajiin ja takinkääntäjiin. Tärkeintä on saada henkilö luottamaan omiin näkemyksiin, saada mieli reaktioissaan rauhalliseksi, ettei se palkitse panettelijaa.


Raija

perjantai 11. joulukuuta 2015

TODELLISUUDEN JA TOTUUDEN KIELTÄMINEN


Mitä todellisuutta todella tarkoitan? ”Tietoisuuden torjunta on keskeinen psyykkisen ja fyysisen sairastumisen aiheuttaja”, Simula Pertti, kirjasta, Miten käsitellä vihaa ja ilkeyttä. En tänä päivänä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, mitä todellisuutta ja tietoisuutta torjutaan, ja kenet oikeastaan voidaan sairaaksi nimetä.

Maaret Kallio on juuri kirjoittanut kirjan raiskattujen kokemuksista, kuinka he joutuvat psykiatrien hylkäämiksi, suurin osa. Näyttää siltä, että omaa todellisuutta ja tietoisuutta on vaikea muuttaa, vaikka kuinka toiset kertoisivat toista, mitä niihin sisältyy, näin näyttäisi olevan psykiatreillakin. Kasvatustieteen professori tutki päiväkotien henkilökunnan menestymistä työssään. Innovatiiviset ja kehittäjätyypit eivät päässeet töihin, ja heitä syrjittiin. Kasvatushenkilöstö oli tässä varsin laajassa otannassa konservatiivista ja pidättäytyvää vanhoihin menetelmiin.

Jokseenkin voin sanoa, että minulle on ollut tärkeää säilyttää se tietoisuus, mitä on tapahtunut oikeasti. Se on useimmiten juuri silmin havaittua, korvin kuultua, sanottua ja toiminnassa toteutettua. Tuo havainto on usein se, joka jää mieleen kuvina ja sanoina. Jos sitä rikkoo tietoisuudestaan, se aiheuttaa ahdistusta. Tietenkin on myös ihmisiä, joilla on aistiharhoja, mutta ne ovat harvinaisia. Ajatteluharhat ovat yleisempiä.

Sitten on tunteiden syntymästä aiheutuvaa todellisuutta, mikä tallentuu erilaisina mielikuvina tietoisuuteen, ja se värittyy oman kokemuksen kautta. Mutta näistäkin jää muistikuvat, jotka muuttuvat ihmisen todellisuudeksi, maailmankuvaksi ja tietoisuuteen.

Oman tunnelähtöisen todellisuuden ja aistihavaitun tietoisuuden erottaminen on tärkeää. Tietoisuudesta torjuttu painuu alitajuntaan, josta se useimmiten pyrkii ulos.

Kuinka me näemme toisen oman todellisuuden kautta, on merkittävä kysymys? Torjumme epämiellyttävän ja haluamme nähdä maailman lähempänä omia ihanteita, koska  se tuntuu suojelevan meitä. Torjumalla toisen todellisuuden, voimme torjua myös totuuden elämästä. Tietoisuuden säilyttäminen eheyttää, mutta se ei ole realistista arvojen siivittämässä todellisuudessa, jossa miellyttäminen nousee päällimmäiseksi arvoksi.

Kohteliaisuus on tärkeää, eikä omalla tietoisuudella voi rasittaa kohtuuttomasti toisia. Kun ihminen on vapaa tunnekuormituksesta, tiedon välittyminen ei rasita mieltä, sinne mahtuu mittaamaton määrä tietoa.

Väitän kuitenkin, että liian ihanteelliset tarinat rasittavat ihmisen mieltä enemmän kuin totuus, joka voi olla hyvinkin raskas. Omat ihanteet ovat tärkeitä, mutta ne eivät saa olla pakokanava todellisuudesta ja tositapahtumista. Oman ihanteen ja totuuden vastainen ajattelu aiheuttaa ristiriitoja, jotka rasittavat mieltä enemmän, kuin havaitun hyväksyminen. Hyväksyä se mitä on, ei ole ollenkaan hassumpi miete. Kuka loppujen lopuksi torjuu tietoisuudestaan totuutta? Miten psykiatrit voivat kieltää raiskattujen kertomukset. Eikö tässäkin ole kysymys oman tietoisuuden suojelemisesta, jossa totuus jää kauas, ja potilas kärsii. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, kuka suojelee mitäkin totuutta. Varmaa on kuitenkin se, että potilaan tietoisuuden torjunta on varmin tapa masentaa ihminen. Kasvatustieteessä luin joskus lauseen, ”ihmisen maailmankuvaa ei saa murtaa”. Ammatti-ihmisten tulisi kuitenkin osata pitää erillään omat kokemukset, eikä antaa mielen torjua epämiellyttävää.


Raija

tiistai 8. joulukuuta 2015

NUORTEN VOIMATTOMUUS


Suomi on käskytyksen maa. Usein kuulee sanottavan etteivät nuoret  viitsi, makaavat sängyn pohjalla, pelaavat pelejä ja muutenkin laistavat velvollisuuksistaan. Keinona ongelman poistoon on aikuisten taholta liikunta, työ, opiskelu, harrastukset ja/tai muu vastaava fyysinen toiminta. Jos velttouteen on ainoastaan syynä fyysinen heikkous, nuo keinot auttavat, mutta jos takana onkin muu voimien puutos, nuo eivät auta yhtään mitään. Niin minuakin koulutti loppuunpalamisen aikoihin mahdoton joukko kuntouttajia, lääkäreitä ja muita tohtoreita. Mutta ei auttanut, putosin romahdukseen keskellä piirimestaruustason hiihtokautta. Fyysistä kuntoa kyllä löytyi. Jä tämä hoitomuoto maksaa maltaita.

On kummallista, kuinka päättäjät ja korkeat viranomaiset yhä uudelleen ja uudelleen sortuvat yksipuoliseen ihmiskuvaan ja ajattelevat ihmisen olevan vain fyysinen olento. Tunnepuoli unohtuu täysin, ja suurin syy siihen on se, ettei ole riittävästi koulutusta tämän puolen ymmärtämiseen, taitoja ei ole. Voi sanoa, että median ongelma tulee virkamiesnäkemyksestä, jossa kodit ja vanhemmat on syyllisiä.

Kun nuoria syytetään velttoilusta, mediakin on mennyt täysin julkisiin näkemyksiin, luonnollisesti virkamiesten perässä ja mikä nojaa liikaa lääketieteeseen. Nykyinen SOTE malli lisää tätä näkemystä ja on lääkärivetoinen. Harvalla lääkärillä on koulutusta tunnepuolen osaamisessa. Esim. psykoanalyytikko Pertti Simula on kirjoittanut hyvin voimaannuttamisesta, kirjassaan "Miten käsitellä vihaa ja ilkeyttä". Ei psykoanalyysi ole yhtään lääketieteen näkemystä kummempi, se vain tutkii enemmän syväsyntyisiä tunteita. Voisi tylysti sanoa, että ihminen, joka näkee ihmisen vain kemiana, käyttää häntä lannoitteena.

Suurin ongelma on siinä, että alle kolme vuotiaita on hoidettu liian fyysiskeskeisesti ja unohdettu tunnekieli ja tämä näkyy erityisesti päiväkodeissa, mutta ei vanhemmatkaan aina osaa, ei heillä ole sen vertaa tietoa kuin ammatti-ihmisillä. Tunnehoitamisessa voimaanuttava tekijä on ottaa haltuun tunteet, kohdata ne ja niistä syntyvien mielikuvien jälkeen sanoittaa ne. Aikuinen jakaa alle 3v. kanssa nämä tunteet ja opettaa yksilöllisesti lasta kohtaamaan ne. Kun lapsi on kehittynyt. n. 3v. hänellä on sanakieli jo hallussaan ja hän voi ryhmässä jakaa toisten lasten kanssa tunteitaan. Mutta ne on ensin opittava turvallisen ja huomioivan aikuisen kanssa. Voisi sanoa Simulan tavoin, että tunnehoitamattomuus vie voimat.

Suurissa ryhmissä päiväkodeissa ei ole aikaa yksilölliseen kohtaamiseen lapsen kanssa, sitä ei myöskään arvosteta, kun ei ymmärretä sen merkitystä kehitykselle. Mennään suoraan sanakielen oppimiseen, kun ammattiosaamisesta puuttuu tunteiden osuus, ja se on riittämätön.

Syrjityt, vainotut, halveksitut ja mykäksi alistetut ovat erityisessä vaarassa tunteiden osalta. Tällöin tunteet kehittyvät kauhuksi ja peloiksi, joita ei otetakaan haltuun noin vaan, vaan ne sekoittavat ajattelun kokonaan ja muisti rakoilee, koska tunteet saa aikaan niin voimakkaan jännitteen aivoissa. Näin kävi itselleni, kun yhteisö lyttäsi ja sulki suuni täysin. Lopulta minun oli huudettava tuskani ulos teatterissa, niin että kivet kaikuivat yli taivaanrantojen. Suljettu mieli ei antanut voimaa vaan luhisti romahdukseen. Liian vahvaksi muotoutunut pelon synnyttämä mieli oli avattava kovalla työllä, että sanakieli saattoi tulla selkeäksi, eikä mieli purkanut sattumanvaraisesti muistikuvia. Laulaminen ja huutaminen voi vahvistaa mielen hallintaa, ainakin minulla kävi niin.

Tunteet on voimaannuttava tekijä ihmiseen. Ne on hoidettava hyvin. Ei opetussuunnitelmissa ole riittävää koulutusvaatimusta ammatti-ihmisille tältä osin. Pitää sekin muistaa, että alkujaan tieto ihmisyydestä tuli kirkon taholta ja perustui uskoon, sitten lääketiede kulki kirkon vanavedessä ja sieltä opit siirtyivät kasvatustieteelliseen.

Raija

lauantai 5. joulukuuta 2015

VIATTOMUUDEN JUURILLA


Ihmistä kiehtoo syntymät, niin maailmasta kuin ihmisestä, mitä syntyy ja mihin se viittaa. Kalevalassa maailma syntyy kun sotka munii veteen munat, kuusi kultaista ja yhden rautaisen. Marjatta on nuori viaton, joka tulee raskaaksi puolukasta, jättää lapsen suolle, ja lopulta löydetään poika. Marjatan tarinalla on juuret Kristinopin neitsyt Mariassa. Ihminen ymmärtää maailmaa tarinoiden ja loogisuuden kautta, jostakin kaikki syntyy, jossakin on kaiken alku ja loppu.

Ei tuo hahmottaminen oman mielen toiminnasta tarpeeton ole, tarina eli myytti voi olla epätosi tai tosi. Ajatus on ensin myyttinen, josta monien kertausten jälkeen syntyy kuvakieli. Viattomuus, vilpittömyys ja neitsyys viittaavat ihmisen henkisyyteen, jossa ei vielä ajatukset, tunteet ja teot ole vaikuttaneet. Näin pyritään ja uskotaan viattomuuden alkulähteillä ja synnittömänä olevan henkisen puolen alkuasetelma. Jumala ihmettelee, miksi te laitoitte viikunan lehdet alastomuuden suojaksi. Käärme houkuttelee syntiin. Aatami ja Eeva hebreaksi on ruumis ja henki. Hengessä on siis myös pahan alku, ajattelussa ja tunteissa, ollaan teon alla, sillä käärme houkuttelee. Ihminen sortuu teoissaan syntiin.

Syntisyys on maailman suurin synti. Nuo vertauskuvalliset tarinat kertovat jostakin muusta kuin sanan varsinaisesta merkityksestä, jotka on ihmisen sopimuksia merkityksin. Ihminen on luonut maalliset konkreettiset ohjeensa niin Raamattuun kuin Koraaniinkin ja nimeää itse synnit. Jumala ei niitä anna, hän antaa lähtökohdaksi henkisyyteen viattomuuden ja neitsyyden, koskemattomuuden. On outoa, että puhutaan ihmisen hengellisyydestä. Se ikään kuin on ihmisen luomaa viisautta, vaikka itse ymmärrän juuri sen pelosta syntyneeksi, luomiskertomuksessa on myös pelko läsnä. Pelko voi kuitenkin ehkäistä henkisen toimivuutta, se vie yliaistillisuuteen.

Yksilönä on hyvä huomata ero henkisyyden lähtökohdasta, ennen tekoa on viattomuus, se on mahdollisuus valinnassa. Käärme paratiisissa saattaisi viitata ruumiiseen, mutta myös tunteisiin. Nykyään tiedetään, että tunneviesti voi olla tarpeiden kautta syntynyttä, halumme ja tahtomme vaikutuksen viesti. Viesti on jotakin viattomuuden ja ihanteen sanomaa ristiriidasta suhteessa tekoihin. Kun vielä lapsena olimme uskollisia itsellemme, ihailimme sitä mitä ajattelimme, tunsimme tai teimme, hyväksyimme sen, niin kuin Jumala hyväksyi meidät aitona. Yhteiskunta toi kuitenkin arvot ja myytit, jotka veivät meidät syntisyyteen siinä mielessä, että usko omaan viattomuuteen hävisi, aloimme elää maailman materiaalissa ja toteutimme konkretian kautta. Muutimme vertauskuvalliset tarinat viattomuudesta henkisyyden lähteellä konkreettiseksi.

Vaikka nyt kaiken maailman viisaudet väittävät että syntymien ymmärtäminen ei selitä totuutta, mutta se selittää ihmisen henkistä puolta. Viattomuus saa olla lähtökohtana syntymälle, puolukka voi kertoa viattoman alun ilman, että siinä vielä on keho ja eläimellisyys läsnä. Viattomuus ja henkisyys saa olla läsnä rakkaudessa.

Raija


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

REVITYT SIELUT


Tein sydänverellä tutkielmaani, motivaatiosta ja sen syntymisestä dementoituneilla. En silloin tajunnut, kuinka syvällä olin itsessäni, juurillani tahdosta ja halusta osallistua, toimia ja tehdä itsensä hyväksi työtä. Siis olin ajautunut omalle radalleni vaistomaisesti, ja/tai viettien seurauksena, tiedostamatta omaan tilaani. Myöhemmin syventävissä opiskeluissa ymmärsin, että olin kuin valmistunut seuraavaan opinvaiheeseen. Opinnäytteestä tuli hyvä, yllättävän hyvä. Mutta opettajani ei uskonut minun tehneen sitä, sillä ulkoinen habitukseni oli epäselvä, katkonainen ja rikki. Kehopuseroni oli rikkirevitty, tikareilla reiitetty, ja se särkyi jatkuvasti kuosissaan, se ei pysynyt kasassa. Siitä käytettiin nimitystä, käyttäytyminen.

Sisälläni oli kuitenkin ehjä itse/minuus, joka osasi ja oli varma, se oli lapsuudessa syntynyt. Se näkyi tutkielmassani, se oli looginen ja hyvin kirjoitettu. Mutta tuo sosiaalinen minä oli tikaroitu niin tarkkaan, että se ei pysynyt koossa, puhe töksähteli, koska sitä ei sallittu kontrolloimattomissa vapaissa tilanteissa, siihen iskettiin puukkoja, naulattiin nauloja kuin ruumisarkkuun, siellä pysyt hiljaa. Siitä tuli ja oli sosiaalinen minäni. Toisilla tuo sosiaalinen minä on ja oli kuosikas ja hyvin koossa pysyvä, heitä kohdeltiin kunnioittavasti ja hyvin. Särkynyt sieluni näkyi sosiaalisessa minässä, johon iskettiin puukoilla repien palasiksi. Iskijä oli yleensä yksi henkilö, joka oli huomannut heikkouteni, väkivallan jäljet, ja hän mobilisoi yhteisön joukot vainoon, jossa henkisesti lyötiin yhä kovempaa, aina virkamiehiä myöten.

Tunnen monia tämän kovan kohtelun kokeneita, ja tiedän erittäin monta. He ovat virkavaltaistuneen Suomen häirikköjä, joiden vainoamiseen on virallinen lupa ja se kulkee työpaikan tiedostoissa. He eivät ole häirikköjä varsinaisen sanan merkityksessä, he ovat vain särkyneet tikarin iskuista. He eivät saa apua, koska Suomessakin heidät luokitellaan, kuten Ruotsissa, heikkolahjaisiksi, holtittomaksi, ja leväperäisiksi, suorastaan huoraksi. Eräs tuntemani rouva on pahoin dementoitunut epäilyn ja vainon vuoksi, kun virkamiehet ovat lytänneet hänet syyntakeettomaksi, kun on mennyt kertomaan kodin sisäisestä ongelmasta, pedofiliasta isän taholta tyttöihin. Korkealle koulutettuna hänkin meni rikki mielestään, kun virkamiehet väittivät hänen ymmärtäneen, kuulleen ja nähneen asian väärin. Tämä on virallinen toimintapa, tehdä yksilöstä syyntakeeton ja ymmärtämätön ja on sosiaalinen toimintamalli yhteisöissä, ja lopulta mieli särkyy, kun mitään ei voi puhua, sille vaan nauretaan.

Jotenkin tuntuu suorastaan brutaalilta tämä kaksinaismoralismi, jota nyt kohdistetaan maahanmuuttajien raiskaamiin naisiin, kun vuosikymmeniä lytistetyt naiset eivät saa puhua. Mutta ehkäpä kansa tajuaa paremmin kuin virkamiehet. Monet virallisen ja epävirallisen tuomion saaneet naiset, jotka on leimattu mielenterveysongelmaisiksi, joutuvat käymään läpi nyt sitä nöyryytyksen ja häpäisyn kokemusta, jonka he ovat saaneet osakseen virallisesti. Moni on yrittänyt korkeimpia oikeusjärjestelmiä myöten saada oikeutta kohteluun, mutta virkamiehet väistävät vastuunsa. Kun yhteisö hallitusvastuineen on tehnyt viralliset päätökset, ja kontrollivaltuuttanut hallintomenetelmin työntekijät, näihin ei puututa. Valvonta toimii kuin hologaustissa. Ei korppi korpin silmää noki. Suosittelen jokaiselle katsomaan Klaus Härön elokuvan "Uusi lapsi", jossa kerrotaan Ruotsin toimista köyhiä tyttöjä kohtaan. Tämä kansallisosialistinen rotuerottelu on yhä monelle totta tänä päivänä Suomessa.

Raija


maanantai 30. marraskuuta 2015

VARASAATANA


Vapaa toimittaja Kari Saminen kirjoittaa Aamulehdessä 25.11.2015 varsin särmikkäästi julkisuuden henkilöistä. Hän nimeää Björn Wahlroosin saatanaksi ja Jari Sarasvuon varasaatanaksi. Salmisen puheenvuoro on kiteytys siitä, kuinka julkkis joutuu silmätikuksi ja syylliseksi vaikka Papua-Uudessa-Guineassa, mutta avaa kuitenkin reilusti katteettomia puheita ja turhan toivon antamisen ongelmatiikkaa hömppäviihteenä. Kirjassaan Usko, toivo ja huijaus Hannu Lauerma lyttää Jarin huijariksi.

Kuka näitä huijareita oikein tarvitsee? Milloin kaipaamme turhaa toivoa ja uskoa, joka pettää meitä alituiseen?. Itse lottoan joka lauantai, ja selitän itselleni, etten käytä muita huvitusmenoja, en juo, enkä rällästä muutenkaan. Salminen puhuu yhteiskuntatieteiden puuttesta, mikä pitää paikkansa edellisten herrojen kohdalla. Markkinatalous ei ole sama kuin yhteiskunta. Jos annamme markkinoiden hoitaa oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeudet ja hyvinvoinnin, se tekee ihmisestä kuluttajan ja vie usein ihmisarvon hyväosaisille. Kuluttajina  keskiluokka saa leikkiä kulttuuria ja ilostuttaa itseään jatkuvilla uusilla mielikuvilla tyydyttääkseen mielen tarpeet jatkuvien mielikuvien virtauksesta, sekin opittua. Hyvinvointivaltio tukee enemmän hyväosaisten arkea kuin heikkojen.

Wahlroos sanoi taannoin luonnonsuojelusta, että tekniikka aina korjaa sen, keinot löytyvät ja voimme elää rauhassa.

Jokainen meistä on varmaan miettinyt mikä se saatana on. Itse hämärästi Raamatun pohjalta, ja vähäisenä luentana olen täysin pihalla koko asiasta. Muistelisin, että enkeli Gapriel muuttuu saatanaksi ja saatana on itsellinen olio, jolla ei ole yhteyttä ihmisen todellisiin tarpeisiin. Se elää itsellisesti omien lakiensa mukaan, ja sillä ei ole arvoja eikä hyveitä, jotka johdattaisivat sitä, se tuhoaa. Pääasia näyttää nykyään olevan, että markkinat toimii ja kuten Amerikassa, liikekonsernit johtavat tiedettä sijoituksillaan totuudesta välittämättä. Ihminen on toisarvoinen.Totuuskin on jossain määrin muuttuvaa, mutta ei jatkuvasti ja uusilla ja uusilla mielikuvilla voi luvata taivaita.

Turhan toivon antaminen epätoivoiselle on huijausta, joka luhistaa ehjimmänkin ihmisen. Onko huijausta siis antaa välittäjäainetta, että hyvä olo virtaisi olossa? Itseeni ei pure kauniit tarinat, mutta fyysisen kivuttoman olon haluan. Huijauksissa ja huijauksissa on eroa, toinen voi johtaa hyvään oloon ja on ihmiselle hyväksi, toinen taas johtaa pahaan oloon ja tuhoaa ihmistä.

Saatana siis tuhoaa elämää, välittämättä totuudesta, ihmisarvosta, luonnon suojelemisesta tai muusta elämälle tärkeästä.

Raija

lauantai 28. marraskuuta 2015

SUOLAPATSAAN IHMISKUVA


Twitter ystäväni Pekka kirjoitti jossakin keskustelussa sanayhdistelmän anatoomis-eettinen. Googletin asiaa, eikä sieltä löytynyt tietoa asiasta. Tähän on varmaan oikeus vain asiaan vihkiytyneillä. Mutta sanayhdistelmä avasi minulle kyllä oikeutetun pohdiskelun, jossa on syvät juuret kokemuksissani.

Olen sitä mieltä, että tieteen ongelmana on havaitsemisesta tulkinta, jossa ei kuulla eikä nähdä yksilöä. Lukeudun niihin ihmisiin, jotka pohtivat asiaa monelta kannalta. Mitä näemme ja kuulemme? Tiede on pitkään ollut mieskulttuurinen, ja hypoteesit syntyvät sieltä käsin. Miehillä on ollut valtaa, jossa asiat näyttäytyvät eri tavoin kuin esim. naisilla, jotka ovat alistettuja ja erityisesti, naiset joihin on kohdistettu väkivaltaa. Raamatussa puhutaan Lootin vaimosta, joka muuttui suolapatsaaksi. Toki nykyään valtaa voi olla tyhmästi sukupuolesta riippumatta.

Suolapatsaaksi muuttuminen voi vertauskuvallisesti tarkoittaa henkistä kuolemaa, ihmisyyden muuttumista kuolleeksi, jossa henkiset toiminnot ovat loppuneet. Itse koin tämän väkivallan seurauksena. Tätä ihmisyyden kokemusta eivät ihmiset osanneet havaita eikä lukea. Kasvoni olivat täysin jäykistyneet, kuoleman varjo eli elottomana  ilmeissäni, olin osin puhumaton, ahdistus karheutti ääneni karhumaiseksi, ja tuska oli niin lihassyissäni, että kehoni tuntui puupölkyltä. Ihmiset ajattelivat, että opettamalla saadaan tuo karhu ymmärtämään. He pukivat minut 50v. päivänä karhuksi ja ostivat Kalevala Karhukorut muistoksi ja leikkien kautta toivat kuvaa itsestäni minulle. Ja näinhän minä tuon itseni, ja siitä irtaantumiseen tarvitsin vapauden itseilmaisuun, jota yhteisö ei suonut, vaan hiljensi. Teatterilaiset harrastelijateatterissa sulkivat korvat käsillään, kun vihaisen naisen roolissa huusin tuskaani ulos.

Tuon tuskan avaamiseen eivät tarinat riitä, ei puheet eivätkä opetus. Huolestuttavalta tuntuu ne maahanmuuttajiin osoitetut opit, joilla tuskaisia yritetään opettaa maan tavoille.

Ihmiskuvani, joka minulla oli kehossani ei koskaan löytänyt opintojeni kautta sitä tieteellistä kuvaa, joka ihmisyydestä voi olla ihmiskuvana. Ne oli juuri sellaisia hyväosaisten mahdollisuuksia, joita halun ja tahdon synnyttämänä syntyy. Ihmiskuvani syntymää olen kuvannut tarkemmin kirjassani, "Kuoleman kädet". Ihminen suolapatsaana ei sovellu näihin tieteen ihmiskäsityksiin.

Kun ihminen laitetaan väkivallalla, päätäntävallalla ja lakivoimin ruotuun ja rooliin, jossa ei ole itsemääräämisoikeutta, ja siitä rangaistaan julmasti, ihminen hiljenee ja primitiiviset ahdistuksen ja tuskan reaktiot nousevat johtamaan kokemuksia. Rooli tulee kuin keskittymiseksi olemaan olematon, puhumaton ja osallistumaton, jolla ei ole sanakieltä, joskus voi murahdella, huutaa ja hermoilla levottomasti. Ihmisestä tulee kuuro, hän ei kykene oppimaan. Esim. itselläni vieraiden kielten oppiminen ei onnistunut lainkaan. Liiallinen keskittyminen olemaan hiljaa vei kyvyn kuuloaistimiseen, ja puheen tuottaminen ei onnistunut. Yhteisöissä on aina yksi tai kaksi henkilöä, jotka alkavat vainota ahdistunuttta, ja rakentavat häirikön kuvaa yhteisöön ahdistuneesta. Näin yhteisö rankaisee aina lisää kovia kokenutta ja ahdistus lisääntyy, tuska yltyy ja eikä puhe, kuuleminen ja näkeminen onnistu, mieli hajoaa. Tämä hajoaminen on erityisesti juuri esim. raiskatuilla. Väkivaltainen halkaiseminen tulee mieleen halkaisevana.

Jäykistyneet ja suolapatsaaksi muuttuneet kasvot ovat ulkopuolisen havainnoijan näkemyksessä itsekkäät, narsistiset ja öykkärimäiset. Mutta kokijan kokemuksessa koossa pitämisen vuoksi keskittyneet pysymään kohdillaan hajoamisen estymiseksi. Näin kovaa kohtelua saanut saa yhä enemmän kärsimystä ulkopuolisen havainnoinista. Kokijan kasvot on niin voimalla keskittyneet, että ne punoittavat verenkierron voimasta, ja ulkopuolinen havaitsee vain sen haluksi ja tahdoksi. Siksi yksilön kokemusten kuuleminen on tärkeintä kohtaamisissa, eikä vallan väärinkäyttäminen, ylimielinen havaitseminen tee muuta kuin tuhoa ihmiselle.

Raija




keskiviikko 25. marraskuuta 2015

ILON JÄLJILLÄ


Reilu neljäkymmentä vuotta sitten olin poikani kanssa kesälomalla äitini luona. Istuimme äidin kanssa pirtissä ja katselimme pihapiiriä. Äiti sanoi, "tuo on ainoa kukka tuo kehäkukka, joka on tänä kesänä kasvanut ja kukkinut". Kaunis oranssi kukkanen loisti keskellä pihaa autonrenkaan sisälle laitetussa kukkapenkissä.

Noin viiden minuutin kuluttua poikani, tuolloin neljä vuotias asteli sisään kehäkukka kädessään ja sanoi, "tässä on mummulle kukka". Muistan vielä tänäkin päivänä ne äitini avoimet ja vilpittömät ilon ilmeet, kun hän sanoi pojalleni, "voi kiitos, kylläpä tämä on kaunis". Muutamia vuosia sitten professori Terttu Arajärvi sanoi haastattelussa, kuinka tärkeää on huomioida ja ilahtua kun lapsi tuo katsottavaksi piirustustaan, tai muuta elämän ihmettä, jonka hän on löytänyt tai tehnyt. Ilolla vastaanottaminen jättää ikuiset myötäelämisen kyvyt muistoihin, jotka tulevat vastaan uusiin tilanteisiin. Tämä jälki on jäänyt minuunkin, useimmiten kun kohtaan ihmisen, hymy nousee kasvoilleni ja ilo on sieluni väreissä avoimena vastaanottamaan toisen ihmisen. Olen saanut sen äidiltäni ja se on kestävästi kehoni lauluissa.

Ilon ihme on vuorovaikutuksen kautta syväsyntyisimpiä reaktioita kohtaamisessa. Myöhemmin nauru ja kikatus tulee kuin lihassykleinä siivittämään kokemusta. Komiikan juuret uskon syntyvän jo kohtuajalla satunnaisten humpsahdusten seurauksena, lihasjännite, mikä syntyy siitä reaktiona, on myöhemmin laukeavaa naurua jännitteen purkautuessa. Tilannekohtaiset ja merkitykselliset arvot ja ehdot kehittyvät myöhemmin kokemusten myötä.

Se lapsikuva, mikä meillä on kulttuurin tuomana, sävyttää suhtautumista lapseen. Jos lapsi nähdään ilkeänä ja pahana, hänestä ei osata iloita. Kuitenkin meidän kulttuurimme ehkä syvimpiä lapsikuvia on Jeesus kertomuksen kautta viaton lapsi. Kateus, ahneus ja muut negatiiviset tunteet ovat useimmiten syntyjään epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tai ikätasoa vastaamattomasta toiminnasta.

Ilolla vastaaottaminen ei maksa mitään, mutta kantaa pitkälle hedelmää.

Raija

lauantai 21. marraskuuta 2015

KUN RAKKAUS VÄHENEE


Psyykkiset sairaudet, romahdukset, paniikkihäiriöt, esiintymispelot ja mv. niputetaan yleisesti mielenterveysongelmiksi. Monissa tapauksissa ei ole kyse laisinkaan psyykkisestä sairaudesta, vaan häiriöstä aivotoiminnassa, minuuden taistelusta pysyä pinnalla, olla olemassa, selviytyä jne. Omaiselle tai läheiselle tämä voi olla järkytys, tietoa ei ole ja uupunut sairastuja ei ole oma itsensä, ei pysy kartalla, muisti rakoilee ja hahmottamisessa on häiriöitä.

Otetaan esimerkiksi aviopuoliso, joka on aikoinaan rakastunut viehättävään, upeaan ja/tai komiaan puolisoonsa. Eräänä päivä tämä puoliso romahtaa, sekoaa ja on arvaamaton, tunteet syöksyvät laidasta toiseen, hiljaisuus ja vetäytyminen ovat silloin tällöin esillä. Mitä tapahtuu, on puolisolle hyvin epäselvää? Jälkihoitoa ei ole, omaisia ei oteta mukaan, omaisesta ei saa selvää. Omainen voi saada raivokohtauksia, pelko alkaa jäytää sielussa kaikilla, epäluulo kasvaa ja syyllisyydet tunkevat mieleen.

Karkeasti asiaa voidaan lähestyä aivokemiallisesti, biologisesti, kokemusten valossa, persoonallisuusilmiönä, minän kehityshäiriönä, toiminnallisena verenkiertohäiriönä, opittuina reaktioina, toimintatapoina ja paljon muuta, mitä en itse osaa edes ajatella.

Masennuksessa puuttuu välittäjäainetta, mikä voidaan korvata lääkkeillä. Kun välittäjäaine puuttuu, silloin muisti ei voi kulkea synapseissa, ei ole vaunua, johon se asettuisi. Kysyn aina, onko välittäjäaineen syntyminen liikkeen seurausta, kemiallista vai ajattelusta syntynyttä. Tällöin joutuu kysymään myös, mikä seuraus on sillä, että yhteisö vaientaa joitakin. Ja kuitenkin, yhteisössä pari henkilöä vaatii vallan kautta omien näkemysten noudattamista.

Yleisenä näyttää olevan tieto, jossa yksilöä syytetään itsekkyydestä; persoonallisuusongelmasta, narsismista, vajaaälyisyydestä. Kun on kysymyksessä romahdus, ihminen pyrkii nousemaan ylös, jos uskoo vielä itseensä, haluaa selviytyä, tällöin pyrkimykset näyttäytyvät yli-innokkailta.

Itse olin niin syvällä masennuksessa, että minä/itse katosi kokonaan ja kehonkuvani muuttui täysin muodottomaksi. Olin pitkulainen, pieni, litteä, leveä, pullistunut suureksi eikä yhteyttä tahtoon ja haluun saanut. Olin kuollut kuin kala kuivalla maalla, makasin kuin raskas lyijy meren pohjalla liikkumattomana, enkä saanut kättäni nousemaan. On suorastaan ihme, että olen selviytynyt tuosta tilasta normaaliksi ja siitä kiitän varhaislapsuuden kotiani, koska siellä sai leikkiä ja luoda itseään, se oli vahvana minussa. Nämä syvämasennukset ovat harvinaisia, mutta minulla oli ja on takana erittäin rankka alistaminen, johon en saanut hakiessani virka-apua ja läheiset vain tuomitsi, kun olin joutunut rikoksen uhriksi.

Kun mielenterveysongelmainen alkaa oireilla aggressioilla, tunteet ryöppyävät yli äyräiden, ja keho nousee kuolemasta, on tervehtymisen kannalta tärkeää, että nuo oireet tulevat pintaan, ja hän nousee ylös takaisin minään. On ongelmallista, jos lääketiede etsii vikaa vain persoonan piirteistä, kun kyse on tervehtymisestä. Persoonastaan hajoavaa hyljeksitään siksi, ettei luottamusta synny muistin rakoillessa ja minuuden hajotessa, pelko näkyy silmissä, ja tätä pelkoa ihmiset kaihtavat, koska he pelkäävät itse menettävänsä oman minuuden. Se on kuin vaistoa lapsuuden kokemuksista, jossa ei hallinnut itseään. Se voi olla rankkaa läheisille, ja jos se jää pitkäksi ajaksi päälle, on kysymys jo sairastumisesta. Tuossa vaiheessa tukea tarvitsee niin potilas kuin läheisetkin.

Aviopuoliso voi joutua punnitsemaan oman aidon rakkautensa todellisuutta. Vaikka alkuun on ollut aito rakkaus, mielen murtuminen on tuonut asenteena ongelman esiin, sellaisena ei voi enää rakastaa. Aina tulisi muistaa, ettei ihminen ole pysyvästi samanlainen koko elämän, vaikka temperamenttipiirteet ovatkin pysyvämpiä.

On härskiä etsiä persoonallisuudesta syitä mielenterveyspotilaan ongelmiin. Tämä on todella lääketieteen ongelma, jossa läheisten ennakkoluulot jäävät hallitsemaan, kun tietoa ei ole.

Raija




keskiviikko 18. marraskuuta 2015

KARKKIKAUPASSA


Eilen sadepäivänä viipyilin harvinaisen paljon TV:n äärellä. näppäinosuma oli kolmosella Pomo piilossa ja yömyöhään Prismastudio, jossa tutkittiin halun alkuperää apinoilla. Muutama vuosi sitten luin Timo Airaksisen kirjan halujen olemuksesta. Nuo ohjelmat siis syventyivät halun ytimeen, onko se ohjaava tekijä ja ihmisen valintojen taustalla vai ohjaako meitä kenties jotkin muut arvot ja moraalia säätelisi esim. uskonto ja niiden koodisto. Prisman tutkija päätyi tulokseen ettei ihmistä ohjaa järki, ja ympäristö on parempi laittaa palvelemaan näitä ihmisen haluja, sopii markkinatalouden idealismiin. Kristinuskossa toivotaan ahneutta kuriin, mutta se näyttää hyvin epätodennäköiseltä, kun katselee maailman menoa. Moraalisaarnat saattavat nostaa halun yhä vahvemmaksi.

Näiden tutkimusten ja pohdintojen ehkä tärkein yhteiskunnallinen kysymys kuuluu siis, valitsemmeko markkinatalouden ja/vai kontrolloidun sosiaalisen markkinatalouden, vai taannummeko noudattamaan ikiaikaisia ohjeita vanhoista pergamenteista. Joka tapauksessa me ihmiset päädymme valitsemaan aina oman edun mukaisesti ja siihen loputtomaan suohon uppoammekin, haalimme jatkuvia elämyksiä kokeaksemme elämän tuntua. Ilo, se on ihmisyydessä niin harvinaista, että aistielämykset vievät mennen tullen.

Väitän, että monet tutkimukset on hyväosaisten kauraa, jossa näkemykset syntyvät niiden kokemusten kautta, jotka tutkija on itse kokenut. Seksuaalinen halujen maailma on miesten kokemusten siivittämää, ja testosteronien ajamaa, niin että naistenkin seksuaalisuus on sitä kautta kehittynyt organismistaan miehen näköiseksi. Halusta on tullut organismi, joka liikkeen ja kiihottamisen kautta synnyttää eritteen, liman ja jälkeläisten syntymahdollisuuden. Siis sinällään tarpeellista, mutta ei pakkomielteisenä.

Altruismiakin saattaa esiintyä, mutta se on harvinaista.

Itselleni haluja ei ole saanut esiintyä kovinkaan paljon lapsuudessa, joten saatan olla umpisokea näille. Kun leipääkin oli niukasti, edes ruokaan ei päässyt syntymään himon ja aistimusten yltiöpäinen halu. Tosin sitten aikuisena kun ruoka oli mahdollista, söin silmilläni ja kuolasin, oli se ruoka niin ihmeellistä.

Meillä ei ollut lapsuudessa kyniä eikä papereita, ei leikkikaluja eikä harrastusmahdollisuutta. Oli vain ihmiset ympärillä ja niitä olikin sitten vähän enemmän suurperheessä. Muistan, kuinka piirtelin höyrystyneeseen ikkunaan kuvia sormilla, ja elämän piirin muodostivat sisarkisailut. Vanhemmilla oli vahva auktoriteetti, ja se vaikutti kunnioituksen syntymään. Ehkä kuitenkin kaikkein vahvin vaikuttaja oli luova leikki, joka oli  iloon johtava, sai synnytettyä jotakin katsottavaa itselle ja muille, saapui vuorovaikutukseen. Lapsuus oli vuorovaiktuksen iloa.

Kuin elämän piru olisi kulkenut käsivarrella ilkkumassa, mutta juuri tuosta vuorovaikutuksen ilosta työyhteisö on rankaissut minua eniten, aitoudesta. Siinä näkyy halujen taisto, muut halusivat aistihaluja, minä vain iloitsin toisen näkemisestä, se oli minulle olemista, jossa olin olemassa. Pitkään elämääni hallitsi luottamus, jossa toinen oli ilo ja vuorovaikutus keino, jolla pääsi eteen päin. Sitten satu päättyi, ja pahuus astui kehiin, elämä opetti, että vain ahneudella ja itsekkyydellä saa jotakin, muuten jää paitsi, se oli yhteisövallan tyyli. Vuorovaikutuksesta oli tullut peliä, jossa vain haalimme itsellemme elämyksiä.

Joskus joku sanoi, että tunteet syntyvät ajatuksista. Perusoppien mukaan tunteet syntyvät aina ensin, ennen ajatuksia. Jos ajatukset syntyvät ensin, on kysymys jo ehdollistuneista malleista. Halu ja ympäristö on sitä mitä olosuhteet luovat, me miellymme sellaiseen mikä on mahdollista. Jos apinalle tarjotaan vain ostohetkiä, hän valikoi ostoja. Halujen ruokkiminen on kyltymätöntä. Olemme halun vankeja karkkikaupassa, hyllyt notkuvat, eikä Amerikan malliin  mikään ole riittävästi. 140 erilaista limsamerkkiä, sekö on Suomenkin tulevaisuus.

Raija

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

KIUSAAJAHENGET


Kiusaaminen, luokittelu, erottaminen ja syrjäyttäminen ovat asioita, joita voi tarkastella eri näkökulmista. Ensimmäinen on persoonalliset piirteet, joista haetaan vikaa, ja toinen on yhteisölliset arvot, joiden vuoksi yhteisö hylkii. Muitakin varmaan on. Näkemykseni perustuu osin tutkimustietoihin ja osin arkihavaintoihin. Yksi minua puhuttelevin teoria on ollut Freudin vastakkaisuusteoria (Armi Hakanen), mikä on sitä, että sekä ihminen itse persoonana tai asiat näyttäytyvät vastakkaisena puheissa kuin ovat teoissa.

Persoonallisella tasolla viime aikaisin ehkä puhutuin persoonallisuuspiirre tai luonne on ollut narsismi. Pidän sitä osittain ympäristön vainoharhana, mutta ehkä en ole vain tavannut narsistia.Minun näkemäni nk. narsistit joiksi yhteisö on ne leimannut ovat olleet tuiki tavallisia ihmisiä, heille ei ole annettu mielipidevapautta, ei puheoikeutta eikä sijaa majatalossa. Yksikin oma ajatus, niin todistelua harjoitetaan vimmatusti.

Uskon itse tuohon vastakkaisuusteoriaan. Taustalta löytyy kateus, jossa jollakin katsotaan olevan jotain asiaa liikaa. Joku on liian rikas, kaunis, älykäs, osaava, ystävällinen, huomaavainen tai muuta vastaavaa hyvettä. Henkilön ei tarvitse tuoda esiin näitä hyveitään mitenkään itse erikoisesti, vaan ympäristöstä joku ottaa silmätikukseen, alkaa todistaa virheitä, joista henkilöä voisi syyttää. Ilmiö muuttuu vainoamiseksi, ja vainottu saa paeta yksinäisyyteen, etsiä paikkoja, joissa voisi olla rauhassa. Yleensä yhteisössä on yksi tai pari vainoavaa henkilöä ja muut ovat hiljaisia kanssatodistajia.

Jos yhteisölliset arvot ovat vastakkaisia kuin yksilön arvot, näistä rangaistaan ja yhteisö antaa tuomion. Itse arvostin päiväkodissa leikkiä alle kouluikäisen parhaana kehittäjänä, mikä oli myös työnantajan näkemys ja tuotiin työnkuvaan mukaan. Mutta henkilöstöllä oli ohjattu toiminta ja kurissa pitäminen tärkeimpiä arvoja, joten sain tuta halveksuntaa arvoistani.

Vastakkaisuusilmiössä on etsimisen piirteitä. Kun joku on ahkera, hänestä etsitäänkin laiskuuden piirteitä, eli hyve yritetään leimata toiseksi, vastakkaiseksi.

Hyvin yleinen näkemys on se, ettei saa sanoa yhteisöä ongelmaksi, vaan on etsittävä itsestä muutostarve. Tätä hokemaa pidetään itsestään selvänä.  Tällä suojellaan pahuutta ja sillä ei ole hyvän moraalin kanssa mitään tekemistä. Hyvä moraali on perustaltaan hyveistä johdettavissa, ei ihmisten mielipiteistä, mielipide on valtaa. On kuitenkin niin, että me ihmiset saatamme paheksua joitakin asioita toisessa, elämme toisten asioita vatvoen, ja joillekin se on kuin ainoa tie käsitellä itseään. Tunnen paljon näitä ihmisiä. He eivät kuitenkaan mene ja tuhoa toisten elämää järjestelemällä heidät huonoon valoon. Näitä ihmisiä on harvemmassa ja niitä jotka järjestelevät, näkee usein johtavassa asemassa, jossa he käyttävät valtaa.

Raija


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

MIELIPITEILLÄ JOHTAMINEN


Mielipiteiden muuttuminen totuudeksi on ongelmallista. Useammassa työpaikassani mielipiteet ovat johtaneet yhteisöä johtajan suosiollisella hyväksynnällä. Johtamiskoulutuksessani painotettiin tunne-, mielipide-, ja asiajohtamista. Niillä on omanlaisensa seuraukset. DDR:ssä vakoiltiin ihmisiä mielipiteiden avulla. Hyvä opettajani psykiatrian alalta sanoi, että suurin osa ihmisten totuuksista on mielipiteitä, oman mielikuvan synnyttämää näkemystä. Miten pärjätä maailmassa, jossa totuus on muunneltavissa kunkin kokijan mukaan mielen ehdoilla eikä luottamusta voi syntyä?

Katson, että tämä on suurin ongelma ihmissuhteissa työpaikoilla. Hierarkkisen johtamisen työnantajan malli lähtee mielipidejohtamiseen keräten uskomuksina ihmisten mielipiteitä ja rakentamalla sellaisen ennakkoluulon muurin yhteisöön, ettei siihen voi vaikuttaa, ja se kulkee asenteina vahvasti näkemyksissä ja murjoo ihmisiä ahdistukseen. Luulojen kohteeksi joutuva tulee kiusatuksi ja menettää mielenterveyden.

Kun mielenterveys murtuu ja kiusattuna ihminen taantuu lapsen tasolle, hänen lapsen piirteensä tulevat esiin, kuten narsismi. Lapsi uskoo itsensä kaikkivoipaisuuteen, yrittää, yrittää, ja yrittää yhä uudelleen ratkaista ongelmia omilla näkemyksillään. Narsismi on terve ilmiö lapsuudessa, ja auttaa ihmistä kurottamaan eteen päin kuvitelmien voimalla. Kiusattu tarkistetaan testeillä mielenterveysyksiköissä, mikä vika hänessä on, kun tulee kiusatuksi ja niin tuloksiin saadaan narsismi. (mitä ei muuten ole tieteellisesti todistettu päteväksi). Sen jälkeen kiusattu on leimattu, ja hänen papereitaan kuljetetaan tiedon vaihtamisen periaatteella uskoen sitä hyväksi.

Näitä uskomusten johtamisia on paljon Suomessa. Niiden uhriksi joutuu moni ja menettää mielenterveytensä. Jos näitä mielipiteiden edustajia syytetään, tie on vaikea, sillä häpäisemisestä ja syyllisyydestä heille tulee vastaavasti mielenterveysongelmia, ja ollaan kehässä. Ainoa tie ehkäistä uskomuksien leviämistä, on johtaminen. Johtamisessa katkaistaan siivet nk. ihmisen hulluuden puolelta, mikä meissä useimmissa on, jos ei aina läsnäolevana niin ainakin johtajan kutsumana. Todistaminen ja vaino näyttäytyy oikeustoimelta, johon työpaikka ei ole sopiva.

Mitkään instassit eivät uskalla taistella tätä uskomusten virtaa vastaan, eikä kukaan uskalla ryhtyä toimiin tätä vastaan. Yhteisön yhteinen hulluus saa sijansa ja voimansa kollektiivisessa mielessä ja kulkee totuutena ja todistamisena uhraten ihmisten elämiä. Mielikuvitukselle ovat alttiita alat, jossa kehitetään luovuutta, kuten kasvatus- ja opetusalat. Mielikuvituksen syntyminen on tärkeää ihmisen luovuudelle, mutta sen totuudenvoima ei ole pätevä. Kun kysytään rikollisislta, ovatko he antaneet vääriä lausuntoja, vastaus on varma ei.

Raija


maanantai 9. marraskuuta 2015

MUSTASUKKAISENA


Tulihan se päivä elämässäni, jolloin rakastuin niin vilpittömästi ja ihastuneena, että se oli huumaavaa kuin ensirakkaus, makeaa kuin hunaja ja hipoi taivaallisia sfäärejä. Ja niin minusta tuli nuori rouva, vähän yli kolmikymppisenä. Menneisyydessä oli kokemus ihanasta ensirakkaudesta, mutta myös kauhuliitosta, jossa en kokenut mitään tunteita. Tunteet, siis mustasukkaisuus voi liittyä rakastumiseen, ihastumiseen ja erityisesti siinä omistamisen tunteeseen, vaikka kukaan ei voi toista omistaa, mutta mustasukkaisena se unohtuu.

Mustasukkaisuus on hyvin riivaava tunne. Sen taustalla voi olla aina ihastumisesta luuloon ja kateuteen liittyvät kokemukset. Ihastuminen on varmasti ensimmäisiä lapsen tunteita. Tuohon tilaan joudutaan rakastumisessa, antaudutaan toisen kokemuksen myötäelämiseen. Tällöin tehdään sopimuksia, jos ei sanoin, niin merkitsevästi omassa tunnekokemuksessa, ikuisesti olen sinulle uskollinen. Niin teimme mekin uskollisuusvalan mieheni kanssa. Tällöin tunteet sidotaan, syvällä on ihanteellinen luottamus, koskemattomuus, jakamattomuus, aitous ja ikään kuin pyhyys, mikä on altis avoimuudelle, itsensä paljastumiselle.

Mutta tuli se päivä niin kuin elämässä yleensä tulee, että mieheni, tai silloin en ollut vielä rouva, viihtyi hetkiä harrastusten vuoksi toisen naispuolisen seurassa, ja koin riittämättömyyden tunteita. Koin naisen paremmaksi, viehättävämmäksi, ja kauniimmaksi kaikin puolin, hän tuntui vievän minulta pois sen, joka oli jo osin jaettua itseäni. Vahvin tunne oli vertailu. Sain sulhoni loukkaantumaan verisesti, eikä anteeksiantoa tuntunut löytyvän. Aikaa kului ja olin tilanteessa, jossa vastakkainen sukupuoli oli minun elämässäni läsnä. Tällöin sulhoni sai kokea riivaavan mustasukkaisuuden. Näin opimme, että tällä alueella ei kannata surffailla kevyesti huumoria heittäen, ja toista kiusaten.

Tunnesitoutuminen, mikä on tapahtunut rakastumisessa, on hyvin tärkeä, mutta myös itseä suojaava. Haluamme olla aitoja, mutta se ei ole niin helppoa, olemme oppineet sosiaaliset normit, jotka on yleisesti hyväksytty, ja sopivuus määrittäjänä. Tuo tunnesitoutuminen ei aina ole mahdollista, luottamus puuttuu, turva on kadoksissa. Tunnekokemuksessa voi olla pelkoa, särkymisen ja kauhun oloa. Silloin ei uskalla sitoutua, korostaa vapautta, kokee toisen kahlitsijaksi. Mustasukkaisuus voi päästä valloilleen niin piinaavana ettei sitä kestä. Ihminen, joka ei uskalla sitoutua tunteistaan, ei uskalla antautua rakkaudelle. Ilman tunnetta sitoutuminen on myös asioihin ja tekoihin sitoutumista, sopimuksiin toiminnassa.

Mustasukkaisuus on kuin veri, joka sitoo. Terve mustasukkaisuus on merkki kyvystä ottaa vastuu, sitoutua niihin arvoihin, jotka sopivat molemmille. Kun taustalla on luulot, kateus tai epäoikeudenmukaisuus, jossa ihmisenä ei ole tasa-arvoinen, arvottomuus lyö lujaa ja mustasukkaisuus voi olla tuhoavaa. Tämä sosiaalisuuden ydin, jossa vapaudumme rakkauteen, ei ole helpoin tie elämässä, mutta ominaista ihmiselle. Sosiaalisuuden ytimessä, me olemme nousseet äidin rinnoille, se on syvintä ihmisyydessä. On kysymys tunteista, jotka haluaa jakaa. Itsetunto on enemmän onnistumisen kokemuksista syntynyttä, suorittamisen ja tekemisen alueella. Tunnejakaminen on herkkyyttä, jossa olemme paljaita omana itsenämme.

Raija

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

NE IHANAT VÄVYT JA MINIÄT


Kun lapset on naimakelpoisia, ne alkavat esitellä puolisoehdokkaitaan. Sitten niihin tykästyy tai ei, useimmiten kyllä. Ja hetken kuluttua yllättäen suhde päättyy. Itse jäin kaipaamaan miniää pitkään ja suhteemme jatkui kauan vielä eron jälkeen. Ehdokkaisiin kiintyy, kuten muihinkin perheen jäseniin, se on luonnollista.

Minulle perheen perustaminen tuli jotensakin kuin ehdottomana totuutena, mitä se ei suinkaan kaikille ole. Nykyisin kuulee yhä useammin, kuinka perhesiteet löystyvät, erotaan ja unohdetaan saman tien. Siihen tulee olla oikeus, väkisin maattu ei tule onnistumaan. Liian moni joutuu unohtamaan nykyään perheen perustamisen taloudellisista syistä.

Yksi ehkä surullisin este perheen perustamiseen on ollut isättömän pojan sitoutumiskammo. Ikään kuin identiteettiä ei ole muodostunut isyyteen tai aviopuolisona olemiseen tai siihen on jopa voinut muodostua kammo, kun isä on ollut alkoholisti. Jo pelkkä isän rooli on muodostunut kuin tyhjäksi, sitä ei ole, sitä voi pelätä, tai se tuo niin epämiellyttäviä muistoja, että sen torjuu. Pari tällaista tapausta on osunut matkani varrelle.

Roolit eivät avaudu helposti, niihin ei voi pakottaa. Roolin ottaminen kestää pitkään monilla, teatterissa harjoitellaan usein melkein vuosi, että rooli voi sisäistyä kokemuksena, ja siihen voi eläytyä.

Tuo identiteetti, pysyvyys kokemuksessa ja minuudessa ui meihin kuin kala. Silloin tuntee olevansa kotona, ja asiat käy luontaisesti. Malleja omaksutaan, otetaan itselle sopiva ja hylätään se, mikä tuntuu pahalta. Roolin ottamisessa pitää olla vapaus. Pakkoroolit synnyttää ahdistusta ja vihaa. Avioliitot murtuvat, jos toisella on valtaa toiseen eikä itsemääräytyminen onnistu. Moni avioliitto tuhoutuu, jos toisella on valtaa toiseen nähden. Kunnioitus toista kohtaan on vahvin sitoja, vapaus ja avoimuus, jossa osapuolilla on oikeus omaan identiteettiin.

Mutta totuuden löytyminen on kuin pihtisynnytystä, sitä ei saa millään irtoamaan.

Raija


perjantai 30. lokakuuta 2015

VIATTOMUUS JA MORAALIN JUURET


Olen kutonut 20 sukat nyt parin kuukauden aikana. Eiköhän se riitä. Puolet ystävän perheeseen, puolet syyrialaisille. On kuin olisin ollut kadoksissa itsestäni, tietoisesti pitänyt taukoa, vaikka en tiennyt miksi. Jokainen  päivä on syntynyt joitakin ajatuksia, joista olisin halunnut sanoa jotakin, ne on nyt repussa odottamassa vuoroaan. Sen minkä opin tässä kohtaa, on että minun täytyy harventaa määrää.

Moraali on varmasti vaikeimpia kysymyksiä  ihmisen elämässä. Miksi valehtelemme, miksi joku ansaitsee suuren syyllisyyden, miksi joku on vapautettava? Muistan erään henkilön matkani varrelta, joka ei halunut kokea syyllisyyttä ja julisti Jeesuksen antavan kaiken anteeksi, mutta toisella kädellä syyllisti vahvasti ystäväänsä.

Moraalisessa ulottuvuudessa emme ole kovinkaan fiksuja, opimme kulttuurista sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Tuo kulttuurista opittu on kuitenkin hyvin kevyt ja häviää tositilanteissa nopeasti kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ihminen syöksyy etsimään hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää ongelmallisella tavalla, kuten englantilaiset korkean kulttuurin hyväosaiset teinit värväytyvät nyt julman Isisin leiriin.

Syvältä juuriltamme löydämme ikään kuin mahtipontisen perusvoiman, mikä synnyttää uskon nk. viisauteen, minkä puolesta taistelemme, uskomme se olevan oikein ja Jumalalta. Tämä on ihmisen suuri valhe. Olemme oppineet ihanteita koulutuksissa, mutta kärventyneet tosielämässä ja hölmössä viisaudessamme kuvittelemme osaavamme oikeudenmukaisuuden. Ihminen ei osaa antaa armoa.

Moraalisessa suhteessa toisiin syyllisyys ja viattomuus ovat kuin ristinpuita. Emme kestä kumpaakaan, tuhoamme viattoman, ja syyllistämme toisen, kun itse pitäisi kantaa vastuu teoista. Tämä on osa ihmisen suojautumista häpeältä, haluamme nähdä syntimme jossakin, ja se jossakin on usein toinen, sovitamme toisen kautta tekomme. Takana on myös kateutta, tuhoamme kauniin, osaavan, ahkeran tai minkä tahansa hyveen, minkä joku osaa. Ihminen ei jaksa kantaa syyllisyyden taakkaa, hän ei kestä maineensa menetystä, siksi hän uhraa muita. Tämä on suurimpia ongelmia työpaikoilla ihmissuhdeongelmissa.

Syyllisyys on vahva kuristaja, mutta syyttömyys vielä vahvempi, se vie valheen tielle, jossa uhrataan. Tässä kaksinaismoralismin juuret, jossa kääntöpuolella viaton tuhotaan.

Moraalin juurilla on pysyvämmät jäljet kuin opitulla kovin ohuella sivistyksellä. Tuo kuvitelma oikean ymmärtämiseksi on monen tuhon takana. Onko siihen ratkaisuna usko Jumalaan ja Jeesuksen syntien kantamiseen? Ehkä se helpottaa, en tiedä. Liiallinen syyllisyys on pahasta, täydellinen syyttömyys ongelmallista, terve syyllisyys paikallaan. Ehkä ihmisen kasvuun kuuluisi se, että tunnistaa oman pahuutensa, valheensa ja pyrkii hyvään sivistyneesti.

Raija

   

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

MUISTI KARKUTEILLÄ


Kävin muutama vuosi sitten menneisyyttäni tutkimassa, paikassa, jossa asuin päälle karkauksen jälkeen. Oli kuin en olisi koskaan nähnyt paikkaa, muistissani oli musta aukko. Olin löytänyt vanhoista papereista osoitteen ja kävin tarkistamassa muistini olevuutta, mitä oli jäänyt jälkeen kauhun ajasta. No ei yhtään mitään. Sitä vaan ihmettelen jälkeen päin, miten asian tutkimisen yhteydessä koko ajan tentattiin, olinko itse valinnut, halunnut tai suunnitellut tapahtumaa. En ollut, kauhu valitsi puolestani, rakensi mustan aukon, johon ei tallentunut mitään. Jossakin muistikohdassa myöhemmin olen tulitikun kokoinen, kun haukutaan huoraksi. Ikään kuin se muistikuva ei muutu ollenkaan. Minulle oli kehittynyt psyykkinen trauma, joka oli tullut väkivallasta, ja nousi pintaan väkivallasta.

Suomessa on 116 000 muistisairasta (AL 23.9.2015) ja kustannukset heidän hoidostaan on 1 mrd euroa.

Muistisairauksia on monelaisia; toiminnallisia verenkiertohäiriöitä, psyykkisten traumojen aiheuttamia, aivovammojen  seurausta, opittuja ja pakotettuja.

Pääsääntöisesti dementia on etuaivolohkon toimintahäiriö, jossa lyhytaikaisen muistin toiminnallisuus tapahtuu. Joskus luin opinnoissani, että liikennettä aivoissa tulisi olla runsaasti, että ne pysyisivät toiminnallisesti hyväkuntoisena. Elämä ei kuitenkaan tarjoa aina mahdollisuutta elää aivojen ehdoilla. Liiallinen tai liian vähäinen liikenne eri aivon osien välillä voi olla perussyy muistin ongelmallisuuteen. Jo tieteellisestikin olisi tutkimisen arvoista, miten ulkoa oppinen vaikuttaa aivojen toiminnallisuuteen. Jos jankkaaminen on ollut säännönmukaista, aiheuttaako se lopulta solujen toimimattomuuden, yliaistillisuuden jännitteenä, mikä sitten aiheuttaa hajoamista, tai kuoleeko liian vähäisessä toiminnassa solut vallan kokonaan.

Muisti toimii eri ikäisillä eri tavoin. Vanhuksilla tapahtuu paluuta pitkäaikaiseen muistiin, ja vanhoihin lapsuusasioihin loppupäässä. Ehkä sen kehityksen syy onkin siinä, ettei yhteiskuntamme anna vanhuksille tilaa, emme kuuntele heitä, eikä lyhytaikaiselle muistille ole tarkoitusta. Aktiivisen ihmisen on käytettävä lyhytaikaista muistia, koska elmänhallinta vaatii sitä. Tutkimukset Kanadassa osoittavat osallistumisen vähentävän  Alzheimerin taudin puhkeamista.

Monta kertaa olen kysynyt, miten vaikuttaa ihmisen yksipuolinen opetus ja liiallinen järjen käyttö muistin häiriöihin. Ehkäpä meidän tulisi elää kokonaisvaltaisemmin, ja oppia kuuntelemaan sisintämme, niitä tunneviestejä, jotka aktivoituvat syvimmän sisimmän, mantelitumakeen avulla, ja antavat virikkeen aivoille monipuolisesti.


Raija

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

EMPATIA ON RAKKAUDEN LAJI


Reilu parikymmentä vuotta sitten sukulaispoika tuli vierailulle morsiamensa kanssa Lontoosta. He olivat parikymppisiä, nuoria ja rakastuneita. Itse olin päiväkodissa töissä ja aamuvuoroon oli mentävä kuudeksi. Vihjasin pari kertaa, että olisi hyvä vähän torkahtaa ennen työvuoroa, mutta nuoret elivät omaa rytmiään, valvoivat yön ja katsoivat telkkaria aina neljään asti. En tohtinut olla epäystävällinen ja sulkea töllötintä, sillä he eivät alvariinsa vierailulla käyneet.

Milloin empatiaa ja myötätuntoa oikein sopii odottaa? Kun monta kertaa huomaa ettei sitä ole kuusikymppiselläkään, niin miten sitä voi olla parikymppisellä. Empatia ei ole synnynnäistä, kuten ei vihakaan, me opimme sen, mutta se on myötäsyntyistä ja kun sitä annetaan se vahvistuu ihmisessä. Vanhempien on joskus vaikea ymmärtää, että lapselle tulee antaa tunne-elämään myötätuntoa ja hyväksyntää. Tunteille sanotaan aina kyllä, ne hyväksytään. Kasvattamisessa täytyy oppia erottamaan oikean ja väärän tekeminen asioissa, mutta tunteiden kohdalla rakkaus ja hyväksyntä lasta kohtaan on tärkeimpiä asioita.

Lapsen mitätöinti ja aliarviointi oli jokapäiväistä omassa lapsuudessani. Lapsen ajatuksille naurettiin ja pilkattiin kysymyksiä, joita lapsi tietämättömyyden vuoksi esitti. Tämä on mitä typerintä käyttäytymistä aikuiselta. Toki joskus sitä esiintyy, se on inhimillistä aikuisellekin, mutta pääsääntöisesti lapsen ajatuksiin on suhtauduttava vakavuudella. Huumori ja leikki kuuluu asiaan, se on oma lajinsa, mutta herkät tunnekokemukset on myötäelämisen alaisia.

Pahinta mitä tunne-elämän kohdalla voi tehdä on pelottelu. Kun ihminen normaalisti havainnoi asioita eri aistein, hän kokoaa niistä ajatuksia, mieli/muistikuvia ja siirtää ne pitkäaikaiseen muistiin. Jos pelko on asiaa kohdatessa, muisti hajoaa aistivirtauksessa, ja muistikuvat sekoittuvat, lapsi ei saa niitä jäsennettyä, valintoja ei synny, arvottaminen jää olemattomiin ja vuorovaikutuksesta tulee vastareaktioita pelkoon.

Empatian kyky on rakkautta, jossa luottamus ja turvallisuus on läsnä. Kukaan ei ole valmis tunne-elämältään, siinä tarvitaan taitoa, jossa ihmisyys on kunnioituksen alaista, iloa ja ihmettä toisen olemisesta. Jos pelko on koko ajan läsnä, mieli-, ja muistikuvat hajoaa aisteissa, oppiminen häiriintyy ja minuus on sekasorrossa. Rakkaus ja myötäeläminen on elämän tärkein asia, sanoi jo Dalai Lama.


Raija

torstai 17. syyskuuta 2015

ERÄÄN NAISEN TARINA


Tiede ja uskonnot ovat kautta aikain sortaneet naisia. Heihin on iskostettu jos jonkinmoisia leimoja niin kirkon kuin tieteenkin taholta. Nainen on ollut kohde. Vielä vuosisadan alussa uskottiin, että mielenterveys on kohdusta johtuvaa, ja hoitoja annettiin sen mukaan. Nykyään on suurta huutoa persoonallisuustestit. Joku päivä sitten uutisoitiin, että rikolliset luonteet aletaan poimia jo päiväkodeissa hoidon piiriin, häiriökäyttäytyjät. Minulla on erilainen käsitys häiriökäyttäytymisestä kuin yleensä näillä persoonallisuustestien tekijöillä. Minulle käytös on seurausta kohtelusta, ja persoonallisuus aivan jotain muuta erityispiirrettä. Kun lapsi istuu viisikin vuotta säännöllisesti yksin eteisessä ryhmästä poistettuna, ei ole ihme jos hänelle alkaa kehittyä tuosta kostoajatuksia.

Eräs, jo poismennyt kaukainen sukulaiseni oli minulle hyvin rakas. Hän oli selkeästi kartoittanut periaatteensa, oli luja ja päämäärätietoinen. Kun elettiin vuosisadan alkua, ja elämä oli kaikin tavoin puutteellista, hän kärsi ajan hengen mukaisista ongelmista. Mutta hän oli ottanut roolinsa maalaistalon emäntänä vakavasti ja huolehti lapsistaan kaikin tavoin viisaasti, ohjeistaen työhön, opiskeluun, vastuuseen ja vapauteen. Hän oli kirjansa lukenut ja Raamattuakin tavaillut tarkkaan, mutta hylännyt sen harhaan johtavana. Voisi sanoa, että hän oli viisas nainen ja omasi kristityn periaatteita tarkoin tutkien, oleellisen poimien. Pahaksi onnekseen hän rakastui ateistiin, ateistiin siinä mielessä, että usko oli toisella sijalla miehen elämän arvoissa, ja leipä ensimmäisenä.

Erityisen tarkasti muistan kun vaimo kertoi suhteestaan yhteen opettajaan, jonka kanssa hän ei tullut toimeen kasvatusperiaatteissaan. Nuorimmat lapset olivat opettajan opetettavana, ja siellä alkoi syntyä käytöshäiriöitä, lapset olivat opettajan mielestä liian itsenäisiä. Ja totta se varmaan oli, sillä ei äiti enää jaksanut kovin paljon hoitaa elämäntehtäväänsä, lastenkasvatusta. Isä oli jo poisnukkunut varhain. Vanhemmat lapset olivat saaneet auvoisen ja rikkaan koulumaailman, kun heidän opettajansa oli itsenäisyyttä ja vapautta kunnioittava.

Kovin surulliseksi tulin siitä, että opettaja mustamaalasi tuon naisen persoonallisuudestaan täysin holtittomaksi ja vastuuntunnottomaksi elämäntilanteen vaikeuksien vuoksi. Ihmisen, joka juuri oli erittäin vastuuntuntoinen ja hoiti tehtäväänsä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ihmisten luokittelu ja persoonallisuustestien luotettavuus on varsin huteralla pohjalla. Ihminen luokitellaan häiriköksi, jos on vaikka sanonut kerran elämässään jotakin väärin. Itseni luokiteltiin, kun sanoin kerran yhtenä vuotena (35v. työssä) lasten päällä makaamisesta ryhmässä. Häpäisevin teko oli, kun hoitaja sylkäsi päin naamaa, kun olin mennyt puolustamaan erästä ryhmän syntipukkia. Kasvattajilla on paljon vainoavia toimenpiteitä, jotka pitäsi lailla kieltää. Olen lukenut lappusia henkilökunnan ohjesäännöissä, joissa "oudot" poistetaan ja heitä havainnoidaan. Opettajien pitäisi pysyä ruodussaan ja puhua opetuksen puolesta, ei persoonallisuuden. Monia psykiatreja ja psykologeja on aivan väärässä ammatissa.

Raija

maanantai 14. syyskuuta 2015

KALTOIN KOHTELUA


Mielipiteitä ja ennakkoluuloja on somessa tänä päivänä runsain mitoin. Suojelemme omaa reviiriämme erilaisia ihmetellen. Luin juuri jonkun matkustajan kommentteja ilman lasta kulkevista vaunuista, joillla somalineidot kulkivat ilman maksua yleisen liikenteen bussissa. Rasismia ja vapaamatkustusta yhteiskunnan verovaroilla on monissa asioissa. Aina ei kuitenkaan voi syyttää heitä, sillä monet heistä olisi valmiita tekemään töitä, jos niitä vain olisi, eikä yrittäjyyteen ole aina valmiuksia.

Viikonloppuna katsoin ruotsalaisen elokuvan, "Pilvilinnan romahdus", hyvää Millenium sarjaa. Siinä järjestelmä uhrasi valtaa väärin käyttäen raiskatun ottolapsen, johon oli lakisääteisen järjestelmän ohella sekaantunut myös epävirallinen järjestö. Järjestelmä kusi pahasti. Vaikka se oli fiktiivinen, sen alkuperässä löytyy varmasti monia tositapauksia. Tositapauksia löytyy myös Suomessa.  En ole sosiaalipornon kannattaja, mutta olen nähnyt liian monta ihmiselämän uhraamista. Me nk. kunnon kansalaiset sallimme valheita ja väärinkäytöksiä sulkemalla silmämme.

60- luvulla Pohjois-Karjalassa naisia huoriteltiin yleisesti. Moni joutui kokemaan kaltoin kohtelua.On kuin miehen identiteettiin kuuluisi inhon ja halveksunnan osoittaminen heikoimmista. Ehkä se on sitä suuruuden hulluutta, jonka asema tuo, jota kutsuttaisiin narsismiksi tänä päivänä. Narsistiksi kutsustaan myös monia mielenterveydestään luhistuneita ihmisiä, vaikka heillä ei ole juurikaan narsisitisia piirteitä.Narsismin piirre saadaan kiusatulta ihmiseltä persoonallisuustesteissä, kun yksilö yrittää löytää itsessään jotain hyvää ja innostuu lääkärin pakeilla, uskoen lääkärin tuovan lohtua. Kiusattuna hän on taantunut lapsen tasolle, ja viimeiset rippeet hyvästä itsessä yrittävät nousta pintaan suojellessaan minäänsä tulemasta täysin nollaksi .

Rasismissa ja ennakkoluuloissa on kysymys ihmisten inhimillisestä piirteestä erilaisuutta vastaan. On kuitenkin muistettava, että nämä luulot, harhat ja asenteet muuttuvat pikku hiljaa tavoiksi, jopa laiksi, kuten natsi Saksassa.

Tuntuu siltä, että suomalaisessa yhteiskunnassa ei nähdä järjestelmän ongelmia. Ihmisiä uhrataan ja kiusataan loputtomiin saakka. Kiusaamista ei ole helppo todistaa. Psykiatria syyllistyy vainon kaltaisiin kiusattujen uhraamisiin, sillä mittarina on se, ettei yhteisö siedä erilaisuutta ja sen katsotaan aiheuttavan ongelmia yhteisöön. Mielenterveysongelmainen oirehtii kiusaamisessa, jonka yhteisö on aiheuttanut. Näin yhteisön ongelma, luuloisuus siirretään potilaan niskaan ja uhrataan hänet. Varmasti on myös mielenterveysongelmaisia, jotka aiheuttavat ongelmia todella, mutta tämä kansallissosialistinen jäänne muhii järjestelmässä sinnikkäästi, tuhoten yksilöiden elämää. Näin psykiatria tukee syrjintää, kun sen pitäisi auttaa potilasta. Ei ole ollenkaan ihme, että rasismi tulee nyt esiin pakolaiskysymyksessä. Tämä ongelma on ollut työpaikoilla, järjestöissä, kotona, lahkoissa ymv. yhteisöissä.

Perustuslailiset oikeudet on tasavertaisen kohtelun puolella, ihmisoikeuksien suojelua. Ne kuuluu kaikille. Kun itse olen ollut aivan normi työpaikoilla, nämä edm. ongelmat ovat olleet siellä läsnä. Niiden alkuperä on sekä kollektiivisessa identiteetissä, kuin yksilöllisessä. Kun kuvitellaan itseä liian hyväksi, virheettömäksi, kuten päiväkodeissa työssäni, sen kääntöpuolena on uhraaminen, jonkun yksilön mustamaalaaminen. Minulla ei ole kokemusta mielenterveystyöstä, ja tapaus kuvaukset liittyvät yksittäistapauksiin.


Raija

perjantai 11. syyskuuta 2015

MORAALISTA


Yksilölliset ja yhteisölliset ulottuvuudet kantavat niin hyvää kuin pahaa sisällään ja juuri kasvatuksen ja opetuksen toivoisi toteutuvan niin, että yhteiskunnassa yhteisöllisyys olisi rakentavaa, ja yksilöllisesti ihmisyys olisi sen voimavara yksilönoikeuksin. Näyttää siltä, että lasten terve suojelu ei enää ole pääasia, sivistyksellisyys ja ihmisen kasvuun saattaminen. Koulun toivoisi yhtenäistävän ne arvot, jotka on universaalisti tunnistettu yleisinhimillisiksi piirteiksi ihmisyydessä, ja toisesta välittämisen saavuttamiseksi. 

Erilaisista arvopohjaisista kotikasvatuksista nousee erilaisuuden kirjo, jossa yhteisöllisyyden yhtenäistävä perusrunko on ne ihanteet, jotka luontaisesti lapsessa syntyy yksilöllisesti. Minne ovat kadonneet vilpittömyyden, rehellisyyden ja arvostuksen ihanteet? Voiko ihanteita konkretisoida niin, että ne saavuttavat kunnioittavan ja inhimillisen aspektin ihmisyyteen, kuten esim. ihmisoikeus ja ilmaisuvapaus?

Viime vuosikymmeninä on ajauduttu ikään kuin siihen, että moraalia voisi vapaasti kelluttaa yhteisöissä, uskoen, että oikeudenmukaisuus toteutuisi joukkovoimalla. Toisin on käynyt. Lapsia kilpailutetaan, urheilutetaan yksipuolisesti, leikki on katoamassa ja yhä kiristyvä arvostamattomuus kohtaa kasvatustyöntekijöitä. Kun lapsen mieli on ihastumisen ja vihastumisen myötä oleellisesti kasvuntekijä, emme voi sitä pois sulkea, mutta liiallisesti kilpailukeskeisessä, ja kilpailuhenkisessä yhteisöissä ne tuottavat negatiivista ilmapiiriä, syrjintää ja eroavaisuuksien korostamista. Kun kilpailu on luontainen lapsen kyky/tapa, sen hyödyntäminen kasvuun onnistuu jokaista kunnioittaen ja hyvän löytäen, ei valtapelejä ruokkien ja niillä ajaen oppilaita kohtuuttomiin itsearviointeihin.

Näyttää siltä, että lasten lahjakkuudet ovat sittenkin aikuisten arvomaailmasta syntyneitä markkinoita, vailla syntyperäistä ihmisyyden mahdollisuutta inhimillisenä olentona, kuten esim. seksuaalijohteinen ihmiskäsitys kehokeskeisenä suoritteena, jossa on unohdettu tunne-elämän hoitaminen ja sen vaikutuksen todellisuutta vääristävä probleemi ilman tunteiden oikeutta ja mikä on monen koulutuksen ongelma yhteisöllisyyden hoidossa. Tunne-elämä, mikä on oppimisen lähtökohta ja aktivoija, on jäänyt roolien alle, ja ihmisestä on tullut suorittaja, eikä vähiten siksi, että se on myös ammattikasvattajien ongelma koulutuksen puutteena tiedollisesti ja inhimillisen kasvun oikeutena syventäviin opintoihin.

Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet kiusaamisen ylilyöntejä ja yhteisöllisyys on rakentunut mielivaltaisen voiman ikeeseen. Liian korkeat ihanteet ja/tai yhteneväisyysvaatimukset moralismina ovat nousseet yksilöä manipuloiviksi tekijöiksi, eikä yksilön persoonalliselle kasvulle ole jäänyt tilaa kiireen, kilpailun ja suorittamisen vuoksi.

Arvoina totuus, kauneus ja hyvyys näyttäisivät pitävän yllä vapaasti kelluvaa moraalia, jossa epäinhimilliset piirteet voivat nousta pintaan, koska niitä ei ole helppo konkretisoida ja vallankin, jos valta on liiallisesti keskittynyt yksilön mielipiteisiin ja tiedon johtamattomuuteen. Ihmisten luokittelu hyviksi ja pahoiksi, heikoiksi ja vahvoiksi kannattelee vastakkainasettelua ja murentaa yhteisöllisyyttä. Arvoina ihmisyyden kasvussa täytyy löytää ne arvot, jotka yksilöllisesti syntyvät ja inhimillisesti pitävät. Yksi niistä on kristinuskon vilpittömyys, joka voi olla tavoite pyrkimyksissä perusarvojen toteumaan, mutta on nähtävä myös pahuus, mikä on kaikkialla mahdollinen, myös yhteisöllisyydessä.

Liiallisesti mieleen keskittyvät rakenteet ylläpitävät sitä ongelmaa, että ihminen heijastelee itseään toisiin ja omaksuu tuomarin roolin, jolloin sosiaalinen ulottuvuus ei rakenna vaan murentaa ja uhraamiskulttuuri rakentaa kuiluja ihmisten välille. Epäinhimillisyyden varjot ovat yhteisöllisyyden uhka koko ajan. Kun opettajilla ja kasvattajilla ei ole aikaa, media kilpailee arvoista, kodit markkinoivat arvoja, joiden taakse kätkeytyvät osittain myös markkinataloudet ehdot, ei koululla ole enää mahdollisuutta saada sen perustehtävää esiin, ihmiseksi kasvamista. Näyttää siltä, ettei keskustelu onnistu, koska yleissivistys on rapautunut, emme ymmärrä toisiamme. Koulu tarvitsee selkeyttävät kannanotot tehtävästään, joita ei voi myydä mille tahansa trendille.

Tasapainottuva minuus ei ole huono kasvatuksen ja opetuksen tavoite arvoviidakossa.



tiistai 8. syyskuuta 2015

KIIRE TULEVAISUUTEEN


Jokainen voi havaita omassa elämässään, ainakin näin vanhempana, aivojen eri toimintalohkojen liiallisuuden ja toisaalta liian vähäisen aktivaation. Eräänä iltana tulin kävellen kaupasta ja huomasin, että Kaunarit oli juuri alkamassa, kello kiiri vauhdilla. Kaunareihin minulla on himo, mutta en ole vakuuttunut siitä, onko se intohimoa(sisäsyntyistä), vai pakoa todellisuudesta, että unohtaisin elämän surkeat asiat. Tuijotan kuitenkin niissä ihmisluonteita ja niiden käänteitä, kovin on yksipuolista, kuten elämässä yleensä. Kuin sen tulevan tapahtuman mielikuvaohjauksessa kiirehdin sohvalle. Vasta ohjelman katsottuani huomasin, että olin jättänyt ulko-oven auki, kuin taakse jäänyt olisi unohtunut kokonaan. Etuaivolohkolla syntyneet liialliset menot voivat siis ohjata muistia, ja unohtaa muun. Näin voi käydä pahimmillaan pienelle koululaiselle, joka kaipaa kaveriaan, juoksee auton alle, kun mielikuva ohjaa eteenpäin, eikä keskittymistä ole.

Aivojen toimintaan on ainakin joissakin varhaiskasvatuksen tavoitteissa tarkoituksena saada tasapainoisuus. Lapsena on vaara ajatua liikaa yliaktivoituen etuaivolohkolle. Aikuisen tulisi osata ohjata niin, että tunteita syntyisi virittämään ajatuksia, ja lapsi joutuisi aivotyöskentelyssään kulkemaan eri aivojen osia, aktivoituen tunteissa ja pidättäytyen järjen avulla etuaivolohkolla käsittelemään syntyneitä kuvia.

Jo reilu vuosikymmen sitten eräs opettajani, psykiatrian dosentti sanoi minulle, että suurin osa ihmisistä on kuitenkin kaksijakoisia tai tunnevaltaisia. Kun yksilön tunne-elämää ja ajattelutoimintaa ei riittävästi ohjata, alkaa jakautunut mieli tehdä valintoja. Aivan varhaisessa vaiheessa lapsi pyrkii kohti mielihyvää, koska se tuo elämänvoiman tuntua, kun taas mielipaha ja kauhu, jotka ensirääkäisyssä syntyivät, tuovat mielipahaa ja kuoleman tuntua. Lapsi alkaa hylkimään mielipahaa, jakaa kokemustaan hylkimällä ja valitsemalla miellyttävän, se on elinehto. Mikäli ympäristön tarjoama hoiva on poukkoilevaa, turvatonta ja pelkoa aiheuttavaa, tunteet aktivoituvat liikaa ja syntyy kierre aistien hajoamiseen, (mikä on normaalia solujakautumista) johtavaan kokemukseen, lapsi alkaa hajottaa ja jakaa kohtaamiaan asioita heijasteena kokemuksestaan. Jos kokemukset on jatkuvia sekä pelkoja aiheuttavia, jakaminen ja hylkiminen jatkuu mielivaltaisesti. Lopulta jo nuorena aikuisena, se voi olla kirves joka halkaisee toisen pään.

Ensikokemuksiin kuuluu aggressio. Se synnyttää aktivaation, älyllisen ristiriidan ja saa aikaan toiminnan. Aggressio on vastavoima vallitseville oloille, joita vastaan yksilö kamppailee. Olen paljon pohtinut itseäni, miksi minulla on ollut niin vähän aggressioita. Olen elänyt tilanteissa, joissa joko tottelet tai valitset mahdottomuuden.

Ei ole yhdentekevää kuinka päiväkodeissa, kodeissa ja kouluissa ohjataan aivotyöskentelyä eri menetelmin. Yhtä lailla kuin liikaa aktivoitunut tunneryöpytys tuo hurmosta, myös yliaktivoitunut pidättäytyminen saa aikaan ylilyönnit, tai tulevaisuuteen suuntautuminen. Mieli voi jakautua ennen kuin se koskaan ehtii saavuttaa ihastuksien ja vihastuksien kautta intohimoaan, löytää tunteidensa kirjot ja niiden vaikutukset. Mieli voi valita jakaen, hylkien ja ja kehoonsa kytkeytyen ja suorittaen liikeillä, eikä tunteet ehdi kokemukseen.

Raija

perjantai 4. syyskuuta 2015

ELÄMYKSIÄ, ELÄMYKSIÄ



"Nyt yksilön tunne-elämä jää mielihyvätasolle. Elämälle merkityksiä tuovat jaetut tunteet korvautuvat merkityksettömien elämyksien metsästyksellä", Sanoo Tamminen ja jatkaa. "Ongelma perustuu nykyiseen mediatulvaan, jossa ihmiset yritetään tavoittaa tunteita manipuloimalla". Kritiikki huipentuu, kun Tamminen kuuluttaa tunnevallankumousta, jolla psykopatologiaan ja väkivaltaan johtavan tietoyhteiskunnan suunta saataisiin muutettua. Näin puhui lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen, nykyisin Yk-lapsiasiantuntija v. 2003, filosofian päivillä Tampereella, siteeraus Aamulehdestä, 28.3.2003

Mitä meille tapahtuu kun juoksemme elämyksiä lisää ja lisää kaikissa hippaloissa, ja ne jääkin vain meidän itsemme iloksi, emme osaakaan jakaa niitä muiden kanssa, me putoamme tyhjyyteen, jossa vain toistamme itseämme. Tuo vuorovaikutuksen oppiminen ei ole itsestäänselvyys, siihen tarvitaan jatkuvaa harjoitusta, ei ainostaan rooleissa, vaan myös itsetuntemuksen oppimista. Ajatuksen tuottamiseen tarvitaan harjoitusta. Merkitykset on kaksiulotteisia, jossa perspektiiveinä on menneisyys ja tulevaisuus, jolloin yksilö kykenee tuottamaan kokemuksensa ymmärrettävään muotoon. Jaettavaan tarvitaan kehonkielen tuntemusta, omien tunteiden tunnistamista ja sanakieltä.

Olen sitä mieltä, että suomalaiset kärsivät käskytyksen perimästä, toimintamme kullttuurissa on autoritääristä. Ensin Venäjän vallan alla, sitten Ruotsin. Kristinusko on tuonut kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden, joka paimentaa tyhmästikin nöyryyteen. Esim. itselläni ei ollut koskaan kansakoulun aikana ryhmätyötä, olimme lauma, joka kulki opettajan perässä. Nykyisin koulu on edistynyt, mutta onko se itsetuntemusta vai rooliharjoittelua, ne ovat kaukana toisistaan.

Itsetuntemuksen kunnioittaminen vaatii todellista välittämistä yksilöstä, vuorovaikutukseen kuulemista ja näkemistä, sitä ei voi suorittaa kuten rooleissa. Roolit voivat kuitenkin auttaa itsetuntemuksen hallinnassa, mielikuvat saadaan pysymään koossa. Jos mieli ja tunteet valloittavat aivot, ne voivat hajottaa ajatukset.

Merkityksen ymmärtäminen vaatii sisäisen kokemuksen kohtaamista. Se vaatii yksilöllisyyden kunnioittamista ja ainutkertaisuuden arvostamista, välittämistä, missä ihmiset on aidosti läsnä. Se vaatii aikaa ja huomioimista. Pahoin pelkään, että nykymenolla tämä kyky kadotetaan, lapsiryhmät on liian suuria niin päiväkodeissa kuin kouluissakin. Kateudelle alttiissa vertaisryhmässä yksilöt eivät herkästi synny, tarvitaan aikuisten hyvää ohjaamista. Joku tutkija mittasi, ettei suuressa ryhmässä lapselle synny stressiä, ja niin ollen suuri ryhmä ei olisikaan vaarallinen. Mutta siellä ei myöskään synny yksilöllisiä ja persoonallisia minuuksia, siellä syntyy suorittajia. Ihmisyys on vielä monilta osin tiedostamatonta.

Tunne ja merkitykset syntyvät, kun yksilö voi olla osallisena ja itsearvoisena synnyttämässä kokemastaan näkemyksen. Sen jakaminen antaa merkityksen, kun sitä kunnioitetaan, kuullaan ja nähdään.

Raija


tiistai 1. syyskuuta 2015

IDENTITEETTIPETOS



Identiteetti on pysyvyyttä ihmisyydessä, minuudessa, jos sitä on, mutta onko se sitä aina, epäilen. Vahvimmillaan kehossa on niin voimakkaat reaktiot ehdollistuneina, puolustuksena ja reaktioina, että vatsan sisukset vääntyvät nurin, oksennus ryöppyää, hormonit sekoilee, aineenvaihdunta kääntyy ylösalaisin ja rauhastoiminnot äksyilee. Näihin lääketiede hakee vastauksia kemian ja fysiikan avulla, mikä on varmasti totta, mutta itse katson psyyken kaatavan vuoria. (olen siis freudilainen, haha, haha)

Kaikkein viheliäisin on psyykkisen puolustuksen aikaansaama identititeetti, jossa ihminen on pelosta ja ahdistuksesta niin ehdollisesti toimiva, ettei kykene enää tahdolla muuttamaan käytöstään. Tällöin kehollisesti ääreishermosto on yliaktiivinen ja luo jännitteitä ja levottomuutta kehoon, pääsääntoisesti juuri kehon ääriosiin. Tämä autonominen hermosto on tahdosta riippumaton, ja toimii niin kuin sen edellytykset on. Tällöin ihmisen tahtoon ja valintaan vaikuttaa pelko valiten reaktiomaisesti, jonka kehon jännitteisyys luo.

Pelolla synnytetty identiteetti ei ole ihmisen omaa luomusta, se on reaktioita, ja ehdollistumia. Kuinka vaaralliseksi se muuttukaan, kun ihmisen seksuaalisuus alkaa suuntautua sitä kautta? Tätä suuntausta kutsutaan joissakin näkemyksissä naisellisuudeksi vertauskuvallisesti. Nainen on heikko, ja siksi sitä hallitsee tahdon heikkous. Kun näitä näkemyksiä viljeltiin, ei ollut tietoa hermoston autonomisesta toiminnasta, jossa on sekä tahdonalainen, että tahdosta riippumaton puoli.

Identiteetin syntyminen pelosta tuhoaa ihmisyyttä monella tapaa. Näyttää siltä, että maailma on vain vahvojen luomus, jotka käyttävät valtaa väärin, uskomukset jylläävät, eikä ihmisellä ole todellista mahdollisuutta vapauteen ja valintaan. Niin monissa uskonnoissa mies luo naisen identiteetin pelolla. Yhteisöt, joissa mielivallalla hallitaan yksilöitä, on monien työpaikkojen ongelmana. Ennen piestiin koivunvitsalla, nyt piestään mielivallalla, jonka hulluutta on vaikea todistaa, sillä totuutta etsitään yhä ihmisten mielikuvista käsin.

Raija

sunnuntai 30. elokuuta 2015

INTOHIMORIKOS


Seinäjoella nuori tyttö surmasi toisen samanikäisen intohimoisena; mustasukkaisena, kateellisena tai muuna negatiivisen tunteen valloittamana kiihkon vallassa. Negatiivisten tunteiden taustat voivat olla hyvin erilaisia, ne limittyvät toisiinsa, ja niissä voi olla hyvin erilaisia rakenteellisia taustasitojia, ympäristöarvoja, kokemuksen tuomia vivahteita jne.

Viimeisen tutkimustiedon valossa on olemassa kehotunteita, jotka on mielestäni vaikeampia ja omistavampia kuin kehittyneessä vuorovaikutuksessa jaettuna jälkisyntyneet. Kehotunteet tulevat vuorovaikutukseen ja niitä on aina ollut, nyt ne on nimetty. Olen paljon pohtinut omaa suhdettani tunteisiini. Mustasukkaisuutta olen kokenut pari kertaa avioliitossa, kateutta jo lapsena nuorempaan sisareeni, joka oli aina ahkerampi. Taustalta löytyy vertailu. Vertailu nostattaa tunteita pintaan, jonka taustalla on sitten hylkäämiskokemus, tuo toinen on hyväksytympi ja parempi. Mustasukkaisuudessa löytyy pettämis-, menettämis-, ja hylkäämiskokemusta, tuo toinen on rakastetumpi, kauniinpi ja ihailltavampi.

Ongelmana on se, jos ei ymmärretä, että tunteet on viesti omasta kokemuksesta eikä totuuden kertoja arvoissa. Pahimmillaan tunteet saatetaan pahan palvelukseen ja niihin liitetään omistus. Kokonaisia kansakuntia alistetaan palvomaan tunteiden tuomaa voimaa. Itseihailun seurauksena muut ovat mitättömia ja ne voi vaikka murhata. Näyttää siltä, että kehotunteet on miehillä vahvempia kuin naisilla, sillä maailmaa sidotaan omistukseen miesten maailmassa enemmän kuin naisten. Negatiiviset tunteet on ihmisarvon vihollisia, jossa ainutkertaisuus ja kunnioitus kumoutuu, kun tunteet viettelevät luulemaan ettei ole riittävä.

Kehotunteita voi "kasvattaa" kilpailemalla itsensä kanssa, esim. urheilu on siihen mainio menetelmä. Vertailu on haaste, jossa tuo itseihailun suurin, kaunein ja mahtavin, selätetään.  Parhaiten tunteisiin vaikutetaan jakamalla kokemuksia. Kokemuksen jakamisessa huomioidaan pettämis-, menettämis-, ja hylkäämiskokemuksen vaikutus antamalla tilalle hyväksyntää.

Vuorovaikutuksessa syntyneet tunteet ovat ikään kuin laimentuneita, kun ne jaetaan. Kun taustalla riehuu kehotunteet, niiden voimaa voi lieventää hyväksynnällä.

Intohimon taustatekijät tuhoavina antaa negatiivista tunnevoimaa, positiivisina rakentavaa voimaa. Tunteet vahvistuvat alkutekijöistään vahvemmiksi, kuin ne olisivat aitoina, ne arvolatautuvat. Kun tunneskaala avautuu kokemuksessa siedettäväksi, ja ihminen saa riittävästi onnistumisen kokemuksia, itsetunnosta tulee tasapainoinen, ihminen kokee tyydytystä itseensä, eikä hänen tarvitse vertailla itseään liikaa muihin, hän hyväksyy itsensä.

Intohimolla on läheinen suhde totuuden etsimiseen, mutta myös valtaan, joka turmelee. Itselleni sanakieli on intohimoni, jota haluan suojella niin, että se oppii tunnistamaan koko ihmisyyden.


Raija