sunnuntai 30. elokuuta 2015

INTOHIMORIKOS


Seinäjoella nuori tyttö surmasi toisen samanikäisen intohimoisena; mustasukkaisena, kateellisena tai muuna negatiivisen tunteen valloittamana kiihkon vallassa. Negatiivisten tunteiden taustat voivat olla hyvin erilaisia, ne limittyvät toisiinsa, ja niissä voi olla hyvin erilaisia rakenteellisia taustasitojia, ympäristöarvoja, kokemuksen tuomia vivahteita jne.

Viimeisen tutkimustiedon valossa on olemassa kehotunteita, jotka on mielestäni vaikeampia ja omistavampia kuin kehittyneessä vuorovaikutuksessa jaettuna jälkisyntyneet. Kehotunteet tulevat vuorovaikutukseen ja niitä on aina ollut, nyt ne on nimetty. Olen paljon pohtinut omaa suhdettani tunteisiini. Mustasukkaisuutta olen kokenut pari kertaa avioliitossa, kateutta jo lapsena nuorempaan sisareeni, joka oli aina ahkerampi. Taustalta löytyy vertailu. Vertailu nostattaa tunteita pintaan, jonka taustalla on sitten hylkäämiskokemus, tuo toinen on hyväksytympi ja parempi. Mustasukkaisuudessa löytyy pettämis-, menettämis-, ja hylkäämiskokemusta, tuo toinen on rakastetumpi, kauniinpi ja ihailltavampi.

Ongelmana on se, jos ei ymmärretä, että tunteet on viesti omasta kokemuksesta eikä totuuden kertoja arvoissa. Pahimmillaan tunteet saatetaan pahan palvelukseen ja niihin liitetään omistus. Kokonaisia kansakuntia alistetaan palvomaan tunteiden tuomaa voimaa. Itseihailun seurauksena muut ovat mitättömia ja ne voi vaikka murhata. Näyttää siltä, että kehotunteet on miehillä vahvempia kuin naisilla, sillä maailmaa sidotaan omistukseen miesten maailmassa enemmän kuin naisten. Negatiiviset tunteet on ihmisarvon vihollisia, jossa ainutkertaisuus ja kunnioitus kumoutuu, kun tunteet viettelevät luulemaan ettei ole riittävä.

Kehotunteita voi "kasvattaa" kilpailemalla itsensä kanssa, esim. urheilu on siihen mainio menetelmä. Vertailu on haaste, jossa tuo itseihailun suurin, kaunein ja mahtavin, selätetään.  Parhaiten tunteisiin vaikutetaan jakamalla kokemuksia. Kokemuksen jakamisessa huomioidaan pettämis-, menettämis-, ja hylkäämiskokemuksen vaikutus antamalla tilalle hyväksyntää.

Vuorovaikutuksessa syntyneet tunteet ovat ikään kuin laimentuneita, kun ne jaetaan. Kun taustalla riehuu kehotunteet, niiden voimaa voi lieventää hyväksynnällä.

Intohimon taustatekijät tuhoavina antaa negatiivista tunnevoimaa, positiivisina rakentavaa voimaa. Tunteet vahvistuvat alkutekijöistään vahvemmiksi, kuin ne olisivat aitoina, ne arvolatautuvat. Kun tunneskaala avautuu kokemuksessa siedettäväksi, ja ihminen saa riittävästi onnistumisen kokemuksia, itsetunnosta tulee tasapainoinen, ihminen kokee tyydytystä itseensä, eikä hänen tarvitse vertailla itseään liikaa muihin, hän hyväksyy itsensä.

Intohimolla on läheinen suhde totuuden etsimiseen, mutta myös valtaan, joka turmelee. Itselleni sanakieli on intohimoni, jota haluan suojella niin, että se oppii tunnistamaan koko ihmisyyden.


Raija

perjantai 28. elokuuta 2015

YLIMIELISYYS


Mistä kumpuaa tuo kärsimystä aiheuttava ylimielisyys? Onko se synnynnäistä, vai opittua? Jos minulta kysytään, se on opittua ja synnynnäistä. Jos kysymme kirkolta ja Hannu Lauermalta, se on synnynnäistä. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen katsotaan olevan paha synnynnäisesti, jonka kitkemiseen valjastetaan kaikki sodat. Pahuus nähdään persoonallisena piirteenä.

Minulle negatiivisten tunteiden lähteet ovat pelkojohdannaisia. Pelko on synnynnäistä, ja se alkaa ahdistuskokemuksesta. Lapsen pää joutuu synnytyskanavaan ja mitä isompi pää on, sitä vahvempi on puristus ja ahdistus. Jos lapsi hoidetaan hellästi, tuo ahdistus katoaa jonnekin lihasten uumeniin, mutta jos hoivataan väkivaltaisesti, tuo ahdistus nousee lihaksista pintaan. Mielen teorioissa on yllättävän paljon pelkopohjaista rakentelua, ja niiden katsotaan olevan normaalia kehitystä, ainakin se on todellista, mutta ei suositeltava kehitysjatkumo.

Pelkopohjaisessa mielessä ylimielisyys kasvaa suojaamaan ihmistä, mutta on myös kaikkien luulojen äiti. Kun pelko nousee pintaan ahdistuksen jälkeen, tunteisiin syntyy pelkoa, mikä tuntuu jännitteenä sisäisessä minuudessa. Tätä kutsutaan pirulaiseksi, pahuudeksi ja milloin miksikin. Taltuttaakseen tuon pirulaisen, ihminen alkaa ylevöittää mieltään, ikään kuin kuvannollisesti nostaa ajatuksiaan ylemmäs tuon sisältä syöksyvän alitajunnan kuriin laittamiseksi. Oppimisen näkökulmasta yksilö luo tavoitteen, jolla hän pyrkii hallitsemaan mieltä. Moni laulu ja veisaaminen on syntynyt ylevöitykseen tähtäävän mielen nostattamiseen.

Kuitenkin turvallisuuden ja luottamuksen kokemus on pääsääntöisin kehittynyt ympäristön kohtelusta. Sisäsyntyiset pelot on myös mahdollisia, mutta ei niin vahvoja kuin ulkopuolelta syntyneet ja opitut.Ulkopuolelta syntyneet tarttuvat kuin liima sosiaaliseen minuuteen. Paras keino suojata ihmistä näiltä peloilta on oppiminen. Sen rakenteiden syntymä, tavoitteellisuus, syntyy parhaiten leikkien kautta.

Ylimielisyys mielessä on suojamekanismi pelolle. Ympäristön tehtävä on auttaa peloista irti, etteivät ne johda käyttäytymistä ja mieltä. Ongelmana on pelkopohjaisen mielen ylläpito. Sitä tukee hierarkkinen valta-asema, sukupuolittunut ja todistetusti miesvaltainen. On yhtä tärkeää toitottaa poikien opetuksen tärkeyttä, kuin tyttöjen. Pelkopohjaisesti johdetut mielen ongelmat ovat kansakuntien sotien takana ja hierarkkisoitunut valta on niiden tuki, mikä on monien uskontojen taustalla. Jo sanakieli voi olla uskomusten vahvin tukija. Asenne ihmisen pahuudesta johtaa epäilyyn ja sortamiseen, ihmisen kurittamiseen. Siksi se on vahingollinen.

Raija

keskiviikko 26. elokuuta 2015

NE HUORAT, NE HUORAT


Viikonloppuna tuli muisteltua lapsuutta. Käytimme keskustelun innoittajana BigBangistä tuttua aihepyörää, ensimmäiseksi osui ikävin lapsuusmuisto ja siitä riittikin niin paljon keskustelua ettei muuta ehtinytkään. Mikä oli pelottavinta, mikä ikävintä?

Lapsuuteni ja nuoruuteni ajoittuu 50- ja 60 luvulle. Asuimme erittäin köyhässä kunnassa Kainuun rajamaisemissa, jossa pientilallisia oli jokaisessa tienmutkassa, ja lapsia syntyi jokainen vuosi. Ehkäisyyn ei ollut mahdollisuutta, tai sitä ei oikeammin ollut laisinkaan, ei pillereitä, eikä kondomeja, ei lääkäriä. Osittain raskauksiin vaikutti lestadiolaisperinne, naisen tehtävä oli synnyttää.

Naisia huoriteltiin yleisesti, ja erityisen kipeästi se sattui viattoman nuoren tytön sieluun, kun suhde miehiin oli lempeä suudelma maitolaiturilla.  Mutta naimisissa olevat naiset joutuivat sitäkin kurjempaan asemaan. Sodassa miehensä menettänyt nainen joutui myymään itseään saadakseen leipää viidelle lapselleen. Hänen kerrottiin haudanneen lapsiaan neljä saunan taakse, enkä usko, että kaikki oli keskenmenoja. Asiasta kulki huhuja, mutta poliisille asiaa ei viety. Me vain salakuuntelimme aikuisten puheita. Toinen tapaus, jossa tiettömän tien päässä asunut neiti joutui veljiensä lasten kantajiksi, ja oli  muutaman vuoden vankilassa lastensa murhasta. Kävimme kylässä talossa, ja isäni kertoi, että kuunnelkaa kuinka vauvat itkevät kellarissa, joka oli pirtissä luukun takana lattian alla.

Naisen arvo ja asema oli heikko. Nainen kuin nainen oli huora, jota pilkattiin, piestiin ja vainottiin. Miehillä oli valtaa ja voimaa taloudellisesti, kulttuurin perimänä, ja nainen oli halveksittu. Joskus tuntui siltä, että kieltäytyvä nainen leimattiiin vieläkin julmemmin, nainen oli miehen omaisuutta, jota sai käsitellä miten kukin halusi. Vainoharhaisuus oli melkein jokaisen miehen rasitteena, mustasukkaisuus ja epäily, oliko lapset kenen. Nuorena oli erityisen herkkä kokemaan loukkaukset ja ylenkatseen villtävinä sielussaan. Muistan kun olin heinää seivästämässä pikineissä, ja naapurin isäntä katseli himoiten ja naureskellen päälleni. Näitä ei unohda koskaan, ne jättävät häpeää.

Liian moni nainen joutui kuitenkin myymään itseään köyhyyden vuoksi. 60 - luvulla valtio tuki lainoin maatalouden kehittymistä, ja ottikin sitten yhtäkkiä tuet pois, ja maanviljelijät jäivät ahdinkoon. Kyllä Suomessa löytyy afrikkalaista epätoivoa, ja riistoa, näistä ei puhuta, ne ovat liian lähellä. Kun kaikki viedään, leipä suusta, epätoivo saa ihmiset tekemään brutaaleja tekoja.

Raija




maanantai 24. elokuuta 2015

PIDÄ HUOLTA, ITSESTÄS JA NIISTÄ JOTKA KÄRSII...



Tuosta iskelmästä tuli hitti hetkessä, se osui suoraan ihmisten tarpeiseen. Elämässä tarpeet eivät aina kohtaa. Joskus ei löydä sanoja, ei mielikuvia, eikä muistikuvia, joita tilanteiseen kohtaamisissa tarvitaaan. Vaikka nytkin mielessäni on tuon hittikappaleen esittäjä kuvana, en saa hänen nimeään muistiin. No katsotaan, tuleeko se loppupuolella.

Tänä aikana on runsaasti tarjolla viihdettä, teatteria, sanoittajia, kirjailijoita, kuvittajia, ja opetusta laidasta laitaan. Niissä kerrytetään voimavaroja, joita arkeen voi tuoda, ihmisten kohtaamisiin. Muistan jakson elämästäni, jolloin kuljin teattereissa, elokuvissa, liikuin ja oli menossa maailman kentällä, ihmisten joukoissa. Kuin ammentamassa sitä pottia, jonka tarvitsin ihmisten kohtaamisiin, tuoden eväitä vuorovaikutukseen. Tänä keräämisen aikana olin useimmiten hiljaa, en pystynyt antamaan itsestäni, minun oli saatava ensin itse elämyksiä, muistivarastoa.

Antamisen ja saamisen suhteet eivät ole yksinkertaisia. Joskus on vain niin tunteet pinnalla, ettei kestä mitään, kuvat jotka tulevat kohdalle, satuttavat, kiukuttavat ja joskus ilo syntyy yhdestäkin sanasta, ja kirvoittaa mieleen elämyksiä, ajatuksia siitä, mikä on rakentavaa, uusia jatkumoita synnyttävää. Jotakin puutetta ajassamme liikkuu, kun tarvitsemme nyt niin paljon elämyksiä. Ehkä se on niin, että meillä on kartuttamisen aika, kerätä muistiimme sitä, mikä tuo uusia virtauksia ja uusia näkökulmia elämän kohtaamisissa.

Muistan kun opiskelin voimaannuttamisen taitoja ammattiani varten, löysin kuin uuden vaihteen itseeni. Opin kohtaamisiin tarinoiden jatkumoissa, ikään kuin antavia lauseita, joita saattoi jatkaa ja kehitellä, ydinkysymyksiä, ydinelämyksiä ja tarpeiden uusiutumista kohtaamaan ihmisoikeutta, jokaisen oikeutta tulla kuulluksi ja nähdyksi. Se ei ehkä ole helpoin taito. Ainakaan itse en ole saanut muilta kuin ammatti-ihmisiltä tuota ärsykettä, yleinen tyyli on enemmänkin sulkevaa. Ehkä juuri tästä syystä meillä on nyt vallalla taiteiden vahva buumi meneillään, me tarvitsemme "emmeitä" vuorovaikutukseen, että osaisimme elämysten jälkeen luoda näkemyksiä.

Eipä sitten tullut mieleen tuo kappaleen esittäjä! Höh.

Raija




perjantai 21. elokuuta 2015

KUIN SINKKIARKUSSA


Kuolleena oleminen on raskasta, ainakin mikäli uskon kokemuksiini, jotka oleilivat kehossani syvän masennuksen aikaan. Oli kuin olisin maannut sinkkiarkussa valmiina lähtöön. Sain ystävällisiä ja epäystävällisiä neuvoja, kuinka päästä ylös arkusta. Omat vaistot puhuivat kuitenkin täysin toisin, mitä neuvot olivat.  Makasin kuin kuollut lahna. Yritin saada jalkani tai käteni ajatuksesta nousemaan, mutta ne painoivat kuin lyijy, eikä käskyni tavoittanut niitä, ruumis oli kuollut.  Hermoston piuhoissa ei kulkenut mitään, välittäjäaineita ei ollut, ne korvattiin synteettisillä. Ympäristön ihmisiltä sain saattohoitoa.

Vaistoni ja viettini puhuivat sitä kieltä, mitä minä tarvitsin noustakseni ylös arkusta, mielihyvää ja ihmisoikeuksia. Kuin väkisin opiskelin ja opiskelin, harjaannutin aivojani, että liike synnyttäisi synapseihin toimintaa. Ympäristö piti minua tyhmänä, joten eiväthän he voineet tukea näkemyksiäni opiskelusta. Masennus on aivojen toimintahäiriö, eikä sillä ole älyn kanssa mitään tekemistä, eikä aina tunne-elämänkään kanssa. Suoritin abbroja yliopistossa ja yritin ymmärtää maailmaa. Joku dosentti sanoi, etten perehdy tarpeeksi asioihin, siksi en opi hyvin. Muistini oli kaaosta, ja johdonmukaisuus hukassa, en saanut koottua palasista kokonaisuuksia, koska piuhat eivät yhdistäneet.

Arvostelu tekemisistäni oli niin rajua, että olin jatkuvasti kananlihalla. Yksi ystävistäni löysi vain yhden asian, jonka osasin, autolla ajamisen. Suositeltiin juoksemista, hyvää ravintoa, yrittämistä, pääasiassa suurten lihasten käyttämistä. Mutta kehoni tarvitsi juuri pikkulihasten toimintaa, ajattelun aktivointia. Sitä ei saanut ympäristöstä, sillä siellä minulla oli "tyhmyyteni" vuoksi mykän rooli. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että dementia voi hidastua, jos henkilö on sosiaalisesti aktivinen. Dementiassa etuaivolohkolla, eli lyhytaikaisen muistin alueella ei ole liikennettä, se surkastuu, kuten mykän roolissa minulla, ei ollut puheoikeutta. Sosiaalisuus auttaa, jos ihmisellä on ihmisoikeuksia.

Kuljin vaistojeni varassa, ohjauduin sinne missä minulla oli mahdollisuutta käyttää aivojani. Kesäteatterissa sain harjoitella etuaivolohkolla roolissani, ja muisti palautui, kyky hallita sitä. Pääsin eroon minuudestani, jonka sosiaalisuus oli luonut, tyhmä ja ymmärtämätön. Sain etäisyyttä itseeni, tarkastelunäkökulmaa, mutta erityisesti harjaannusta aivotoimintaan.  Työnohjaajan opinnot auttoivat merkitsevästi ymmärtämään mielen toiminnan ehtoja. Usko itseen oli tie, joka pelasti minut. Ei sosiaalisuus, joka päinvastoin kutisti. Ei ihanteet, tai tunteet, joita ei juuri syntynyt, vain raaka työ ja usko omaan itseen.

Sisälläni oli vahva kokemus oppimisen ilosta, se johdatti tielläni. Kirjallisetkin valitukset työkavereiltani olivat tietenkin ikäviä, koska minua ei katsottu oppijaksi. Mutta menin eteenpäin, kuljin vääjäämättömästi kohti sitä, mistä oli puute, suorastaan kävelin siihen mitä halusin. Nyt voin kokea kehoni kevyeksi, iloita siitä, ja muistini toimii. Piuhat kuljettavat tietoa, syyseuraus suhteiden ymmärrys onnistuu. Miten monta ihmistä täällä maailmassa onkaan juuri hyvää tarkoittavien neuvojen vuoksi väärällä polulla?

Raija


torstai 20. elokuuta 2015

SÄRKYNYT


Osakseni on tullut yhdessä yhdistyksessä lausua runoja silloin tällöin. Tällä kertaa runo oli itse kirjoittamani, 80v herrasmiehelle. Harjoittelin kymmeniä kertoja sisällöllisesti eläytyen ajatukseen ja suusanallisesti tuottaen äänen mahdollisimman hyvin sanoman henkeen. Kuitenkin totesin, etten ollut läsnä lausuessani, henkisesti, olin kuin rikkoutunut halkeileva puu, josta vain pirskoutui säleitä.

Soitin ysävälleni, joka on monien kirjallisuskerhojen kehittäjä ja perustaja. Hänestä olin erittäin hyvä. Mutta sanoiko hän sen kohteliaisuudesta, tukien vai olinko sittenkin särkyneenä hyvä.

Onko särkyneisyys ja heikkous hyvää esiintymistä, koemmeko aitouden läsnäolevaksi juuri heikon ja hauraan kohdalla, kuten pieni lapsonen olisi? Onko se juuri arvostelun lähtökohta? Olemmekin nousseet yläpuolelle toisen ja heikkous tuntuu ylevästi mielestä hyvältä. Onko aitous ja lapsenomaisuus juuri särkyvää? Ylevyyskin voi olla tärkeä peili ihmiselle.

Kun aikoinaan menin kesäteatteriin harjoittelemaan siksi, että esiintymispelkoni tulisi voitettua, muistan ääneni hirvittävyyden, kun mieli oli painunut alas. Samaisessa ryhmässä oli kuoronvetäjä, joka halusi minut harjoittelemaan laulua, äänen muodotusta. Valitettavasti ääneni oli niin hirveä, ettei minua voitu ottaa esiintymään. Teatteriin sentään kelpasin, koska olin hirveän vihainen nainen roolissa.

Puhe on sellaista, puheen tuottaminen, että sitä pitää harjoitella runsaasti. Mutta jos puheella ei ole merkitystä, tai ei usko sen olevan, sielu ei tule mukaan esitykseen. Silloin sanat on kuin takutusta harjoituksen jäljeltä, äänen toistoa tietyllä sävyllä, mutta siinä ei pääse mielen korkeammalle tasolle, ikään kuin ylevöittäen itsensä osalliseksi kuorolauluun, yhteisöllisyyden lasnäoloon, yhteiseen säveleen. Runoa kuullut ryhmä oli aiemmin hälissyt esityksissäni, mutta nyt he kuuntelivat hiljaa, vaikka minä koin itseni särkyneeksi.

Tuo osallisuus läsnäolossa, merkityksellisyyden löytäminen, hyväksynnän kokeminen, missä mittarissa sen löydämme itsestämme. Eräs viisas asiantuntija sanoi joskus, että tarvitsemme tunnustuksen. Ilman toista ei ole itseä. Minulle merkityksellisin asia on ollut ammatillisuus. Saammeko me tunnustuksen siinä missä intohimomme toteutuu, vai antaako yhteisö mitään palautetta? Tuottaako itseilmaisumme iloa toiselle, sen voimme nähdä palautteesta. Jos emme voi kokea arvostusta ja tunnustusta, kehomme ääni on takutusta, ja sielu karkuteillä. Se mitä itse arvostamme, on hyvä tulla kuulluksi, ihminen läsnäolevana, intominoisena ja ilolla täytettynä. Särkyneisyyden läheisyydessä asuu kehon kuolema, jossa hajoaminen on pudottaa äänestä paloja. Ihminen ei voi kokea olevansa kokonainen.

Raija


tiistai 18. elokuuta 2015

KONSERVATIIVINEN MIELI



Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että demokratiassa piilee konservatiivisuutta, mikä on vaaraksi yhteiskunnan kehitykselle ja vie taantumaan. En toisaalta ole liberaalikaan, ja uudista kaikkea, vaan kannatan myös pysyvää. Maslow oli ihan viisas määrittäessään ihmisen tarpeita, millä onnellisuutta ja hyvinvointia ihmiselle taataan jossain määrin. Joku ystäväni sanoo, että liika uudistus tuottaa imperialismin vastaiskun.

Kuten monesti aikaisemminkin olen kirjoittanut, lapsuus on pelkojen valloittama, ja sen voittamiseksi on tehtävä paljon työtä, luotava turvaa ja luottamusta. Jo yksistään kehon vapautuminen vie vuosia, mikä onnistuu parhaiten liikunnalla, ja lapsihan osaa sen luonnostaan keikkuen, venytellen, roikkuen ja väännellen kehoaan joka suuntaa leikin lomassa.

Mieli on konservatiivinen, se on jopa enemmän yhteisöllinen kuin yksilöllinen. Jo ainoastaan Freudin teoriaa sanotaan yhteiskuntafilosofiseksi. Vaikka en ole asiantuntija Freudin suhteen, olen lukenut hänen näkemyksiään aika aktiivisesti. Yksi näkemyksistäni eroaa hänen näkemyksistään. Katson, että ihmisellä on alitajunta, joka on syntynyt  ympäristön normeista, ja se on konservatiivisen mielen oleellisin piirre. On kuitenkin myös vapaudesta syntynyt luova puoli, joka on vapaa mielestä. Se ei ole aistien vapaata virtausta, mutta ei myöskän omantunnon ja yliminän synnyttämä alitajunta. Se on kuin hiljaisuuden meri, joka on ilon syntymässä, ja kukkii uusia kuvia.

Tuo vanhoillinen, konservatiivinen alitajunta johtaa kollektiivisessa ihmisen mielessä yhteisöllistä valtaa. Ihminen taantuu uskomuksiin, joissa yhteisön näkemykset  ovat vahvoilla. Se on hyvin merkityksellinen voima, jossa yksilö kokee kuuluvansa yhteisöön. Näistä koostuu yhteisövoimat, demokratia ja myös taantumukselliset voimat.

En kannata yksilövaltaa yli kaiken ja usko sen viisauteen. Kutakuinkin varmimmin ymmärrys syntyy siellä, missä tieto on yhteneväistä. Näin ollen hyvän yhteisöllisyyden ja ymmärryksen syntymiseen tarvitaan yhteneväinen, laajasti sekä syvästi puhutteleva yleissivistys peruskoulutuksen myötä.

Ei ihminen ole muuttunut vuosituhansiin, tarpeet on yhä samat, ja sydän pumppaa. Ei jatkuvaa uuden virtausta tarvita, mutta jotakin uudistumista tarvitaan siihen luovuuteen, joka voi syntyä vapaudessa, ja tuoda uusia näkemyksiä vanhaan mieleen, tai enemmänkin vapautua mielestä. Mieli on jonkin määritelmän mukaan aistimus, se tuntuu tarvitsevan aina äärimmäisyyteen asti jatkuvaa mielihyvää ja aistimusvirtaa, mikä ei anna koskaan tyydytystä.

Kun vapauden luovuutta etsitään, se syntyy jossakin sellaisessa tilassa, jossa oivallukset asuvat, arvot majailevat, kunnioitus kukoistaa aitoutta arvostaen ja elämä on kaunista, se on ihminen parhaimillaan. Siellä asuu ilo, jonka myötä ihminen voi kokea onnistumista, itseluottamusta, itsearvostusta ja itsekunnioitusta, josta saa tyytyväisyyttä itseen.

Raija


sunnuntai 16. elokuuta 2015

YHTEISÖLLISET VALHEET


Luen parhaillaan Johanna Hurtigin kirjaa "Taivaan taimet". Hurtig on yhteiskuntatieteilijä ja tutkija. Hän tutkii lestadiolaisyhteisön uskonnollista väkivaltaa. Se on on ollut julkisuuudessa paljon vuosina 2008 - 2011. Mitä pidemmälle tulen lukemisessa, sitä pidemmälle minulla syntyy ajatus siitä, että yhteisöllisyyden väkivalta on kätkeytynyt yhteisöön kuin yhteisöön. Sen salaamiseksi esitetään erilaisia verukkeita, yksilöllinen tapaus, vanha tapaus, surullinen tapaus; edm kirja. Osa johtohahmoista, mukaan lukien jäseniä, kiertelee ja kaartelee asiaa kuin kissa kuumaa puuroa, totuutta ei haluta julki.  Tämän kirjan tutkimustulokset voisi viedä yhteisöön kuin yhteisöön, silloin kun siellä tapahtuu jotakin rikollista. Käyttäytymiskaava on sama, rikosta salataan keinolla millä hyvänsä.

Pitkään isossa konsernissa työskennelleenä ja useita kymmeniä eri työpisteitä läpikäyneenä, tiedän että valheet on jokapäiväisiä rikoksen kohdalla. Salaamisessa on erilaisia tasoja, ihmisten mielikuvitus valloillaan, johtaminen mielikuvilla harhaan, ihanteisiin hukkuminen, käytänteet vs. ihanteet, koulutuksen puute, tietoa ei ole, itsenäisyyden puute, ihmiset on johdateltavissa jne. Omalla kohdalla työskentely oli päiväkodissa. Koska en voinut hyväksyä lasten kaltoin kohtelua aina potkimisesta väkisin nukuttamiseen, toin asian esille johtajille, niin kuin ohjesäännöissä velvoitettiin. Aatteeltaan kommunistinen johtaja ei kuitenkaan halunnut kunnallisen päivähoidon maineen mitenkään kärsivän, ja hän teilasi puheeni perättömiksi ja minut väärin ymmärtäjäksi. Näin minuun lyötiin leima, jonka perusteella olin väärin havaitsija. Kun halusin asian käsittelyn ja ihmiset vastuuseen lausumistaan, mitään sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, olin muka kuvitellut asian, he vetäytyivät täysin asiasta.

Häpeän niitä suomalaisia naisia, jotka lähtivät valheen mukaan, ja uhrasivat elämäni. Heillä oli mahdollisuus valita. Tapaus on kuin suoraan Venäjän hallintatavoista. Suoraselkäisyyttä olisi ollut puuttua asiaan, korjata käytänteitä, eikä tuhota yksilön elämää. Minua on usein syytetty siitä, että ymmärrän ihmisiä ja heidän virheitä, en vie heitä teloitettavaksi, vetoan olosuhteisiin. Yksilöllä pitää olla vastuu. Yhteisöllinen häpeä on raskasta, mutta sen ymmärtäminen ja totuudesta puhuminen auttaa, sekä helpottaa asianosaisten kokemusta, ja mahdollistaa asian korjaamisen. Valhe tuo lisää häpeää ja lisää piiloutumisen, syrjinnän ja ahdistuksen määrää.

Hierarkkisessa vallan käytössä harhaan johtaminen on asia, johon pitäisi puuttua. Usein alamaiset ovat tottelevaisia kuin lapset vanhemmilleen. Tämä uhraamiskulttuuri olisi syytä lopettaa, jokainen hyötyy totuuden puhumisesta, Se vapauttaa syyllisyydestä ja antaa mahdollisuuden korjata asioita, ja näin kukin voi kokea, että on tehnyt parhaansa.  Kohdallani rikoksen tehneet eivät ole pystyneet kohtaamaan face to face. Heille on syntynyt häpeää ja syyllisyyttä asiasta, mutta minua se ei ole auttanut.

Raija

perjantai 14. elokuuta 2015

MIESKULTTUURIN VOIMAT


Mieskulttuuri johtaa maailman menoa, siitä ei ole kahta sanaa. Suorastaan inhottavaa on lukea, kuinka Bill Cosbyn elämää varjostaa naisten hyväksikäyttö seksuaalisesti. Hän antoi näyttelijäoppilaille huumetta kahvin seassa ja käytti heitä hyväkseen. Nyt jo yli viisikymmentä naista on tehnyt rikosilmoituksen. (Aamulehti tänään)

En usko, että miesten syyttämisellä päästään asiassa eteenpäin. Tottakai rikoksista on tuomittava, mutta enemmän olisi syytä paneutua syihin syvimpiin. Tunnettu tosiasia on, että freudilaisuus katsoo kaiken aktiivisuuden perustaksi seksuaalisuuden.  Koska itse olen sitä mieltä, että lapsuuden seksuaaliset oireet tulevat pelon johtamasta ja väkivallan värittämästä kulttuurista, sen ongelmia olisi tarkasteltava enemmän. Yhä useammin näkee todisteita kuinka lapset piirtävät penistä moniin kuviin, ja sen katsotaan kertovan mieskulttuurisesta alkuperästä. Minusta se kertoo pelon seurauksesta. Pelko jännitteisenä nostaa tuntoihin erogeeniset alueet.

Kun pelko johtaa mieltä ja tunteita, myös jännitteet kehossa lisääntyvät, ja seksuaaliset oireet nousevat pintaan. Jännite on normaalia ihmisen ihanteen ja realismin ristiriidassa syntyvänä minässä ja se auttaa ihmista pyrkimään hyvään ja parempaan kohti tavoitteita. Kun pelko johtaa, jännite ei ole aivoissa aktiivisuutta antamassa vaan jännite siirtyy kokonaisvaltaisesti kehoon, ja ilmenee seksuaalisena oireena, jota ihminen poistaa seksuaalisella voimalla, erityisesti mieskohtaisesti.

Kun ajattelemme minuuden jännitettä sen ratkaisuksi löytyy oppiminen. Ihminen tekee kompromissin ihanteen ja realismin välillä ratkaisten pulman. Minuus hyväksyy vaillinaisuuden ja kasvaa ihmisenä oppien keskeneräisyyttä.

Tunteiden käsittely on ratkaisevaa pelon hoitamisessa. Hoitamattomana tunteet luovat liiallista jännitettä minuuteen, joka sitten siirtyy koko kehon jännitteeksi.Välittäminen, rakkaus ja hyväksyntä ovat niitä avainsanoja, joilla vanhemmat auttavat lasta jakaessaan kuormaa, jolla pelon voimia kesytetään. Tunnevoima käsittelemättömänä johtaa yhä jännitteisempään kehoon ja yliseksuaalisuuteen.  Yli uskontojen miesvoima ja sitä kautta kulttuuriin pesiytynyt miesten ylivalta tukee seksuaalisuuden kautta hallitsemista. Mieskulttuuri on rakentanut yhteiskuntaan hierarkkisia valta-asetelmia juuri ylivoimaisuuteen perustuen. Seksuaalinen voima on usein pohjalla niissä.

Seksuaalisuus on kaunis ja nautintoa tuova asia ihmisyydessä. Kun seksuaalisuus kehittyy voimaan, se ei tuo iloa, vaan enemmän kehittää pakonomaisuutta. Miesten seksuaalisuuden juuret voivat olla myös vuorovaikutuksen tuomassa ilossa, jossa nautinto syntyy toisen aistimisessa, ei väkivaltaisissa purkauksissa.

Oppiminen, oppiminen ja oppiminen. Rakkaus, rakkaus, rakkaus.

Raija


tiistai 11. elokuuta 2015

TUNTEITA OPPIMASSA



Pauli-Aalto Setälä ja Mikael Saarinen sanovat kirjassaan, "Perkele, tunneosaamisen oppikirja esimiehille" "Toiset tutkijat, kuten esimerkiksi tunteiden ilmaisuun kasvoilla perehtynyt psykologi Paul Ekman, uskovat tunteiden universaalisuuteen. Sosiologisesta näkökulmasta suuntautuneet tutkijat taas esittävät, että edes kasvojen perustunteiden ilmaisut eivät liity sinällään tunteisiin, vaan niillä ilmaistaan sosiaalisia aikomuksia".

Sen verran olen elämässä oppinut, että tunteiden syntymä on eri syvyyksistä syntyvää. Pelon aikakautena lapsuudessa positiivisia tunteita ei juuri syntynyt, ne alkoivat enemmän oppimisen tieltä ja juuri aikomusten jälkeiset tunteet tuottivat iloa, itsemääräämisestä lähtöisin olevat ja tavoitteita sisältävät. Ilo oppimisesta synnytti tunteen onnistumisesta. Kaikkein herkistyneimmillään tunteet syntyivät rakkaudesta, ihastumisesta, toivosta, menestyksestä, menetyksestä, kaikki elämän mahdollisuudet olivat tietoisemmin kokemuksessa. Kun muistaa, että syvätunteet alkuperäisesti syntyvät tiedostamattomasta, niin tietoisia voisi kutsua opituiksi.

Syvätunteiden primitiivisyys on mantelitumakkeen peruja. Itku, kauhu, ahdistus ja niiden taustatekijät kehollisina ovat syvimpien reaktioiden seurausta, suorastaan eläimellistä, syntymähuutoa, jossa myös puolustus aktivoituu. Pelottavassa ympäristössä nämä aktivoituvat. Jo herkemmiksi muodostuneet, vuorovaikutuksesta ja hyvästä hoivasta syntyvät iloa tuovat ovat oppimisesta lähtöisin. Monesti puhutaan lapsen tahdosta, mutta mielestäni lapsella tunnetasolla on vasta reaktioita, ei tietoista tahtoa ja tavoitteita aina tuonne kouluikään saakka. Se, että tahtoa esiintyy, lapsi suojelee itsessään elämänvoimalta tuntuvaa kokemusta vastaan kuolemanvoima, joka on lapselle kuolemankehto, johon lapsi ei halua palata, jos elämänvoima tuntuu paremmalta, lapsi mieltyy siihen ja vaatii sitä.

Kun kasvoilmeitä analysoidaan, sen juuret laittaisin enemmän opituiksi kuin synnynnäiseksi. Vaikka pohjalla on mantelitumake, se on enää varjo, ja opittu on ympäristöstä kehittynyttä,  häpeää, inhoa, pelkoa jne. Ahdistus on perustuvanlaatuista kokemusta ja synnynäistä, sen alkuperä on synnytyskanavaan joutuminen ja puristus.

Ainostaan primitiivisten tunteiden alaiseksi joutuminen tuo tunteet, jotka vellovat syvissä vesissä, ahdistuksen, kuoleman, kauhun ja pelon syöverit pudottavat meidät kuiluihin, joissa uhkat elävät aina kuolemasta alkaen, jaloista tippuu voimat, tuska valloittaa mielen ja se ääni joka kurkusta tulee on kuin suden ulvontaa, jossa tunnemieli on hallitsemattomissa. Silloin syntymässä ollut kuolemanpelko ikään kuin esiintyy voimana, jota kutsutaa kuolemanvietiksi, sillä sen voima kahmaisee kaikki muut kehittyneet itsensä hallitsemiseen luodut tietoiset ja opitut mallit käytöstä. Elämänvoima jää heikoksi. Usein tällöin on kysymyksessä elämänriisto ja ihmisoikeuksien menettäminen. Sen voi kokea äiti, joka kokee lapsen menettämisen tuskaa, lapsen oikeuksien menettämisen tuskaa, itsensä menettämisen tuskaa sisäisen lapsen kautta. Se on ulvontaa, jossa ihmiset yleensä leimataan hulluiksi.

Ei ole yhdentekevää, että vaaditaan ihmisoikeuksia, se on oikeutta, jolla ihmisyyttä pidetään inhimillisenä, oikeutta itsemääräytymiseen, oikeutta oppimiseen, oikeutta koskemattomuuteen, olemiseen, osallistumiseen ja suojaan. Naisia pidetään usein juuri tällä tuskan tiellä eväämällä heidän oikeuksiaan, myös lapset ovat sen ikeessä. Miehet kuvittelevat olevansa parempia, ja heille suodaan ilon ja oppimisen tasoa ihmisyyteen.

Raija

sunnuntai 9. elokuuta 2015

SYYTTÖMÄN HÄPEÄ



Muutama vuosikymmen sitten opettajani neuvoi, kuinka minun olisi opittava käyttäytymään niin, etten pelkäisi eikä kehossani näkyvä häpeä tulisi esiin, sillä se sai epäilevät tuomaat liikkeelle, ja tuomitsijat terävöittämään katseensa. Tämä on keskeisin syy ympäristön luuloista ja epäilystä syrjiä mielenterveysongelmaisia. Se on kuin rehellisyyden mittari, se on se jolla korvat heiluu, valehtelee, on tunnettu suomalainen sanonta.

Kaikista  viisauksista huolimatta kehoni oli kärventynyt ja häpeä rynni pinnalle. Pelkäsin mielipiteitä, ajatuksia ja tunteita. Persoonallisuuden häiriöissä, jossa mielenterveys murtuu, ei ole kysymys samanlaisista oireista. Raiskaus aiheutti niin voimakkaan häpeän, vapinan ja levottomuuden kehoon, ettei siitä päässyt eroon millään neuvoilla.

Vasta vuosikymmenen jälkeen olin valmis kestämään puhetta raiskauksista, väkivallasta ja vihasta. Tunteet nousivat pintaan pelkästä puheesta, ne häpäisyt ja epäluulot, jotka olin saanut kokea ympäristön taholta, synnyttivät syyllisyyttä niin kuin ympäristö oli tuonut ne esille. Ne syyttömänä syyllisyydet ja häpeät nousivat ihon pinnalle tunteiden vyöryttyä kokemuksesta, jonka olin saanut kokea ympäristön taholta pilkan aikana, kun syytettiin teosta, jota en ollut tehnyt. Joskus vaan tuntuu, ettei näitä asioita kokematon ymmärrä häpeän suuria vaikutuksia. Sittemmin neuvon antanut opettaja on ansiokkaasti hoitanut raiskaajia, mutta uhrin asema oli hänelle outo. Raiskaajat ovat oman tahtonsa toteuttajia, uhrit eivät halua eivätkä tahdo väkivaltaa, johon ympäristö vaatii.

Muistan, kuinka en kestänyt mennä vertaistukiryhmään, sillä pelkäsin joukon tuomioita, kuinka en uskaltanut mennä psykoanaalyytikon sohvalle, kun pelkäsin hänen vääristävän kertomani. Eihän se analyytikon syy ollut, ettei minua oltu kuunneltu aiemmin, mutta pelko oli niin vahvasti läsnä, ettei uskaltanut tehdä valintaa, jossa olisi taas altistunut häpeään, muiden vallan alle. Niin moni neuvoi, että puolustaudu, ja niin teinkin, mutta se ei auttanut, asenne oli vinoutunut ja se asenne kuljetettiin mielipiteiden avulla yhteisössä työntekijöiltä toiselle.

Mielenterveysongelmia on monelaisia. Väkivallasta ja huonosta kohtelusta murtunut jää usein näiden muiden ongelmien kantajiksi. Uhrin kokemuksia ei ymmärretä. Kovin on vaikea ymmärtää, ettei kohtelua osata huomioida mielenterveystyössä. Minulle se aiheutti tunteiden jatkuvan purkautumisen, kun epäilyt oli joka päiväisiä. Niitä ylläpidettiin johtamalla työntekijöitä harhaan väärällä tiedolla.

Onhan se aika rankkaa, kun joutuu pakenenmaan ihmisiä, etteivät ne murentaisi mieltä. Tässä kohtaa usein kuvitellaan, että ihmisellä on heikko itsetunto. Minulla on aina ollut vahva itsetunto, johtuen hyvästä varhaislapsuudesta. Kaltoin kohtelussa viedään ihmiseltä itsemääräämisoikeus, ja pidetään ympäristön vallalla pois. Kun ei voi mitään itsemäärätä, ei mielikään ole aktiivinen, vaan kuljeskelee tarpettomana minne sattuu.

Onni on ollut se, että tuo trauma on tullut ulos. Se on tullut, vaikka sitä ei ole mitenkään aktivoitu. Kauan se oli muistin tavoittamattomissa, olisin sen käsitellyt heti tapahtuman jälkeen, mutta ympäristö ei halunnut. Olisin halunnut kuulla tarinoita, joihin olisin voinut peilata ensin kokemaani. Kun häpeää oli kasattu kehooni yltiöpäin, silloin alkoi pelko voittaa olotilaa. Lapsuudessa olin oppinut rehellisyyden, mutta sitä ei suotu, ensin peitettin häpeällä joukkovoimin, ja sitten olin liian särkynyt kertomaan, pelkäsin liikaa tuomioita.

Minä en kannata demokratiaa, jossa joukkovoimalla tehdään tuhoa.



Raija

perjantai 7. elokuuta 2015

MYKKÄ MIES


Erään ystäväni mies lakkasi puhumasta, kun vaimo otti eron. Mistään lapsiin koskevista asioista ei voinut sopia, mutta pystyikö niistä sopimaan aikaisemminkaan. Myös aikaisemmassa avioliitossa mies oli ottanut mykän roolin. Ihanteena meillä on se, että pystyisimme keskustelemaan asioista, sopimaan ja ymmärtämään sitä kautta toisiamme. Mutta mitä jos koko keskustelu on vain eliittistä unelmaa tietoisuudesta, jossa käsitys ihmisyydestä on niin moninainen, ettei niistä voi muodostaa näkemyksiä.

Alkaako tämä maailma muuttua sellaiseksi, että olemme oppimassa itseämme teattereissa, elokuvissa, ja ylipäätänsä taiteen kautta. Emme tavoitakaan toisiamme, vaan maailma on niin monimutkainen, ettei sitä ymmärrä, varsinkaan itseään. Uskoisin, että mykkä mies oli juuttunut miehen rooliin liiallisesti ja jäänyt sen vangiksi. Eräässä lehdessä oli iso aukeama teatterinkävijän aatoksia. Hän oli ollut Jorma Uotisen "pariisi-illassa" ja kehui näytäntöä yli äyräitten. En tiedä oliko toimittajan ongelma rajata näkemyksiä, vai ylipäätänsä katsojan, ettei esityksestä syntynyt muuta käsitystä, kuin että hän ymmärtää asioita. Miksi hän katsojana oli puolustuskannalla?

Olen tullut monta kertaa siihen ajatukseen, että teatterin suurkuluttajat eivät kohtaa enää tavallista kansalaista. Tietoisuus ja ymmärrys ovat ajaneet ohi kansan syvien rivien. Käymme seurustelemassa median kanssa, kun vuorovaikutusta arjessa ei ole.

Kun itse lukenut on ihmisyysteorioita, tutkinut itseään ja pohdiskellut asioita, on vain yksinkertaisesti todettava, etteivät ihmiset jaksa niin monimutkaisia asioita. Mykkä mies oli valinnut tiekseen fyysisen suorittamisen ehdot. Toiminta oli päällimmäisenä. Hänen roolissaan naisen oli toteltava ja toimittava niin kuin hän halusi, ja ellei toiminut, hän ryhtyi puhumattomaksi. Se käsitys, mikä hänelle oli syntynyt naisesta, oli pitkälti käsitys äidistään, jota vastaan hän taisteli, tottelemisen hirvittävyys, jonka hän oli joutunut kokemaan aina alistamiseen saakka, ja nyt piti äiti saada kuriin vaimon kautta.

Kuinka laajaa, syvää tai heikkoa loppujen lopuksi on ihmisen vuorovaikutuksen saattaminen ymmärrykseen? Olemmeko sittenkin eksyneet ja havittelemme vain itsetietoisuutta valtavan mediatulvan joukossa, kuuluaksemme yhteen. Moni taivaltaa elämässään historistaan jääneitä polkuja, puolustusta, huumoria, kieltämistä, niitä psykologisia ehtoja, joita minuudessa on koettuna näkyvillä. Se on elämää, mutta myös ongelma, josta syntyy mittava määrä ylitsepääsemättömiä ristiriitoja, joita on paettava kulttuuriin, etsittävä sieltä peili kokemalleen.

Yleissivistykseen tulisi saada peruskoulutuksessa tietoa ihmisyydestä, että oppisimme ymmärtämään toisiamme paremmin. Käden ja silmän yhteistyö motorisesti kehittää analyytistä ajattelua... HUH HUH

Raija

torstai 6. elokuuta 2015

TUNNISTA OMAT TUNTEESI


"Tunteet syntyvät aina omasta itsestä, ne voi laukaista joku tekijä". Muistan nuo sanat jostakin oppikirjasta. Elämä on opettanut muuta, tunteet eivät ole kaikilla helposti käsiteltävissä. Nuoruudessa seurustelin erään psykologin kanssa. Jossakin tilanteessa sanoin ettei ihmisellä ole tunteita. No, tunteita opiskellut sai siitä raivarin, ja kiusasi asialla niin paljon, että lopulta suhde oli päätettävä. Jälkeen päin olen ajatellut, että olin siinä kohtaa oikeassa. Välinpitämättömyys voi johtaa siihen, ettei tunteita synny tai ne ovat niin voimakkaita ettei ihminen pysty niitä kohtaamaan, kauhistuu häpeää ja luo uuden version tapahtumista mielikuvituksensa avulla.

Tunne on viesti kokemuksesta.

Suomalaisessa kulttuurissa tunteita ei ole opittu käsittelemään. Moni pitääkin tunteita jokseenkin turhana hölynpölynä, joille ei pidä antaa valtaa. Hyvä tunteiden hoito vaatii heti lapsesta alkaen keinoja, joilla tunteita voi käsitellä. Tunteet ovat niin vahvoja, että lapsi kokee hajoavansa siihen paikkaan. Kun  ne jätetään hoitamatta, aikuiselle käy kuin lapselle, tunteet hajottaa ajatukset. Eihan sellaista kestä kukaan. Siksi lapsuudesta asti on opittava sanoittamaan tunteet ja käsiteltävä ne. Aluksi äiti antaa peilinä lapselle lapsen omat kokemukset, kantaen täten pelkoa, jonka tunteet saavat aikaan. Tätä kutsutaan jakamiseksi ja taakan kantamiseksi, tunteiden hoitamiseksi.

Kun tätä tunnetaakkaa ei opita hoitamaan, helposti ajaudutaan valheen loukkuun. Mieli synnyttää alta aika yksikön sopivan ja miellyttävämmän tarinan kestettäväksi. Silloin opitaan valhe, ja siirretään se toiseen. Myös liialliset odotukset ympäristöstä tai itsellä voivat opettaa valehtelua. Jos tunteet on saaneet jäädä pitkiksi ajoiksi mieleen sopimattomina ympäristön mielestä, ne alkavat kerätä tunnekertymää, joka on sitten niin vahva, että se hajottaa muistia.

Itse olen joutunut kokemaan helvetin tunteiden kieltämisestä. En siksi, etten olisi niistä puhunut, vaan muut eivät halunneet puhua. Raiskaaja oli perheestä, jossa alkoholi ja maksulliset miehet kulkivat. Ei ollut sosiaaliturvaa ja äiti elätti perheen myymällä itseään. Mitä muuta hylätty poika olisi oppinut naisiin nähden kuin hyväksikäyttöä.  Poika halusi luoda elämästään kuvan, jolla jaksoi eteenpäin, syyttömyyden, tai ainakin uskoi niin, todellisuudessa hänen kasvattiäitinsä tuki hänet koulutukseen ja elämän alkuun. Häpeä teosta oli se, joka laittoi valheen elämään mielessä. Ei äitiä voinut syyllistää. Tukea tämä perhe olisi tarvinnut. Mutta maalaiskylä Savossa pani poliisikätyrit perään, josko heitä voisi syyttää jostakin rikoksesta.

Näiden kokemusten vuoksi pauhaan ja saarnaan tunteiden hoidon puolesta. Kun 2000 luvun vaihteessa hoidin traumani, ei mielenterveystyöntekijät kyenneet kohtaamaan minun traumaani, vaan loivat uuden tarinan. Olen joutunut kantamaan syyllisyyden taakkaa koko elämäni, koska toiset eivät ole halunneet kokea omaa syyllisyyttään. Se on tuhonnut elämäni. Tämä uhraamisen kulttuuri on joka paikassa läsnä. Ihmiset ovat jääneet valheen loukkuun tunteiden hoitamattomuuden vuoksi. Tämä olisi syytä lopettaa ja siirtyä todelliseen hyvinvointiin.

Olen paljon miettinyt sitä anteeksiantoa, jonka nuo asiat on vaatineet. Olen ymmärtänyt poikaa, mutta en hyväksynyt hänen tekoaan. Olen antanut anteeksi äidilleni, jolla ei siinä elämän tilanteessa ollut voimia auttaa. Olen arvostanut omaa elämääni niin paljon, että olen vaatinut sen kunnioittamista. Siihen ammatti-ihmiset eivät ole kyenneet. Siksi kasvatus- ja opetusalalle olisi saatava ehdottomasti kunnon koulutus tunne-elämän kohtaamisen taidoista. Itse sain sen työnohjaajakoulutuksesta ja harjaannuksen kauhun kohtaamisesta kesäteatterissa näyttelemisestä. Voi sitä huutoa, kun roolissani kauhu purkaantui pitkin mäkeä lavasteissa. Apua pyytäessani on vedottu siihen ettei muiden mainetta voi tahrata, minun elämäni oli arvoton, ja sen saattoi tuhota.

Raija




tiistai 4. elokuuta 2015

RÄÄVÄSUUT



Kävin katsomassa kesäteatteri Lystin näytelmän "Kauppa-Lopo", mikä on Maiju Lassilan kirjoittama. Kauppa-Lopo on rääväsuu, alkoholin kuluttama torikauppias, joka myy toisten tavaraa, ei juuri ota palkkaa ja häntä käytetään hyväksi, pilkataan joukkovoimalla.

Kirjallisuudessa Lassilan aikakautena oli hyvin yksipuolinen näkemys kiusatusta, joka usein juuri kuvattiin häirikkönä. Nykyään kuva on laajentunut, mutta asenteina säilynyt hyvin ihmisten mielissä. Yhäkin kiusattuja hoidetaan ikään kuin yhteisön ulkopuolella, vaikka ongelma voi olla yhteisössä. Aina näin ei tietenkään ole. Kiusaamista tutkitaan ja hutkitaan kiusatun persoonan ongelmana.  Ympärille on siunaantunut asiantuntija kaarti etsimään vikaa yksilön persoonasta, mikä tulee yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Asenteet elävät yhteisöissä tiukasti. Aamulehti kirjoitti tänään Napoleon kompleksista, mikä on jäänyt elämään myös tieteeseen, ja elää vieläkin vahvana, kun voittaja halusi mustamaalata vastapuoltaan, pilkaten Napoleonia pikkumiehenä.

Muistan erään pienen yhteisön, jossa työskentelin vain kuukauden. Työpaikalla vallitsi erittäin huono ilmapiiri, jossa työhyvinvointi oli heikko. Hallituksella oli tapana etsiä vikaa työntekijöistä kuin neulaa heinäsuovasta. Jo edeltäjäni oli lähtenyt paikasta pois kiusaamisen vuoksi, mutta olin vielä niin hyväuskoinen, että uskaltauduin työhön. Kiusaamista etsittiin mitä pienimmistä mahdollisista asioista ja nöyryyttäminen haettiin milloin mistäkin, asettelin suurin piirtein niittejä hallituksen puheenjohtajan pöydän reunalle käytettäväksi. Ja siitäkin hänellä oli jatkuvaa huomauttamista. Onneksi pesti kesti vain reilun kuukauden, mutta olin jo täysin hulluuden partaalla.

Tapanani on ollut antaa palautetta ja puuttua asioihin. Sanonta, "jos puolustautuu, selviää" on täysin järjetön. Sitten lyödään kahta kauheammin kuin vierasta sikaa. Kiusattuna kestää ja kestää, kuuntelee sätkimistä, irvailua, ivaa ja simputtamista. Kun lopulta pinna palaa ja sanoo suorat sanat, tätä hermostumista käytetään lyömäaseena, häväistään kiusattu ja todistetaan hänen häiriökäyttäytymistään.Valheet on täysin luvallisia kiusatun elämää todistettaessa häirikkönä.

Vuosia kiusattu ihminen lopulta murtuu. Hänestä tulee mielenterveysongelmainen, mieli on hajonnut eikä hän enää kylkene ilmaisemaan itseään selkeästi. Lääkäri toteaa hänet epäselväksi ja katsoo syyn persoonasta johtuvaksi. Kiusattu on taantunut lapseksi, ja sitten tehdään persoonallisuustesti, ja eikös tuosta lapseksi taantuneesta löydy jokin pieni viite, että hänessä olisi narsistisia piirteitä, niin kuin lapsessa on. Hän saa ikuisen leiman otsaansa. Lääketieteessä kuljetetaan yhä vajaaälyisten diagnoosia ihmisen luokittelemiseksi, meillä on yhä kansallisosialistiset perinteet käytössä.

Kiusaamisesta jää jäljet kehoon ja levottomuutta mieleen, sillä itse on särkynyt. Syitä etsitään oppimisvirheistä, itsetunnosta, vääristä tavoista tmv. Mutta kiusattu voi olla hyväkäytöksinen, fiksu, oppivainen ja hyvän itsetunnon omaava. Hän on yhteisön leimattu uhri, jota ei voi korjata muuten kuin yhteisön normeihin puuttumalla. Uhraamisessa yhteisön jäsenet tuovat esiin uhrissa omantuntonsa, korjaavat syyllisyyttä toisessa. Olen sanonut, että psykiatrien pitäisi jalkautua työapaikoille. Työnohjaajia ei palkata, kun koetaan se lisäkuluna, työterveyshuolto on kuitenkin jo hyväksytty menoerä. Yhteisön normeissä kiusaaminen lähtee useimmiten kateudesta, ja johtamisen ongelmista, missä mielipidejohtamisella uhrataan ihmisiä.

Raija



sunnuntai 2. elokuuta 2015

ARMON ARMOTTOMUUS


Minulle elämän vaikeimpia kysymyksiä on armon käsite. Kristinuskossakin on erilaisia armon käsitteitä. Se syntyy uskosta, rakkaudesta uskon synnyttämänä, uskosta Jeesuksen sovitustyöhön. Armoa ei tunnu saavan ollenkaan kaikki syntiset ja jossakin kuitenkin korostetaan Jumalaa kaikkirakastavana, armoa ei voi ansaita teoilla, mutta katolisessa näkemyksessä juuri rakkauden teoilla sen voi ansaita.

Elämän kärsimystä pohtiessani olen vain tullut siihen tulokseen, ettei armoa anneta ainakaan ihmisten vallasta käsin, aina on neuvo siihen ettei ole ollut riittävän uskovainen, riittävän hyvä, eikä kelpaa Jumalalle. Jumala antaa uskon, jos antaa, minulle ei ole antanut. Se on suorastaan armotonta. Koskaan ei voi tietää teoistansa, onko ne hyvää vai huonoa, sillä siitä ei ainakaan saa armoa. Armo tuntuu kätkeytyvän mielivaltaisuuden taakse.

Tutkin aamuisin aina unieni merkityksiä, tietenkin ensin omien kokemusteni valossa, sitten Jungilaisen universaalin käsityksen, ja lopulta verenkierron vähäisyyden vuoksi varhaisten muistojen valossa. Viime yönä näin unta, että uskovainen ystäväni oli saanut lapsenlapsen, joka oli kukko, ja jota kävimme pesemässä tavaratalon alakerrassa. Taisin kantaa lapsena kanoja kainalossa, ne olivat leikkikavereita. Syvät unet liittyvät varhaisiin muistoihin. Joku uskovainen valisti minua, "joka uniinsa uskoo, se varjoonsa lankeaa". En ole koskaan uskonut uniin, jos nyt en usko muuhunkaan. Sekö on tuonut armottomuuden elämääni.

Armoa ja armottomuutta mitataan ihmisen teoilla täällä maan rajoilla. Se on mielestäni suurin ongelma, antaa ihmiselle valtaa arvioida toisen elämää, sen hyvyyttä tai pahuutta. Mutta eikö tämä johda juuri hulluuteen ja teemme tekoja ilman omantunnon tuskia. Vilpittömyyteen uskoko meidät pelastaa? Aina on ensin tutkittava ennen kuin hutkitaan. Tämä tuntuu unohtuvan, olemme liian tuomitsevia.

Miten armon saamista mitataan? Onko se menestyminen taloudellisesti? Jotkut ylpeilevät uskollaan. Armottomuus on ihmisen suurin syöpä.  Rakkaus ja hyväksyminen on teitä, joilla voidaan mielen varjojen syntymistä vähentää, omien ongelmien peilaamista toisiin. En ole koskaan hyväksynyt erään opettajan väitettä, ettei ihminen kestä syyllisyyttä, ellei hän siirrä sitä toiseen. Koskaan emme voi tietää, kuinka suurta taakkaa toinen ihminen kantaa ja taakka tulee liian raskaaksi. Tuomarin rooli on vaarallisin rooli yhteisöissä. Erittäin harva ihminen osaa arvioida tekoja menemättä ihmisen iholle ja ihon alle.

Raija