MIKSI AUTTAMINEN ON ONGELMA?

Olen pari päivää lukenut Ben Furmanin ajatuksia terapian hyödyistä. Olen noviisi tämän asian ymmärtämiseksi, sillä se on hyvin monimutkainen systeemi. Jotakin elämänkokemus on tuonut ajatuksia siitä, missä menee pieleen, että auttaminen psykoterapiassa ei onnistu. Ensimmäinen syy on se, että ongelmaan etsitään ratkaisua aina yksilön persoonallisuudesta, kun ongelman synnyttäjä voi olla yhteisö ja/tai väkivalta. Toinen syy on se, että asiaa käsitellään vain pintapuolisesti, eikä aukaista syvimpää ongelmaa ja saada ymmärrystä yksilön kokemuksiin yksilölle itselleen seurauksien syntymisestä ja syistä. Hän on vain väärin käyttäytynyt tai ymmärtänyt jossakin tilanteessa, ja jos syy on ollut muiden, autettava uhrataan ja syyllistetään.

Furman puhuu käyttäytymisterapian puolesta ratkaisukeskeisesti ja psykoanalyysiä vastaan. En ole koskaan kokenut niin, että psykoanalyysi etsisi syitä vain lapsuudesta. Käyttäytymistieteiden ongelmaksi näen sen, ettei sekään aukaise käyttäytymisen ongelmaa muutoin kuin sen aiheuttamista ongelmista käsin, ei syistä, sama kuin lääketiede hoitaa oireita, ei ihmistä. Molemmat suuntaukset jättävät huomiotta yhteisön tekemät rikokset, ja se aiheuttamat ongelmat. Psykologiassa ihminen nähdään haluavana ja tahtovana, mikä on syntynyt keskiluokkaisesta näkemyksestä, hyväosaiset ovat tutkimassa ihmisyyttä, joilla on tahtomisen ja halun mahdollisuus. Kokonaan on jätetty ulkopuolelle sosiaalinen vallankäyttäö ja kauhun jälkeisestä tilasta syntynyt minuus, avuttomuus kaiken puuttumisesta.

Joskus luin kirjan "Kauneus ja valta". Siellä avattiin tunteiden syntymää monipuolisesti. Kirjoittaja on psykologian tutkija. Jokseenkin ymmärsin, että negatiiviset tunteet syntyvät, kun yksilö ei saa tasoaan vastaavia oikeuksia itsemääräytymisestä ja itseilmaisuun. Omissa teorioissani olen päätynyt samaiseen näkemykseen, yksilön negatiiviset tunteet syntyvät, kun häneltä viedään itseys, ja ilkeydet alkavat kukkia, kateus, viha, ahneus jmv. mikä purkautuu sitten ulospäin. Yksi itseyden viejistä on ollut liian sanakielipainotteinen opetus. Lapsen on alistuttava uskomaan ja tottelemaan, eikä hän voi selkiyttää omia kokemuksiaan, ottamalla vastuuta omista tunteista tutkien ne.

Psykoanalyysi alkaa aukaista negativisten tunteiden vyyhteä, mutta ei pääse eteenpäin, kun ei huomioi yksilön oikeuksia suhteessa yhteisön valtaan. Käyttäytymisterapia menee samaan ansaan, eli alkaa muuttaa uhrin käyttäytymistä, kun yhteisö voi vallallaan evätä yksilön oikeudet itsemääräytymiseen, itseilmaisuun, itsearvostukseen. Näitä kaikkia ongelmia voi vähentää, kun opitaan kunnioitusta eikä sosiaalisuus ole valtaa, jolla käsketään toista. Nyt ollaan valtataistelun tiellä. Siihen ei auta yksilöstä ongelmien etsintä, kun valta on yhteisössä ja toimintatavoissa. Nykyiset menetelmät varhaislapsuuden sivuuttamisessa ja kilpailun lisäämisessä tuovat yhä paisuvia ongelmia yhteisöihin, sillä tunteita ei osata huomioida nykykasvatuksessa, ne on yhä uskomusten suota.

Raija

MAHDOTON RAKKAUS

Todella ärsyttävää ja totta, että kuudenkympin jälkeen alkaa nimimuisti kadota. Muistan kasvatustieteessä kohdanneeni sanan, mikä sisältää nk. messias-syndooman, suurten odotusten ongelman, joka viittaa Jeesuksen identiteettiin. Etsin kaikkia vanhoja kirjoituksiani, koska muistan tästä joskus kirjoittaneeni, mutta en löytänyt sitä. Kirjoitan tästä nyt, vaikka en olekaan varma, onko messias oikea sana.

Eräässä eronneiden naisryhmässä joku kertoi, kuinka hän oli joutunut eroamaan miehestään, jota hän rakasti syvästi, ja joka rakasti myös häntä syvästi. Rakkaus aikuisten välillä oli siis hyvää. Mutta lapsia mies kohteli kaltoin, väheksyvästi ja epäkunnioittavasti, joten vaimo ei kestänyt sitä, vaan päätyi eroon. Rakkaus ei riittänyt.

Kun meissä on nk. minuudessa lapsi, aikuinen sekä yliminä, näissä on erilaiset kyvyt tulla esiin. Jos lasta on kohdeltu lapsuudessa ikä tasoaan vastaamattomasti tai muutoin kaltoin, odotettu liikaa,(messias-syndooma), lapsen sisäinen luova puoli ei välttämättä pääse esiin. Lapsi sulkee tämän, kieltää ja häpeää sitä, koska sitä ei hyväksytä vanhempien taholta. Niin tämänkin perheen isä hylki lapsiaan, koska oma sisäinen lapsi ei ollut tullut hyväksytyksi, avoimena ja itseään ilmaisevana, vaan järjen jättiläisenä, koska perheessä oli sanakieli liian vahvana pakottaen uskomaan. Isä oli jäänyt odotusten loukkuun ainoana poikana, eikä narsismi ollut kaukana hänen toimissaan. Ikään kuin mies oli jäänyt aikuisuuden pakkopaitaan, eikä vuoropuhelua syntynyt sisäisen lapsen kanssa, jota hän olisi kohtaamisessa tarvinnut, saavuttaakseen ihmettelevän, ihastelevan ja kunnioittavan suhteen lapsiinsa.

Itseasiassa olen sitä mieltä, että avioliitossa ja perheessä tasavertaisuus on ehdottoman tärkeä asia, mutta se ei tarkoita tasapäisyyttä, vaan kullekin ihmisoikeuksia. Kunnioituksen avulla perheen jäsenet tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi omana itsenään, eivätkä odotukset vie sisäistä minuutta piiloon. Tämä messias-ongelma on erityisesti perheessä pojilla, joilta odotetaan liikaa. Ja toisaalta, samaisia ongelmia voi syntyä miehen ja naisen välille, jos mies on yliarvostettu ja perheen pää tai päinvastoin vaimo. Perheen jäsenet jäävät roolin vankilaan, avoimuus kärsii ja viaton lapsi voi tukehtua, yliminästä voi tulla liian ankara, eikä aikuinen osaa huomioida kaikkia puoliaan. Kunnioitus on parhaimpia asioita kasvatuksen arvoissa ohjenuorana, se suojaa rakkautta, ja pitää myös rajat kunnossa, itsenäisyyden kunkin oikeutena, itsemääräytymisen ja itseilmaisun omana itsenään.

Raija

SAAVATKO HE APUA?

Eräs jo pitkään ikään ehtinyt vanha rouva kertoi tarinaansa vertaistukiryhmässä. Hän oli mennyt pyytämään apua neljään tyttäreensä kajonneesta aviomiehestä. Mutta häntä ei uskottu, vaikka asialle oli myös toinen todistaja, kotiapulainen. Rouva kyseenalaistettiin ja suurinpiirtein ohjattiin mielenterveydenhoitoon itse. Hänen katsottiin näkevän harhoja.

Hänet ohjattiin itsetutkiskeluun ja se vei nöyrtymisen tielle. Sen hän tekikin, matkusti viideksi vuodeksi Intiaan kerjäläiseksi ja kolmeksi vuodeksi Ranskaan uskonnollisen lahkon kolhoosiin. Virkamiesten ohjaus vei hänet itsesyytöksiin. Olisin todella kiinnostunut tietämään, kuinka paljon Suomessa on ongelmana saattohoitaa raiskatut syyllisyyden tielle. Kunnioitan lääkäreitä ja sosiaaliviranomaisia, mutta oikeustoimenpiteisiin heidän ei tule ryhtyä työssään. On todennäköisempää, että virkamies tekee väärän tulkinnan, ja todennäköistä, että hätäinen apua tarvitseva kertoo epäselvän kokemuksen, mutta totuuden, sillä kovia kokeneen muisti voi säröillä, ja vasta vuosien päästä se tulee kokonaiseksi, trauman helpotettua. Ei tule odottaa, että hirmutöitä kokeneet olisivat vakaita ja loogisia, he ovat pelokkaita ja mieleltään järkkyneitä, mutta se ei saa viedä totuutta pois.

Lopun elämäänsä vanha rouva kulki uskonnollisissa seuroissa ja kehotti löytämään Jeesuksen avukseen. Näinkö virkamiesten apu viekin kohti kärsimystä saattohoitona. Itsekään en saanut apua raiskauksen jälkeen, vaan terveydenhoidon ammattilaiset loivat oman tarinansa, epäily sai voiton.

Suomi ei tunnu minusta oikeusvaltiolta. Täällä ihmisiin kohdistuvat rikokset saavat lieviä tuomioita.

Tuo ihmisen persoonallisuuteen kohdistuva hoitotoimenpide kertoo omaa kieltään koko terveydenhuollon ongelmasta. Persoonallisuuden hajoamiseen ja järkkymiseen etsitään syitä persoonallisuudesta, eikä kohteluita huomioida, ympäristön tekemiä rikoksia. Itsellänikin tuntemattomien miesten tuntemattomalla paikalla päällekäynti oli persoonallisuudestani kiinni, kun menin kävelemään kadulle, kaipa sitten lantioni heilu.

Raija

SOSIAALISUUDESTA

Olen hämmentynyt siitä, kuinka yhä vain sinnikkäästi etsitään oikeutusta ja syitä sosiaaliseen nokkimisjärjestykseen käytösten kautta vedoten sosiaalisiin lakeihin toistemme välillä ja perusteena apinapopulaatio, kädellisten kehitysopit. Hierarkkiseen valtakäyttäytymiseen haetaan perusteita ja oikeutta. Minusta on monta pätevää syytä, miksi ne tuottavat raadollista käytöstä. Pari päivää sitten katsoin apinasaarelta tutkimusta, jossa selvitettiin sosiaalisuutta apinoiden kautta.

Jokseenkin tuntuu, että eläimellisyyttä halutaan pitää yllä vain siksi, että haluaan todistaa ihmisen pahuutta, ja olosuhteilla pidetään yllä se. Ihmisellä on kehittyneemmät aivot, tai ainakin eri lailla toiminnalliset kuin apinoilla. Meillä ei vaistot ja pelot ole jatkuva virta, vaan turvallisuutta on kehitetty monissa ulottuvuuksissa. Hyvin mahdollistettu leikki toimii etuaivolohkolla luoden kuvittelua ja ennakointikykyä, tiedon siirtämistä sieltä pitkäaikaiseen muistiin, ja estää lopulta tahtovoimaisesti syvällä aivoissa olevan mantelitumakkeen liiallisen aktivaation, ellei sitä uhkat ja pelot ympäristössä aktivoi hallitsemattomaksi. Tunteet voivat syntyä ja vaikuttaa ihmisessä, mutta ne eivät ota valtaa, kun leikeissä on kehittynyt kyky järjelliseen, ja luovuuden mahdollistavaan kykyyn ylläpitää itsehallintaa ja aggressiot pysyvät taka-alalla. Leikkiä on suotava riittävästi. Luovuus voi tulla alitajunnasta esiin ensin myyttisenä, sitten hahmoina, ja lopulta valmiina kuvana.

Eläimillä ravinnon puute on yksi aggression lähteistä.

Pitkään myös on kiistelty siitä, kuinka  sosiaalisuuden yksi vaihe on katsekontakti, se rehellisyyden, vilpittömyyden, luottamuksen ja turvallisuuden esikontakti lähihoivaajan kanssa, sielun peili. On kuin kehovaistot kuitenkin hylkisivät tätä ihmislapsen viattomuuden ja aitouden olemusta, sielun puolta. Luontohan osaa valheen synnyttämisen muuttaen muotoaan, valehdellen ja näytellen, se on kehon kyky, muuttaa väriä ja tuo valheen kyky taitaa olla lähtöisin pelosta. Suuri kirja kertoo, kuinka vilpitön lapsi joutuu lopulta tuhoon ja tuhotaan. Keho voittaa ja vallankin, jos sitä kehoa kumarretaan ja palvotaan.

Olisi aika jo vihdoin luoda edellytykset korkeakulttuurille, suoda ihmisille kyky leikkiin. Kun kunnioitus tuodaan yksilöä kohtaan riittävän pitkälle, sosiaalisuus pakotteiseen vuorovaikutukseen ja nokkimiseen väistyy, sillä tunkeutuminen toiseen ei ole sallittua. Tärkeää on se, että yksilö kunnioittaa myös elämää monipuolisesti, eikä lähde itsekkäästi turmelemaan ympäristöä.

Raija

ODOTTAJIEN ONGELMIA

Tuttavan tuttavan tuttava  odotti varmasti kuolemaansa saakka, että olisi kokenut aviopuolisonsa hyväksynnän ja rakkauden. Hän oli aikakautensa vanki, ja mennyt nuorena naimisiin puhtaan ja vilpittömän rakkauden uskossa. Minun oli vaikea hyväksyä hänen kärsimystään, sillä minusta puolisko käytti häntä hyväkseen. Ei elämässä kaikkea tarvitse hyväksyä ja antaa anteeksi. Rajan voi vetää rikokseen, mitä kaikki ei ole selvästi, on myös mielen ongelmia, joita on vaikeampi ymmärtää.

Maalla asuu monia poikia, jotka ovat jääneet vangiksi odotuksen ongelmaan, eikä tästä pääse eroon kaupungissakaan. Vanhemmat ovat odottaneet esikoispojilta liikaa, heidän toiveensa täyttämistä. Lakikin oli vanhempien lasten puolella, vain esikoinen peri omaisuuden. Perimysjärjestys oli tiukka, ja vain armosta esikoinen antoi toisille sisarille, jos halusi.

Ongelman ytimeksi muodostuu odotus. Vanhemmat eivät ole pystyneet hyväksymään lastaan omana itsenään niin kuin lapsi oli, vaan lapsen oli täytettävä rooli, joka oli perheen luoma ja usein yhteiskunnallinen. Moni näistä lapsista sairastui mielikuvien pakkomielteisiin, vaimoon siirtyy odotuksia epätodellisesta ihmisestä, kuten oli lapsuuskodissa. Mies kokee jatkuvia pettymyksiä, kun tuo pakolla syötetty odotusten mielikuva ei täyttynyt, hän sai raivopuuskia, alisti lapset hirmuvaltansa alle halveksien heidät maanrakoon. Nämä miehet ovat useimmiten kaksijakoisia, elävät kulissimaailmaa muiden ihmisten aikana ja paljastavat todellisen tuskansa perheelle. Sisäistä lasta ei ole, kun sitä ei ole saanut olla vanhemmille, ja se näkyy odotusten siirtämisenä. Tavat ovat hyvin vaikeita muuttaa. Vaikka tietoisesti he pyrkisivät muutokseen puhuen enkelten kielillä, tunnekieli kuljettaa mukana aitoja kokemuksia, ja viestii keholla odotukset. Rakkaus on tehnyt pahaa tuhoa näihin ihmisiin. Valitettavan moni näistä miehistä sairastui skitsofreniaan,ja perheen osapuolet uhrattiin ahdistukseen.

Joskus tuntuu siltä, että tuo periimys- ja odotusjärjestelmä on kuin suoraan luonnonmukaista perimää. Se vahingoittaa monia ihmissuhteita ja kulkee sukupolvien ajan rasituksena. Suuri tarina kertoo odotusten messiaasta, joka lopulta huutaa, miksi minut hylkäsit. Ei ole helppoa kuninkaallisilla. Joskus joku sanoi, että lapselle pitää siirtää henkinen perintö, ja hän yritti kaataa sen uskomisen kautta, eikä lapsi saanut olla rakentamassa sitä itse. Maailma elää todella takapajulassa kasvatuksen ja opetuksen puolella, ei kaikkien kohdalla.

Raija

ANNELIONNELLINEN

Eilisessä Aamulehdessä filosofi Timo Airaksinen lyttää onnellisuuden harhaksi. Olen lukenut Timon kirjoja useita, ja minulla on viha-rakkaussuhde hänen ajatuksiinsa. Hän osaa ärsyttää, mikä onkin filosofin tärkeimpiä tehtäviä, kyseenalaistaminen. Onnellisuus voikin olla niin yksilöllinen, että siitä on vaikea vetää yhteneväistä johtopäätöstä. Timo haluaa kuitenkin, että jos onni on tunne, oppisimme puhumaan ilosta tai surusta, tunteista tunteina.

Arvot ja hyveet on se johtolanka, jonka kautta elämää voi kutsua hyväksi elämäksi, sanoo Timo, ja tuo mukaan klassiset hyveet rohkeus, lujaluonteisuus, oikeudenmukaisuus, kohtuus ja viisaus. Ja eiköhän näitäkin voi käyttää sekä hyvässä, että pahassa, jos tarkkoja ollaan.

Positiivisuus ja onnellisuus on kuin ajan henkeä, mitä sallitaan näkyväksi ja mitä piiloon. Epämiellyttävät asiat koetaan rasittaviksi, kärsimys ja totuudesta puhuminen, mieluummin kaunistellaan ja uskotaan hyvään, vaikka tiilispää sinkoutuisi päähän.Vammaiset siirretään omiin lokeroihin. Eilisessä kokoontumisessa miesryhmä mollasi auttamisen kaiken maailman asioiden haalimisesta itselleen, verraten sitä jopa Tarja Haloseen. Asenne naisten hoivaviettien ongelmallisuuteen ei ollut kaukana. Mutta moottoriteitä ja autolla pääsemistä joka paikkaan, sekä teiden kunnossapitoa oman polkunsa jatkeeksi pidettiin tärkeimpänä, maksoi mitä maksoi.

Mitä sitten tehdä tuolla ärsyttävälle totuuden puhujalle, joka haluaa nähdä sen mitä on? Miten voisin vain hyväksyä sen, että autot on tärkeimpiä. Hyväksynhän minä, odotan vaan, että minutkin hyväksytään, hoivatarpeineni. Hyväksyn totuudenpuhujat ja kauniita maalaavat, sillä heitä tarvitaan kaikkia, ne täydentävät toisiaan, kauneutta tuovat ja korjausta vaativat. Hyväksyntä on ihan hyvä sana, erilaisuus on rikkautta. Aina ei jaksa kuulla totuutta, mutta ei se toisen syy ole. Silloin voi löytää ne omat tunteet ja niiden vaikutuksen.

Raija

EPÄINHIMILLISYYDEN VOITTO

Tapaan säännöllisesti ystävääni. Hän on ollut merkittävin henkilö ystävyyteni saralla. Yhteistä taivalta on taitettu neljäkymmentä vuotta. Hänellä on kuulemisen taito, se sellainen, jossa hän kuulee sanottavan, sen mitä olen puhunut, eikä sitä, minkälaisen mielikuvan se synnyttää hänessä. Hän kuulee. Hän pysyy sanassa, ja siihen luottamisessa minun sanomanani.

Hänellä on nyt  elämässään herkkä vaihe, tunteet on pinnalla. Kyyyneleet silmissä hän kertoi isoäidinäidin roolistaan nyt lapsenlapsenlapsensa kanssa olemisessa. Kuinka iloinen hän onkaan saadessaan leikkiä lasten kanssa, olla mukana ohjaamassa, antamassa aikaa, jakamassa kokemuksia. Mitä arvokkaampaa voi olla! Sanoin hänelle, "eikö olekin ihanaa kun saat nyt vihdoin toteuttaa unelmasi ja olla lastenhoitaja". Olisin voinut asettaa sanani viisaammin, sillä tulin siinä määritelleeksi sen, että hänelle vihdoin suotiin sitä osaa elämässä, ikään kuin elämän kohtalo olisi sen suonut ne nyt vasta hänelle. Hän oli koko elämänsä haaveillut lastenhoitajan urasta, mutta köyhänä heillä ei ollut varaa keskikouluun, eikä kielitaito riittänyt, olisi pitänyt osata se Ruotsin kieli. Yhteiskunta saneli hänen oikeutensa toteuttaa unelmaa.

Kaikenlaisia määreitä on meillä vahtimassa, sitä mitä kukin saa olla ja osata. Ystäväni on inhimillisyyden perikuva. Mutta inhimillisyys ei ole johtavassa asemassa vallankaan kasvatustehtäviin pääsevien joukossa. Siellä ihmiskuvaa johtaa fyysisyys ja vielä tarkemmin, koko filosofian taustalla piilee pelot, joiden uskotaan tekevän ihmistä nöyräksi.

Kun nämä pelot pääsevät johtamaan ihmisen kehitystä, itseasiassa ihmisestä tulee aggressiivinen, hyökkäävä, itsekäs, ja väkivaltainen. Valitettavasti se ihmiskuva tulee paljolti lääketieteen puolelta. Kun tuota pelkopohjaista mieltä ei oteta haltuun, se aiheutta mielenterveysongelmia, oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä, persoonallisuushäiriöitä ja runsaasti sosiaalisia ongelmia. Mieli alkaa johtamaan ihmisen ajatuksia, sanat synnyttävät omakohtaisia mielikuvia, joiden mukaan todellisuus näkyy. Se on mielivaltaa.

Kun kasvatuksen asiantuntijoita koulutetaan, heiltä puuttuu syventävä tunne-elämän koulutus, tunnetuntemus jää vajaaksi, koulutuksessa ei ole riittävästi opetettu tämän puolen oppimista ja osaamista. Niinpä kokonaiset tieteet pohjautuvat pelon kautta johtamiseen. Pelko aiheuttaa sen, että ihmisiä on mahdollista käyttää hyväksi pelon avulla. Kasvatuksen korkeimpiin vaatimuksiin tulisi laittaa itsenäistymiskehitys. Moni tämän on oivaltanut käytännön työssä ja osaa ohjata tähän suuntaan, mutta liian paljon on ammatti-ihmisiä vielä pelon raitilla uhkien ja pelottelun alaimaisena, eikä osaa ohjata lapsia itsenäisyyteen, sillä pelkomielikuvat johtaa heidän omia ajatuksia.

Raija

AGGRESSION VOIMAT JA MIEHEN SEKSUAALISUUS

Aggressio nähdään usein positiivisena voimana, mutta aggressio suuntautuu useimmiten ulospäin vihamielisyytenä. En ole löytänyt teoriaa sen synnynnäisestä syntymekanismista, enkä usko näihin geeniteorioihin aukottomasti. Itse olen päätellyt, tehnyt hypoteesin, että aggression alkulähde on syntymässä. Sikiö joutuu synnytyskanavaan, puristus tuottaa alkuahdistuksen, ja vapauduttuaan kanavasta parkaisu on alkuahdistusta, menetetty paratiisi kohdun lempeästä lapsivedestä, ensiaggressio syntyy ahdistuksen vastareaktiona.. Aggressiota aiheuttaa myös kilpailu yhteisöjäsenyydessä, siellä syrjäyttäminen, hylkääminen ja pettäminen, luottamuksen ja turvan menetys.

Aggressiivisuus jaetaan sekä passiviseen että aktiiviseen.

Syntymätraumassa sikiö käyttää lihasvoimaa tullakseen ulos puristusahdistuksesta jännittämällä lihakset osaamallaan lihastoiminnolla liikeellä, työntäen niillä itseään ulospäin ja ehkä siksi juuri aggressio suuntautuu ulospäin sen alkuperäisen vaiston vuoksi.

Aggression ylistäminen henkiinjäämistaistelun perusvoimana tulee kyseenalaistaa. Kaiken selittäväksi voimaksi ei tarvitse hyväksyä geenejä, niiden välissä on jotakin, joka laittaa ne liikeelle ja aktivoi geenin. Onko se lihakseen ahdistuksesta syntynyt vastareaktio lihasmuistiin jääneenä, sitä kysyisin? Mutta kysysisin myös sen inhimillisyyden perään ja voimaan, joka on kehittynyt kohtuaikana, mielekkyys.

Uskon, että mielekkyys on voima, joka saa meidät parempiin suorituksiin ja kokonaisvaltaisempaan kokemukseen. Jos koemme kokemuksessamme mielekkyyden, se tuo aistimukseemme elävämmän aistimuksen kuin ahdistuksen jälkeinen, siellä on takana yhdeksan kuukauden harjoittelu, vapaudessa aistiminen.

Intohimo on aina määritelmä, jossa päämäärä on vapaa, mutta se voi lähteä sekä aistimusten, että ahdistusvaistojen ajamana tai vapaudesta, intohimo voi suuntautua äärikokemuksiin kehossa, mutta myös vapauden saavutuksiin, ja huipentumana voi olla esim. seksuaalinen vapautuminen, taivas aukenee, kun keho menettää kokemuksessa tuntonsa, ikään kuin valmiiksi hengitetty kohtukokemus, äidin hengittämä.

Moni uskoo, että miehen seksuaalisuus on aggressiosta syntynyttä, kykyisyys, ja siksi sinne on pesiytynyt paljon väkivaltaa. Kykyisyys on kuitenkin huomattavasti vahvempaa juuri vapaudessa ja mielekkyydessä kohdata kumppani, vuorovaikutuksen ilossa aistia toista vapaasti ilman pakkoroolia väkinäisesti kehossa, jossa on edetty minuudessa tunnetasolle, ilon löytymiseen. Sen pohja on paratiisikokemuksessa eikä aggressiossa, sen nautinto on aistimuksen vapaudessa.

Raija

IHMISARVON HINTA

Nykyään tuntuu siltä, että ihminen on arvokas vain suosittuuden ja menestyksen kautta. Kirjailijasta tulee arvostettu, jos kirjoja on myyty paljon, twitterissä ollaan suosittuja, jos on paljon seuraajia,  se mainitaan usein esim. urheilun parissa, hänellä on niin ja niin paljon seuraajia. Ylipäätänsä menestyminen tuntuu olevan ihmisen mitta, onko tuottanut tai myynyt runsaasti huomiota ja saanut ostajia. Fanittajat ovat oma lukunsa sinällään, kun he pörräävät suositun esiintyjän ympärillä. Dingon fanit majoittuvat hänen asuntonsa ympärille telttamajoitukseen viikoiksi ja odottivat näkevänsä Neumannin.

Mistä tämä oikein kertoo? Onko kysymys hurmoksesta? Saako tulla kuulluksi ja nähdyksi vain yltiöpäisen ihailun, yltiöpäisen palvonnan ja kiihkomielisen kumartamisen jälkeen. Onko tämä Sarasvuon kuuluttamaa huomiotaloutta, mikä on siirtynyt ihmissuhteisiin? Mitä päässä oikein liikkuu, kun fanittaja sekoilee artistin edessä?

Sekoamisen tunnetta olen kokenut vain vahvan pelon edessä. Yhtäkkiä tunne onkin niin vahva, ettei sitä saa hallintaan, saattaisi jopa kirkua ( sitä en koskaan tehnyt), minulla se muuttui levottomuudeksi kehoon. Oma lukunsa sinällään on se, että miksi meillä kulttuurissa on niin vahvana johtajahahmojen palvonta.

Yksilöllisesti hurmostila näyttäisi turvallisuuden ja luottamuksen puuttumiseslta psyykestä. Tunnetta on kertynyt niin suureksi voimaksi, että se sekoittaa pään. Syntyneitä tunteita ei ole jaettu kenenkään kanssa, niistä ei ole tullut hallittu voimavara, vaan hillitön voimatuho. Tunteiden jakaminen on varhaiskasvatuksen tärkeimpiä asioita alle kolme vuotiaalla, sen tunnustavat aisiantuntijat yksimielisesti. Mutta se on mahdotonta toteuttaa päiväkotien suurissa ryhmissä, myös ammattitaitoa puuttuu tässä asiassa.

Voitostaan ja huomiostaan kilpailevat myyntihahmot kilpailevat itseasiassa ihmisen arvosta. Saavatko he ihmisen mielen hurmokseen, joka on vedettävissä? Näitä voi nähdä uskonnollisissa piireissä, Jeesusta käytetään hurmoksen synnyttämisen välineenä.

Mitä tämä suuri fanien joukko kertoo kasvatuksen onnistumisesta? Sen päätelköön jokainen itse, onko tunteiden manipulointi mahdollistettu ja tunteet jätetty hoitamatta.

Raija

YLIAISTILLISTA KIELTÄ JA MIELTÄ

Näen joskus unta aikakaudesta, jolloin minulla oli yllin kyllin ruokaa ja muutakin mannaa. Lapsuuden kokemuksiin nähden se oli suorastaan yliaistillista, tai yliluonnollista, suorastaan hurmaa, miten sen nyt haluaakin sanoa. Olin siis varakkaampi kuin lapsuudessa. Ruokaa oli paljon enemmän, ja siitä nautti jotenkin runsaammin. Lapsuuden ruokapadat olivat niukat, ja silloin mieli oli tottunut kieltäytymään. Tosin onni oli siinä, ettei tietoa ollut kovinkaan paljon paremmasta.

Tuo varakas kausi ei ollut mitenkään normaalista poikkeava, vaan tavallista keskiluokkaista menoa, mitä taas köyhässä lapsuudessani ei ollut.

Tämä nautinnollisuuden aika on jotakin sellaista, jossa yritän erottaa yliaistillisuuden ja normaalin aistimuksen toisistaan, ja etsiä nautintoon kokemuksellisen puolen, jossa vallitseva tilanne vaikuttaa mieleen ja sen nautintoihin kieltojen tai sallimusten kautta. Kysymys on paljolti tottumuksesta, ja muistan lapsuudesta, ettei siellä ollut juuri nautinnollisuutta, ei halua eikä tahtoa, kun sitä mannaa ei ollut mitään olisi hamunnut.

Kun sitten sain vapaasti haluta, siihen liittyi kieltojen vaikutus liiallisesti, omantunnon vaikutus, hyvää ei sallinut itselle. Mielestä tuli ikään kuin yliaistillinen, ylinautinnollinen, jota ei olisi sallinut täysin itselleen. Saatoin tuntea itseni arvokkaammaksi ihmiseksi, enemmän yhteiskunnan hyväksymäksi kuin köyhyyden opettama minuuteni salli.

Mutta tuo nautinnollisuus ei ollut suinkaan yksioikoisesti halusta ja tahdosta syntynyt, vaan siellä kummitteli kieltojen meri. En sallinut itselleni ylellisyyttä, enkä lihallista nautintoa kuin kiellettynä, koska lihani oli häpeässä uitettu raiskauksen vuoksi. Niinpä tuosta nautinnollisuudesta nousikin pintaan kielletty puoli, ja se toi esiin kehossa sellaista olevaisuutta, jossa keho on ylijännitteessä ja yliaistillisuudessa, ikään kuin nautti kiellettynä. Ehkä se oli nk. syntisyyttä, syntynyt kielloista, mutta normaalina oikeutettua. Siksi se näkyi päällepäin outona, ikään kuin itse ei olisi ollut mukana, ja ei varmaan ollutkaan. Se ei siis ollut aito halu, vaan kielletty hedelmä. Tietoisesti sallin itselleni nautinnon, mutta mieli ei ollut vielä valmis kokemukseen.

Kielletyn nautinnon kokemus toi pintaan kovuutta ja kuin poissaolevuutta, ja moni epäilikin aitoutta. Rakastin aidosti ja hyväksyin asian, mutta mieli kielsi siinä nautinnon. Tuo kahtiajakoisuus mielessä oli väkivallan seurausta. Kiellon saartamana mieli oirehti kipuja pintaan, ja sai aikaan epäluottamuksen, vapauden puuttumisen aistimuksessa. Siinä kivussa oli ikään kuin nautinto läsnä, jossa tietoinen halusi, mutta mieli oirehtii vapauden puutetta, vapauden, joka on kahlittu kielloilla häpeän tai normin vuoksi.

Monesti tulkitaan haluja ja tahtoa epäilyjen kautta, kun tarkastellaan toisia ihmisiä ulkoisissa havainnoissa. Tuo kieltäytymisen ja häpeän piirre saattaa erehdyttää luulemaan muuta kuin ihminen todellisuudessa on. Nautinto on vain oire ristiriidasta, ja siten yksilön itsensä tiedostamaton puoli, ennen kuin häpeästä on irtaanuttu.


Raija

MIELENTERVEYSHOIDON ONGELMISTA

Mielenterveyspotilaat ovat kolmannen luokan kansalaisia, eikä heillä olle ihmisoikeuksia, ainakin mikäli puhumme väkivallan kohteeksi joutuneista. Persoonallisuuden hoitajat ja tutkijat hakevat syitä persoonallisuushäiriöstä, mutta vaille huomiota on jätetty väkivallan uhrit, joiden oireet poikkeaa näistä monilta osin. En ole ollenkaan varma, että mielenterveydenhoito edes kuuluisi lääkäreille, sillä heillä on heikosti tietoa ympäristön tekemistä rikoksista, ellei joku ole niihin erityisesti paneutunut. Kuljemme Ruotsin mallin mukaan myös rotuhygienian jäljillä, jossa potilas on heikkolahjainen, joka on vain pidettävä lääkkeillä pois häiritsemästä kaunista kuvaa yhteisöissä.

Tavallisesti mielenterveyshoidossa ensimmäinen ongelmaan puuttuminen on käytöshäiriön etsiminen ja tämän katsotaan johtuvan persoonallisuushäiriöstä eikä väkivallan seurauksesta.

Kehoon kohdistunut fyysinen väkivalta jättää jälkeensä revenneen kehon puvun. Tavallisissa minäkuvissa kehon leovottomuus ja oireilu katsotaan johtuvan esim. omantunnon piinasta, narsismista jmv. Tälle lähdetään hakemaan sitten todisteita. Väkivallan jälkeen yksilö yrittää pitää koossa särkyvää minuutta, sillä pelko ja kauhu hajottaa mieltä. Väkivalta on jäänyt elämään revenneeseen kehon pukuun, iholle levottomuutena, ja yksilö pyrkii pitämään sitä koossa, mikä johtaa ulkoisesti kovanaaman esille tuloon, ettei koko keho romahtaisi, on pidettävä kaikki solut jännitteessä ihokarvoja myöten. Ulkoa tarkasteltuna narsistinen, sisältä päin tarkasteltuna hajoava minuus.

Näiden levottomien kehokierteiden vuoksi yksilö joutuu yhteisön syyniin, sillä heikot on susien raateluun tarkoitettua sapuskaa. Niinpä väkivallan uhri on jatkuvan pelon alaisena vaaravyöhykkeellä, josta seurauksena voi olla psykoosi. Itse olin kesäteatterissa näyttelijänä, ja sain harjoitella 8 kk vuodessa pelosta syntyneiden mielikuvien hallintaa uuden roolin turvin. Kahden vuoden harjoittelu toi pysyvän kyvyn mielikuvien hallintaan. Toki hallintaa oli siellä paikoissa missä uhkat eivät olleet arkipäivää ja sain turvan ja luottamuksen kautta olla ihmisenä. Mielen murtuminen ei vie älyä pois, se on ainakin väkivallassa vapinasta syntynyttä kyvyttömyttä hallita ajatuksia.

Mielen ja tunteiden analyyseissä usein etsitään persoonallisuudesta ikään kuin erilaisten tunteiden ääripäitä, itsekkyyttä, heikkoutta, ihanneminää, reaalisuutta, ja joiden uskotaan olevan juuttuneita minuuden osiin. Väkivallassa mieli särkyy ja alkaa vapista, kehon puku repeytyy, ja se synnytti ainakin minulle romahduksen. Tällöin yhteisö oli vienyt kaikki oikeudet itsemääräytymiseen. Sen oikeutti pieni virhe käytöksessä, väärässä kohtaa naurahtaminen, laskun maksun unohtaminen tms. Minä puutuin lapsille kohdistettuun väkivaltaan ja se on Suomessa tabu.

Raija

SIJAISSYNTINEN

Syyllisyys on niin vahva tunne, että se voi kuristaa hengiltä. Siksi kai Jeesus on valittu syntien kantajaksi. Viekö tarina syyllisyyden pois, siitä olen eri mieltä. Kannamme syyllisyyttä kehomuistissamme pitkään, eikä se anna armoa herkästi kaikille. Toisaalta on henkilöitä, jotka lipuvat nopeasti syyllisyydestä ihanille niityille auringon paisteeseen ja elävät onnellisuusharhassa ihanien muistikuvien synnyttäminä.

Arvostus on pielessä, jos syyllisyyden kantajaksi otetaan toinen ihminen, omien tekojen seurauksena. Kuitenkin hyvin usein kuulee sanottavan, ettei ympäristöä pidä syyttää pahasta olosta. Jos paha olo syntyy syyttömänä tuomiosta, ympäristön teoista, on oikeus nimetä se myös pahan olon synnyttäjäksi. Pakeneminen eri muistikuviin kuin on tapahtunut, on kyllä mielen ongelma, mutta totuuden löytäminen on mielen tehtävä, ja ainaisen mielihyvän etsiminen saattaa tuoda vain valhevaltaa. Ei sillä ole merkitystä, iskeekö puukon sydämeen itse vai toinen. Siinä on kysymys ihmisyyttä kohtaan rikoksesta. Myös henkiset kivut viiltävät yhtä pahoin.

Häpeän kaapu voi olla niin musertava, että se vie ihmiseltä kyvyn ilmaista itseään, kehon puku kärventää niin pahoin syyllisyyden kanssa, että tuskaisuus nimetään omaksitunnoksi, vaikka se voi olla häpäisystä syntynytttä ja syyttömänä tuomitun tuskaa. Vähintään se, ettei syyllistetylle anneta puheoikeutta, vie kyvyn itseilmaisuun.

Ihmisellä  tulee olla oikeutta kokea tervettä syyllisyyttä. Kun tekojen seuraukset on tekijällä, myös arvostus, rehellisyys ja kunnioitus on läsnä. Yhteisöllinen tuomarointi voi tuoda tuhoavia elemettejä yksilön vastuun kantoon. Moni syyllistämisoperaatio on syntynyt yhteisön synneistä, jonka yksilö joutuu kantamaan, se on leima, jossa syyllisyys tulee näkyviin ja helpottaa tekijöidensä omaa tuntoa.

Kun valheelliset minuudet projisoivat omat syyllisyydet toisiin, teon tekijältä väistyy vastuu. Ihmiset eivät voi kohdata tasavertaisina toisaan, sillä valhe vie totuuden ja syylliseksi todettu ei saa arvostusta, hänet voidaan roolittaa taakankantajaksi.

Raija

OLEN VIHAINEN

Paraguayssa kymmenvuotiaalta tytöltä on evätty raskauden keskeytys, kertoo Aamulehti tänään. Hän on joutunut isäpuolensa raiskaamaksi. Katolinen Paraguay ei hyväksy raskaudenkeskeytystä, vaikka kysymys on raiskauksesta, insestistä tai sikiöllä on vaikea epämuodostuma. Lääkärin mukaan raskaus on lapselle hengenvaarallinen.

Näen kaksi ongelmaa seksuaalisuuden ylipursuamiseen miehillä, järjettömän liikunnan ja tunne-elämän häiriöt. Mieskulttuurinen  maailma ylihuutaa miehen kuntoisuutta, miehisyyttä ja pystyvyyttä, mikä nostetaan esiin liiallisella kehon treenauksella. Liikunnalla on valjastettu ihmisyys palvomaan kehoa, jossa urhelullakin on tärkeä sijansa, kun se on liiallista. Tunteiden vaikutus on turhautumisen ja kieltäytymisen puolella. Jos pienestä pitäen liiallinen kehollisuus ja treenaus ehkäisee tunne-elämän vakautta, focus kokemuksessa keskittyy kehoon ja sen tuntemuksiin.

Ihmiskuva on muotoutunut paljolti vaatimuksiin, jossa ihmisyys ei ole sitä mitä se luonnollisesti on. Leikkivä ihminen on unohdettu, se jossa mieli synnyttää aktivaation ja innostuksen luonnolliseen liikuntaan.

Onko sitten koulutus se tie, jossa tämän epäinhimillisyyden voimat saataisiin pysäytettyä? Pitkään päiväkodeissa työskenneltyäni totean, että ihmiskuva siellä on hyvin kehokeskeinen kilpailuineen. Tunne-elämän hoito on nollassa, ja vieläkin kuulee leikki-ikäiselle kerrottavan seitsemästä kuolemansynnistä tunteiden syntyessä.

Mieskulttuurinen maailma on tuonut ihmiskuvaan sellaisia ongelmia, jotka eivät kuulu ihmisyyteen, ne on pakkosyötetty pelolla ja kilpailulla. Mieskulttuuri kaupallisena yllykkeenä on vienyt kilpailuun, jossa kateus ja ahneus ohjaavat valintoja. Se on tullut myös luonnontieteellisestä ihmiskuvasta, jossa eläimellinen vallanjako on määrävänä ja hierarkkisena olemassa.

Naiset ovat menettäneet luonnollisen hoivakykynsä, ja matkivat miesten maailmaan tuomia ohjeita. Miesten, joita ohjaa pelko, ja sitä kautta hallusinaatiot, pelon synnyttämät uskomukset.

Raija