Armo on ehkä inhimillisin muoto osoittaa anteeksiantoa ja myötätuntoa. Siihen
kytkeytyy myös ongelmallinen ihmisen vallan käyttö, annetaanko vai ei, vai
tuomitaanko. Ikään kuin toisella olisi oikeus armahtaa toinen jostain asiasta,
antaa anteeksi, joku teko, hyväksynnän ehdoksi, liian usein siihen liittyy nöyryyttäminen,
sinä olet ansainnut tämän. No, hyveitähän nämä ovat ja ihanteita, joita on hyvä
noudattaa, että elämä helpottuisi ja yhteiselo onnistuisi. Tiedän, etten ole
pystynyt antamaan anteeksi yhtä asiaa, koska se on rikkonut niin paljon
ihmisyyttäni, tehnyt elämästäni helvettiä, unohtanut olen, etten itse tuhoaisi
lisää. Kun asiaa ei ole saanut käsitellä muiden henkilöiden vaatimuksesta, se
on rikkonut monen mieliä. Toisen ymmärtäminen ja hyväksyntä vaatii moninaista
tietoa kärsimyksestä ja sen elämää tuhoavasta voimasta, olen suojelun kannalla.
Yhden Kristillisen
käsityksen mukaan armo (alla määritelmää, Wikipedia) ei ole tekojen vuoksi annettavaa,
vaan kuolemanjälkeistä elämää, kun Jumala armahtaa teoista huolimatta, se on kuin
suurinta rakkautta. Itse olen niin arkinen ihminen, että katson myös tekoja. En
hyväksy Putinin hyökkäystä, ihmisen tappamista omien ideologioiden
toteuttamiseksi. Jos teot tuhoaa ihmisen elämää valheiden perusteella,
ideologian tmv. ihanteen vuoksi muille vaatimuksena, on se suuri ongelma.
Olen niin
paljon maallinen ihminen, että katson ihmisen tarvitsevan armoa enemmän täällä
maan päällä kuin taivaassa. Jumala ei ole tullut minua tuomitsemaan, sen sijaan
ihmiset osaavat sen kovin helposti, unissakin tulevat kertomaan omaa totuuttaan.
Yhteisövallassa tuomitseminen on useimmiten piilossa ja salaa tehtyä, ettei
asiaa voida todistaa. Yksi todistumisen merkki on se, että on laitettu
hiljaisuuteen, nurkkaan häpeämään, enkä saa puhua asioista, sillä siinä on vaarana
paljastua asioita. En ole totuuden torvi, en halua ketään alistaa oman totuuteni
alle, mutta toivon ettei myöskään minua alistettaisi, eikä minun totuuteni ole ainoa
totuus, pidän vain itsen ilmaisuoikeutta merkittävänä ihmisyyden toteutumasta,
että voi olla ihminen.
Niin paljon
on moraaliin liittyviä ohjeita ihmiselle, että luulisi tuon jo onnistuvan, mutta
yhäkin rämmimme suossa tämän asian suhteen, mutta jo tutkimusten mukaan olemme alimmalla tasolla, emmekä kykene korkeaan moraaliin, elämää
kunnioittavaan lähestymiseen oikeuksista. Hyvin usein sanotaan, että ihminen on
itse pahin tuomari itselleen, näyttää enemmän hyväosaisen näkemykseltä. Ihmettelen missä todellisuudessa ihmiset oikein elää. Psykologian
opettajani sanoi, ”kyllä ihmiset aina itsensä hyväksyvät”, hyväksyvätkö, omatunto voi olla kovin rankaiseva. Olen nähnyt valtaa
käytettävän enemmän joukkovoimassa väärin, kuin yksilön taholla.
Soitin joku
päivä sitten eräälle vanhukselle. Hän totesi, ” ei anna elämä minulle armoa”.
Tiedän hänen raskaan taakkansa elämän menetyksissä, suren hänen yksinäisyyttään, ja kuinka vähän ihmiset näkevät hänen tuskaansa, ”se nyt on sellainen”, kuulen
sanottavan. Kuulen liian suuren nöyryyden ja armottomuuden myös häneltä itseään
kohtaan, suuremman ympäristön taholta, välinpitämättömyyden. Olen kriittinen
ihmisten oikeudesta käyttää valtaa (yli), niin uskonnoissa kuin maallisissa
asioissa. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko taakankantaja Jeesuksen
malli hyvä asia, miksi pitää kantaa toisten synnit, se voi viedä vastuuttomaan
vapauteen paeta totuutta. Jokin aika sitten luin romaanin, jossa isän rikoksen
tekeminen sai pojan tekemään hirveitä rikoksia, Jo Nesbo, Valtakunta. Isän
rikokset siirtyivät masentuneen (tutkimuksen mukaan masentuneet ikään kuin sieppaavat toisten kokemuksia omaksi, mallin siirtyminen, jos itse ei voi toteutua, tunnekokemuksen kautta siirtymää taantumassa) pojan itsekoetuksi tekemisiksi, jotka hän siirtää
kostoksi ja ottaa tuomiovallan itselleen. Kuin oppi isästä ja pojasta, mikä on vallan
väärinkäytön ilmentymää, se ei ole vähentänyt häpäisemistä ja/tai syyllistämistä
pois, päinvastoin, minusta tuntuu, että se oikeuttaa enemmän tuomitsemaan, kun
on itse niin suureksi koettu.
Raija
Armo (latinaksi gratia) on kristinuskon peruskäsitteitä.
Se merkitsee anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kristinuskon mukaan Jumala antaa ihmiselle armon, joka
tarkoittaa useinkin pahojen tekojen eli syntien antamista
anteeksi ja sitä, että sielu pelastuu kuoltuaan kadotukselta tai
ikuiselta tuskalta. Kristillinen traditio tuntee monia Jumalan armon
määritelmiä. Erilaiset määritelmät aiheuttavat helposti käsitteellisiä
sekaannuksia ja teologisia väärinkäsityksiä. Armo määritellään kirkon piirissä
usein Jumalan rakkaudeksi ja hyvyydeksi.
Eräs armon määritelmä on, että se on Jumalan ansaitsematon
suosio, joka ei riipu sen saajasta mitenkään. Roomalaiskirjeen mukaan armo ja teko ovat
toisensa pois sulkevia asioita (suhteessa ihmisen pelastukseen).[1] Efesolaiskirjeen mukaan ihminen pelastuu
armosta, uskon kautta, ei tekojen kautta.[2]
Armo ilmenee monella eri tavalla kristinuskossa. Jumalan rakkaus
ja hyvyys näkyy yhteytenä ihmiskuntaan (interaktiivinen tai profeetallinen
armo), syntien anteeksiantamisena (juridinen armo), eettisten ohjeiden
opettamisena (pedagoginen armo), olemassaolon ja elämänkatsomuksen avartajana
(eksistentialistinen armo) sekä kuoleman voittamisena (viktoriaaninen armo).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti