lauantai 21. tammikuuta 2023

KOULUTUS, OPETUSKESKUSTELU JA ITSEOHJAUTUVUUS

 

 

Koulujen ongelmat oppimisessa ovat tulleet viime vuosina esiin vahvasti. Lapset eivät lue, opettajat ovat väsyneitä, epätietoisiakin ja ohjetta pukkaa ylhäältä hallinnollisesti yhteiskunnallisten arvojen mukaan ja itse asia, kasvatus ja opetus jää toisarvoiseksi. Kasvatus on ollut aina puheenaihe, mutta tuntuu, että se nyt on pinnalla enemmän. Syitä etsitään monista asioista, mikä on hyvä asia. Koko ajan näen kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman, että oppimista ja kasvamista nähdään kuin ulkoa tulevana asiana, kasvattajien toimena opetuksen kautta ja sen siirtämisenä lapsen päähän. Aikaa menee digitaalisten osaamisten hallitsemiseen, minkä vuoksi ei jää aikaa varsinaiselle kasvulle ihmisyydessä, mielikuvituksen osuudelle oppimisessa, mikä on lukutaidon perusta, ilon syntyminen kokemuksena siitä. Lukemaan oppiminen usein ymmärretään vain ahkeruuden kautta, mitä enemmän luetaan, sitä paremmin se kehittyisi.

Tarkastelen tässä itseohjautuvaisuutta, miten se voi kadota, ongelmien lisääntyessä, kuten oman äidinkielen taito ja ajankäyttö eri menetelmiin. Kasvatuksen ja opetuksen metodit ovat tärkeitä ja on hyvä tuoda niitä tarkasteluun.

Professori Liisa Keltinkangas-Järvinen toi esiin itseohjautuvuuden, etteivät aivot ole vielä kehittyneet siihen pisteeseen, kypsyneet ja toiminnallisesti oppineet, että itseohjautuvuutta voisi lapselle kouluiässä suoda. Se on totta, jos lapsen itseohjautuvuus on jo varhaislapsuudessa ajettu tietynlaisen oppimisen ja oppiaineen alaisuuteen, kuten sanakielen ja/tai matematiikan, tai mielen yliaktiivisuuteen, lapsen itseohjautuvuus urautuu, luovuus kutistuu ja se keskittyy yhdelle osa-alueelle aivoissa, kun tutkimuksissa on selvinnyt, että luovuudessa mielikuvat kuvina vaeltavat laajalti eri puolille aivoissa. Yksi mielen toiminnan perusasia on, että se on kuvaa tuottava perusominaisuuksiltaan. Tunnekokemusten kautta persoonallisuuteen tulee ominaispiirteitä. Kuva on alkuun myös sanakielessä ja matematiikassa, mutta metodien vaikutuksessa se voi jäsentyä vain esim. analyyttiseksi, eikä mielen kuvat enää välttämättä vaikuta, analyyttiseen ajatteluun vietynä ne on jo oppimisessa kehittyneet pidemmälle. Ihmisyyden ja oppimisen perustaan tarvitaan syvemmät analyysit, mitä meille tapahtuu noiden oppimisprosessien vaiheissa. Itse olen sitä mieltä, että olemme unohtaneet leikin, kuten YK:n lapsiasiantuntija totesi jo 30 vuotta sitten. Itseohjautuvuus on aina oltava lapsen kehitystason mukaista, ei itsevaltiutta, itseohjautuvuuden perusta syntyy ja kehittyy leikin kautta varhaislapsuudessa.

1990 luvulla kun valmistuin sosiaaliohjaajaksi, käytiin kovat taistelut ammattiliittojen kautta päiväkotien kasvatusvastuussa olevista henkilöstöstä. Meitä ei hyväksytty virkaoikeuteen, vaan ainoastaan kasvatustieteen kautta valmistuneet. Joku aika sitten kulttuuriministeri ehdotti, että sosiaalialan ammattilaisille annettaisiin oikeus, mutta nykyinen opetusministeri on lähtenyt uudelleen ajamaan yksipuolista kasvatusnäkemystä. Tässä taistelussa Suomi on valinnut nk. Euroopan mallin, eli lapsi aloittaa esikoulun neljän vuoden iässä ja sen ydin on sanakielen oppimisessa. Kuinka surulliseksi tulinkaan viimeisinä työvuosina päiväkodissa, kun 1–2 vuoden ikäisiä ohjattiin suuressa ryhmässä leikkeihin ryhmämuotoisesti. Iässä, jossa lapsi ei ole vielä päässyt oppimaan omien mielikuvien tunnistamista, vaan sanakielen kautta luodaan muistikuvat, mitkä alkavat ohjaamaan ajattelua ja jättävät alle tunnekokemuksen tunnistamista, sen näki lasten silmistä, kuinka he rooliutuivat ja tulivat vakaviksi kuin aikuiset, syntyi suorittamista. Tällöin juuri sosiaaliset taidot jäävät taustalle ja opitaan valikoidusti tottelemaan, sosiaalistutaan hierarkkiseen vallan käyttöön, usein aikuisilta tulevina ja ylivaltaa käyttävien lasten alaisuudessa suojaten itseä esiin tulemisessa ja toisiltaan oppiminen, tunnekokemusten ja viestien välittyminen, ihastumiset ja vihastumiset jäävät välittymättä ja tunteista alkaa kehittyä enemmän vertailun kautta syntyviä, jotka ovat enemmän kasvatuksen tulosta kuin perustunteita, iloa ja surua. Kuinka vihaiseksi tulenkaan kasvatusnäkemyksestä, että lasta on masennettava, koska hän on itsekäs. Lapsen elämä on todellisuudessa normaaleissa oppimisissa riittävästi täynnä pettymyksiä heikkoudesta, eikä niitä tarvitse tuottaa.

Kasvatus ja oppimisnäkemykset ovat kautta historian olleet autoritäärisen kasvatuksen näkemyksiä, jossa lapsen sisäistä kasvua ei nähdä, yksilöllisyyttä ja se on sekä läntisen että itäisen maailman perusongelma niin uskonnoissa, tieteessä kuin politiikassakin. Autoritäärisesti kasvatetuista lapsista tulee autoritäärisiä, jotka toimivat järjestelmän mukaan hierarkkisten asemien kautta toimivina, eikä sosiaaliset vaikutteet toimi kohtaamisissa toisiamme kuullen ja nähden. Sosiaalisuuden ydin on vaikuttamisessa, vaikuttaen ja vaikuttuen, mikä auttaisi oppimaan toisiltamme.

On viisasta kuunnella ja oppia viisailta auktoriteeteilta, oppinsa osaavilta, että tietoisuutemme kehittyisi hyvässä kontekstissa tiedostamattomaan nähden, tiedostamattoman, jossa tunteet syntyvät ja kehittyvät. Ei ole viisasta totella sokeasti.

Esimerkki sisäisen ohjautuvuuden menetyksestä. Kahden vuoden ikäinen lapsi oli syömässä kaurapuuroa ja se ei innostanut häntä. Hän alkoi tuoda haluttomuuttaan syödä esiin huutamalla, syvästi madaltuneella itkulla, ahdistuksen tuskalla. Yhtäkkiä vanhempi karjaisi, ”hiljaa, sinä syöt tämän”.  Ja lapsi alkoi nauraa hysteerisesti ja söi totellen vanhempaa. Olin itse kokenut tuon tuskan elämässäni, täydellisen mielen ahdistuksen, jossa sisäinen tunnekokemus on siirtynyt mieleen kuin sisäiseksi ruumiiksi, huutaen kuin susi, koneeksi, joka toistaa. (tästä itseohjautuvuuden menetyksestä kirjoitin kirjan ”Kuoleman kädet”, 1991, jossa ihminen menettää itseytensä, haluna ja tahtonsa ja alkaa toistaa vaadittuja tekoja, menettää oppimiskykynsä, ahdistuu, masentuu ja menettää tunteensa, toimii, mutta kielen kehitys typistyy. Tällöin mieli alkaa toimimaan vain kuvien varassa, eikä tunteet viestity kokemuksessa, mikä johtaa lopulta mieli- ja kehoaistimusten hajoamiseen, kun koostavaa minuutta ei ole olemassa itseohjautuen) Kirja tietenkin häpäistiin, koska se puhuu vertauskuvallisesti mielestä kuvina ja hyväksytty sanakielikeskittynyt kirjallisuus oli järjen tasolla toimivaa kuvausta.

Tämä edm. lapsi menetti kasvatuksen metodeilla kyvyn tunteisiin viestivinä ja mieli alkoi toimia aistimattomana, ahdistuksen tuskaan ajautuneena, sanakielen kautta tottelevaisuutena. Kohtaamisissa juuri tuo mielen sulkeminen ulos leikkivästä mielestä pelon kautta johtaa aistimusten hajoamiseen ja/tai yliaktiivisuuteen. Tunteet eivät enää vaikuta aidosti ja alkuperäisesti, ilon ja surun kokemisena, kuten ne lapsella on, vaan kehittyneinä vertailun ja alistumisen kautta masennukseen ja siinä toistuvuuteen tai aggression avulla itsevaltiuteen psyyken puolustuksessa, kokonaisvaltaisuuteen ja muihin persoonallisuusongelmiin sekä mielen häiriöihin. Kun kasvatus ohjaa vain sanakielen tai kehokokemuksen kautta urautuen ulkoa ohjautuvaksi, sisäinen minuus jää ongelmalliseksi, leikki ei kehitä kykyä itseä halliten, vaan se on satunnaisten ulkoisten ärsykkeiden ja vaatimusten vetämä.

Tämä mielen ja tunteiden sulkeminen johtaa lopulta valtapyrkimyksiin, jossa emme kykene kohtaamisissa näkemään toista, vaan itsekkyyteen ja itsevaltiuteen, missä minä haalii valtaa itselleen tai täysin mielen järkytykseen ajautumisena kulkee elämää sattumanvaraisesti. Nämä ihmiset joutuvat mielen vankilaan ja koska eivät tunnista omia kokemuksiaan, siirtävät tunnekokemuksensa toisiin eikä yhteyttä ja ymmärrystä itseen synny, syntyy valtaa, jossa toista tulkitaan omien kokemusten kautta. On äärimmäisen tärkeää, että lapsuuden mielen kokemukset nähdään leikin ja ohjauksen kautta hyvin aistiviksi, oikeudeksi itseydessä. Ei ole turhaan lapsen alkukirjat kuvakirjoja, sillä ne ohjaavat lasta pikkuhiljaa tunnistamaan omia mielen kokemuksia. Ei ole väärin vaatia seitsemänteen ikävuoteen leikin oikeutta, että pysyvä kyky leikin kautta oppimiseen säilyy ja itseohjautuvuuteen turvataan.

Raija

 

maanantai 16. tammikuuta 2023

VÄLINPITÄMÄTTÖMYYDEN KAHLEISSA

 


Välinpitämättömyys on kautta aikain ollut pahin ihmisten tuhoamisen väline tuhoten koko maailmaa, vaikka meille on julistettu rakkauden sanomaa. Välinpitämättömyys vaeltelee yksilöiden ja joukkovallan avulla, teoissa asenteina ja ajatuksina niin uskonnoissa kuin tieteenkin puolella, joissa on tietysti hyväänkin ohjaavaa.   

Meninpä minne tahansa, törmään samaan asiaan, vallan väärinkäyttöön, jossa tiedolla on liian pieni osuus, mielet terrorisoivat ja asemalla saavutetaan ansaitsematonta arvoa. Ei ole pitkä aika, kun lääkärin ammatissa oleva henkilö haukkui äitiyteni paskaksi, vuorovaikutukseni terrorismiksi ja muiden huomioimattomuudeksi. Ihminen, jonka viha pursusi yli äyräiden vihassaan vanhempiaan kohtaan ja hän puolusti törkeää käytöstä sekä ihmisten halveksuntaa aina pakkosterilisaatiota myöten. Hierarkkinen asemaan perustuva vallankäyttö ja siinä luokittelu on usein asian ytimessä, sen sijaan että katsoisimme elämää oppimisen tienä, jossa jokaisella on arvo vaikuttajana.

Vahvimpia vaikuttamisen menetelmissä on masentaminen antamatta ihmisen kokea iloa, niin kuin leikkivä mieli on sen opettanut. Masentaminen on tie, jossa ihminen alkaa toistamaan tekoja tiedostamatta, sen ideologia on, että ihmistä täytyy masentaa, koska hän on omnipotenssi luonteeltaan, siis itsekkyyteen pyrkivä jo lapsuudessa. Olen nähnyt paljon pieniä vauvoja, tuhansia työni puitteissa. En tavannut kuin yhden itsekkään lapsen ja se oli kehitetty kasvatuksen avulla, jossa psyykkinen puolustus nosti esiin itsekkyyden. Näkemäni lapset olivat pääosin heikkoja ja avuttomia, jotka tarvitsivat aikuisten tukea ja pääosin normaaleja iloa ja oppimisintoa kokevia.

Vuosikymmenet olen nähnyt, kuinka niin työpaikoilla, perheissä, kirkoissa, virastoissa ja ammattikäytänteissä väkivalta on asia, mitä ei haluta kohdata eikä tunnustaa. Työpaikalla näin, jos ihmiset puuttuivat väkivaltaan, heidät potkittiin ulos tai siirrettiin muihin tehtäviin, usein alempiarvoisiin kasvatuksen ja opetuksen eetoksella, nöyryyttämällä. Yhdessä johtamiskoulutuksessa tein havainnon, että johtajan virkoihin pääsi alistajatyypit, se lienee armeijan kurin perintöä (-90 luvulla). En ole minkään löperön kasvatuksen ja opetuksen kannattaja, oppiminen on hidasta ja suurin ongelma siinä on toisen ihmisen arvostamattomuus, vallan avulla alistaminen.

Ihmisillä on äärimmäistä todistamisen vimmaa ja suoranaista tarkkailevaa vainoa, jossa asetumme toisen yläpuolelle ja/tai sivusta katsojaksi, jossa toinen joutuu kohteeksi, jota operoidaan.  Alamme mittailla, mitä hän tekee oikein tai väärin. Asetamme ihmisen tikun nokkaan, koekaniiniksi, sen sijaan, että ottaisimme kunnioittavan asenteen ja antaisimme olla ihmisen omana itsenään toisen määrittelemättä häntä ja tämä ei tarkoita sitä, että voi tehdä mitä tahansa, vaan kunnioituksen periaatetta ihmisarvon tunnustamisena myöntäen vajavaisuutemme ylistämättä itseä toisen yläpuolelle, tasavertaisuutta. Tässä näkyy se, kuinka psykologisoiminen ja tutkijaksi ryhtyminen ilman ammattitaitoa etsii ongelmia toiselle ihmiselle. Kuinka helposti alamme nimittää itseilmaisua narsismiksi, hätänsä ja ahdinkonsa hallitsemista riippuvuudeksi tmv. Kun on 10, 20, tai 50 vuotta odottanut, että saisi ilmaista itseään, kertoa mitä kokee, kuinka on havainnoinut ja valtaapitävät odottavat, että kyllä se jossain tekee virheen ja sitten isketään. Tätä näkee politiikassa usein. Se on kuin istuisi koko ajan tuomioistuimessa, jossa etsitään todisteita. Yksi psykologian opettaja sanoikin, ihminen hakee aina heikkoutta toisessa, mihin voi iskeä.

Äidit on kautta aikain vain sukupuolensa vuoksi leimattu ongelmien tuottajaksi, vaikka asian voi nähdä teon aiheuttamana, väkivalta traumatisoi ja ihmisestä tulee toistava, hänen luovuutensa tukahtuu eikä persoonallisuus kehity. Jos ja kun esim. poika kasvatetaan itsenäiseksi ihmisarvon kautta kasvuun johtavien menetelmin, ei hänen tarvitse väkisin repiä irti itseään äidistä, koska riippuvuutta ei ole syntynyt, vaan itsenäistyminen ja lähtö maailmalle on vaivatonta ja tuo iloa.

Psykologisoiminen on oppien tuomaa ongelmaa, jossa kuvittelemme tietävämme, vaikka meillä ei ole ammattitaitoa. Ei ammattitaito takaa objektiivista kykyä, vaan voi olla hyvinkin negatiivinen asenne, ylivaltaa, jossa toisesta etsitään vain pahaa tai vikaa, mikä on muutettava vallankäyttäjän arvoiksi, oppimisen yliarviointia. Kuinka vaikeaa onkaan vapautua mielen, aseman ja sukupuolen vankilasta. Muutama päivä sitten luin lehtiartikkelin kuuluisasta psykoterapeutista, joka tienaa miljoonia kirjatuotannollaan.  Hän loihti sanomaan, ”ihmisen ongelma on aina itsessä, hän tekee ja ymmärtää asiat väärin”. Kun korkeaan asemaan päässyt ammatti-ihminen iskostaa ihmisten mieliin tällaista asennetta, ihmiset todella alkavat syyllistää ja etsiä vikaa vain toisesta periaatteella, se on sen itse aiheuttanut. Tämä tietenkin takaa terapeutille hyvät tulot.

Vikojen etsiminen on jo Raamatusta alkaen ollut syyllisyydellä piinaamista, vallanhimoa, jossa toista alistetaan oman tahdon alle. Tämä elää vahvasti juuri mielikuvien kuljettamisina, tiedon levittämisenä niin suusta suuhun kuin paperillakin ja erityisesti salaa, jossa epätietoisuus tuhoaa ihmisen mieltä. Henkistä kehitystä ajatellaan niin rajatusti, että itku tulee silmään. Itsensä ylentäjä katsoo viisautensa niin suureksi, että halveksii toisen maan rakoon. Kaltoin kohtelujen seurauksena psyykkiset ongelmat vellovat ja hallitsevat niin paljon ihmissuhteissa, että ihminen ei pääse itseensä käsiksi. Ihmisarvoa ei ole kaikilla, muistit ja eri ainevalikoimat metodein koulutuksissa määrittää sen, mikä on arvostettua ja sillä hallitaan muita, puhumattakaan omistuksen vallasta ja aseman tuomasta oikeudesta alistaa muut tahtonsa alle. Rajatut ihmisoikeudet vievät ihmisarvon. Kasvatuksesta on tullut rankaisua, eikä hyveet enää ole ohjaamassa, arvot ovat sekoittuneet niin paljon, ettei niistä ota kukaan selvää. Politikka on pahimpia ihmisten tuhoamisien suhteen, Venäjän patriarkka häpäisee Jeesuksen opit ja ylentää itsensä Jumalaksi.

Siinä elämän hulluus, olet odottajan ja/tai vaatijan roolissa, sen sijaan että oppisit kyselemään. Lyhyet todistelut toisesta ihmisestä ja hallitsemisen tarve satunnaisten tekojen suhteen tai ihmisen osaamisen puitteissa on väkivaltaa, sen sijaan, että ymmärtäisimme tietävämme kovin vähän. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät enää kannattele meitä. Niin monella tavalla voidaan ihminen alistaa toisen arvoihin, toiminnan alle, kielen peleihin, markkinatalouden kautta, ylipäätänsä vain ihmisen ylimielisyyden avulla, josta inhimillisyys on kaukana, ideologioilla alistamista.

Raija

lauantai 7. tammikuuta 2023

ARMOA, ONKO SITÄ!

 



Armo on ehkä inhimillisin muoto osoittaa anteeksiantoa ja myötätuntoa. Siihen kytkeytyy myös ongelmallinen ihmisen vallan käyttö, annetaanko vai ei, vai tuomitaanko. Ikään kuin toisella olisi oikeus armahtaa toinen jostain asiasta, antaa anteeksi, joku teko, hyväksynnän ehdoksi, liian usein siihen liittyy nöyryyttäminen, sinä olet ansainnut tämän. No, hyveitähän nämä ovat ja ihanteita, joita on hyvä noudattaa, että elämä helpottuisi ja yhteiselo onnistuisi. Tiedän, etten ole pystynyt antamaan anteeksi yhtä asiaa, koska se on rikkonut niin paljon ihmisyyttäni, tehnyt elämästäni helvettiä, unohtanut olen, etten itse tuhoaisi lisää. Kun asiaa ei ole saanut käsitellä muiden henkilöiden vaatimuksesta, se on rikkonut monen mieliä. Toisen ymmärtäminen ja hyväksyntä vaatii moninaista tietoa kärsimyksestä ja sen elämää tuhoavasta voimasta, olen suojelun kannalla.

Yhden Kristillisen käsityksen mukaan armo (alla määritelmää, Wikipedia) ei ole tekojen vuoksi annettavaa, vaan kuolemanjälkeistä elämää, kun Jumala armahtaa teoista huolimatta, se on kuin suurinta rakkautta. Itse olen niin arkinen ihminen, että katson myös tekoja. En hyväksy Putinin hyökkäystä, ihmisen tappamista omien ideologioiden toteuttamiseksi. Jos teot tuhoaa ihmisen elämää valheiden perusteella, ideologian tmv. ihanteen vuoksi muille vaatimuksena, on se suuri ongelma.

Olen niin paljon maallinen ihminen, että katson ihmisen tarvitsevan armoa enemmän täällä maan päällä kuin taivaassa. Jumala ei ole tullut minua tuomitsemaan, sen sijaan ihmiset osaavat sen kovin helposti, unissakin tulevat kertomaan omaa totuuttaan. Yhteisövallassa tuomitseminen on useimmiten piilossa ja salaa tehtyä, ettei asiaa voida todistaa. Yksi todistumisen merkki on se, että on laitettu hiljaisuuteen, nurkkaan häpeämään, enkä saa puhua asioista, sillä siinä on vaarana paljastua asioita. En ole totuuden torvi, en halua ketään alistaa oman totuuteni alle, mutta toivon ettei myöskään minua alistettaisi, eikä minun totuuteni ole ainoa totuus, pidän vain itsen ilmaisuoikeutta merkittävänä ihmisyyden toteutumasta, että voi olla ihminen.

Niin paljon on moraaliin liittyviä ohjeita ihmiselle, että luulisi tuon jo onnistuvan, mutta yhäkin rämmimme suossa tämän asian suhteen, mutta jo tutkimusten mukaan olemme alimmalla tasolla, emmekä kykene korkeaan moraaliin, elämää kunnioittavaan lähestymiseen oikeuksista. Hyvin usein sanotaan, että ihminen on itse pahin tuomari itselleen, näyttää enemmän hyväosaisen näkemykseltä. Ihmettelen missä todellisuudessa ihmiset oikein elää. Psykologian opettajani sanoi, ”kyllä ihmiset aina itsensä hyväksyvät”, hyväksyvätkö, omatunto voi olla kovin rankaiseva. Olen nähnyt valtaa käytettävän enemmän joukkovoimassa väärin, kuin yksilön taholla.

Soitin joku päivä sitten eräälle vanhukselle. Hän totesi, ” ei anna elämä minulle armoa”. Tiedän hänen raskaan taakkansa elämän menetyksissä, suren hänen yksinäisyyttään, ja kuinka vähän ihmiset näkevät hänen tuskaansa, ”se nyt on sellainen”, kuulen sanottavan. Kuulen liian suuren nöyryyden ja armottomuuden myös häneltä itseään kohtaan, suuremman ympäristön taholta, välinpitämättömyyden. Olen kriittinen ihmisten oikeudesta käyttää valtaa (yli), niin uskonnoissa kuin maallisissa asioissa. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko taakankantaja Jeesuksen malli hyvä asia, miksi pitää kantaa toisten synnit, se voi viedä vastuuttomaan vapauteen paeta totuutta. Jokin aika sitten luin romaanin, jossa isän rikoksen tekeminen sai pojan tekemään hirveitä rikoksia, Jo Nesbo, Valtakunta. Isän rikokset siirtyivät masentuneen (tutkimuksen mukaan masentuneet ikään kuin sieppaavat toisten kokemuksia omaksi, mallin siirtyminen, jos itse ei voi toteutua, tunnekokemuksen kautta siirtymää taantumassa) pojan itsekoetuksi tekemisiksi, jotka hän siirtää kostoksi ja ottaa tuomiovallan itselleen. Kuin oppi isästä ja pojasta, mikä on vallan väärinkäytön ilmentymää, se ei ole vähentänyt häpäisemistä ja/tai syyllistämistä pois, päinvastoin, minusta tuntuu, että se oikeuttaa enemmän tuomitsemaan, kun on itse niin suureksi koettu.

Raija

 

Armo (latinaksi gratia) on kristinuskon peruskäsitteitä. Se merkitsee anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kristinuskon mukaan Jumala antaa ihmiselle armon, joka tarkoittaa useinkin pahojen tekojen eli syntien antamista anteeksi ja sitä, että sielu pelastuu kuoltuaan kadotukselta tai ikuiselta tuskalta. Kristillinen traditio tuntee monia Jumalan armon määritelmiä. Erilaiset määritelmät aiheuttavat helposti käsitteellisiä sekaannuksia ja teologisia väärinkäsityksiä. Armo määritellään kirkon piirissä usein Jumalan rakkaudeksi ja hyvyydeksi.

Eräs armon määritelmä on, että se on Jumalan ansaitsematon suosio, joka ei riipu sen saajasta mitenkään. Roomalaiskirjeen mukaan armo ja teko ovat toisensa pois sulkevia asioita (suhteessa ihmisen pelastukseen).[1] Efesolaiskirjeen mukaan ihminen pelastuu armosta, uskon kautta, ei tekojen kautta.[2]

Armo ilmenee monella eri tavalla kristinuskossa. Jumalan rakkaus ja hyvyys näkyy yhteytenä ihmiskuntaan (interaktiivinen tai profeetallinen armo), syntien anteeksiantamisena (juridinen armo), eettisten ohjeiden opettamisena (pedagoginen armo), olemassaolon ja elämänkatsomuksen avartajana (eksistentialistinen armo) sekä kuoleman voittamisena (viktoriaaninen armo).