Aloitin työurani päiväkotiapulaisena jo 45 vuotta sitten. Silloin elettiin hyvin vahvasti hierarkkisten valtateiden aikaa, suoraan eteenpäin vauhdilla kuin luotijuna, jossa työntekijän asema oli paikkoja myöten ylhäältä ohjattua, mitä oikeuksia hänellä oli olla ja missä, korkeammassa asemassa oleva määritteli, miten saat kokea ja ajatella. Tehtäviini kuului siivoaminen. Kerran räntäaikaan harmitti, kun vanhemmat lompsivat sisälle kenkineen. Laiton eteisen oveen lapun, ”jättäkää kengät eteiseen”, johtava opettaja tuli ja repäisi lapun, ”täällä et puhu käskymuodossa”. Se ei näytä olevan helppoa kenellekään, oppia kysymään, etsimään ja tuomaan mieli/muistikuvia niin, että se edesauttaa ajattelun kehitystä yhteisössä. Olisi hyvä oppia sanomaan välillä, voisitko, tämä jäi pysyvästi puhekieleeni nöyryytyksen seurauksena, siitä huomautettiin koulutuksessa, miksi kysyt aina niin. Selkeä esitystapa helpottaa ymmärrystä, on eri asia opettaa ongelmanratkaisua ja luovuutta, ajattelun aakkosia, ja toteuttaa rutiinien toistoa.
Hierarkia näkyy kielen käytössä, vallan käyttö palvontana, kielen muodot sallimisena ja sallimattomuutena, sen muodot ja tavat tukevat kielen kautta valtaa, lisäävät jopa narsismia ylistyksien kautta. Liiallinen kontrolli on harmillista, sillä puhumattoman kansan ongelmana on juuri se, ettei itseilmaisua ole paljon vuorovaikutuksessa. Ajattelua voidaan estää monin keinoin, kun jo lapsuudessa liiallisesti panostetaan esim. kieleen ja liikuntaan, ja tunteet jää pimentooon, eipä ihme että meillä on paljon mielenterveysongelmia. Se näkyy oppiaineiden valinnoissa, näkyi jo opetussuunnitelmissa. Sauli Niinistö puhui uudenvuoden puheessa, ettei sitä opetusta niin paljon tarvitse, riittää kun on laskento, äidinkieli ja liikunta. Itse olin 2000 vuoden alussa niin rohkea, että kävin tästä väittelyä yhden lehden yleisönosastossa. Nykyään en ole niin vahva näkemyksissäni, itsetuntemus on alati syventyvää ja ehkä kehittyy itseilmaisun myötä, jos sitä sallitaan, vielä ollaan monessa paikassa enemmän rankaisun puolella.
Joku kirjoitti viikko sitten kolumnin, ettei Suomessa ole opittu ajattelua. Yksi ystäväni on hyvin suosittu somessa ja hänellä on paljon seuraajia, hän näyttäisi olevan kuin hierarkian ylimmällä rappusella. Hänelle jaellaan sydämiä virtanaan ja ylistetään ihanuutta. Hän käyttää pääosin käskymuotoa jakaessaan ohjeita kanssakulkijoille, hän vastaa ohjeistaen, kun kysyy asioita. Toinen, joka saa myös paljon tykkäyksiä ja huomioita, osaa jo keskustella sekä tuoda asioissa eri puolia esiin. Arpeni sielussa luovan kielen käytössä on vahva ja heikentää kielellistä ilmaisuani, mikä kuuluu itseilmaisuun ja on elävöittävä kokemuksessa, ilon syntymässä. Monissa uskonnoissa tämä luovuus on kiellettyä. Mika Kaurismäen elokuva ”Tyttökuningas” kertoo Ruotsin kuningattaresta, joka muuttaa Italiaan ja katoliseen uskoon, koska siellä luovuus on luvallista ja hyväksytään ihmisyyteen, hän perustaa sinne taidekoulun, koska protestanttinen uskonto Ruotsissa ei hyväksy luovuutta, on vain sanan toistoa. Pidän sanakieltä tärkeänä ja luovuutta siinä ymmärryksen sekä ihmisyyden kehityksen ehtona, että koko ihminen ja ihmisyys voivat olla vapaana kokemuksissaan ja kehityksissään, itseohjautuvana, ja tällöin myös tunteet on kokemuksissa mukana, ja sitä kautta syntyy välittämistä, toisten kokemusten huomiomista, parhaimmillaan myötäelämistä, jos ei tulkita ja analysoida toisten kokemaa. Tunteet ovat oppimisen perustaa, aktivoivina ja mielikuvien synnyttäjinä, ja minuudessa nk. ego jäsentää niitä kielikuviksi ja yhteisesti ymmärrettäviksi.
Kun näitä arvovalintoja miettii, ei ihmettele, miksi ihminen on väkivaltainen ja sotaisa, kun tunteita häpäistään ja suljetaan pimentoon nk. alitajuntaan, kävellään ylitse ihmisyydessä, vallan avulla määritellen toista, eikä yksilöllä ole oikeutta omiin tunteisiin.
Yksi ehkä surullisin asia, mikä puhutteli minua opiskeluaikoihin, oli endorfiinin tuotanto aivoissa, jossa syntyy mielihyvää, kun näkee itsensä/kaverin voittavan, ja siinä samalla myös toisen häviävän. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä asioita on jäsentää ihmisarvo niin, että meille kaikille on mahdollisuus ja oikeus oppimiseen sekä ihmisyyteen. Jos ja kun koulutuksissa lähtökohtana on kilpailuhengisyys, endorfiinit alkaa ohjata eteenpäin menoa ja nautinnollisuuteen taipuvaiset syöksyvät kilpailuareenalle voittamaan muut, heitä ihannoidaan ja elimistö palkitsee siitä. Siksi peruskoulutuksen tärkeimpiä asioita on nähdä ihminen monine puolineen, ettei kateus ja ahneus tule hyveiksi ohjaavina kulttuureissa.
Äidinkielen oppiminenkin on pitkän matkan tie, matematiikassa voidaan oppia jakamaan ja liikunta tasapainottaa kohtuullisena elimistöä kohti terveyttä. Minulla on paljolti toteava kielen muoto, pyrin vain ihmisyyden näkemiseen ja kuulemiseen, ja se onkin niitä elämän vaikeimpia asioita, kuten olette huomanneet, emme kukaan vieläkään osaa sitä.
Raija