sunnuntai 31. elokuuta 2014

Sokea luottamus


Miksi me jatkuvasti luotamme hyvin liipattuihin liituraitapukumiehiin ja epäilemme resupekkoja, tai uskomme vakaita melkein puhumattomia ihmisiä mieluummin kuin luovia ja ajattelevia henkilöitä. Luottamuksessa tarvitaan vakautta, mutta sen sisältö voi olla järjetöntä. Hyvä valhe näyttääkin paremmalta kuin tieto, jossa on muuttujia, vaikutuksia ja erilaisia näkökulmia. Joku nostaisi pintaan älykkyyden, ymmärtääkseen monipuolisesti, täytyy siis oppia suhteellisuusteorioita. Ei ne matikan tehtävät ihan turhia ole.

Vähemmän puhutaan kasvatuksen vaikutuksesta arvovalintoina, osiltaan tämä kertoo siitä, että meillä on kiinnitetty huomiota ulkoisiin seikkoihin ihmisessä, pukeutumiseen, käytöstapoihin ja miellyttävyyteen. Nämä mielen aistimukset ohjaavat valintojamme, keholliset viestit. Nähdessämme hyvin liipatun, ulkoisesti jopa miellyttävän, mutta luonteeltaan psykopaattisen ihmisen, se miellyttää meitä. Eikö juuri tuota odotettukin käytännön arjessa, hyvää ulkoista käytöstä ja pidättyvyyttä, vanhemmat, opettajat, vertaiset. Syyllisyys pomppaa alta aikayksikön sisuksiin ja alamme tuntea heikkoutta heidään edessään. Tunteet kaappaavt järjen ja meitä on helppo huiputtaa. Ne ihanteet ja odotukset, jotka ovat syöpyneet mieliin, microtunteiden ja sanojen avulla, pudottavat meidät armottomasti hyväksymättömyyden kuiluun. Mehän emme koskaan pystyisi tuohon käytökseen.

Ammattikasvatuksessa ei pitäisi olla tuosta kysymys, mutta monet opettajat sortuvat tuohon. Kasvatuksessa arvojen tulisi ohjata henkistä kasvua, kohti hyveitä, hyvyyttä, kauneutta ja totuutta. Käyttäytyminen tuntuu kuitenkin olevan se virike, josta arvioita tehdään ihmisestä, ulkoisista merkeistä. Ei niitä täysin huomoimatta voi olla, ne tuovat levottomuutta. Toiminnan avulla levottomatkin saadaan keskittymään, kunnioituksen avulla lapset luottamaan kasvattajan ohjeistukseen.

Miten ihanteita voidaan saada niin pysyväksi ohjaajaksi minuuteen, etteivät tunteet pudota niitä alas? Itsetuntomme voi kasvaa vahvaksi. Mutta ei hyvä itsetuntokaan riitä, jos ihmistä ei arvosteta, kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen tekojaan, vaan yritetään manipuloida hänen elämäänsä, pyritään vallalla hallitsemaan häntä. Näitä on yllättävän paljon juuri arvostetussa asemassa, jotka voivat tuhota fiksunkin ihmisen elämän.

Sitä kysyy, ohjaako psykopaatit liikaa ihmissuhteissa?

Raija


lauantai 30. elokuuta 2014

Medicalisoituminen


Kun kuuntelee tämän päivän ratkaisuja ihmisen hyvinvointiin, se on useimmiten lääkäripalvelut, koulutus ja kulttuuri. Lisäisin siihen vielä sosiaaliset palvelut sisältöinä. Ei, en ole sosialisti, enkä halua sosialismia. Kulttuuri sinällään tarjoaa vuorovaikutteisiin aktivointia, mutta meillä Suomessa on erityinen piirre, me emme harrasta vuorovaikutusta small talkia pidemmälle, tai se on erittäin harvinaista, tai on jo vallassa olevien tapa, joka vääristää isoa kuvaa. Meillä on paljon masennusta ja se lisääntyy, koska emme panosta tähän ihmisen oleelliseen tarpeeseen, osallisuuteen. (Maslow, perustarve)

Meillä ei kiinnitetä huomiota kohteluun riittävästi, meidän täytyy vain totella auktoriteettejä, ja toimia käskystä, niin kaikki tuntuu menevän niin kuin on suunniteltu. Meillä on hierarkkiset valtarakennelmat. Meidän ei odoteta ajattelevan itsenäisesti. Kohtelun seurauksesta tulee paljon syrjäytymistä ja kärsimystä, mutta heidät lakaistaan maton alle, ja vallassaolijoiden hallittavaksi, toisen luokan kansalaisina.

Minulla on jonkin verran kosketusta vähäosaisiin, koska minua kiinnostaa heidän näkemykset, miksi he ajautuvat syrjäisille poluille. Eilen soitti eräs lapsuuden ystäväni, joka on kulkenut pitkän matkan kanssani. Hän on alkoholisoitunut, ei opiskellut, ja pohtii parhaillaan menetettyjä asioita elämässään, rakkautta ja kuolemaa. Hän pyysi lähettämään terveisiä vanhimmalle veljelleni, sillä hän oli ollut nuoruudessa rakastunut häneen.

Mutta minä muistan hänen lapsuuden kodistaan asioita, joista hän ei ole puhunut koskaan. Äiti, joka kävi syvän masennuksen läpi, ja oli koko kyläyhteisön pilkkaama. Isän, joka oli aurinkoinen maailmaan päin, mutta halveksi vaimoaan, sen näin lapsena usein.  Tämä ystäväni kulki masennuksen varjossa koko lapsuutensa. Hän muistaa minut onnellistuttajana, joka muutti kylään, ja tuli luokalle hänen avukseen, kun kaikki muut oli poikia. Hän tuli avukseni, kun lypsin lehmiä 12v. ja piti päästä illan rientoihin, keskustelemaan maitolaiturille poikein kanssa. Meidän aikana ei vielä suudeltu julkisesti, eikä vallankaan miten sattuu, vaan sitten kun oli lähestytty seurustelun merkeissä. Suuteleminen oli yksityisasia.

Kuinka paljon ystäväni kärsi perheen halveksunnasta, ja milloin alkoi hänen alamäkensä? Kohtelun vaikutuksia ei ole helppo arvioida. Meillä on kuitenkin vääristynyt kuva siitä, etteikö pahan tekijöitä tule tunnistaa, ettei heille tule turhaa syyllisyyttä. Uhreja on yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Miksi tilille ja syyniin joutuvat uhrit? He jäävät kärsimyksineen lääkärin jalkoihin, pillereitä kaaliin ja unohduksiin. Kohtelulla on suuri vaikutus masentumiseen, se ei ole aina yksilön persoonallisuuden tulos. Korkeasti koulutettu opettajani mielenterveyden alalta sanoi, että mielenterveys on ympäristön tuottamaa.

Autoritäärinen kulttuurimme ei opeta sosiaalisia taitoja. Siksi asiat jäävät käsittelemättä. Yhteisölliset rikokset siirtyvät yksilön harteille, koska syihin tarvitaan aina syyllinen, yksilöt leimataan. Yhteisöt eivät kanna syyllisyyttä. Suomalainen kulttuuri on saanut paljon vaikutteita katolisesta, luterilaisesta ja ortodoksisesta uskonnoista. Näiden ihmiskuva on uhraava, synnin etsimiseen paneutunut, ja ihmisyyttä aliarvioiva. Vuorovaikutuksesta on tullut julistusta, ei todellista vuorovaikutusta, jossa ihmisyyttä oikeasti puhuteltaisiin, ja vaikutuksia käsiteltäisiin kasvamisen merkeissä.

Lääketiede on paljolti kirkon polkuja seuraava ihmiskäsityksissään. Kasvatustiede seurasi kirkon oppeja lääketieteen vanavedessä, jotka kulkeutuvat koulutuksiin. Näistä näkemyksistä puuttuu vuorovaikutuksen oleelliset vaikuttajat, tunne-elämä, eli psykologia ja sosiaaliset taidot, sosiaalipsykologia ja sosiologia. Ei ihme, ettei meillä synny vuorovaikutusta, kun se puuttuu korkeamman tason tiedoista ja koulutuksesta, ja mitä on, se on liian vähäistä. Kulttuuri on elitistien, ei köyhällä ole varaa eikä kykyäkään mennä teattereihin, sille he eivät ole tottuneet osallistumaan, se on liian pelottavaa.

Pillerit ja kulttuuri eivät auta, meidän on opittava puhumaan. Meidän on kiinnitettävä huomiota valtaan, jota kohtelussa käytämme, ja siihen on perehtynyt vahvimmin sosiologia.

Raija



torstai 28. elokuuta 2014

Eriarvoistava kulttuuri


Opiskeluaikoina tutustuin sosiaalityöntekijän päivään. Hänen tehtävänään sattui olemaan toimeentulotarpeen arviointi. Mieleeni jäi kaksi peräkkäistä asiakasta. Ensin nuori  poika resuisissa vaatteissaan tuli pyytämään rahaa mopon korjaukseen. Työntekijä haukkui hänet pystyyn, ja käski hankkia töitä eikä tukea tullut. Mitään mahdollisuuksia ei ollut tuon ikäisellä kouluttamattomalla saada töitä. Siinä mahdollistui varastamisen aloittaminen, kun ei vanhempia ollut, tai he eivät kyenneet auttamaan.

Seuraavaksi saapui juuri eläkkeelle päässyt yli kuusikymppinen nainen upeassa minkkiturkissaan. Hänellä oli kovapalkkainen ura takana ja työuran aikana hyvät mahdollisuudet kasata pienoinen omaisuus. Eläke oli korkea, mutta laskut oli maksamatta. Hän toi 7000 mk laskut nähtäville, ja työntekijä lupasi hoitaa laskut. Asiakas liiteli työntekijän myönteiset hyvän päivän toivotukset mukanaan tiehensä.

Näiden tapausten johdosta, jotka eivät tietenkään ole yleistettävissä eikä tieteellisiä, päätin kuitenkin, että toimeentulotuen maksaminen on viisainta saada Kelan piiriin.

Intuitio, ensivaikutelma, ulkoisesta arviointi. Useimmiten nämä johtavat asenteisiin, joissa omat kokemukset heijastuvat toiseen ihmiseen, hyvä tai huono, saamaton tai laiska, oppimaton tai ahne jne. Ennakkoluulot, eriarvoistaminen, arvostuksen puute. Suurin syy lienee kuitenkin näiden ongelmien taustalla työntekijän koulutuksen heikko taso. Jo varhaisen oman lapsuuden ajan koulutuksesta muistan, kuinka valtaa pitäville valehdeltiin päin naamaa ja he uskoivat. Myös nykyisin olen ollut koulutuksissa, joissa valheen tekijät pärjäävät hyvin, he käyttävät valtaa toisten hallitsemiseen, ja se valta näyttää osaamiselta, ikään kuin asia olisi hanskassa.

Ammattitaitoinen osaaminen ei  pyri hallitsemaan aikuisia tai nuoria, vaan antaa tukea heidän itsenäistymiseen. Siksi olinkin kovin hämmästynyt eilisestä Atalk:sta, jossa kouluihin toivottiin muita ammatteja kuin opettajia. Jo päiväkotitasolla kaikkein suurimmaksi ongelmaksi näin/koin liian heikon koulutuksen hoitajilla, jossa lapsi oli vain fyysinen olento, eikä hänelle suotu mahdollisuutta tunteiden ja ajatusten kehittymiseen, vaan lapsen tuli toimia käskystä. Aikuisen kuuluu päättää aikuisille kuuluva, lapsen omantasoisena.

Yleisesti ottaenkin moni yksilön mielenterveysongelma syntyy juuri tästä hallitsemiseen pyrkivästä joukosta, joka ei suo yksilölle mahdollisutta ratkoa kehitystehtäviään, vaan päättää yksilön puolesta.

Aggressiot, käytös- ja mielenterveysongelmat ovat nykyään yleistyneet. Niiden taustalla on paljon päiväkotien kasvatusmenetelmiä, jotka synnyttävät näitä ongelmia. Katsokaapa yleistä roskaamisilmiötä, kaksi kertaa päivässä uhkailua lapsuuden ajan ja nöyryyttämistä lelujen keräämisessä riittää tämän ilmiön selittämiseksi. Toki myös minuuden nujertaminen on yksi syy töhrimiseen, psyyken reaktio.Yleisradiokin lähettää sujuvasti ohjelmia, jossa kuria pidetään kasvatuksena. Vanhempia on turha syyttää aina ongelmista. Kotona lapselle sentään annetaan joissakin tapauksissa leikin mahdollisuus, jossa ajattelua ja tunteita saa harjoitella.

Valitettavasti nämä kokemukset saavat minut ajattelemaan Suomea DDR: läisenä valtiona.


Raija

Elämäniloa etsimässä!


Voiko elämää hallita? Eikö siinä ole niin paljon muuttuvia tekijöitä ja vaikuttajia, ettei sitä voi täysin hallita? Ehkä olisi parempi sanoa, että hallitsee itseään. Siihenkin alkaisi tulla tietäjiä, jotka kertoisivat aivojen monimutkaisuudesta valintojen edessä. Jotkut pitävät jopa Jumalan pilkkana sitä, että pyrkii hallitsemaan elämää.

Elämässä pitää olla ilon hetkiä, ei nyt koko ajan, mutta kuitenkin niin, että elämänhalu säilyy. Minulla on ollut jo varhaisesta lapsuudesta oivalluksen ilo oppimisesta. Oppiminen ei kuitenkaan ole perusarvo, kuten hyvyys, kauneus ja totuus. Toki olen etsinyt oppimisen myötä totuutta, pyrkinyt hyvään, mutta kauneuden kanssa on ollut hieman vaikeuksia. En ole sietänyt kauneuden palvontaa, olen muuttanut sen mielekkyydeksi. Oppimisessa jouduin luopumaan joistakin osista, se ei tuntunut hyvältä. Jos menneisyyttäni katsoo, olen luopunut paljosta hyvin merkittävissä asioista. Ikävintä on se, että monesta asiasta olen luopunut toisten halveksunnan vuoksi, arvojani ei ole tunnustettu, vaan pilkattu. Näistä on seurannut se, että arvoni ovat nousseet vahvoiksi, sillä tiedän, että ne on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia.

Äkkiä voisi luulla, että olen jäänyt kiinni pahoihin väkivaltavirsiin, kun olen sen itse joutunut kokemaan. Mutta se ei määritä olemistani, Olemistani määrittää ilo, oivalluksina, tekemisinä ja olemisena. Mielekäs hyvä olo, mikä koostuu monesta tekijästä. Se on kehollista vapautta ja nautintoa liikunnasta, toimivaa elimistöä ilman kipua. Korkeimmalle arvostan vuorovaikutuksesta syntynyttä iloa, erilaisia näkemyksiä ja kokemuksen jakamista. Jotkut puhuvat rakkaudesta, minä harvemmin. Jos Jumala onkin kiusantekijä, koska kohtalokseni tuli luopua maallisesta rakkaudesta väkivallan vuoksi, vaikka se ei kohdistunut itseeni. En ole varma rakastanko nyt Jumalaa, sillä en saa häneen mitään yhteyttä. Sitten se varmaan on yksipuolista rakkautta, jos on. Rakasta Jumalaa yli kaiken. HM

Ystävättäreni nauttii suunnattomasti tanssimisesta. Hän kokee voimakasta tunnetta liikkeistä ja hurmaantuu rakkauden voimaan ja toisen ihmisen yhteyteen, "kuin liitelisin taivaassa", hän ilmaisee.

Elämänilon löytämisessä on laaja skaala. Sen voi löytää puutarhasta, kävelylenkiltä kuutamolla, kalastamisesta, metsästämisestä, urheilusta, ruuanlaitosta. Iloa se on niin kauan kun nauttii siitä, toinen ääripää on kärsimys ja itsensä/toisen kidutus.

Raija

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Vaiettu väkivalta


Väkivaltaa on nykyisin salatusti monessa paikassa. Siitä puhuvia rangaistaan, ja minä satun olemaan sellainen. Olen lukenut Alice Millerit läpi. Tuo ansiokas sosiologian ja psykologian tohtori on selvitellyt vallan vaikutuksia ja väkivallan historiaa lasten elämässä, alkaen virtsarakon täyttämisestä oppimistilanteessa äärimmilleen, opin saamiseksi perille. Elokuvassaan "Uusi lapsi" Klaus Härö kuvaa tyttöihin suhtautumista lastenkodissa Ruotsissa. Suutelemisesta joutui sterilisoitavaksi, ettei tuo leväperäisyys vain johtaisi raskauteen. Yhäkin näitä köyhiä nuoria tyttöjä on mielisairaalassa Ruotsissa, joita valistunut lääkäri toimitti hoitoon. 1969 nuori poika taisteli äitinsä pois sairaalasta näiden tekojen seuraamuksena.

Onko väkivalta hävinnyt? Ei ole, sitä peitellään sujuvasti. Naiset ovat siinä yhtä ovelia kuin miehetkin. Muistan päiväkodista tapauksen, jossa hoitaja potki lasta. Hän oli loppuunpalamassa, mutta se ei tee oikeutta potkia lasta, hän tarvitsi lomaa uupumukseen. Tein ilmoituksen johtajalle, hän tokaisi, " etkö osaa kunnioittaa työkaveriasi" Potkiminen jatkui. Myös muita tapauksia olen ilmoittanut, ne ovat menneet kuuroille korville, asiaa ei noteerata. En minä syyttää halua satunnaisista repsahduksista ihmisiä, haluan heille tukea ja toipumista liian rankoista tilanteista.

Näyttää siltä, että väkivalta on palaamassa, ja sitä suojellaan uskontojen varjolla. Me emme halua nähdä pahaa, me haluamme nähdä vain kaunista, on vakava häiriö mielessääme. Ei pahalla tule mässäillä, mutta ei siltä tarvitse sulkea silmiä.

Herran pelko on viisauden alku, se on suomalaista perimää kasvatuksessa. Kasvatuksessa vaikuttaa paljon tapojen siirtymät sukupolvilta toisille, mutta harvemmin tapahtuneet jäävät muistiin vahvimmin. Eräs mummu, jo nyt edesmennyt oli syntynyt 1900 luvun alussa. Hänen miehensä opetti Raamattua lapsilleen jo vauvaiässä. Istui keinussa yöllä ja luki ääneen. 30-50 v. iässä nämä lapset olivat unihäiriöisiä, loppuunpalaneita ja alkoivat lukea Raamattua seuroissa. Unesta herätetyt ja häirityt lapset oppivat kakkaamaan kello kahdeksan aamulla, ja elivät kiltin ja oppivaisen lapsuus/nuoruus iän.

Pelolla ja väkivallalla kasvatetut saavat painolastikseen jakautuneen mielen. He eivät halua nähdä todellisuutta, vain ihania tarinoita. Mieli torjuu epämiellyttävän. Elämänkoulussa oppineena olen havainnut, että nämä kiltit lapset ovat julmia tuomareita kanssaihmisille. Työpaikoilla oli valitettavaa, että näitä kilttejä tyttöjä kuunneltiin harvinaisen tarkasti, salatusti. He saivat ulos avoimia ja puhuvia työkavereitaan. He olivat niitä, jotka johtivat taloa ohi virallisen johdon mielipiteillään, syyllistäen ja vedoten vaitioloon. He tukivat konservatiivisia arvoja, lasten nöyryyttämistä pelotteilla. He jäsensivät moraalia pahuuden estämisessä julistamalla, mutta sulkivat silmänsä väkivallalta.

Elämää ei voi elää tarinoina, vaikka se oppimisen kannalta onkin tärkeää. Parempi on tehdä oleminen ja tekeminen mielekkääksi arjessa, rehelliseksi ja todelliseksi, se jättää pysyvämmin hyvyyttä maailmaan.

Raija





maanantai 25. elokuuta 2014

Sisäinen lapsi


Jokaisella meistä on sisällämme se pieni lapsi, jota jokainen on joskus ollut. Yksi ihanteistamme on, että löytäisimme tuon sisäisen lapsen, jota viattomuudeksi myös kutsutaan. Sen uskotaan tuovan aitouden, tunteet takaisin, rehellisyyden ja luovuuden. Ei ihme, että sitä ihaillaan, tuohan se arvopohjaamme sellaisen määrän hyveitä, että sitä kannattaa pitää yllä. Usein menemme kuitenkin hurraten eteenpäin kehollisten aistiemme, vaistojen ja viettien ohjaamina, että unohdamme sisäisen lapsemme viestit. Tuo sisäinen viesti on tunne, joka syntyy vuorovaikutuksessa, jos se on saanut olla olemassa. Se on osallisuuden ja jakamisen  tarve, Maslowin mukaan perustarve.

E. Erikson on luonut teorian ilmisen elämänkaaresta, jossa kullakin ikäkaudella on omat kehitystehtävät luontaisesti. Lapsuuden löytäminen kuuluu vasta vanhuuteen, muistot palaavat silloin takaisin ehkä eheämpinä, kuin on silloin kokiessaan ne nähnyt.

Voiko noita kehitystehtäviä sitten aikaistaa tai elvyttää itselle näkyväksi? Rakastuminen on tila, jossa tämä sisäinen lapsi herää, ja ihminen on onnensa kukkuloilla. Sisäinen lapsi tuo mukanaan niitä aistimuksia, jotka synnyttävät tunteita ja myös hyvää oloa, intoa ja kauneutta, puhkeamme niin sanotusti kukkaan.

Kaikille ei ole mahdollista löytää tuota sisäistä lasta, vaan löytääkin ulkoisen lapsen. Nämä ulkoisen lapsen löytäjät ovat joutuneet pahan ruumiillisen ja henkisen väkivallan uhriksi, heille syntyy aistimaton keho, mikä on liikaa jännittyneenä, malli olla ihmisen näkoinen. Tästä en ole lukenut mistään teoriasta, mutta olen sen itse kokenut nuoruudessa, kun väkivaltaa on ollut kehooni koskien ja henkistä väkivaltaa julmasti. Tällöin sisäinen lapsi kuolee ja tilalle syntyy "ruumisolento", mitä kuvaan ensimmäisessä kirjassani. Ihminen ei ole yhteydessä enää sisimpäänsä. Tahdosta ja halusta syntyy pakkotoimintaa, ympäristön pakottamaa toistoa, jolloin myös oppiminen on nollaluokaa. Minulla onkin lapsuuden ajan loistavaa oppimista, nuoruuden toistoa, ja keski-iässä olen saanut takaisin normaalia oppimista.

Minusta on erittäin huolestuttavaa, ettei tiede huomioi tällaista kehitystä. Olen kuvannut sen kehityksen kirjassani "Kuoleman kädet". On suorastaan häpeällistä, että tällainen jätetään huomioimatta, ja yksilöä syynätään valintoja tekevänä, halun ja tahdon omaavana ihmisenä. Ihmiskuva on niin  hyväosaisen luoma, ettei tätä osata ajatella. Se on mieskulttuurin sanelemaa, koska heillä on ollut valtaa. Väkivallan alle joutunut saa niin julmat rankaisut, ettei hän ole kokonaisena ihmisenä läsnä, sisäistä ei ole, ei synny tunteita, on vain häpeää ja tuskaa, joka on muistissa ja mielessä poukkoileva sattuman saatellessa tekoja. Tässä kohtaa olen uskovainen. Uskon, että Jeesukseen sanoma väkivallattomuuden puolesta on tärkeä huomioida.

Tarkkaavaiset ihmiset huomaavat tämän pelon, kauhun ja levottomuuden tilan, ja osaavat suhtautua huomaavaisesti sekä kuunnellen kaltoin kohdellun kohdalla. Ylimieliset pitävät vain tyhmänä ja pilkkaavat enemmän. Amen.

Raija

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Roolien ihanuus


Rooli voi olla sekä suojaava että vahingoittava, sekä itselle, että yhteisölle. Rooleja annetaan ja otetaan. Niitä on virallisia ja epävirallisia. Itse en millään ottaisi hauskuuttajan roolia, vaikka joskus harrastankin vakavuuden ja ahdistuksen keskellä huumoria ja kevennystä. Mediassa näkyy selkeimmin tällä hetkellä valittajan ja ylistäjän roolit. Muutama vuosikymmen sitten oli vahvoilla syntipukin roolit.

Ilman roolia viattomasti ja omana itsenään elävä voi joutua kovan pilkan kohteeksi, sillä hän paljastaa peilinä omat valheet ja roolit, joissa ei aina ole puhtaat jauhot pussissa.

Pakkorooli voi olla niin ahdistava, että sen alle murskautuu. Nuorena menin erään näyttelijän oppiin päästäkseni eroon esiintymispelosta. Tarkoitus oli harjaannuttaa esiintymistä erilaisten roolien avulla. Mutta se ei onnistunut lainkaan, ahdistuin valtavasti, muistini ei toiminut ja esiintymiseni muuttui levottomaksi, suorastaan hätääntyneeksi, kuin olisi uhattu aseella. Annoin myöhemmin palautetta ohjaajalle, kuinka pakkorooli oli päällä, ja minun oli mahdoton mennä rooliin, näin hänen kokevan epäonnistumista ohjauksessa. Myöhemmin menin esiintymään kesäteatteriin ja se onnistui, olin päässyt eroon pakkoroolista.

Pakkoroolini oli töissä. Olin valmistunut ammattiin, jonka kelpoisuutta ei hyväksytty juuri missään virallisissa elimissä, ja olin kunnalla töissä. Sosiaaliohjaajan nimike muutettiinkin sitten takaisin sosionomiksi. Päiväkodeissa ei ollut pätetvyyttä, jonka kuitenkin koin omaksi alakseni. Ammattiamme vastaan taisteltiin opetushallituksessa 20v. Niinpä työkavereiden ei tarvinnut pitää minua minään, en ollut pätevä.

Yhteisön tarjoamat ja  murjomat mielen kautta syntyneet roolit voivat olla raskaita. Eräs johtaja harrasti neulomista/kutomista ja hänellä oli mitä ihanampia asuja päällään. Hän tuli niin niistä ylistetyksi, että se näkyi jo hänen käytöksessään. Varsinaista johtamista ei sitten päässyt syntymään, hän oli vain niin ihana ihminen, että se alkoi olla hänelle sietämätöntä. Hän ei päässyt johtajan rooliin. Antaako yhteisö oikean roolin vai pakkoroolin? Se voi tuhota koko ihmisen kehityksen, kaventaa mahdollisuudet minimiin.

Kevyen katsastajan rooli on työpaikoilla useimmilla julkisesti, salatusti tarkkailijan roolit. Katsastajat ovat hyvin menestyneitä, sillä he esittävät, että asioita osataan käsitellä kevyesti ja se on mukavaa. Tarkkailijat heijastavat mielen tuskat ja inhon työkavereihin salaa selän takana, eikä se onnistuisikaan julkisesti, sillä sitä ei yleensä voi todistaa, se on luuloa.

Asiarooleissa on sellaiset henkilöt, jotka havaitsevat hyvin, heistä voi tulla myös yhteisön pelokkeja, sillä he voivat kertoa totuuden ja siinä voi paljastua oma osuus. Asiaroolin kantajaan suhtaudutaan varauksellisesti, ja vakavasti, mutta hän joutuu usein näyttämöltä pois, mapittamaan. Pellen rooli on ehkä  raskain, sillä hänen osansa on dramatisoida valheet vitseiksi, ettei omatunto ahdsistaisi ketään liikaa.

Raija

perjantai 22. elokuuta 2014

Mielen vankilassa


Vapaudesta on turha puhua, jos seilailee mielensä vankilassa aukoen mielensä mieltymyksiä muihin ihmisiin tai itseen, en tykkää, tykkään tyylillä. Tuo niin kutsuttu mielipidevapaus on vain vallan väärinkäyttöä mielen avulla. Todellinen vapaus ei riistä toisen vapautta kokemuksiin, vaan etsii asioiden perustaa, periaatteen ja oikeutuksen olemassaololle kunnioituksen avulla. KUTEN TUNNEOIKEUS. No niin jäinpäs kiinni. Enkö juuri haukkunut mielen terrorismista ihmisiä.

Tottakai tunteisiin tulee olla oikeutta. Tunteiden lähtökohdat voivat vain olla erilaisia, biologispohjaiset syntyvät kehokokemuksesta. Biologispohjaiset vievät tiukkaan asenteiden ja mielen suohon, niin etteivät ihmiset enää tunnista vuorovaikutuksesta syntyviä syviä tunteitaan.

Jos joku tulee iholle kaivelemaan tai suorastaan työntyy ihon alle sinun kokemuksia penkomaan, on lupa suuttua ja närkästyä, Tunteet on juuri sitä yksityisyyden oikeutta, jota on kunnioitettava, että ne säilyisivät aitoina, niin herkkinä kuin lapsi vain voi ne kokea, ja tuntea aidon hyväksynnän, rehellisyyden ja aitouden.

Kollektiiviset tunteet, nuo kansan yhteiset, ovat kietoutuneet asenteiden ja mielen maailmaan, jossa huudetaan himoiten yhdessä voittoa ja tappiota. Mieli on vaarallinen valtias. Sen ydinkokemusta on inho ja ihastus,ja sille ei voi antaa valtaa, se jakaa armotta ihmisiä helvettiin ja taivaaseen. Mielivalta siirtää oman mielen ihastukset ja vihastukset toisiin.

Yksilöllinen tunne, yksilöitymisen myötä sisäisen kokemuksen saavuttanut herkkyyden, aitouden ja merkityksellisyyden kyky hyväksynnän ja rakkauden maailmaan on portti avoimuuteen ja kokemuksen jakamiseen. Vain riittävä turvallisuus ja luottamus saa todellisen aitouden esiin. Se että uskaltaa paljastaa omat toiveensa, aikomuksensa ja tavoitteensa. Halu ja tahto on enemmän mielen kokemusta. Nämä vuorovaikutuksen kautta syntyneet yksilölliset kokemukset vapautuvat mielen vankilasta, kun yksilölle jää riittävästi voimaa tunnistaa ne. Ja siihen tarvitaan vähintään kaksi ihmistä.

Valtavat kansan kiihottamiseen tarkoitetut yhteissävelet jakavat ihmisiä hyviksi ja pahoiksi. Massatapahtumat pitävät yllä näitä hurmoksellisia kokemuksia, jossa kehoaistimukset yhdistyvät voimaksi ja joukkovallaksi. Näitäkin tarvitaan, mutta niiden rajat on nähtävä selvästi, mitä voidaan yhdessä päättää. Joukossa yksilöt menettävät merkityksen ja ihmisyys kasvavana olentona katoaa. Ihmiset eivät kohtaa enää ihmisiä, vaan asenteita ja valtaa, jolla säädellään elämä kehopuoliseksi.

Raija

Voittajan mieli


Luin jostain lehdestä artikkelin kilpaurheilijasta, joka ilmaisi voitonhetkeään jotenkin näin "Ei ole mitään hienompaa ja tunnu makeammalta kuin ohittaa kilpakumppaninsa maalissa". Siinäkö se, kilpailun kliimas. Onko takana aina toisen voittaminen, vai eikö me kilpaillakaan itsemme kanssa tuloksesta, jonka saavutamme. Molempia varmaan on, saavuttaa parempi tulos kuin olemassaoleva, mutta sekin perustuu toisen tuloksen kaatamiseen.

Yritän tässä vain etsiä voittajanmieltä, kilpailuviettiä, mistä se saa alkunsa. Edm. kilpailija kertoo äidistään samaisessa artikkelissa, kuinka äiti yrittti hallita häntä aikuisiälläkin. Oliko voitonmielen takana syvät ja koskettavat kokemukset läheisissä suhteissa?

Parhaiten saan tuntumaa tietenkin tutkimalla itseäni. Tietäminen ja oppiminen ovat olleet minulle jotenkin voiton tavoittelemisen aluetta. Haluan tiedon loogisuutta ja sitä kautta asioiden hallitsemista. Äitini odotti minusta tohtoria, taustalla siis voisi olla myös riittämättömyys. Mutta nautin suunnattomasti oppimisesta, oma himoni voi olla myös takana. Toisaalta oppimiseni oli jossain vaiheessa hyvin vaikeaa, muisti ei toiminut. Mielikuvaoppiminen on ollut minun vahvuuttani. Mieleni on myös estänyt oppimista. Kun se on ollut trauman alla, aistimukset eivät ole toimineet niin, että kuulemani ja näkemäni olisivat tallentuneet hyvin muistiin. Ehkä ne on osittain tallentuneekin, mutta tahtotilani on ollut niin vajaa, etten ole pystynyt siirtämään kokemusta pitkäaiakaiseen muistiin.

Milloin nuo mielen vaikutukset oikein saartavat aidon kokemuksen, emmekö nauti viattomasti siitä mikä on alkuperäistä. Ruoka on hyvää ja aistimme sen kielinystyröissämme, vai lisääntyykö nautinto seuran vuoksi. Mieltäkään ei voi ottaa huomioimatta.

Onko kilpailuvietin takana ainakin joissakin tapauksissa heikko itsetunto, riittämättömyys? On suoritettava jotakin todistaakseen olevansa jotakin. Usein kasvattajille, koska heidän kauttaan odotukset ovat asiaan kuuluvia, se on kasvatusta. Entä kun haluan ottaa mittaa itsestäni, mihin pystyn, mihin asetan rajat. Saanko tyytyväisyyttä vasta silloin kun saavutan maailmamestaruuden? Missä asiassa kilpailu on suotavaa, missä tarvitaan jaloa taitoa hyvän toivomiseen toiselle.

Jostain syystä ajattelen niin naivisti, että silloin kun kilpailu on aidosti tasavertainen ja toivoo myös kumppanilleen voittoa, on saavutettu reilun pelin meininki. Tämän uskon olevan lapsessa viela aidosti, ja sitten mieli kokemuksien kautta on rakentanut riippuvuutta ja asioita suoritetaan. Kaikesta ei voi kilpailla. esim. ihmisarvo.

Raija

torstai 21. elokuuta 2014

Kertoisinko totuuden...


Terapiassa ihminen tuo itselleen tärkeät asiat esiin. Terapeutti ei voi avata sieluntilaa, jos niin voi sanoa. Kysymyksiä voi esittää, jos asia sivuaa mahdollista kokemaa, ja autettava harkitsee, uskaltaako hän ryhtyä tutkimaan kokemaansa. Viestinä kokemastaan asianomainen voi kokea liiallista jännitettä mielessään, eikä asia tule hänen käsittelykykynsä piiriin, hän ei kykene käsittelemään. Takana voi olla häpeää, valheita, syyllisyyttä ja/tai muita riivaajia ja kiristäjiä. Hän voi joutua pahempaan asemaan yhteisössään. Itseäni rankaistiin yhteisön taholta, koska toin esiin sellaista, missä heidän rikoksensa tuli esiin.

Tarkkasilmäinen terapeutti havaitsee usein asiakkaan kehonkielestä, microtunteita havannoiden ja nähden käyttäytymisestä ristiriitoja puheen ja kehon välillä, sekä puhutussa asiassa.Hän näkee, ettei yksilö ole valmis kohtaamaan asiaa.

Eräs mieshenkilö oli kokenut julman kohtalon nuoruudessaan, vasta viisitoistavuotiaana. Isä oli juottanut hänet humalaan, ja pyytänyt poikaa ampumaan äidin. Onneksi ampuminen ei ollut onnistunut. Isä oli niin mustasukkainen, että epäili äidin uskollisuutta. Selvittyään humalasta poika pakeni korpimetsiin pitkiksi ajoiksi ja kävi vasta vuosien kuluttua kotona. Asiaa ei käsitelty. Harvoin tämänlaiset teot käsitellään, niitä suorastaan salataan, sillä joutuminen häpeään ja syyllisyyteen vie kasvot, maine menee. Asianomaisen pojan kannalta asia on julma, hän jäi kantamaan isän rikoksesta syyllisyyttä ja häpeää.

Nyt melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin näen tämän pojan dementoituvan. Häpeä painaa yhä päälle, ja hän kertoo tarinoita elämästä hyvin kauniisti ja epätodellisesti.

Olisinko ystävänä velvollinen auttamaan häntä muistissaan, vai antaako asian olla ja hänen elää kauniiden kokemusten myötä? Yhteiskunnalle tämä tulee kalliiksi hoitopaikan myötä. Asian aukaiseminen saattaisi tuoda rankan psyykkisen reaktion, mielen järkkymisen. Ehkä hän on sisäisesti tehnyt tilit jo selväksi isänsä kanssa ja tapahtuma ei paina mielessä. Mutta hän kertoo toista totuutta, vihaa silmittömästi äitiä, jonka teoista hän etsii syytä omaan kurjaan lapsuuteensa, hirveä äiti ja isän hän on muotoillut ihanteelliseksi olennoksi. Äiti ei ole ollut hirveä, isän mustasukkaisuus on tehnyt mielikuvitustempun. Kyllä näissä kohtaa joutuu usein kysymään, mikä on ystävän velvollisuus.

Raija

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pahuuden oikutuksia


Martti Paloheimo sanoo kirjassaan Kotivammaiset s. 100, "hyvä nostaa pintaan pahan". Martti Palohemo on psykiatri, joka edustaa kristillistä aatemaailmaa. Vaikka en itse ole uskovainen, otan vakavasti heidän mielipiteitään ja pohdiskelen niitä.Tuo lause on jäänyt erityisesti mieleeni.

Mitä sitten pahalle tulisi tehdä, tai hyvälle? Jos hyvä tuo pintaan pahan, eihän sitä voi harrastaa, tämä maailma hukkuu silloin pahuuteen!

Ehkä Paloheimo menee pidemmälle. Kun löydämme hyvän kautta pahan, emme enää heijastele omia ajatuksia toisten ajatuksiksi, opimme kuulemaan mitä toinen puhuu, näemme paremmin mitä toinen on. Tavoitteena olisi itsekasvatuksen tuoma oppiminen, jossa me todella ottaisimme vastuun ajatuksistamme. Toisen kuulemattomuus on todella vakava ongelma ihmisten välisissä suhteissa. Emme osaa kuulla, ja ottaa selvää siitä, mitä kuulemme.

Uskon, että osittain heikon itsetunnon ongelma syntyy kasvatuksesta. Meidät on murjottu maanrakoon, epäilty ajattelua ja tunteitamme, osaamistamme tarkkaillaan työpaikoillakin pitkään, ennen kuin hyväksytään. Meillä on siis itsetuntoa murjova kulttuuri.

Kun ihmistä lyödään ja potkitaan henkisesti maan rakoon, hän voi siirtää tämän kokemuksen heijasteena toiseen henkilöön ja ilkeys alkaa kukoistaa. Itsekkyydestä syytteleminen on ollut kristinopin pääsanomaa iät ja ajat ja tuonut vuorovaikutukseen epäilyn vahvan ongelman aina luuloihin saakka, ja uskomukset johtaa näkemyksiä. Luulen, että Paloheimo on pyrkinyt tähän, löytäisimme pahan itsestämme, emmekä heijastelisi sitä toisiin. Piilotajuntamme ja tiedostamattomat tunneviestit tulevat meille näkyväksi. Ne microtunteet, jotka olemme säilöneet tunnemuistiin, kun meitä ei ole arvostettu, puhe ja kehonkieli ovat olleet erimielisiä kanssakulkijoilla. Nämä tiedostamattomat tunteet vaikuttavat meissä ja kehonkieli vie viestiä eteenpäin.

Itsetutkiskelu ei ole aikamme arvostetuimpia asioita. Toisaalta yksilöt ovat koko ajan tapetilla ja osaamista vaaditaan, mutta ehkä juuri siitä liiallisesta vastuunkantamisesta syntyy vieroksuntaa itseä kohtaan. Yhteisöstä pitäisi saada voimaa ja tukea, mutta jos kunnioittamisen tilalle on tullut tunkeutuminen toiseen, mielivaltakunta kukoistaa.

Raija

tiistai 19. elokuuta 2014

Kauhun käytös


En ole lukenut yhtäkään psykologian oppikirjaa, jossa kerrottaisiin kauhun jälkeisestä käytöksestä. Oppikirjat ovat ikään kuin kirjoitettu ihanteellisissa olosuhteissa elävistä ihmisistä. Tällä tarkoitan tunne-elämää käsittelevää osaa.

Nyt luen parhaillaan uusia lukion kirjoja, "Mielen maailma" että saisin tietoa,  onko edistystä tapahtunut. Ei ole. Menossa on temperamentti persoonan kehityksessä. Sielläkin väitetään, että ihminen voi hallita sitä käytöstä, mikä syntyy kokemuksen jälkeen, eli miten suhtautua tunteeseen ja valita käytöksensä. Tämän on perusongelma, mikä johtaa rakenteelliseen syrjintään kaltoin kohdellun ihmisen kohdalla. Kun tutkijat ovat pääsääntöisesti hyvistä olosuhteista, he eivät kohtaa itsessään näitä kaltoin kohtelun seurauksista syntyneitä ongelmia, he voivat tavoitella ja valita. Joillakin psykiatreilla on kyky hahmottaa tätä ongelmaa.

On tietenkin hankalaa saada kaltoin kohdeltuja yliopistokoulutukseen, koska väkivallan teot estävät heidän muistiaan ja he eivät voi oppia hyvin.

Nyt tarkoitan äärimmäistä väkivaltaa ja sen seurauksia. Tällöin ihminen menettää mielensä kokonaan, mieli hajoaa, eikä valintaan ja tavoitteisiin johtavaa eheää ajatusta synny, ajatus hajoaa. Olen kokenut tällaisen väkivallan nuoruudessa ja tavallaan tunnen omat taskuni. Olen kirjoittanut näistä kirjoissani, että kaltoin kohdellut tulisivat kuulluksi. Olen pohtinut paljon tätä tahto ongelmaa. Olenko tahtonut ja mitä? En ole tahtonut valita alista(u)mista enkä väkivaltaa toisten taholta, olen ryhtynyt hankalaksi, aina en ole jaksanut. On eri asia valita ja päättää käyttäymisensä kuin joutua psyykkisesti rajuun puolustustilaan. Onneksi pääsääntöisesti toiset on olleet asiallisia ja vain harvoin olen joutunut tähän. Pahat kolhut ovat kasvattaneet pelkoa.

Kauhun kokemuksessa jännite nousee aivoissa liian korkelle, ja sehän on sähköä, joka sitten purkautuu miten sattuu.Tällaisessa pelon tilassa ihminen ei hallitse ajatuksiaan, ei tunteitaan ja valinnat ovat satunnaisia, epäloogisia ja järjettömiä. Joillakin miehillä on tapana lähestyä brutaalisti minua, melko nopeasti olen shokissa ja suorastaan haluaisin tappaa heidät.

Kohdatessaan ympäristössä uudelleen väkivaltaa, kaltoin kohdeltu joutuu posttraumaattiseen tilaan, jossa hallinta menetetään. Jos väkivaltaa ei ole, ihminen on normaali. Juuri tässä kohtaa näen ympäristön vaikutuksen tärkeänä. Itselläni elämään mahtuu muutamia henkisiä väkivaltatilanteita, jossa ympäristön toimet ovat olleet uhkaavia ja saaneet aikaan trauman aktivoitumisen.Tämä on hämmästyttänyt suuresti kanssakulkijoita, he eivät voi ymmärtää, miten yhtäkkiä rauhallinen Raija on muuttunut levottomaksi ja pelokkaaksi.

Tämä lienee asia, joka nostaa pintaan kiusaajien joukon, hallitsematon pelkotilanne, epätietoisuus toisessa ihmisessä tapahtuvasta ilmiöstä. Kun elämme aikaa, jolloin kaikkea voi arvostella, tunkeutua toisen reviirille, eikä kunnioitusta ole, tämä tapahtuu kenelle tahansa. Se on myös inhimillistä, ja kertoo siitä, että ihminen pyrkii hallitsemaan asioita, ja ymmärtämään. Se on vaan liian vaikeaa peruskoululaiselle. On hyvä, että kuitenkin selkeästi tuodaan esiin kiusaajille, ettei toiseen saa tunkeutua, ja rangaistukset on selviä.

Eräs viisas opettajani sanoi, että ihmisessä oleva vallanhimo saa aikaan heikomman tuhoamisen, niin kuin eläinkin raatelee ja jättää heikkoutta omaavan kuolemaan.

Raija

maanantai 18. elokuuta 2014

Syökö lapsesi!


Pääsääntöisesti meillä vanhemmilla on odotuksena, että lapsi onnistuu, itsenäistyy ja oppii elämään mahdollisimman hyvin, pärjää maailmalla. Siihen liittyy vääjäämättä odotuksia, joita viestimme sanoina ja sanattomina viesteinä. Sanattomat viestit vaikuttavat tietoisuuteemme 80 - 90 %.Yritämme kasvattaa heistä kunnon kansalaisia.

Liialliset odotukset voivat olla surma lapsen oppimiselle ja kasvamiselle. Ne voivat askarruttaa lasta liikaa, itseluottamus murenee ja tilalle tulee pelko hyväksymättömyydestä. Silloin ei voikaan kasvaa omaksi itseksi. Hyvin pitkälle suomalaisessa kasvatuskulttuurissa näkemykset nojaa behavioristiseen ajattelumalliin, jossa annetaan ärsyke ja reaktiosta saa sittten palkinnon. Konstruktiivinen ajattelumalli ei ole saanut sijaa Suomessa, jossa lapsi oppisi itse ratkomaan ongelmia, asettamaan tavoitteet ja toimimaan niiden mukaan.

Uskon, että nykyaikana odotuksia on enemmän kuin esim. minun lapsuudessa -50 luvulla, ainakin posittivisten palautteiden anto on liian vähäistä. Liian suuret lapsiryhmät eivät mahdollista yksilöllistä kohtaamista. Ikäpolvellani oli aikaa kartuttaa itseluottamusta, itsearvostusta ja itsekunnioitusta. Oli aikaa leikkiä ja harjoitella itseään, tutkia tunteitaan ja ajatuksiaan. Vanhemmat luottivat itseensä kasvattajina ja luottamus auktoriteettiin säilyi hyvässä kontekstissa. Kaikilla ei tietenkään ollut samanlaista lapsuutta. Äitini olikin edellä kasvatusnäkemyksissään. Hän toteutti samoja ohjeita kuin tämän päivän tiedemiehet lausuvat viisauksina.

Lapsen itsetuntemuksen hyvä tasapainoisuus synnytetään vuorovaikutuksessa, mielekkyydessä ja sopivassa määrässä, laadullisesti oikeassa suhteessa ikään. Se rakentaa luottamuksen ja turvallisuuden, joka taas takaa sisäisen rauhan ja tasapainon eri kehitysalueiden/vaiheiden vaikutuspiirissä. Kun lapsi kokee hyväksyntää riittävästi, hän uskaltaa lähteä kasvun teille. Kasvatustieteiden guru Hollo onkin sanonut, että kasvattaminen on kasvuun saattamista.

Nykyään kauhistellaan lasten huonoa käytöstä. Ja sehän on totta. Lapsi on menettänyt itsensä liian suurten odotusten vuoksi. Hän suorittaa kasvattajien odotuksia hyväksynnän saavuttamiseksi. Parhaimpia mittareita lapsen turvallisuuden, luottamuksen ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksesta on ruokailu. Jos ruoka ei maita syynä voi olla ahdistus, turvattomuus ja pelot. Tarpeeksi turvallisessa sosiaalisessa ympäristössä lapsi uskaltaa nauttia ja ruoka maistuu. Toki muitakin syitä voi olla.

Kasvattajalta vaaditaan paljon, mutta oikein priorisoituna kasvattamisessa on viisaampaa olla liikaa ohjaamatta ja antaa lapsen kasvaa rauhassa.Täysi ohjaamattomuus taas vie hunningolle. Olen sitä mieltä, että kasvatukseen tuli hirmuvaatimukset mieskulttuurista, jossa suuri Jumalia alettiin viljellä, syntiä ja pahuutta. Luonnollinen hoivakulttuuri on rakkautta ja hoivaa lempeästi.

Raija




sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kauneuden palvonta


Ystävättäreni soitti ja kertoi siinä puhelun edetessä, että oli lukenut/kuullut jostain, että pappia pyydetään nykyään meikkaamaan häihin. Mikään ei saa olla virheellistä tässä täydellisyyttä tavoittelevassa maailmassa. Eräs erittäin fiksu ja asiansa osaava nuori nainen kouluttautui lähihoitajaksi. Hän ei ole saanut työtä. Hän on hyvin pienikokoinen ja vähän pullea. Töitä kyllä on tarjolla, mutta hän ei kelpaa. Työpaikoista on tullut valtataistelun avaintekijöitä. Se, kenellä on työtä, saa armotta arvostella ihmisen sopivuutta joukkoon.

Erilaisuus on usein syynä syrjintään, toisenlainen oma ajattelu, innostuneisuus, ulkonäkö, poikkeaminen massasta. Kaikenlaiset testit luokittelevat meitä. Elin aikaa, jolloin työnottaja tarkisti koulupaprerit, ja hyväksyntä tuli työhön sillä perusteella. Nyt etsitään poikkeavuutta ryhmästä, joukkovoima kukoistaa ja kukistaa. Ihmisistä on tullut raadollisia toistensa kyttääjiä. Työn avulla haalitaan yhdennäköisyyden valtaa, mikä ei edesauta työn kehittämistä.

Kauneuden ja täydellisyyden palvonta johtaa julmuuteen. Elämme missien ja mallien aikaa, mikään ei saa rikkoa kuvaamme täydellisyydestä. Maailma pursuaa kauniiden tyttöjen kuvia, pojatkin on joutuneet kilpa-areenalle ulkomuotonsa kanssa. Pinnallisuus rynnii ovista ja ikkunoista, seksuaalisuus ottaa vallan, kehopalvonta. Se on tie, jossa ihminen ei saa tyydytystä kuin hetken, ja taas on riennettävä kulutusmarkkinoille.

Liiallinen joukkovoima ajaa ihmisiä etsimään samanlaisuutta. Sitä tarjotaan joka puolella maailmaa Mc Donalssien symbolisilla merkeillä, ylikansallisillä brändeillä. Ihmisestä on tullut tuote, joka käyttäytyy kehoaistillisuuden orjuuttamana. Yksilöt on väistyneet, erilaisuus, mikä meitä aidosti kasvattaisi henkisesti.

Raija

lauantai 16. elokuuta 2014

Mielen murtajat


Kirjassaan Tunteiden anatomia, tutkija Coleman nimeää kolmen vahvaa mielen murtajaa, pettäminen, menettäminen ja hylkääminen. Ei sillä ole väliä tekeekö sen itse vai toiset. Jos se on vankka elämänrakentaja, siitä luopuminen saa aikaan tyhjiön.

Masennus on aikamme sairaus. Monia ohjeita sain minäkin sairastettuani syvän masennuksen. Lue, kävele, ole rohkea yritä. Ja tottakai minä myös uskoin. Opiskelin, luin, lenkkeilin ja tein kaiken näköistä ilahduttaakseni tuota pirullista mieltä. Mutta se oli kuin lyijykasa, muisti katkeili, pää oli painuksissa, johdonmukaisuus katosi, elämä oli sattumien summaa, en innostunut mistään, makasin sängyn pohjalla. Naapuri sanoi, että pelkäsi minun kuolevan, kun näki kävelemässä.

Minulla on aina ollut itsetunto kohillaan ja siitä kiitän äitiäni. Hän kunnioitti ja kannusti, ehkä hieman odottikin, että minusta olisi tullut yliopistossa loppututkinnon suorittanut tohtori, sillä se oli hänen oma unelmansa. Minä olin myös rohkea, toteutin itseäni, mutta mikään näistä ei auttanut. Olen aina ollut toimelias, liikkunut ja mennyt mukaan toisten kanssa.

Se mikä on vahvinta minua, on pyrkimys tehdä oikein ja mahdollisimman hyvin, tunnollisesti. Pitää kiinni arvoista. Kohdallani se tarkoitti esim. päiväkodissa lasten leikkioikeuksien turvaamista. Arvoni lasten oikeuksien puolesta ja sitä kautta ihmisyyden eheään kasvuun saattaminen veivät minut taisteluun lasten puolesta. Kun niitä ei kuitenkaan pidetty tärkeänä, menetin motivaation, koin turhaksi taistelun ja petyin.

Menetin siis itseni ja arvoni. Omia arvojaan vasten ei voi toimia, se vie elämänhalun. Nuoruudessa olin menettänyt raiskauksessa itsemääräämisoikeuden kehooni, ja vielä päälle "hullun" ohjauksen avioliittoon raiskaajan kanssa raskauden vuoksi.Sen jälkeen olin kävelevä zombi. En halunnut mitään, en tahtonut mitään. Aivoni olivat pysähdyksissä ja toimimattomat, jäykistyivät kuten lihaskin, kun sitä ei käytä.

Voin sanoa, että itsensä menettäminen on ainakin yksi masennuksen syistä. Murruin kun kirjani kustannus evättiin, "sinulla ei ole puheoikeutta", kun uhattiin koulutukseen, "menetät työsi, jos et lähde". Kun itsemääräämiseni oli rajusti otettu, sen uusiutumen toi murtumisen, olin menettänyt itseni.Masentuneena ihminen ei jaksa puolustautua, hän tarvitsee jonkun, joka puhuu hänen puolestaan. Pelko ohjaa muuten valintoja.

Raija

torstai 14. elokuuta 2014

Vallan vaikutukset

Vaikka en ole uskovainen, muistiini on jäänyt Raamatun lause yhteisvoiman tuhoavuudesta. Raamatussa on paljon ajatuksia vallan vaikutuksen vaaroista, ja siksi ensimmäistä käskyä pidetäänkin tärkeimpänä. Ikään kuin usko Jumalaan kirkastaisi järkemme juoksun ja "näkisi" paremmin omia ajatuksiaan. Tiedä häntä. Ja huomautan, että en ole lukenut Raamattua, se on minusta liian vaikeaselkoinen.

Nykyaikana ajatusten ja tunteiden monimuotoisuutta ymmärretään paremmin. Tiedot ja taidot eivät ole loogisessa jatkumossa, eivätkä aina tavoita kokonaisuutta, vaan voivat erkaantua hyvinkin kapea-alaiseksi ja yksipuolisiksi. Vaihtelu on suuri yksilöillä.

Yksilöiden valta voi muodostua hirmuvallaksi ja demokratiakin voi ajautua diktatuuriin.Valtaa tarvitaan ja valtaa tulee rajata.

Eilen syntymäpäivän sankarille joku sanoi, "sinä olet ihminen, josta saa elämänvoimaa". Se oli kauniisti sanottu. Ryhmän asiantuntija jaottelikin elämänvoimaa sanoen, "siihen liityy ajatukset, tunteet ja teot". Mutta milloin elämänvoima kartuu ja milloin sitä ikään kuin imaistaan toisesta tyhjiin. Mikä saa meidät voimaantumaan? Onko voima Jumalasta, itsestä, ja/vai toisista? Uskoisin, että voima syntyy vaihtelevista tapahtumista, voimaannuttava ilo herkimmillään oivalluksesta. Tunteet eivät voi johtaa, jos ei järkikään aina saa olla päsmärinä. Voimaannumme itsen kokemuksista ja toisten kanssa olemisesta sekä toiminnasta. Kokemukset voivat viedä voiman, mutta tällaisten kokemusten vapauttamiseen kuluttavina voidaan vaikuttaa voimaannuttavasti. Se vaatii ammattitaitoa.

@AriJRamo kirjoittaa twitterissä usein arvostelun vaarallisuudesta. Ehkä hänen ajatuksissa on tärkeä pointti. Valtaa ei tulisi käyttää toisen arvosteluun. Minun mielestä ihminen peilaa itseään toiseen. Toista ei tulisi laitaa omien taakkojen kantajaksi. Näen aina punaista, kun ihmistä sorretaan, en voi sietää väärin kohtelua.

Valtaa voi rajata, tunteet syntyvät, niitä ei voi tukita. Toivottavasti maailma kehittyy niin, että asiatietoisuus kasvaa. Ihminen on heikko ja vahva, sille on jäätävä tilaa inhimillisesti.

Raija







tiistai 12. elokuuta 2014

Kostamisen sietämätön julmuus


Eräässä koulutuksessa ohjaajani oli psykiatrian erikoislääkäri, dosentti ja työnohjaaja. Voin sanoa, että sain häneltä parhaita oppeja ihmisyyteen liittyen. Yksi niistä oli kosto. Se voi tulla esiin vuosikymmenten päästä tapahtuneesta, ihmiset eivät unohda eivätkä anna anteeksi helposti. Kosto puetaan jopa oikeutetuksi toimeksi. Valtaa ahmivat käyttävät asemaansa hyväksi ja nujertavat tieltään vastustajat.

Reilu 20v sitten toisessa koulutuksessa sosiaalisten taitojen ymmärtäminen ja oppiminen oli ehkä ensimmäinen tärkeysjärjestyksessä. Olimme luokkaretkellä ulkomailla. Opettajat asuivat viereisessä huoneessa ja me oppilaat seinän takana. Pari oppilasta oli "kuulleet" seinän takana opettajien puheen, jossa he olisivat kertoneet voitoistaan luokkaretken suhteen ja kynineet meiltä oppilailta ylimääräistä itselleen. Minusta asia oli vaikea uskoa, sillä seinä oli paksu, vaikka ääniä kuuluikin, siinä oli erehtymisen vaara.

Viha kuitenkin kyti luokassa ja seuraava tilanne tulikin esiin uudella luokkaretkellä. Opettajan arveltiin hankkineen meille tahallaan huonon majoituksen, josta seurasi valitusryöppy opettajalle, joka oli hotellin varannut. Ongelma oli siinä, ettei vuoristossa ollut kuin yksi hotelli. Opettaja suivaantui valituksista ja kirjoitti tulenpalavan kirjeen hölmöydestä. Oppilaat päättivät kuitenkin hankkiutua opettajasta eroon oppilaslautakunnan avulla. Muutaman tunnin kuluttua opettaja pyysi uudelleen kirjettä käsittelemään. Lopuksi hän kysyi, annetaanko anteeksi, ja voiko hän repiä kirjeen. Sanoin, revi se, ja sen jälkeen minut eristettin yhteisöstä.

20v. myöhemmin osuin työhön, jossa tämä syytösten kehittäjä oli töissä. Voin vain sanoa, että kaikista mahdollisista tapahtumista alettiin etsiä virhettä, josta voitiin huomauttaa. "Et sitten ymmärrä mistään mitään, aloitat kaiken alusta". Nöyryytystä haettiin keinolla millä hyvänsä ja suorastaan valehdeltiin.Onneksi pesti kesti vain kuukauden.

Nämä kiusaajatyypit saivat suositukset johtajan pestiin opettajilta, sillä heillä oli suorastaan psykopaatin taidot kertoa ihanteellisesti asioden kulku. Vaikka kerroin myöhemmin opettajalle, mitä tapahtui, hän ei uskonut, sillä hän ihaili ja piti rehellisenä näitä naisia. Iältään viisi- ja kuusikymmpiset naiset osasivat kostaa ja kiusata järjettömästi. Kuinka hömeleitä me ollaankaan uskomaan tarinoita! En yhtään ihmettele, että heidän johtamillaan työpaikoilla on runsaasti ahdistusta työntekijöillä.

Anteeksianto ei ole helppoa, asiat jäävät kytemään, niitä kostetaan mitä julmimmin. Ne ovat useimmiten mielikuvitusainesta ja ennakkoluuloja, joiden uskottavuus pitää aina kyseenalaistaa. Ne ovat uskomuksia, kuin uskonnot, joista saadaan herkästi veriset riidat aikaiseksi. Toiseen ihmisen tunkeutuminen ja  moralisointi on aina pahasta. Ja kuitenkin, luottamus on tärkeintä, "kunnes toisin todistetaan".

Raija


työpaikkakiusaamiseen voi vaikuttaa


Työpaikkakiusaamista on niin monenlaista kuin on kiusaajiakin. Aivan aikuiset ihmiset voivat puuttua toisen työntekijän ulkonäköön, (50 -60 v), kävelytyyliin, pukeutumiseen, sukupuoleen jne. Taustalla voi olla työnkuvan epäselvyys, vähäisyys, liiallisuus, yksitoikkoisuus, monimutkaisuus. Näistä kaikista me aikuiset saamme aikaan mojovan riidan ja kiusaamisen aiheen. Taustalla on hallitsemattomuuden puutetta, osaamattomuutta, arvostamattomuutta. Ihmisten luonteet voivat olla niin erilaisia, ettei vain ymmärrystä synny.Toinen on ulospäinsuuntaunut, toinen miettii hiljakseen. Toiselle kuulemisen kautta menee perille, toinen käyttää ymmärrykseen näköaiastia.

Ratkaiseva rooli ongelman selvittelyssä on johtamisella. Työssa johdetaan sekä toimintaa että ihmisiä. Työnkuvan aukaiseminen työnohjauksessa on avainasia, miten tieto ja taito kohtaa, löytyykö loogisuutta tekemisen koko kuvaan pieniä osia unohtamatta, ja tämä kaikki on vielä ymmärrettävä työntekijän oppimiskykyihin nähden.

Työnohjaus lähtee aina työntekijän omasta tavoitteenaasettelusta, etsien työnohjaajan avustuksella kokonaiskarttaa työnkuvaan ja omiin mieli/muistikuviin, jolla onegelma ratkaistaan. Itseasiassa perimmältään työnohjaus on kasvamista ja oppimista tuki rinnalla.

Ihmisjohtamisessa kilpailu on huono sana. Kilpailla voi työn laadusta, määrästä, ihmisarvosta, jos ajastakin. Siihen löytyy aina syy. Eräässä työnohjauksessa työntekijät kilpailivat saavuttaakseen mahdollisimman täydellisen tuloksen, mikä oli luovaa prosessia, lasten askartelua. He halusivat lasten toiminnan tuloksista ulospäin hyvältä näyttävää. Päiväkodissa oli loppuunpalaneita melkein 30 %. He virittivät työnsä lähelle täydellisyyyttä ja kilpailivat toistensa kanssa näyttävyydessä. Työn kokonaisuus oli hukassa, tyydytystä eivät tuoneet kokonaisvaltainen näkemys lapsen kasvusta ja kehityksestä, vaan toiminnan tuloksesta. Liiallinen kilpailu toi ongelman, jossa työnkuva kaventui.

Tavallaan työntekijätkin odottavat työkaverin onnistumisen iloa, mutta kiusaamisessa jotenkin uskotaan muutokseen kärsimyksen kautta, "kasvatetaan" toista tai vain heijastetaan omaa kärsimystä ja ollaan umpikujassa. Tällöin kiusaajan oma kasvu on pielessä, onnistumisen kokemukset eivät ole syntyneet omasta sisäisestä kasvusta, kasvaminen ja oppiminen on väkisin tullutta, jostakin. Myös vuorovaikutuksesta voi syntyä ongelmia, työntekijät puhuvat eri kieltä. Työnkuvassa vaatimukset heittelee, palkka ei motivoi jne.

Raija

maanantai 11. elokuuta 2014

Kiusaamiseen vaikuttaminen


Minulla luulisi olevan paljon kokemuksia siitä, mitä lasten kiusaamisen välillä oikein tapahtuu. Olenhan itse suuresta perheestä, jossa kateus olisi voinut kuristaa hengiltä. Niin ei kuitenkaan ollut, ainakaan minulla, vanhempi sisareni on toista mieltä. Minulla oli vahva ihailemisen tarve, innostuin valtavasti oppimisesta, ja ahmin heiltä oppeja. Surukseni muistan, kuinka pojat rikkoivat leikkejä, sillä heidän tuli olla poikia, ja pojat eivät saaneet leikkiä. Pakotettu rooli oli heidän vankilansa.

Itse olen kokenut kiusaamista eniten työpaikoilla. Ongelmana oli se, että juoruilu ja pahansuopuus kulkivat mielipiteinä suusta suuhun, joskus jopa paperilla. Itseasiassa parjatun ei tarvinnut tehdä mitään väärää. Itse puutuin lasten väkisin nukuttamiseen, ja sen johdosta syljettiin suorastaan naamaan. Se oli minun virkavelvollisuuteni, puuttua asiaan.

Ovatko alle kouluikäiset lapset sitten riittävän kypsiä käsittelemään tunteita, kateutta, vihaa, inhoa ja muita kiusaamiseen liittyviä taustatekijöitä? Näitä voidaan käydä läpi satujen kautta, yrittää opettaa lasta tunnistamaan tunteen, mutta itseasiassa lapsi vastaa ihmettelee tunnettaan. Leikki on keino, jolla lapsi voi käsittellä tunteitaan, sitä pitäisi tukea, elää ja jakaa lapsen kanssa kokemusta. Aggressioita puretaan liikunnalla ja toiminnalla, mutta aggression taakse voi jäädä tunne hoitamatta.

Joka tapauksessa kiire on tämän päivän lapsilla erittäin vaikuttava tekijä, toimintojen liiallisuus. Lapsella ei ole aikaa käsitellä tunteitaan, tutustua niihin, ja oppia tunnistamaan. Vieläkin muutama vuosi sitten kuulin lasta ohjattavan seitsemän kuolemansynnin kautta, syyttäen lasta.

Tunteiden tunnistamisen löytyy monia keinoja, teatteri, kirjallisuus, keskustelu, leikki, liikunta. useimmiten asia on kiinni aikuisista, osaavatko he ohjata lapsia tutkimuksissa tunteiden vaikutuksiin.

Raija

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Rakkauden vaarat


Lapsena ihastumme lapsenomaisesti aisteihin pohjautuen, suurempaan, viisaampaan ja vanhempaan. Tuo tunne on ensimmäinen kohdatessamme parikumppanimme, ensireaktio kehon kielestä. Aistimuksemme on ensimmäinen kokemuksemme, toivottavasti ei kuitenkaan se, mikä säätelee jatkoa rajautumalla pelkästään niihin. Se on osittain myös itseen ihastumista, omiin kokemuksiin, omanlaisiin, sillä näin lapsikin kartuttaa tietoa, aistien. Osittain myön unet palautuvat rem-vaiheessa näihin kehoaistimuksiin. Joskus unessa voimme kohdata vanhoja kokemuksia, jotka kertovat niistä puheen ulkopuolelle jääneistä ilmeistä ja eleistä, microtunteista, jotka ovat tietoisemmin koetun, näkyvän takana ja aidompia.

Kehoaistimusten voima vähenee, kun tutustumme toiseen syvemmin ja infantiilisen rakkauden huuma katoaa.
William James ja Carl Lange ovat tämän tunneteorian pioneereja, ja sanovat, että tunteet syntyvät, kun ihminen kokee ne ensin kehossaan ja nimeävät nämä biologiseksi tunteiksi.

Syvätunteiksi kutsutaan merkityksellisiä tunteita. Ne ovat nk. myös sisäisiksi minuudeksi siteerattuja. Kun aistimuksen jälkeinen kokemus heikkenee, merkitykset, joissa olemme kokeneet mielekkyyttä, tunteneet turvaa ja luottamusta, rakentavat kiintymyksen. Jo pienellä vauvalla on kyky kokea jakamisen tuomaa helpotusta jakaessaan kokemuksen äidin kanssa, usein näköaistin välityksellä, mutta myös muiden aistien. Sanaton merkitys syntyy ja myöhemmin nimetään sanoin, äiti kantaa liialisen jännityksen tuoman taakan lapsella, viestii, ei hätää ja näyttää lapselle, mitä lapsi kokee. Sisäinen kokemus alkuun syntyy aistimusheijasteista vanhempiin, heidän suhtautumisestaan lapseen ja microtunteiden kokemuksista. Myöhemmin merkityskokemuksista tulee sopimuksia, jotka kantavat. Kiintymyksessä on yhteisesti rakennettua ja sovittua, merkityksellistä. Nämä merkitykselliset tunteet ovat jaettuja tunteita, jossa ihminen voi vapautua yksin kantamisen taakasta, toinen tulee avuksi, kiintymys voi alkaa, pari on tuki ja turva, johon voi luottaa.

Näin unta vanhasta poikaystävästäni. Muistan aina, kuinka epäilin hänen aidon kunnioituksen puutetta. Mutta hän puhui enkelten kielellä ja aina kauniisti, ihanteita viljellen, ja moni uskoi hänen Runebergin taitoja, oikeastaan suurin osa ystävistä. Vain silloin tällöin hän hermostuksissaan laukoi solvauksia, ja pyysi niitä auliisti anteeksi moneen kertaan. Hän ei halunnut olla arvostamatta, hän tahtoi rakastaa, mutta tunne oli eri mieltä. Unessa tämä poika antoi luvan minulle perheyhteyteen, mutta sanoi, ettei minulla ole puheoikeutta, ja hän tietää asiat paremmin. Tulisen rakastumisen ongelma tuli kehoihastumisen liiallisuudesta, ja miehen roolin pakottavuudesta olla viisaampi. Vaikka rakkaus ja tahto oli alkuun, se ei päässyt fyysisyydestä pidemmälle. Sopimukset olivat tämän pojan toiveiden mukaisia, sillä minun esityksiä hän piti mitättöminä.

Päivittäin me seikkaillaan näiden erilaisten kokemusten rajoilla, välillä syvemmällä, välillä pinnalla. Niin naisella kuin miehelläkin on vaarana jäädä kehollisuuden pauloihin, lapsenomaiseen haluun ja tahtoon, ihastella liikaa kauneutta ja urheutta toisessa. Ilman sanallista tietoisuutta, ja sopimuksia, etsiessämme vain tunnetta, saatamme jäädä tunnekokemuksessa loukkuun biologisiin tunteisiin ja/tai jakaa liikaa, ja oma persoonallisuutemme ei vahvistu, kaadamme taakan toisille. Sanojen avulla voimme sopia, se on liitto, jossa merkityksellinen rakkaus voi alkaa, ja rakkauden huuman jälkeen rakentua sitovaksi kunnioittamiseksi toista kohtaan.

Raija

perjantai 8. elokuuta 2014

Psyykkisen kivun kasvot


Kasvoni, jotka jäivät häpeän alle, eivät ole olleet helppoja kanssakulkijoille. Nuoruudessa tapahtunut raiskaus, mitä ei uskottu, jäi elämään kasvoilleni levottomuutena, ja vei kanssakulkijani pelottavaan tilaan, pelko nousi pintaan, puolustus ponnahti pinnalle ja epätietoisuus kaiversi pesää, epäluottamus oli vallitseva tila.
Vasta vanhempana aloin ymmärtää tämän asian vaikutusta muihin.

Hain ammattiapua ja kerroin tapahtuneen, mutta kasvoni ja pelko veivät uskottavuuden. Sain osakseni vallan väärinkäyttöä, leimattuna"hullu" ja myötäeläminen oli vahäistä. Vain harvat ihmiset pysyivät rinnallani tukien.Kun olin nuoruudessa kokenut koko kylän pilkan ja ivan, epäluottamus kasvatti lisää pelkoa.

Alaa opiskelleena jouduin kysymään monta kertaa, missä ammatti-ihmiset menivät pieleen ja mitä asialle voisi tehdä. Paljon oli apua niistä psyyken teorioista, joita opiskelin, mutta kohtaamisen taito ja myötäkuunteleminen eivät onnistuneet. Vikaa alettiin etsiä persoonastani, narsismista ja itsekkyydestä, ja kokemani väkivalta ohitettiin, luottamuspula vei turvattomuuteen. Ammatti-ihmisten versiosta tuli totuus, muiden tulkinnoista.

Kanssakulkijani joutuivat koville. Olihan heidän kasvonsa ja sielunsa kohdattava omat pelkonsa, jotka peilautuivat psyykestäni. Vanha sanonta, "jos korvat heiluu" ihminen valehtelee. Pelokkaat kasvoni nostivat pintaan epäilyn ja oma sisäinen itse joutui epävarmuuden tilaan.

Minulla oli kuitenkin vahva itsetunto, jonka olin saanut hyvästä lapsuudesta. Olin selkeä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisussani, ikään kuin sisäinen itse oli selvillä vesillä, mutta "sosiaaliset kasvot" olivat särkyneet. Pahoissa loukkauksissa murruin ja menetin puhekykyni.

Jokseenkin minusta alkoi kasvaa asioita erittelevä, totuutta etsiva jokaisen kiven alta. Opin lukemaan kasvoja, kuuntelemaan tarinoita ja pitämään kiinni siitä ihmisen syvästä kunnioituksesta, jonka olin saanut vahvalta äidiltäni.

Ihmisushteiden sekamelskassa sitä tahtoisi kertoa niitä ongelmia, joita kohtaamiseen voi liittyä. Kuulemisen ja lukemisen onnistumisessa voi olla niin monta tekijää, jotka pitäisi huomioida, ja kuitenkin luottamuksen ja turvallisuuden rakentaa herkkä ja vaistonvarainen tunto ja tunteet. Pelko laittaa mielikuvituksen liikkeelle.

Täydellistä totuutta ei voi löytää, mutta täydelliseen valheeseenkan ei tarvitse suostua. Elämä on yhteisesti rakennettu ja luottamus sekä turvallisuus on niin hienovireisiä, että 15 min. lääkärin vastaanotolla ei asiat selviä.

Psyykkisen kivun kasvoja on opittava lukemaan oikein. Se vaatii ammatti-ihmiseltä oman psyyken vakautta, ja sitä en saanut kuin yhdeltä. On syytä kysyä, kuinka heikoilla vesillä olemme jos ammattiauttamisesta on tullut hätäapua, mikä ei paljon auta.Kun asia olisi hoidettu asiallisesti, olisin saanut elämässäni yli 45v, parempaa elämää.Itse hoidettuna vaurioiden hoito ei ollut helppoa, mutta selvisin. Toivon kuitenkin kaikille parempaa kohtelua, kuin taikauskon tuomat pelot.

Raija









Modernisoitumassa


En ole aina vakuuttunut siitä, milloin on sopivaa modernisoitua ja milloin laahustaa vanhakantaisesti valmiiksi hiihdeltyjä latuja. Olisi löydettävä ajan merkit ja vallankäyttömenetelmät yhteisön reviireiltä. Ja se ei ole helppoa. Kokeilin muutama vuosi sitten oman kotisivun pitämistä, tuli liian kalliiksi, vaikka kävijöitä riittikin.
Sitten julkaisin kaksi kirjaa, jotka olivat aiheeltaan sopimattomia, toinen sivusi uskonnollisia käsityksiä ihmiskuvasta tarinaan ujutettuna, se oli sopimatonta. Kummankin kirjan nimi on kammottava. Jostain syystä niihin liittyi sieluni syvin tuska, häväisty, salattu ja peitetty, ei niinkään omasta tahdostani. Nyt siis opettelen kirjoittamaan kielletyistä aiheista, toivottavasti myös iloista ja kevyemmin.

Raija