MASENNUKSEN JUURILLA

Läpikäytyäni syvän masennuksen, olen alkanut epäillä teorioita, joihin se nojaa. Masennuksen selitys perustuu mielen kuvauksiin, jossa minän kokemukset heijastelevat mielen halun ja tahdon, ihanteiden ja pettymysten välisiä suhteita. Olen päätynyt sosiaalisen kontekstin ja arvojen ilmentymään. Tämä ei tietenkään kumoa mielen teorioita.

Mieskulttuurinen tiede on luonut mielen teoriat, jotka pohjaavat miehen vallan kuvaan. Kun mieli on ollut olemassa, siitä on luotu kuva. Kun mieltä ei ole olemassa, siihen ei löydä myöskään kuvaa. Näin juuri kävi kohdallani. Minun mieleni murtui siitä, ettei mieltä saanut olla olemassa, ja ehkä kuitenkin se oli kehon romahdus, koska tokenin siitä nopeasti. Kun mieltä analysoidaan, luodaan siitä kuva tieteen keinoin, tieteen tekijöiden oma ihmiskuva ja oma kokemus vaikuttavat siihen, millainen kuva syntyy, eivät hypoteesitkaan ole vain leikkiä, taustalla on ihminen itse. Jos ei ole kokemusta mielen olemattomuudesta, niin kuin osattomalla on, ei myöskään helposti kykene ymmärtämään, mitä silloin ihmisessä tapahtuu.

Omassa elämänkaaressani voin nähdä selkeästi, kuinka väkivalta on synnyttänyt mielen murtumisen. Nuoruudessa itsemääräämisoikeuden vakava riisto, ja sitten varhaisaikuisuudessa sama asia, työnantaja pakotti koulutukseen, johon en itse halunnut. Molemmista tapauksista mieli murtui, eli sitä ei enää ollut olemassa, kuin salaisissa sielun syövereissäni, joita en saanut sitten toteuttaa. Nuoruuden trauma purkautui vasta aikuisena, kun sille oli lupa olla olemassa ja sain puhua sen kirjani kautta. Olin aina halunnut yliopistoon opiskelemaan ja työnantaja halusi minusta apulaisen opettajille. 

Vapaa-aikana sitten opiskelin sitä mitä halusin. Mieleni sai olla siis olemassa yksityiselämässä ja vapaalla, työyhteisöissä se oli poissa. Vapaalla ollessa saatoin havaita mielen kokemuksia tavoitteissa, ihanteissa, menetyksissä ja pettymyksissä. Työpaikalla olin sitten kuollut ilmeetön kala työkavereille, lapsille sitä en voinut olla.

Kun kuvaan masennusta, koin sen kuin lyijynä aivoissa, painavana ja toimimattomana, koska minä en saanut tehdä niin kuin halusin, vaan yhteisö määräsi. Ikään kuin puheen tuottamattomuus olisi tuonut masennuksen, aivoissa ei ollut aktivaatiota. Kun nuoruudessa oli viety itsemääräämisoikeus, sitä jatkettiin työpaikalla. Ulkoisesti tarkasteltuna minä olin vihainen ja itsekkään näköinen, koska minä olin vihainen ja aggressiivinen, kun itsemääräämisoikeuteni riistettiin. Tuo ulkoisten arvioiden tekeminen on liian usein juuri yksilön tuhoamista, kun ei ymmärretä erilaisten vaikutteiden vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Voisi puhtaasti sanoa, että romahdukseni on tullut selkeästi ympäristön väkivallan teoista. Näitä ei tiede tutki, koska tutkijat ovat itse vallassa, ja saavat käyttää valtaa, erityisesti se on mieskulttuurinen ongelma.

Raija