HÄPÄISEMISEN KULTTUURIT

 

Maailmassa toisten kontrollointi ja hierarkkiset alistamisen menetelmät, häpäiseminen ja syyllistäminen ovat arkipäivää, ikään kuin oma filosofiansa, jossa pahuudelle ja tietämättömyydelle annetaan etusija ja se saa johtaa tekoja. Selkeästi todistettua ja tietoista ihmisyyden hyvään kehitykseen tähtäävää ei yhteisöissä ilmene yleisessä mielikuvatodellisuudessa, on populismin kierteitä, joilla hallitaan ihmisiä, valtapolitiikkaa. Koulutuksissa näkyy ideologiset perusteet ilman kokonaisuutta ihmisyyden kehityksestä, politiikka sotineen ja kirkko jalkapuineen ovat häpäisyn ylläpitäjiä juuriltaan, vallan pelejä, kaupallisuudenkin kautta, omistaminen on oikeuksien perustaa, niin materiaalisesti kuin henkisesti kuviteltujen ihmiskuvien kautta. Nämä voisi nimetä ihmisen hyväksikäytöksi.

Häpeän ja häpäisyn juuret ovat ihmisyydessä syvällä, luoduissa opeissa sekä kulttuureissa tavoiksi ja asenteiksi kehittyen. Alkuun lapsi häpeää, jos hän näkee omista kokemuksista erilaista, hän alkaa vierastaa erilaista noin seitsemän kuukauden iässä ja on mieltynyt hoivaajiensa tapoihin. On hyvä erotella terve ja sairas tuhoava häpeä, Tommy Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää on hirviö. Ihmisen ongelmana on heijastaa omat kokemukset toiseen ja silloin ei tunneta vastuuta itsestä vaan sosiaalisen vallan kautta kehittyneet tavat hallitsevat ajatusmalleja. Terve syyllisyys on tärkeää, emme voi muuten kantaa vastuuta, jos ja kun teemme rikoksia. Tietomme ja taitomme rakentavina sekä suojelevina perustellun tiedon pohjalta ja tuloksia siinä saaden, ovat kuin hyvän auttamisen ja perustehtävän runkoa, jossa pysymme pystyssä, työ tukee meitä.

Alkukantaisimmatkin kulttuurit kantavat sisällään syrjintää ja alistamista, häpäisyä, mitkä perustuvat vahvempien rooliin, harvemmin heikomman, mutta tunne-elämässä sitäkin voi tulla esiin, alistumisella vallankäyttöä, mikä on pelosta kehittynyttä, keinoksi, kun muuten ei saa elää. Joukkovallalla on omat ongelmansa tietotodellisuudessa. Tunnealistumiset ovat harvinaisempia ja enemmän vallan väärinkäyttäjäihmisten luomia tekoja ja teorioita ja vastuun pakenemista omista teoistaan. Tutkimusten mukaan syrjäytyminen on vakio, n. 10 – 20 % yhteisön jäsenistä. Katson tämän syntyvän siitä, ettei tervettä syyllisyyttä ja häpeää koeta, vaan yhteisöjä hallitsee hierarkkiset valtarakenteet, syyllistetyt ja häväistyt kantavat toisten tekojen seurauksia vainoavina tekoina. Sillä on pitkät perinteet, keskiajalla kuninkaan tekemän rikoksen maksoi hengellään alamainen sovitusti.

Kun ihminen on kateellinen, heikosti hoidetuissa sosiaalisissa suhteissa, hän haluaa toiselta pois toisen ominaisuudet, heijastaa toiseen omat kokemukset ja tekee päätelmät omiin mielikuviin pohjautuen, kun itsetuntemus ei ole kehittynyt. Siksi tasavertaisuudella yleisessä eetoksessa on merkittävä rooli kateuden estämisessä, pelisääntöjen reiluudella yhteisyyden hoidossa. Hierarkkiset järjestelmät luovat vallan avulla kateudelle voimaa, parempi kilpailussa olisi pyrkiä tiedon kautta osaamiseen. Joskus pohdin sitäkin, kun ei tiedetty, kuinka nainen tulee raskaaksi, mies kadehti naisen luomaa elämää, se siitä peniskateudesta. Eläinmaailmassa voi nähdä, kuinka urokset tuhoavat jälkeläisiään, saadakseen paritella ja omistaa naaraan. Pidän parempana pitää yllä sellaista tietoa, kutsuttakoon sitä, vaikka sivistykseksi ja ihmisyyden kehitykseksi, jossa arvot päämäärinä ohjaa hyveiden kautta, eikä eläimelliset vaistomme, liskoaivot nouse hallitsemaan ja määrittelemään asenteena ihmisyyttä tyyliin, mutta koska kun näin voi tapahtua. On uskallettava kysyä, missä olosuhteissa. Moni sanoo, että seksuaalisuus on ohjaavin tekijä, Freud nimitti sitä elämänvoimaksi. On luonnollista, että aistimukset tuottavat energiaa ja ovat perusta, niitäkin liikuttaa taustalla tahto ja halu ja kun niitä ei saa kokea, aistimukset heikkenevät, jos ei ole vuorovaikutusta, lyhytaikainen muisti alkaa heiketä tuottaen dementiaa.

Häpäisemisen kulttuurit tulevat paljolti uskomuksista, mielestä syntyneenä ja pelon seurauksista mielikuvien ylipursuamisena, ei niinkään uskosta ja luottamuksesta hyvänä oppimisena, ei turvallisuuden tunteesta. Negatiivinen häpeän ylivoima näyttäytyy liiallisesti sulkeutumisina, asentoina, tekoina, vihana, yliaktiivisuutena, suojautumisessa lamaantumisena, jossa ei enää mieltä ole, tekemättömyytenä, ne ohjaavat enemmän kuin hyvä tietoinen toiminta terveenä. Hyvä havaitsemisen kulttuuri on oppimista aistimusten kautta niin, ettei kohtelun kautta tuleva ylimieli ole pääosassa, vaan hyvin rakentunut tieto ja tietoisuus, oikeudet tunteisiin tiedostamatonta kunnioittaen tunteiden suojana ja yksilön oikeutena. Kristinopissa nämä ovat ydinkysymyksiä ihmisen henkisessä kasvussa, löytää tiensä sisäiseen minuuteen, kokea tunteita vuorovaikutuksen kautta, ei ainoastaan kehotunteina, jotka näen aistimuksina. Uskontojen kautta on ajauduttu suurimmaksi osaksi sanakielen kautta ymmärrykseen, mikä sekin tärkeää, mutta toistoina se voi viedä pois sisäisen minuuden tunnekokemuksen yhteydestä ja juuri usein sen vuoksi ihmiset ajautuvat mielen vankilaan ja siitä ohjautuviksi, niiden kautta moralismiin häpeän ja syyllisyyden vaikutuksesta, kun niissä kontrolloidaan toista, eikä yksilön omatunto ole ohjaava tekijä, mikä kasvatuksessa on tavoite. Se on sosiaalistamista yhteisövaltaan, missä ylivallalla luodaan tietoisuutta, eikä ihminen kasva ja itsenäisty vastuulliseksi itsestään, toinen on kontrolloija ja tietoisuuden määrittäjä. Hyvässä kehityksessä ihminen osaa erottaa aistimusmuistit mielen kautta syntyneistä, mutta tiedämme, että vanhoillakin nämä voivat kadota, ja hän palaa lapseksi, mikä voi sekä olla tuhoava, että rakentava, riippuen oppimiskyvystä ja yhteydestä sisimpään, tunneyhteyteen, ihmisyyden välittämisen ylläpidossa. Useimmiten taustalla mielen väkivaltaisuudessa on huono kohtelu tai yksipuolinen ihmisyyden kehittäminen.

Omaa häpeää tutkiessa on hyvä miettiä, tekeekö tekoja, onko häpäisty ympäristön taholta, vai tunteeko häpeää pelkästä olemassaolosta.

 ”Olenko minä veljeni vartija”, sanotaan Raamatussa. Nykyinen taisto idän ja lännen filosofioiden erossa on juuri tämä yksilöllisyyden tunnustaminen. Itä halua yhteisökontrollit, joiden mukaan yksilöllisyys ulkoa havaiten määritellään, minkä myös osittain lääketiede on omaksunut käytänteiksi.

Häpäisemiselle muotoutuu rakenteita. Kun ihmisestä aletaan puhua pahaa, siihen etsitään tarinassa syntipukki ja yritetään todistaa pahaksi. Ihminen, joka todistaa, jää tarinan vangiksi ja kun vielä omat havainnot eivät tue tarinaa, syyllisyys ja tuska tuhoaa todistajaa, ristiriita. Vastakkaisilmiö syntyy monelle siitä, että joku on syyllisen roolissa, ja syyttäjä joutuu ykskaks syyllisen rooliin itse, hän huutaa kuin leijona tuskissaan, vaikka on vain kerran sanoin tapahtunut, ja toinen on kantanut syyllisyyden taakkaa vuosikausia valtaroolien avulla. Häpeä kulkee pääosin tiedostamattomien tunnekokemusten kautta, vaikenemiset, eleet, ilmeet, äänenpainot, sulkemiset, estämiset itseilmaisuun, alistamiset ulkopuolelta, käskyjen kautta annetut pakotteet uhaten jne.  Tällöin usein lähdetään etsimään syytä ongelmiin persoonallisuuksista, oireileva ja kovaa huutava saa apua, mielenterveytensä menettänyt ei useinkaan.

Ihmistä tulisi nähdä kokonaisena ja eriytymiskykyisenä oppimaansa nähden, irtaantumatta johonkin osaamiseen näkemättä muuta kuin osan. Eräs henkilö kertoi tässä taannoin, että oli ollut Madagaskarilla reilun kuukauden. Siellä eletään tässä ja nyt elämää, ei huolleta, ei ennakoida, ei mietitä. Luonto on pilaantunut, uskomuksena, että kaikki hoituu, ei ole järjestelmiä, mitkä suojaisivat, ei vastuullisuutta, ei menneisyyttä eikä tulevaa. Uskomukset voi nähdä myös hyvänä, kun ne suojelevat, ja tieto tukee aina perusteltuna. Hyvin helposti uskomuksista syntyy yhteisyyden ongelmia, jossa tottelevaisuus ja hierarkiat ohjaavat tekoja, tunteita ja tuntemuksia ilman viisaita valintoja, ihmiset ovat orjia tavoille.

Eikö sitten voi valita vapaasti? Usein valinnan vapauksista tulee ihmisyyden rajat ja kasvun estyminen, oppimisen typistyminen, kun valitaan vain jokin puoli ihmisyydestä. Voi sanoa, että 1800–1900 luku on häpeän ja syyllisyyden historiaa ihmisyyden suhteen, mikä on vienyt kehitystä taaksepäin. Vallaton vapaus ei ole hyväksi. Madagaskarin elintavat veivät oppimisen ainoastaan aistimielihyvään tässä ja nyt kokemuksena, tavallaan mielen ominaisuuden ehtoon ilman sisäisen minuuden kehittämistä vastuullisiin valintoihin, kehoaistimusten ohjaukseen. Sisäisen minuuden tavallaan hyve, jos pahekin ylivallan seurauksena on tunteet, jotka syntyvät vuorovaikutteisesti toisiin nähden yhteisyyden uskomuksina ilman yksilöllisyyttä vain kollektiivisiin uskoen, on vain näkemys, johon uskotaan. Meidän todellisuutemme on jatkuvasti menneisyyden kautta mielikuviksi syntyvää, emme voi kieltää tositapahtumia toisiksi, kuten väkivaltaa, joka aiheuttaa psyykkisen puolustuksen ja vaikuttaa havainnointiin. Voimme helpottaa asioiden käsittelyä tarinoiden avulla, etäännyttämällä oma kokemus.

Odottaminen on yksi merkittävimmistä asioita, mikä vaikuttaa ihmissuhteissa. Mitä meillä on oikeus odottaa ja tuoko se mukanaan ongelmia, jotka eivät ole hyväksi. Tiedämme, että lapsi alkaa ihailla vanhempiaan ja matkii heitä. Vuorovaikutuksen kautta ja vanhempien palautteista lapsi oppii myös ihailemaan ja arvostamaan itseään, syntyy itsetunto, -arvostus ja -kunnioitus, tämä on yksi syvimpiä asioita ihmisen jaksamiselle ja pärjäämiselle, syvintä, jossa palautetta on kehonliikkeet, eleet, ilmeet, asennot, katseet, sanallinen viesti, tunteet, arvot ja arvostukset. Jeesuksen kasvutarinassa on suuret odotukset Jumalalta, täyttyykö ne, vai jääkö hän yksin ja tulee hylätyksi, vai itsenäistyykö hän ja vapautuu odotuksesta, että Jumala hoitaa kaiken, ihmisellä on myös vastuu. Jalustalle nosto ja siitä odotuksien syntyminen tuottaa ongelmaa vastuunkantoon ja itsenäistymiseen, odotuksesta voidaan rangaista vallan väärinkäytössä, et täyttänyt minun ehtojani. Puhtaus, täydellisyys ja vilpittömyys virheettöminä on odotuksessa tavallaan ansa, on uskallettava irtaantua ja otettava vastuu, itsenäistyttävä ja uskallettava nähdä pahuutensa ja tiedostettava, että hyveet ovat päämääriä. Itse sain kokea varhaislapsuudessa syvän kunnioituksen itseeni nähden leikin ja itseilmaisun kautta ja vielä kansakoulun alaluokilla. Sitten tuli yhteiskunta, joka osoitti halveksunnan eikä kuunnellut. Odotin kunnioitusta, sitä ei ollut. Kun taustalla oli paha trauma ja sen salaaminen sekä huomioonottamattomuus, huono kohtelu vahvisti traumaa.

Sivistyneessä yhteiskunnassa on lupa odottaa hyvää kohtelua, opiskeluoikeutta, hyvinvoinnin tekijöitä monella kehitysalueella, kieli, mieli, tunteet ja sosiaaliset suhteet, joissa ihminen saa tukea ympäristöstä omalle kasvulleen, välittämistä. Yhteisöllisyydet ovat paljolti kehittynet uskomuksiin ja mielikuviin, joissa on enemmän luuloja, kuin totuutta. Se on yksi yksilön tuhoa tuottavista asioista. On eri asioita persoonallinen kehitys ja kohtelusta tuleva persoonallisuuden rikkoutuminen ja vauriot. Ilman sopimuksia ja lupausten pitämistä emme pääse hyvinvointiin ihmisten suhteen. Tunne-elämän hoitaminen ja oikeus olla osana ihmisyyden kehitystä on osaamista ja vaativaakin. Kaikkein vahvimmat tunnesiteet ovat lähimmäisiin, joten hoidettakoon niitä lempeydellä ja kunnioituksen otteella, opetellen koko ajan uutta. Mielen hoito vaatii inhimillisyyttä, sille ei voi antaa päätösvaltaa ihmissuhteisiin, sitä on hoivattava kuin pientä lasta, ettei se ala öykkäröimään. Kuten joku viisas on sanonut, ”jos kiellät tunteet, ne alkavat siirrellä vuoria”, eli niiden voima on järisyttävä niin hyvässä kuin pahassa.

Raija

VASTUUNKANTO JA LIEVENTÄVIÄ ASIANHAAROJA

 

Ihan helposti ja kevyesti me vaadimme vastuuta ihmiseltä teoistaan, mikä on periaatteessa oikein, mutta sisältää niin monia ongelmia, ettei se ole itsestäänselvyys. Vapaus, valta ja vastuu kuuluvat eittämättä yhteen, mutta miten ne saadaan hyvään kompetenssiin todellisuuden ja totuuden huomioiden, että seurauksena olisi hyvinvointia niin ihmisille kuin luonnollekin. Oikeudellisesta näkökulmasta syyntakeettomuus on määritelmä, ettei ihmistä voida katsoa enää vastuulliseksi teoistaan, vaikka hän on ollut toiminnallisesti tekoja tekevä ja valtaa käyttävä, mutta ei olekaan tietoinen teoistaan, ei vastuullinen.

Näen ongelmia siinä, ettei valtaa käytetä oikein, vastuuta ei ole, eikä lait enää suojaa ihmistä, vapaus voi johtaa tuhoon. On monia tapoja häivyttää nämä, saada ihmiset tekemään omien arvojen mukaan, uskomaan käsittämättömiin ideologioihin. Tällöin haluan antaa ihmiselle vastuuvapauden, jos hänelle on syötetty väärää tietoa, uskoteltu epätodelliseen, opetettu käyttäytymään ihmisyydestä irrationaalisella tavalla valtaa pitävien vaatimuksesta tai olosuhteiden ehdoilla. Parhaita oppeja olen saanut elämään havainnoimalla, tunnustamalla tosiasioita, opiskelemalla. Aina asiat eivät ole edes vaikeita. Psykologian tutkija Johar kuvaa ihmisyyden todellisuutta ikkunan avulla, neliosaisena, itselle ja toisella näkyvä ja näkymätön. Erving Goffman loi teorian, jossa hän kuvailee yhteisön vuorovaikutuksia näytelmäksi, joita he esittävät rooleissaan, alla hänen esittelynsä.

On järkyttävää lukea, kuinka vähän saattaa olla tietoa, joihin valta ja vastuu oikeuttaa. Jokin aika sitten luin Helsingin sanomien artikkelin, ”olemme aamulla erilaisia kuin illalla” (löytyy twitter profiilistani, NaumanenR, myös Facebookista). Persoonallisuuden tutkimuksissa ei ole huomioitu sitä, mitä ihmiselle on tehty, on siellä yksi lause. Olen täysin vakuuttunut, että ainoastaan persoonallisuuteen tuijottavat ja tekojen vaikutuksen hylkäävät, niin populistit kuin ammatinharjoittajatkin saavat aikaan vakavia mielenterveysongelmia. Tätä asiaa kuvasi hyvin Finlandia palkittu Iida Rauma kirjassaan Hävitys.

Kun yhteisöissä on helppoja asioita, ne sujuvat ongelmitta, mutta vaikeimmissa asioissa menee sukset ristiin, alkaa hylkimiset, sulkemiset ja rangaistukset yksilökeskeisesti. Olin vuosikymmeniä yhteisössä, jossa oli hyvä henki, huumoria, toimintaa, keskustelua, välittämistä ja rakkautta, mutta sitten toin esiin traumani, kuinka ja miten se oli vaikuttanut muiden käyttäytymiseen ja suhteeseemme psyyken tasolla. Sain olla kiltti tyttö. Sitten suljettiin yhteisöstä pois, yhteisön eetos salli vain mukavia asioita, eikä ymmärrystä ollut roolien vaikutuksesta toiseen suhtautumisessa. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että joukon heikoin, vahvin, pelokkain, suuria himoitseva ja vallanhimoisin tai erikoisin alkaa johtaa ryhmiä, ei aina tietoisesti vaan peläten todellisuutta. Vapailla markkinoilla tämä on arkipäivää, johdattelu, kilpailu omasta asemasta. Kun ajattelen elämääni, en voi hyväksyä sitä, että ylhäältäpäin on saneltu, mikä elämässäni on hyväksyttävää, mikä määrä, mikä osa, mikä asia, minkä suhteen, kieli, tunteet, mieli, keho ilman kokonaisuutta. Itsemääräämisoikeus on mielenterveyden perusta.

Suomessa on perhevastaista politiikkaa, vanhempia saa murjoa moukarilla. En usko läheskään kaikkia väitteitä mitä vanhemmista väitetään, ne ovat osittain virhearviointeja ja suhteettomiksi paisuteltuja asioita. Vakaviin vanhempien ongelmiin on puututtava. Se sijaan olen vakavasti miettinyt sitä, miten paljon meillä ihmiset samaistuvat opettajiin. Hyvän ammattitaidon omaava henkilö tietää ihmisoikeudet, oppimisen alkeet ja antaa tilan ihmisyydelle.

Entä jos opettelet katsantokantaasi ottamatta negatiivista moralistista kantaa ihmiskuvasta käsin, hyvä/paha akselilla, toteat vain, että aistimukset tuottavat muistikuvaa ja mielikuvitus värittää sitä, yrität saada mahdollisimman totuuden mukaisen kuvan tapahtuma-analyysiin, et anna psyyken määrätä asiaa. Muisti nyt on vaan niin erikoinen, että siihen liittyy niin monia asioita, havaitseminen, aktivisuus, tahto, halu, entiset kokemukset, tavoitteet, tietotaitosi ja mitä muuta asiantuntijat osaisivatkaan kertoa, etsimisen ja kartoittamisen tie on ihan hyvä.

Syyllisyys ja häpeä, nuo sosiaaliseen kontrollointiin vahvasti vaikuttavat asiat, mistä ne syntyvät, miten syntipukit ja tarinat vievät meidät mielikuvituksen vyöryssä pois todellisuudesta, kaksinaismoralismi, jossa valtaa on annettu tarkkailijaksi toisen yli ja uhrataan yksilö. Asiaa ei voi yleistää ja uhrit, joita kohdellaan huonosti, eivät ole syypäitä toisten tekoihin, vaikka heillä olisi ahdistusta ja tuskaa, se ei ole omastatunnosta syntynyttä, vaan teon aiheuttamaa.

Raija

 

Helsingin avoimen yliopiston sivuilta määritelmää.

Erving Goffman (1959): Arkielämän roolit

"Tarkkaava oppilas, joka pyrkii olemaan nimenomaan tarkkaava ja avaa silmänsä ja korvansa ammolleen vain opettajan puheelle, kuluttaa voimansa tähän rooliin niin tyystin, ettei hän lopulta kuule mitään" (Sartre, sit. Goffman).

Erving Goffman syntyi Kanadassa vuonna 1922 ja kuoli Philadelphiassa 60 vuotta myöhemmin. Vuosiin mahtuu symbolisen interaktionismin koulukunnan puitteissa käynnistynyt tuottelias tieteellinen ura, joka usein luokitellaan enemmän sosiologiseksi tai antropologiseksi kuin varsinaisesti sosiaalipsykologiseksi. Mikrososiologia on useimmin Goffmaniin liitetty termi, joka merkitykseltään lienee yhteneväinen "sosiologisen sosiaalipsykologian" kanssa. Goffmanin mikroanalyysillä on joka tapauksessa ollut valtava vaikutus aikansa sosiaalipsykologiseen ajatteluun minän, sen esittämisen, roolien, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja laitostumisen alalla. Goffmanin sosiologisuudesta tiukasti kiinni pitävät myöntävät toki hänen olevan psykologienkin laajasti siteeraama klassikko.

Suoritettuaan perustutkintonsa Torontossa Goffman siirtyi Chicagon yliopistoon, jossa hän tapasi 1940-luvun symbolisen interaktionismin suuret nimet. Herbert Blumerilta Goffman omaksui "pehmeän" aineiston käytön: mm. kaunokirjallisuudesta, erityisesti elämäkerroista, päiväkirjoista, vapaista haastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista koostui Goffmanin menetelmävalikoima. Välitön "kasvoista kasvoihin" -vuorovaikutus kiinnosti Goffmania eniten, ja vaikka Blumer arvostelikin tätä rajoittuneisuutta, ei hän voinut suojattiinsa vaikuttaa. Ihmisenä Goffmanin sanotaankin olleen luonteeltaan vaikea. Taipumus olla eri mieltä ja riitaantua lähipiirin kanssa ehkäisi sittemmin oppilaiden kerääntymisen hänen ympärilleen ja koulukunnan muodostumisen.

Rooli-käsitettä Goffman tulkitsi Blumerin tapaan väljästi, roolin ollessa lähinnä viitekehys, jonka sisällä oli tilaa luovaan vuorovaikutukseen muiden kanssa. Varsinaisena tutkimuskohteena Goffmanilla oli kasvoista kasvoihin -tilanteiden rakenne, "vuorovaikutuksen järjestys", josta hän jatkuvasti oli kiinnostunut. Viimeisessä artikkelissaan 1983 Goffman laajentaa face-to-face-rajausta puhuen body-to-body- interaktiosta ja samalla myös välittyneistä sosiaalisista tilanteista.

Nuori Goffman harjoitteli kenttätyötä chicagolaisen etnografikoulutuksen sääntöjen mukaan sekä suuressa sairaalassa, Las Vegasin pelikasinolla että perinteisellä maaseudulla. Shetlannin saarille suuntautuneen antropologisen kenttätutkimuksen tuloksiin pohjautuva teos The presentation of self in everyday life oli ilmestymisestään (1956 ja 1959) asti menestys. Goffman vertaa vuorovaikutusta näytelmään: "Kenties ihan koko maailma ei ole näyttämöä, mutta on vaikeaa osoittaa, missä suhteissa näin ei ole". Tämä ns. dramaturginen lähestymistapa esittää ihmiset näyttelijöinä, usein melkoisina teeskentelijöinä tai ainakin omaa rooliaan erilaisin tehostein korostavina - laskelmoidusti tai spontaanisti. Kaikki sosiaalinen läsnäolo muiden havaintojen kohteena on näyttämöllä oloa, ja ihminen/näyttelijä pystyy yleensä itsekin arvioimaan omaa esitystään ja tarvittaessa muuntelemaan sitä.

Jo ennen bestsellerinsä kirjoittamista Goffman oli kiinnostunut statussymboleista, jotka ilmaisevat ammatillista asemaa, mutta joita voidaan käyttää myös vilpillisiin tarkoituksiin: "Yhteiskunta on järjestäytynyt sen periaatteen mukaisesti, että kenellä tahansa yksilöllä, jolla on tietyt sosiaaliset piirteet, on moraalinen oikeus odottaa muilta asiaankuuluvaa arvostusta ja kohtelua." Ehkä tärkein kaikista Goffmanin käsitteistä on "vaikutelman hallinta". On suuri ero sillä, jos joku luo vaikutelman tai hänestä syntyy tai jää vaikutelma. Yksilö pyrkii säätelemään sitä informaatiota, joka hänestä välittyy yleisölle; vaikka Goffman kuvaisi pätevän lääkärin toimintaa, hän keskittyy toiminnan niihin puoliin, jotka enemmänkin luovat vaikutelmaa kuin ovat työtä itseään.

Jokaista käyttäytymisemme yksityiskohtaakin voidaan käyttää vaikutelman hallintaan. Asentomme, ilmeemme, liikkumisemme, kaikki viestii kanssaihmisillemme - varsinaisen, peilin edessä valitun "julkisivumme" (asu, korut, meikit) ohella. Kotimme, huoneemme, työpöytämme ovat näyttämöä, jolla luomme haluamamme vaikutelman. Teatteri-analogian mukaisesti jokainen meistä on näyttämöllä, tietyn esityksen kannalta "esillä" tämän esityksen yleisölle, mutta ei jatkuvasti. Näyttämön vastakohta on tausta-alue, jolla esityksestä voidaan luopua, rentoutua tai suunnitella seuraavaa näytöstä. Tiimi on yhteistä esitystä yhteisin säännöin ja symbolein toteuttava joukko ihmisiä - perhe, työryhmä tai vaikka ystävättäret tausta-alueella peilaillessaan, kohentaessaan näyttämövarustustaan ja miehistä puhuessaan, mutta jo heti ensimmäisen miehen tullessa näköpiiriin taas esiintymisvalmiina "näyttämöllä".

"Kasvot" on eräs tärkeimmistä käsitteistä, ja Goffman määritteli vaikutelman hallintaa lähellä olevan termin "kasvotyö". Kasvojen säilyttäminen on rooliesityksessä keskeistä, oman roolin eheys ei saa esityksessä särkyä, mutta toisaalta myös vuorovaikutuskumppanin kasvoja on kunnioitettava. Arkielämän rooliesityksissä olemme samanaikaisesti esittäjän ja yleisön rooleissa.

Goffman luonnehti minää toisin kuin psykologit: "Oikein lavastettu ja esitetty näyttämö johtaa yksilön tulkitsemaan minän esitetyn hahmon ominaisuudeksi, mutta tämä ominaisuudeksi lukeminen - tämä minä - on kyseisen näyttämön tuote eikä sen syy". Goffman jakaa minuuden esittäjään ja roolihenkilöön. Esittäjä on huolissaan vaikutelman uskottavuudesta, roolihenkilöllä puolestaan on erilainen "ideaalinaamio" eri näytelmissä. Minuutta esitetään usein vilpittömästi pyrkien antamaan totuudenmukainen kuva itsestä, ja vaikka esitys ehkä onkin hieman erilainen erilaisissa tilanteissa, on valinta esittäjän oma. Roolihenkilö ohjautuu muiden odotusten mukaan, usein kyynisen tietoisena roolistaan ja kulloistakin roolia ohjaavista pyrkimyksistä.

Goffmanin teoksista välittyvä ihmiskuva on syystäkin askarruttanut sosiaalipsykologeja: missä on identiteetti, jolla olisi jatkuvuutta? Mitä on aitous tai vilpittömyys? Tärkeintä on, että yleisö pitää, tai ainakin osoittaa pitävänsä esitystä aitona. Toisen esityksen myötäileminen takaa vuorovaikutuksen sujumisen: tahdikkuus tahdikkuudesta, kuten Goffman sanoo. Sekä omien että toisen "kasvojen pyhyys" on Goffmanin tuotannon keskeinen periaate aina 1955 ilmestyneestä On face work -artikkelista alkaen.

Stigma-teos on varsin lähellä goffmanilaista "koko maailma on näyttämö"-ajattelua. Stigmatisoinnin, poikkeavuuden sosiaalisen tuottamisen ohella Goffman käsitteli totaalisia yhteisöjä teoksessa Asylums (suomennettu osaksi pamflettina Minuuden riistäjät). Totaalisten yhteisöjen laitostavan vaikutuksen Goffman näkee seurauksena sääntöjen ja roolien oppimisesta. "Mielisairaan rooli" laitoksessa on verrattavissa mihin tahansa näytelmärooliin; vaikka kirjoittamattomat säännöt eivät olekaan valmiin skriptin muodossa, oppii potilas roolin henkilökunnalta, vastanäyttelijöiltään nopeasti. Moraalinen ura on tietoisuutta mistä tahansa stigmasta ("poltinmerkistä", joista mielisairaus on yksi esimerkki) ja sen omaa elämää ohjaavasta vaikutuksesta. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia itsestä välittyvän vaikutelman hallintaan - toisin sanoen meidän muiden käytettävissä olevia keinoja minän esittämiseen.

Muissa teoksissaan Goffman analysoi vuorovaikutusrituaaleja (Interaction ritual), tilanteiden tulkintaa sääteleviä kehyksiä (Frame analysis), puheen muotoja ja mainonnan piiloviestejä. Kaiken vuorovaikutuksen, erityisesti keskustelun, merkitys riippuu osapuolten yhdessä määrittelemästä tulkintakehyksestä. Useista mahdollisista päällekkäisistä kehyksistä voidaan tilanteen mukaan valita sopivin, ja tilanteita hallitseva voi myös vaihtaa kehystä joustavasti.

Goffmanin työtapana oli kirjoittaa kielellisesti erinomaisia ja hauskoja, mutta sisällöltään ja rakenteeltaan äärimmäisen polveilevia esseitä. Goffmanin sävy ja sanoma, tragedia ja komedia, vaihtuvat tekstistä toiseen. Erilaisia rooleja ja niiden esittämistä lieneekin vaikeata käsitellä johdonmukaisesti edeten. Paitsi että sosiaalipsykologi/sosiologi Goffman tutki vuorovaikutusta, häntä on syystä luonnehdittu myös jutunkertojaksi ja silmänkääntäjäksi - osoittaahan hän meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässämme noudattavan itseämme yllättäviä "rituaaleja", joista vuorovaikutuksen järjestys koostuu.

Komedia ja tragedia kehystävät myös Goffmanin teoksesta toiseen vaihtuvaa sanomaa. Siinä, missä Arkielämän roolien lukija kokee odottamattoman hupaisan mahdollisuuden katsoa vuorovaikutustilanteita ja itseään peilistä, on Minuuden riistäjät sen kääntöpuolena kuolemanvakava puheenvuoro yhteen rooliin tuomittujen laitosasukkien puolesta. Ironian ohella dramaturginen analyysi tarjoaa näin Goffmanille myös tilaisuuksia painottaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

 

© Marja Ahokas

 

 

VUOROVAIKUTUKSEN VAIKEUKSIA

 

Tuntuu kyllä oudolta, että vuonna 2023 pitää tuoda esiin ihmisen oikeudet puheeseen, itsemääräytymiseen ja itseilmaisuvapauteen. Ne eivät suinkaan ole kaikille mahdollisia, niitä rajataan ja estetään, ne ovat sivistyksen esteenä, ja oppimisen ongelmina. Yhäkin monessa maassa miehet kontrolloivat, jos jonkinmoisin keinoin naisia ja estävät heidän kehitystänsä ihmisenä uskonnon avulla. Tässä valossa uskonnon vapaus on järjetön, koska se tuhoaa elämää ihmisessä. Puhua saa vain, jos on saanut aseman, jossa se on sallittua. Mauno Koivisto sanoi aikoinaan, ettei näytä olevan tärkeää mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, tarkoittaen tässä yhteydessä sitä, ettei tasa-arvoa ole. Päivittäin näkee, kuinka aliarvostettuja pilkataan, ylimielisyys on yhteisön väline, hybris, jonka kautta ”itseään ylentäviä” alennetaan. Nk. normiyhteisöissä ylimieliseksi luokitellaan itseään puolustava, kun häntä on lyöty, itseään ilmaiseva ja itsemääräämisoikeutta vaativa. Minuudeksi määritellään psyykkisestä puolustuksesta tuleva kehonkieli ja käyttäytyminen, ulkoa havaiten, ihmisen sisäisyyttä kuulematta. Kun Niinistö oli varovainen Natoon liittyvistä lausunnoistaan, se oli hyve, mutta kun Marin teki saman, hän oli kiero ja epäluotettava. Ihmisten kehityksessä esteenä on suurimmaksi osaksi toisten ylivalta toiseen nähden, autonomiaa ei sallita yksilöille.

Niin monet tekijät voivat viedä sanakielen kautta harhaan ja sillä alistaen, totuutta väistellen, estäen näkemästä asioiden monia puolia.

Arjessa vuorovaikutuksen ongelmiksi nousevat ihmisten erilaisten tavat, osaamiset, psyyke, vallanjako, kiireet, toimintojen määräävä yksipuolisuus, asema, tiedon puutteet, arvojen määrittelyt ja jos jonkinmoiset vaikeudet, joilla vaaditaan toisia samanlaisuuteen persoonallisuudessa ja tavoissa. On hyvä olla yhteistä, mutta ylivaltavalikoimina ne tuhoavat. Yhteisöissä ja ihmissuhteissa positiivisina nämä vievät eteenpäin kehitystä, kun yhtenäistävänä tekijänä on tieto, jossa on perustelut ja loogisuus, tiedollakin voidaan traumatisoida. Pääosin ihmisen kehityksen esteenä näen synnytetyt traumat valtaapitävien synnyttäminä, ei aina tietoisina, vaan ne tulevat vallan avulla toiseen nähden ja tuntuu, että asiat olisivat korjattavissa, jos halutaan.

Vuorovaikutus on perusarvo, synnynnäinen tarve, tutkimusten mukaan vauva nostaa katseen äidinmaidon hajun perusteella juuri omalle äidille, vaikka vielä oppimista ei ole ollut. Kun jäämme paitsi vuorovaikutuksesta, mielenterveys kärsii jollakin tasolla aina. Tärkeää on oppia erottelemaan todelliset uhat ja todelliset tapahtumat. Ihmisen kehityksen, oppimisen ja kasvamisen edellytyksenä onnistumiseen pidän psykologian tutkija Maslowin tarvehierarkiaa, minkä alle erityisosaamiset voi soveltaa.

Vahvin vuorovaikutuksen estymisen vaikutteista on psyyke ja sen reaktiot sekä tavat, moralismi ja ylivallan käyttö, mitkä opimme. Jokseenkin kaikki on kuin ääripäästä toiseen ääripäähän, vastakkaisuutta, jossa vaara piilee siinä, että toisen päähän tunkeudutaan henkisen kasvun suhteen ja sitten siellä keskitiellä on ne toiminnalliset järjestelmät. On puutteita sanakielen osaamisessa, tulkitaan toista, annetaan psyyken tai tunteiden hallita ja luoda uusia kuvia mielikuvituksen kautta, eikä havaittu todellisuus ole arvossa, tavoitteet ovat epärealistisia, eivätkä ne perustu todellisiin tarpeisiin. Kaltoin kohtelu on pahiten vaurioittavaa oppimisessa, mitä useimmiten tutkitaan vain persoonallisuustekijöinä, sen sijaan että katsottaisiin sitä ulkoa tulleena ongelmana, kun minuus ei saa olla olemassa. Aivoissa kehittyy osatietoisuus kerroksina kuin Lewyn tauti aivoissa, on opittu tietoisuutta olemaan tietyissä kanavissa, ilman yhteyttä syvän mielen kokemuksiin, kuin roolikatuja kuljettuina. Vaikka ulkopäin näyttää, että ihminen on tietoinen ja vastuussa teoistaan, hänen tietoisuutensa ei ole välttämättä tietoinen, vain muisti toimii osittain. Jokaisen olisi hyvä käydä psykoosiosastolla katsomassa, kun ihminen puhuu täysin toista kuin tekee, ei ole tietoinen, vaikka näyttäisi tietoiselta ja jotakin logiikkaa on toiminnassa.

Sosiologian yksi paradigma on arki ja pyhä. Ikään kuin perusluonteemme tarvitsee pyhää kohotakseen eteenpäin, menoksi tulevaisuuteen ja arkea pysyäkseen ihmisenä. Niin kuin kaikissa elämän asioissa, ne voivat muuttua itseään vastaan, eikä pysytä kultaisella keskitiellä, pyhästä on tullut äärimmäistä palvontaa ja itsetarkoitusta, ylivaltaa ilman ihmisyyden kykyä henkiseen kasvuun ja arjesta brutaalia toimintaa ilman tarpeiden kohtuullisuutta, kuten kehon ylilyöntiä seksuaalisuuden avulla. Kivikaudella nainen ei saanut tulla pyhään paikkaan, alueelle, mikä oli nimetty pyhäksi, jossa vain miehet saivat olla. Kun pyhästä tulee konkretiaa, eikä se enää auta ihmisen kasvussa, siitä tulee pelkoa, ylistystä ja vallanhimoa. Ei synny tietoa ja tietoisuutta, kun pyhyys ja arki sekoitetaan, eikä pyhä olekaan enää pyhää, ihminen jää maallisten oppien orjaksi. Toivoisin pyhän olevan jotain sellaista, ettei ihminen voisi sitä määritellä, ei luoda symboleita, joilla muita hallitaan merkitysten ja tarkoitusten avulla, vaan se olisi enemmän hengellistä ja Jumalaa, eikä materiaa. Kristinopissa henki ja hengellisyys on eri asioita, hengellisyys on väline, jonka kautta Jumala ottaa yhteyden, henkisyys taas maallista kehitystä. Hengellisyydessä näen salaista, johon emme voi vaikuttaa, minkä voi nimetä myös tiedostamattomaksi, mielen alitajunta on arvojen kautta opittua, kieltojen meri.

Kun tunne-elämän kiihkot hallitsevat ihmistä, hän on ruumiin ja mielen orja, ja kun hän pyrkii hallitsemaan itseään ja muita mielen/kehon avulla, hän tavallaan kehittää kiihkoa kontrollin avulla, eikä mieli ole vapaa, hän riistää vapauden toiselta ja projisoi salaisen mielen kokemuksen tiedon vallaksi. Jos laitan pahan esimerkin, kuten muslimissa naisten huivit, sitä selitetään usein, että avoimet kasvot viettelevät miehiä, mutta se voi olla juuri toisinpäin, vain silmien näkeminen voi kiihottaa seksuaalisesti miestä/naista ja on vain vallan ilmentymää omalle vallanhimolle, eikä siis Jumalan kunnioitusta, kun tunnepuolta ei ole huomioitu ja vain sana on Jumalaa. Avoimuuden, aitouden ja vapauden voi nähdä tunteiden tulemisen kautta, tunne syntyy vain kokemuksesta, voi kertyä tai olla kertymättä, jättää vapaaksi ja kun se ehdollistetaan muistin kautta mieleen/kehoon, siitä tulee heijasteinen. Vahingollisinta on, että ylikontrollointi estää rakastamasta aidosti, hyvä kontrolli voi olla suoja. Rakkaus mielestä täysin irti tai mielen orjana on ikään kuin este rakastaa Jumalaa yli kaiken ja siihen kai perustuu syntisyyden olemus, ihminen ei uskalla rakastaa aidosti ja vapaasti, vaan on mieltynyt kehomieleen itsekkäästi peläten aitoutta. Kun ihminen on vapaa, hän voi vaellella muistiin katselemaan, eikä muisti pakota, hän voi olla luova.

”Ihmisen sielun keskeisin ominaisuus on oikeus vapauteen. Juuri tätä vapautta rakkaus vaalii. Rakkautta ei siis saa vaatimalla, koska vaatiminen vie sielulta sen vapauden. Vain vapaudesta käsin voi rakastaa”. Tommy Hellsten.

Viestintää toistemme välillä on monenlaista, vahvimmin niistä vaikuttaa tietoisena sanakieli, mutta kohtaamisessa kehonkieli. Lapsen ensimmäinen kieli on tunnekieli, sisäisistä kokemuksista syntyneet viestit ja ulkoisena havainnointina aistimukset, ja kun näitä estetään, ne alkavat kierouttaa minuutta ja kokemuksia, aito ihmisyys katoaa. Kun katsoo maailmaa, ei voi olla kiistämättä, että ihmisyyden analysoijat ja määrittäjät ovat tulleet vallan takaa, objektisoineet ihmisen kohteeksi, jota he tulkitsevat. En sano, ettei teorioita tule olla, mutta jotain subjektiivisen kokemuksen myötä se yksilö itsekin voisi sanoa, selittää ja kuvata mielen tilaansa ja kokemuksiaan. Kaikkia asioita voi tarkastella kuin viivalla toisesta päästä toiseen ja katsoa niitä kielen, mielen, tunteiden ja sosiaalisuuden kautta tietoa perustellen, miten ja mistä se tulee näkyväksi ja kestääkö ne kysymykset todellisuuteen nähden, vai onko ne heijastuksia omista mielentiloista. Tämän päivän esim. Joku antaa tykkäyksen sydämellä, tulkinnat; rakastunut minuun, mielistelee, kehomielen narsistisessa himossa, haluaa aidosti vain rakkautta minulle, huomioi minut, katsannossa tunnetasot ja kehomielen tasot, tulkinnat useimmiten omasta mielestä, ei niinkään kykyä ymmärtää toista. Niin harva kykenee myötätuntoon ja empatiaan ja on vapaa näkemään toista ilman oman mielen sekoittumista. Kuvaa voi antaa oivallusta varten oppimiseen, parhaimmillaan mielen katharsikseen.

Yhteisössä roolit näyttelevät pääosaa vuorovaikutuksen epäonnistumisessa, jossa usein on ylivaltaa. Näitä rooleja kuvaa Tommy Hellsten kirjassa Virtahepo työpaikalla, valesankari, taakankantaja, näkymätön, syntipukki. (lisään, syyttäjä, tuomari, näyttelijä, ammattirooli, analysoija, kiusaaja, kiristäjä, kuvailija, kertoilija jne.) Nämä usein johtavat valtataisteluun. Kun ihminen joutuu jatkuvasti lyödyksi, heikkous ottaa vallan ja hän tekee hätävalintoja. Joskus heikkona hetkenä sorruin somehuijaukseen, tilasin euron puhelimen, jonka avulla tililtäni kaapattiin 80 euroa.

Jossain elokuvassa kuvattiin anteeksiantoa kuolemanpelon voittamiseksi. Olemme kehomielen kokemuksissa kuin orjia, eikä tunne-elämässä ole tapahtunut tasapainottumista, vaan mieli pääsee hallitsemaan tunteiden johtaessa, eikä tunteet selkiydy. Mielen vapauduttua kärsimyksestä pääsemme leikkimieleen.

Raija