sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

IHANTEIDEN ANSASSA




Suomalainen sanonta on, ”kuka toiselle kumartaa, se toiselle pyllistää”. Minusta tämä viittaa siihen, että hierarkkinen valtajärjestelmä tuhoaa ihmisten välisiä suhteita. Kuten kaikki tiedämme, tuo hierarkkinen käyttäytyminen toisiamme kohtaan tulee kehostamme, eläimestä meissä, ja on todistettu apinoiden elämässä tuhansia kertoja. Siksi on tärkeää, että löydämme ja kehitämme ihmisessä henkisyyttä, että tuo eläin ei pääsisi raatelevalle retkelleen.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että me päädymme henkiseen kehitykseen. Se on jopa monille hallitsijoille pelottava asia, että ihmiset tulisivat tietoiseksi asioista, itsenäistyisivät ja ajattelisivat omilla aivoillaan. Kaiken pohjalla henkisessä kehityksessä on jo kohtuaikana syntyneet unet. Siellä on alku oivalluksien ja ilon syntymiselle, jota ruokkimalla siitä tulee pysyvää. Ensin lapsen on saatava ihailla itseään, ja sitä kautta oivalluksien avulla hän oppii myös iloitsemaan muista kokien sen ensin itse. Merkittävin asia tällä kokemuksella on lapsen saama kunnioitus vanhemmiltaan. Sain sen äidiltä varhaislapsuudessa, ja en unohda sitä koskaan. Vaikka äiti ei myöhemmin jaksanut enää hoitaa hyvin lapsiaan, suuren lapsimäärän vuoksi, tuo varhaislapsuuden kokemus jätti pysyvät jäljet.

Kulttuurissamme on tällä hetkellä hauskan pidon ja ruumiillisten kulttien palvominen. Tämä innostuttaa yhä enemmän vuorovaikutuksessa naurun ja ulkoisen esittämisen tapoihin, jatkuvaan kilpailuun ja itsensä ylistämiseen. Sisäinen oivallus ja itsen kehittyminen henkisesti jää taakse, innostus ratkaisuihin ja ajatusten kehittämiseen. Vaatii merkittäviä kulttuurisia muutoksia, että lapset saavat leikkiä ensin rauhassa itsensä kanssa, että löytävät itsensä. Tämän vaiheen katsotaan kestävän 3 – 5 vuoden ikään. Nykyään yhteisöllisyys pitää valtaa, ja isoissa ryhmissä, vuorovaikutuksesta tulee vallan käyttämistä, selviytymistä, jossa on taisteltava omista oikeuksistaan liikaa.

Ruumiin kulttuureissa ja yhteisön vallassa joukkovoima pitää huolen, ettei yksilöllisyys pääse kehittymään. Siitä tulee matkimisen maailmaa, jossa ihailemme toisiamme ulkoisten arvojen puitteissa. Ihmisen mieli ja tunteet ehdollistuvat kehoon, ja reaktioista tulee kokonaisvaltaisia, eivätkä ne eriydy näkyväksi ihmiselle itselle. Kollektiiviset tunteet alkavat johtaa kokemuksia, niin että samaistumisesta tulee kuin vankila, jossa ei uskalla kokea yksilöllisesti. Järjetön toisen ihailu on kuin yhteiskunnallinen hallitsemisjärjestelmä. Ihailemme voittajia ja pyllistämme heikoille.

Eräs tuttuni soittaa silloin tällöin pilkaten jotakin epäonnistujaa, ja lopuksi ylistää oman perheensä suuruutta. Ihastuminen omiin ihanteisiin ja menestymiseen on itsen liiallista tavoitteellisuutta, jossa ylevät ajatukset on itselle, ja pahuus toiselle. Niin kutsutussa sivistyksen visiossa liiallinen tavoitteellisuus voi johtaa vain omien ihanteiden näkemiseen. Ihanteet voivat olla myös kurjia ja rikollisia. Arvot hyvin jäsenneltynä johtavat parempaan.

Raija

torstai 26. huhtikuuta 2018

MIELI VAELLUKSELLA




Vaikka en suuresti arvosta toisen ihmisen arviointia ulkoisesta olemuksesta ja käyttäytymisestä, pidän sitä silti tärkeänä, jos sillä löydetään oikeaa tietoa, eivätkä havaitsijan omat epäluulot ole syntyvän näkemyksen pääasiallinen lähde. Täydellistä totuutta emme voi nähdä ihmisen mielestä jos emme tunteistakaan, sillä ne ovat osittain muuttuvia ja erityisesti tunteiden osalta ne syntyvät tiedostamattomasta monesti uudenlaisina, joten yksilö ei itse tiedä niistä. Lääketiede mittaa liian usein ihmisyyttä matemaattisin perustein teknisesti. Mieli on omalakisensa järjestelmä, sanoi mielen asiantuntija Risto Turunen.

Havaintojen erheellisyydestä muistan nuoruuden ajan, jolloin pelot olivat vahvimmillaan mielessäni, ja se näkyi kehossani, silmissä. Lääkärit epäilivät yllättävän usein että olisin huumeiden käyttäjä, sillä silmäni seisoivat, eli olivat reagoimattomat valoon. Yhden pienen voimakkaan häpeän tunteen muistan yhdessä ryhmätilanteessa, jonka vuoksi punastun vieläkin. Luokassa oli mies, joka oli mielestäni erityisen komea. Ajattelin, jos tuo pyytäisi nyt sänkyyn, olisin heti valmis. Samalla mies alkoi katsoa minua kuin olisi lukenut ajatukseni, koin niin voimakasta häpeää, että olin varmaan sydänkohtausta saavan näköinen.

Ystäväni romahduksen vuoksi olen pohtinut meidän erilaista aivotoimintaa elämän kaaressamme. Hän on ollut täydellisen ja ehdottoman vaativa itselleen itsensä hallitsemisen suhteen. Oletan, että hänen etuaivolohkotoimintansa on ollut aktiivista ja hallittua. Ja nyt hän sitten juuri romahtaa tämän alueen heikentymisen vuoksi. Kun taas minä olen vaeltanut sisäisten kokemusten ja etuaivolohkon välillä vilkkaassa vuorovaikutuksessa, ja kuunnellut niiden erilaisia viestejä. Jokseenkin nopeasti tulkiten on tullut mieleen, että liian hallittu aktivaatio saattaisi jopa väsyttää kokonaan jonkin osan aivoista, ja ne pysähtyvät, solut eivät kestä liiallista jännitteiden määrää, vaan laukeavat ikään kuin puolustukseen ylirasituksessa. Aivot siis tarvitsevat mielen hääräämään ja aistimaan solujen hyvinvointia.

Mielen tulee vaellella tunteiden ja aivojen maastossa vapaasti, eikä sen lukitseminen johonkin ole viisasta. Ääripäissä se voi pelon vuoksi olla reagoimaton.

Raija


maanantai 23. huhtikuuta 2018

HYVÄKSYNTÄÄ NIIN JA NÄIN



Jokseenkin närkästyin joistakin lauseista Jari Sarasvuon viimeisessä aamulenkin näkemyksissä. Ja se oli empatian suorasukainen määritelmä. Tuo myötätunto laitettiin ikään kuin oman itsensä menettämisen synonyymiksi, ja vihan syntymisen taustaksi. Mutta pidän silti Jarin kyvystä analysoida ja aukaista sitä moninaista vyyhteä, missä nämä arvot näyttäytyvät, ja mitä muuta ne ovat. Vihaksi muuttunut tunne ei ole kuitenkaan empatian pohjalta kehittynyttä, se on inhon ja sietämisen pohjalta lähtöisin, itsekkyydestä ja itsen korostamisesta.

Jos pohdimme sitä, ettei hyväksyntää ole, ihminen voi kadottaa kyllä kokonaan itsensä, ja alkaa olemattoman itsen elämänkaaren. Jatkuvassa psyykkisessä puolustuksessa oleminen voi nostaa pintaan aggressioita, jotka näyttävät itsekkyydeltä. Olen sen kokenut totaalisesti, kun ympäristö ei hyväksynyt, ja käytti valtaa väärin.  

Eilen jouduin hyväksynnän kipeisiin kokemisiin. Pitkäaikainen ystäväni oli yllättäen menettänyt kyvyn käytännön askareisiin. Tiedän hyvin, että siinä on dementian oireita, onhan hän jo lähes kahdeksankymppinen. Ilmaisussaan hän oli entisensä, mutta selkeän analysoiva omiin tapahtumiinsa.

Joskus joku tutkija sanoi, että olen sairastunut varhaisiän dementiaan. Minua ohjasivat silloin pelot, ja aistini vaelsi villisti moniin mielikuviin. Se oli pitkään jatkunutta eheytymisprosessia. Turvaa, luottamusta ja myötäelämistä ei ollut elämässä, paitsi mieheni taholta, jonka viranomaiset saivat murrettua. Vain sinnikäs itseyteni pelasti minut näiltä ihmisten näkemyksiltä. Pakenin korpeen moneksi vuodeksi ja löysin takaisin omaan itseeni ja ”dementiani” parani.

Pohdin ystäväni elämänkaarta, hänen vahvoja kognitiivisia kykyjään, liikunnallisia taipumuksiaan, kuudenkymmenen vuoden tanssiharrastusta. Minne katosi hänen toiminnalliset kykynsä? Itsekin olin kokenut tämän tanssikurssilla. Yhtäkkiä mielikuvia ei saanut koottua, eikä käskyä lähtenyt aivoista kehoon. Se oli vahvan kehotunteiden aikaa, liikekieli ja sen tunnistus tuli kehomuistista. Silloin ei itseä vielä ollut syväkokemuksena, se oli kadonnut vallan rattaisiin, joita yhteisö ylläpiti.

Olen iloinen Jarin viisauksista, itsensä voi menettää, tunteiden taustalta voi löytyä empatiaa ja hyväksyntää, mutta myös hyljeksintää ja vihaa, inhon ja itserakkauden jälkeistä omahyväisyyttä, jossa sosiaaliset suhteet eivät ole kehittyneet välittämiseksi. On kuitenkin syytä varoa sitä, ettei lähdetä itsekkyyden tielle. Arvoja on analysoitava tarkkaan, miten ne rakentuvat ja mitä niihin kuuluu.

Raija



torstai 19. huhtikuuta 2018

YHTEISÖN IKONIT



Goffman kuvaili yhteisön valtamekanismeja roolien kautta. Lyhyellä oppimäärällä roolit on annettuja ja otettuja, virallisia ja epävirallisia. Rooleista erilaisena pidän ikonisointuneita kohtaloita, joissa ihmisen rooli on kuin totuudeksi lukittu. Se on myös syrjinnän oleellinen muoto. Siinä tämä ikoniksi muutettu henkilö ei saa samoja oikeuksia kuin muut yhteisön jäsenet. Hänet voidaan palkita sekä hyvässä että pahassa, mutta kumpikin omanaan, eikä samassa henkilössä nähdä hyvää ja pahaa. Leimattu henkilö tuomitaan asioista, joista muita ei tuomita, häntä kiitetään asioista, joista muita ei kiitetä.

Tämä ihmisten erottelupolitiikka on kuin rikoksien suojaamista ja kilpailun yliarvostamista. Niissä ilmenee sekä totuuden mukaisia tekoja, että mielikuvituksesta syntyneitä, tarinatyyppisiä ja asenteilla ylläpidettyjä muotoja, jossa yhteisövaltaa käytetään asian ajamiseksi. Yleistyksenä on paljon käytetty järjetöntä kaikkiko kysymystä. Valtavyyhdessä ilmenee johtamista. Yksi henkilö, vainoharhainen tai ylevyyteensä rakastunut ottaa kohteen, jonka hän ikonisoi yhteisön henkilöiden avulla.

Ikonisointunut ei pääse leimastaan eroon. Kun minut nuoruudessa suljettiin puheoikeuksista, se on yhäkin arkipäivää, tietyt henkilöt haluavat sulkea suutani, suojellakseen rikoksen salaisuutena pysymistä.

Sama henkilö antaa ensin itse esimerkin teollaan kohteelleen ja sitten kun tämä on oppinut sen, ja toteuttaa sen elämässään, hallintaan pyrkivä leimaa sen sitten julkisesti ja häpäisee kohteen tai ylistää korkeuksiin. Näyttää siltä, että tässä on kysymys persoonallisista piirteistä. Yleviksi itsensä kokevat ottavat hyvän ja pahan itsessään toisen henkilön kautta näkyväksi.

Ikoneiksi joutuminen on siitä vaarallista, että yhteisö ei anna tilaa vuorovaikutukseen, vaan nostaa henkilön jalustalle tai pudottaa kuiluun, josta ei pääse ulos. Nämä voivat kestää vuosikymmeniä, asenteina satoja vuosia. Nämä ovat valtataisteluiden synnyttämiä ongelmia, joissa ei näyttäisi olevan ulospääsyä. Asian tiedostaminen on yksi tie auttaa ikonisointuneita.

Raija

Erving Goffman (11. kesäkuuta 1922 Alberta – 19. lokakuuta 1982 Philadelphia) oli syntyjään kanadanjuutalainen sosiologi ja kirjailija, mutta hän työskenteli enimmäkseen Yhdysvalloissa.
Goffman on tunnettu kuvauksistaan sosiaalisen vuorovaikutuksen luonteesta ja sen evidentiaalisuudesta sekä sosiaalisesta läsnäolosta. Hän käytti useissa teoksissaan dramaturgista lähestymistapaa ja kuvasi sosiaalista kanssakäymistä itsensä esittämisenä. Goffmanille ihmisen identiteetti ei ollut pysyvä, vaan alati muuttuva.


tiistai 17. huhtikuuta 2018

VALHEIDEN JÄLJILLÄ



Jossakin urheilu-uutisessa kommentoija sanoi, että ihmisen taipumus on aina huijata, ikään kuin totuutena, mihin ei voi vaikuttaa. Valhetta vastaan on aina taisteltava ja etsittävä totuutta. Se on niin tieteen kuin Kristinopinkin ydintehtävää, mikä yleisesti hyväksytään.

Eläinten maailmassa eläin suojautuu ja puolustautuu muuttamalla esimerkiksi väriään. Mutta niin on myös ihmisten kesken. Puolustaessaan omaa valtaansa, kunniaansa, ja saadakseen hyväksyntää, ihminen on valmis luomaan valheen, millä saavuttaa tämän. Ikään kuin totuus sisältääkin valheen valmiiksi, ja sen synnyttää järjetön tuomitseva moraali ja arvottaminen tai pelot selviytymisestä, jossa hyväksyntä on kiinni vallan antamasta asemasta. Moraali ihmisellä on erilainen kuin eläinten suojautuminen, sillä sen on luonut kulttuuri.

Ahneus on ominaisuus, jolla pyritään tavoitteisiin. Ahneus on osittain myös selviytymistä ja puolustautumista, mutta kuten hyvin tiedämme, ihminen ahnehtii enemmän kuin hänellä olisi tarvetta elämänsä toteuttamiseen. Siihen kytkeytyy vallanhimo.

Tilanne tekee varkaan, sanotaan. Siinäkin on usein kysymys suojautumisesta ja selviytymisestä, mutta myös todellisesta ahneudesta saavuttaa jotakin mitä ainakin kuvittelee tarvitsevansa. Ikävää on huomata se, että esim. huumeiden käyttäjät varastavat ja valehtelevat, koska he todella tarvitsevat huumetta, johon ovat tulleet riippuvaiseksi. Sitä aina ihmettelen, miten tuo mielihyväkokemus on kadonnut niin monelta, että se on korvattava aineilla. Moni sanoo, että vasta sitten tietää mitä on mielihyvä. Toisaalta olen kuullut tupakoitsijan sanovan, en halua elää pitkää elämää.

Tarinoihin sisältyy paljon valheita. Ilkeys ja valta yhdessä ovat vaarallinen yhdistelmä. Hierarkkiset rakenteet lakeina, mutta myös valtataisteluista syntyvinä luovat tarinoita, joilla on enemmän pyrkimys valtaan kuin totuuteen, vähemmän hyväksyntään ja inhimillisyyteen, kuten ihmisoikeuksiin. Monet uskonnot ovat erittäin vaarallisia ihmisen kehitykselle. Jumaluuskokemus näyttäisi olevan tyypillisempää miehelle kuin naiselle, siksi kouluttaisin enemmän miehiä, koska he tuhoavat enemmän maailmaa. Koulutus sinällään ei auta, jos sitä ei kehitetä syvemmin ja laajemmin ymmärtämään ihmisyyttä.

Miksi sitten ihminen sitoutuu valheelliseen mielikuvaan, joka on luotu joko yksilöiden toimesta tai yhteisön rakentamana. Taustalla on moraalista valtaa kontrolloida toisia, mutta osittain myös ihannetta, jota halutaan suojella ja säilyttää. Ihminen voi rakastua omaan rakastumiseensa, tunteeseen, mutta hän voi rakastua myös valheelliseen tarinaan, jos se tuo toivoa.

Raija

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

VIEKÖ HÄPEÄ REHELLISYYDEN?




Ei ole itsestään selvää, kuinka me paimentaisimme ihmisiä pysymään kaidalla tiellä ja valitsemaan ihmisyyden ja elämän suojelun suotuisaksi hyvälle kasvulle kohti elämän hyvyyttä. Ei ole itsestään selvää se, mistä häpeä loppujen lopuksi saa voimaa jopa niin, että se lopulta voi johtaa valheeseen. Häpeän ensimmäisiä merkkejä tavataan noin seitsemän kuukauden iässä, kun vauva alkaa vierastaa. Vauva on rakastunut omiin vanhempiinsa tai hoivaajiinsa niin, että hän haluaa pitää kokemuksensa samanlaisena, ja pillahtaa itkuun jos se muuttuu, koska tuo kokemus tuo turvallisuutta.

Loppujen lopuksi se on hassua, että tuo samanlaisuus kokemus on kuin vastakohta sille, mikä on vauvan kokemus unista, uuden syntyminen. On kuin kaikessa olisi taistelu hyvästä ja pahasta mitä ihmisen on tutkittava koko elämän. Kuljemme jatkuvasti valintojen teitä.

Jos on yksilöllä vaikeutensa säilyttää rehellisyytensä, näyttää siltä, että yhteisö on valtavan voimakas säilyttämään valheita. Yhteisön moraali voi ajaa ihmisiä valheiden tielle. Suhtautuminen naiseen tästä on oiva esimerkki. Syntinen nainen tuomitaan rankasti. Kuinka paljon haittaa onkaan nämä Raamatun kertomukset saanut aikaan, vaikka kysymyksessä on vertauskuvallisuus!

Seksuaalisuus on ollut kautta historian häpeällinen asia. Ja tästä nainen on tuomittu syylliseksi. Kun sitten häpeällisyys liitetään naiseen, hänet todetaan syylliseksi seksin syntymään. Tuo häpeä teosta annetaan naisen kannettavaksi. Nuoruudessani kokema raiskaus sai yhteisön valehtelemaan ja tuomitsemaan minut häpeän kantajaksi ja syylliseksi.

Tuomitseva moraali saa häpeän niin voimakkaaksi, että ihmiset valehtelevat säilyttääkseen kunniallisuutensa yhteisön jäsenenä, säilyttääkseen sen ihanteen, jollaista ihmiseltä odotetaan. Näin uhraaminen ja syntien kantaminen siirtyy uhreille. Häpeä vie rehellisyyden. Minusta Jeesuksen uhraaminen on kertomus yhteisön häpeästä, vallasta ja sen ongelmasta. Tuo häpeän voima on niin suuri, että Jeesus valitsee Jumalan totuuden säilyttääkseen totuuden ja rehellisyyden.

Raija


torstai 12. huhtikuuta 2018

SAISIKO IHAILLA!




Jostain syystä meillä on harhainen käsitys siitä, että ihmiset voivat vapaasti valita ihailunsa ja kiinnostuksensa kohteet. Ihailu on perusta ihmisyyden elämänhalulle. Toki kehomme luonnonlakien mukainen elämän syke edesauttaa elämänhalussa, mutta se tarvitsee tuekseen mielen, jossa halu ja tahto asuvat.

Ensimmäinen ja tärkein minuuden kantavista voimista on itseensä ihastuminen varhaislapsuudessa. Tuhoavinta, mitä ihmiset ovat saaneet aikaan, on itsekkyyteen uskominen synnynnäisenä ja kuljettaa niitä totuutena asenteiden kautta, mikä vain ruokkii aggressioita ja itsekkyyttä, syyllistää ihmistä yhä pahempiin tekoihin, jopa sotaisaksi. Ihmiselle kehittyy ongelma, jossa syyllisyys häviää ja se siirretään toiseen ihmiseen. Kun lapsi ihailee itseänsä, rakastaa ja hyväksyy, johtaako tämä itsekkääseen itserakkauteen. Ei johda, ihminen on heikko, ja ei luota itseensä, hän tarvitsee kaverin, jo Jumala sanoi tämän, kun loi ihmisen. Niinpä itsensä rakastamisesta tulee vahva vasta sitten kun toinen on hyväksynyt sen, ja lapsi on saanut peilin itselleen.

Ihailusta seuraa useimmiten empatiaa. Kun tunteet hyväksytään ja iloitaan niistä, siitä seuraa toisen ihailua. Ihmiskäsitys, joka lähtee itsekkyys ajatuksesta, ja siitä useimmiten seuraa rankaisuja, ihminen vieraantuu itsestään itsestä. Hän alkaa heijastella kokemuksia toisiin, niin kuin toinen on kohdellut häntä, hän heijastaa sen ulos samalla tavalla. Kun tunteet hylätään ja kielletään, ihmiseen kehittyy kuin toinen minä, mikä on negatiivista. Alkujaan ennen hormoneja ja lähtökohtaisesti aggressiot ja seksuaalisuuden ilmentymät ovat seurausta tunteiden kieltämisestä ja hylkäämisestä. Näin järki voittaa ja ihminen unohtaa itsensä. Myös sanakieli voi peittää tunteet ja tehdä kokemuksista uskoa, missä elävyys katoaa. Palvonta on pahimpia ihmisen tuhoamisen lähteistä. Ei ole yhdentekevää, kuinka ihailun kohteet valikoituvat. Sidommeko sen omaan mieleen satujen kautta, vai näemmekö sen todellisessa elämässä ja konkreettisesti.

Itse olen kokenut parhaimpana itsensä rakastamisena iloa luovuuden syntymästä. Silloin iloitsee siitä, että syntyy jotakin uutta itsestä. Se on kuin ihailua sille ihmisyydelle, mikä on mahdollista. Lapsen ensimmäinen  kieli on tunnekieli.

Raija


tiistai 10. huhtikuuta 2018

MASENNUKSEN JUURILLA




Läpikäytyäni syvän masennuksen, olen alkanut epäillä teorioita, joihin se nojaa. Masennuksen selitys perustuu mielen kuvauksiin, jossa minän kokemukset heijastelevat mielen halun ja tahdon, ihanteiden ja pettymysten välisiä suhteita. Olen päätynyt sosiaalisen kontekstin ja arvojen ilmentymään. Tämä ei tietenkään kumoa mielen teorioita.

Mieskulttuurinen tiede on luonut mielen teoriat, jotka pohjaavat miehen vallan kuvaan. Kun mieli on ollut olemassa, siitä on luotu kuva. Kun mieltä ei ole olemassa, siihen ei löydä myöskään kuvaa. Näin juuri kävi kohdallani. Minun mieleni murtui siitä, ettei mieltä saanut olla olemassa, ja ehkä kuitenkin se oli kehon romahdus, koska tokenin siitä nopeasti. Kun mieltä analysoidaan, luodaan siitä kuva tieteen keinoin, tieteen tekijöiden oma ihmiskuva ja oma kokemus vaikuttavat siihen, millainen kuva syntyy, eivät hypoteesitkaan ole vain leikkiä, taustalla on ihminen itse. Jos ei ole kokemusta mielen olemattomuudesta, niin kuin osattomalla on, ei myöskään helposti kykene ymmärtämään, mitä silloin ihmisessä tapahtuu.

Omassa elämänkaaressani voin nähdä selkeästi, kuinka väkivalta on synnyttänyt mielen murtumisen. Nuoruudessa itsemääräämisoikeuden vakava riisto, ja sitten varhaisaikuisuudessa sama asia, työnantaja pakotti koulutukseen, johon en itse halunnut. Molemmista tapauksista mieli murtui, eli sitä ei enää ollut olemassa, kuin salaisissa sielun syövereissäni, joita en saanut sitten toteuttaa. Nuoruuden trauma purkautui vasta aikuisena, kun sille oli lupa olla olemassa ja sain puhua sen kirjani kautta. Olin aina halunnut yliopistoon opiskelemaan ja työnantaja halusi minusta apulaisen opettajille. 
Vapaa-aikana sitten opiskelin sitä mitä halusin. Mieleni sai olla siis olemassa yksityiselämässä ja vapaalla, työyhteisöissä se oli poissa. Vapaalla ollessa saatoin havaita mielen kokemuksia tavoitteissa, ihanteissa, menetyksissä ja pettymyksissä. Työpaikalla olin sitten kuollut ilmeetön kala työkavereille, lapsille sitä en voinut olla.

Kun kuvaan masennusta, koin sen kuin lyijynä aivoissa, painavana ja toimimattomana, koska minä en saanut tehdä niin kuin halusin, vaan yhteisö määräsi. Ikään kuin puheen tuottamattomuus olisi tuonut masennuksen, aivoissa ei ollut aktivaatiota. Kun nuoruudessa oli viety itsemääräämisoikeus, sitä jatkettiin työpaikalla. Ulkoisesti tarkasteltuna minä olin vihainen ja itsekkään näköinen, koska minä olin vihainen ja aggressiivinen, kun itsemääräämisoikeuteni riistettiin. Tuo ulkoisten arvioiden tekeminen on liian usein juuri yksilön tuhoamista, kun ei ymmärretä erilaisten vaikutteiden vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Voisi puhtaasti sanoa, että romahdukseni on tullut selkeästi ympäristön väkivallan teoista. Näitä ei tiede tutki, koska tutkijat ovat itse vallassa, ja saavat käyttää valtaa, erityisesti se on mieskulttuurinen ongelma.

Raija


lauantai 7. huhtikuuta 2018

KUN EI VOI SIETÄÄ




Suomalainen kulttuuri ei ole kovin hyvä sosiaalisten vuorovaikutusten kentässä. Mutta tuskin sitä voi kehua maailman laajuisestikaan. Olemme tuntemattomia itsellemme. Paljon johtuu hierarkkisesta valtarakenteesta, että olemme ikään kuin orjien asemassa, roolien vankeja ja myös itsemme tuntemuksessa heikkoja, meitä on kasvatettu kumartamaan suurempia, ja tämä ei tarkoita sitä, että itsestä pitäisi tehdä mahtava. Tunne-elämä on monille arvoituksellinen ja pelottava, emme tiedosta tunteiden positiivista vaikutusta elämäämme ja kun ne ovat syrjässä, niiden vaikutus muuttuu negatiiviseksi.

Näin vanhempana ihmisenä katselee menneisyyttä rikkauksien merenä, jonka lainalaisuuksia sitten tutkii nykypäivänä. Arvot ja asenteet ovat jokaisen ajan vaikuttajina, sekä myönteisinä että negatiivisina. Asema ja rooli, lasten, aikuisten, ammattien, taloudellisen voiman ja jos jonkinmoisten rakenteiden kautta avautuu merkityksineen valtarakenteet, sulkien ja avaten portteja vuorovaikutuksessa. Eräs jo pitkän ajan havaintoni on, ettei ilo ole suomalaisen mentaliteetin hyväksyttävimpiä asioita. Olin lapsena elämänintoinen, iloinen, innostunut ja vuorovaikutuksellinen. Olin sen oppinut suurperheessä. Jo koulu ajoilta muistan kuinka siitä rangaistiin. Itsensä esiin tuomista pidettiin pahana. Oppilasasuntolassa johtaja syytti minua kynsien lakkaamisesta, koska ne kiilsivät. (on vitamiinien puutosta). Apulainen alkoi puolustaa minua, etteivät ne ole lakatut, ja sai siitä syystä potkut.

Aikuisiässä olin eräässä työpaikassa uutena aloittelijana. Kolmen kuukauden päästä johtaja ilmoitti, että työt oli loppu, ja sanoi, että ylemmältä taholta oli tullut ilmoitus. Hyvän työkaverin avustuksella otimme selvää, oliko asia totta ja niin paljastui, ettei se ollut. Tämä johtaja oli erittäin sulkeutunut ja ahdistunut ja käpertyi toimistoonsa surun murtamana, koska häntä ei siedetty autoritäärisen johtamisen vuoksi. Minulla oli juuri elämävaihe, kun olin päässyt eroon ahdistavasta avioliitosta, iloitsin vapaudestani. Ilo oli liikaa johtajalle ja osui kipeästi omaan kokemukseen. No sain uuden paremman työpaikan firmasta. Johtaja sen sijaan menetti kasvonsa, ja mielenterveys petti. Myöhemmin kohdatessamme johtaja oli avoimen iloinen nähdessään minut.

Niin monet asiat voivat vaikuttaa siihen, että emme siedä toisiamme. Tilanteet, luonne, kokemukset, asema, tunteet, ideologiat, tiedon puute, yhteisön valta, yksilöiden ongelmat, ja liuta muita probleemeja. 

Usein suhtaudumme kielteisesti toisen mielipiteeseen, yrittäen kumota sitä, sen sijaan, että ajattelisimme sen niin, että hyväksyessämme sen kartutamme omaa henkistä pääomaa.

Raija



torstai 5. huhtikuuta 2018

USKON, USKON JA USKON




Jokaisen usko on erilainen. Koska Jumala on persoonallinen, myös usko häneen tulee persoonalliseksi, kullekin oma polkunsa. Minulla oli pitkään lapsen usko ja viattomuuden laki ja on se vieläkin, sillä, se on jotenkin uskon ytimessä. Sitten tuli vaihe, jolloin vihasin Jumalaa sen antamasta elämän kohtalosta. Uskon muotoja on monenlaisia. Usko muuttuu iän mukana, syvenee ja herkistyy, mutta eri vaiheet voivat tulla täysin erilailla, lapsena voi olla herkkyys vahvimmillaan.

Kohtalon uskoa olen epäröinyt usein. Uskoisin mieluummin sanaan, mutta ymmärrän, että sana on vain Jumalan tie, jota kautta kulkien saadaan ymmärrystä. Joku pappi sanoi taannoin haastattelussa, että uskossa kaipaus Jumalaan on niin suuri, että siitä syntyy uskoa. Se olisi ikään kuin perimmäistä ihmisyydessä, ilman sanoja.

Joskus ihmettelen sattumia, sellaisia muutoksia tapahtumissa, että ikään kuin oma suunnitelma ei menekään niin kuin on ajatellut, tulee muutos, erehdys, sattuma, tai mikä ihmeellinen tahansa, painan väärää nappia, ja kirjoitus katoaa.

Erityisen kiinnostavaa on heikossa mielen tilassa tapahtuvat herkkyydet. Silloin voin nähdä enteitä, mutta myös rakastuminen on silloin mahdollista. Tunteet tulevat esiin ja itse on luopunut itsekkyydestä, kaipaa toista ihmistä jakamaan elämää ja antautuu vuorovaikutukseen. Myös suhde Jumalaan on vuorovaikutteinen.

Mikään ei tavallaan ole oikeaa uskoa, ja kaikki on oikeita. Oppimisen aktiivivaiheessa tarvitaan paljon luottamusta sanaan teorioiden tankkaamisessa. Yhtälailla ihmissuhde ammattiin valmistuessa saattaa läsnäolotaidot nousta tärkeiksi arvoiksi. Tunneherkkyys ja joskus jopa tuntuu, että empatian kyky on kiinni ihastuksen kokemisesta. Kun ihailee toista, voi kokea myötäihastusta, ja omat kokemukset ovat avainasemassa toisen ihmisen kokemuksen hahmottamisessa. Minusta tuntuu, että tämä aikakausi on löytämässä vihdoin tunne-elämää, millä on erittäin suuri merkitys ja vaikutus ihmisyyteen. 

On kuitenkin hyvä erottaa uskomukset ja uskonnot, ja syvä henkinen tietoisuus jossa usko on vahvimmillaan.

Raija

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

MACHOT, SKITSOT JA METOO



Kuusikymmentä luvun lopulla eräässä kyläyhteisössä esiintyi seksuaalista häirintää, kuten tuo metoo kampanja on tuonut julkisuuteen nyt monien yhteisöjen ongelman. Kylällä moni nuori mies jäi kiinni tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhden tomeran opettajan toimesta. Muutama mies joutui vankilaan. Havaintojeni mukaan häirintä oli hierarkkisesti johdettua vanhemman miehen toimesta.

A-talkin keskusteluissa Ruotsissa työskentelevää näyttelijää haastateltiin ja hän sanoi, että taustalta löytyy macho kulttuuri. Hyvän määritelmän löysin Maailmankuvalehti.fi sivuilta, jossa Kimmo Lehtisen artikkeli, ”Syntynyt machoksi” oli varsin hyvä kuvaus ongelmasta. Koulutuksen puute ja ruumiin kulttuurin palvominen johtaa ikäviin alistamispyrkimyksiin, joiden ongelmat voivat näkyä ruumiin aistimusmielihyvän lisääntymisenä. Urheilun yliarvostaminen saattaa jättää minuuden kehityksen huomioimatta.

Nicaragualaisten miesten parissa työskennellyt tutkija Peter Sternberg määrittelee machismon miehisyyden kultiksi, eräänlaiseksi sekoitukseksi paternalismia, agressiivisuutta, naisen järjestelmällistä alistamista, ruumiin fetisismiä, lisääntymis- ja penetraatiokyvyn pakonomaista ihannointia ja homofobiaa. Useimmat latinomiehet pitävät machismoa verenperintönä, jota ei tarvitse sen koommin pohtia. (maailmankuvalehti.fi)

Kulttuurit tulevat sellaisiksi kuin niiden arvot ovat. Ei ole helppoa löytää perustaa sille, mikä suojaisi ihmisyyttä pysymään terveellä tiellä. Itse pidän aika hyvänä Freudin määritelmää, jossa minä on jaettu kolmeen osaan. Yliminä, minä ja itse. Nämä sisältävät arvoihin liittyvät ominaisuudet, ihanteet, joihin yksilö pyrkii. Kun ihanne on ruumiillistumaa, ei ihmisen varsinkaan sisäinen lapsi ole tavoitettavissa. Kulttuurin pitäisi puhutella ihanteita, konkretiaa ja uuden syntymää, luovaa ihmistä.

Olen paljon miettinyt sitä, vastaako kristinusko näihin ihmisyyden vaatimuksiin. Uhrataanko siellä juuri se sisäinen lapsi, joka rakentaa kokonaista ihmistä? Sivistys ei ulotukaan kokonaiseen ihmiseen, vaan osa jää ruumiillistumisen vangiksi. Onko tässä kulttuurissa ihanteita, mikä on lapsen vilpittömyyden ohjautumaa? Onko sisäinen lapsi, aikuinen ja vanhempi tasapainossa, vai ohjaako joku näistä liikaa? Miksi juuri Jeesus uhrataan? Jos ajattelemme sitä vertauskuvallisesti, liian alas mielen suohon vaipuminen saattaa olla kuoleman symboli, josta sitten noustaan ylös.

On todella surullista, että nykyiset koulutuskulttuurit eivät suinkaan vastaa ihmisyyden kokonaisuuteen. Kulttuurien kehitys on kuin onkin sattumien ja valtarakenteiden varassa. Yhtälailla kuin ruumiin kulttuuri voi viedä yliseksuaalisuuteen, siihen voi viedä, kuten hyvin tiedämme ahdistunut ja rooleihin alistettu henkinen kehittäminen, kuten monista uskonlahkoista huomaamme. Myös se vie pakkoroolin kautta yliaistillisuuteen. Vapaus katoaa ja ihmisyys ei ole enää jatkuvasti itseksi syntymää.

Raija