VALINNANVAPAUS

Ei voida puhua valinnanvapaudesta, jos valinnan vaihtoehtoja ei ole olemassa. Maailma on täynnä säädöksiä, tapoja ja sopimuksia, jotka tuhoavat ihmisen oikeutta elämään. Koska olen joutunut elämässäni tilanteisiin, jossa minulta on riistetty itsemääräämisoikeus, olen joutunut vaaravyöhykkeelle. Vuonna 1978 olin elämän tilanteessa, jossa elämäni mahdollisuus oli vakavasti uhattuna. Olin yksinhuoltaja, ja työnantaja uhkasi työn menettämisellä, ellen lähde heidän järjestämään koulutukseen. Niin lähdin. Noin kolme viikkoa ennen koulutusta kirjoitin täysin tiedostamatta hätäni suuruutta, ilman tietoista tahtoa ja halua, se oli todellinen hätä, psykologian professori Kirsti Lagerspetzille muutamalla sanalla, ”Ihmistä ei voi opettaa, Jumala on johtaja, Jumala on hyvä psykiatri, ihmiset eivät osaa puhua”

Mutta minua ei kuultu, koulutus oli pakon alla mahdollisuus jatkaa elämää. Kolmen viikon kuluttua oli syvällä psykoosissa. Olipa kysymyksessä Jumalan ilmoitus, tai omista peloista syntynyt vaistojen ja pelkojen tuoma hädästä syntynyt viesti, se olisi pitänyt kuulla.

Koska en ollut saanut yhteiskunnalta apua vakavaan rikokseen kymmenen vuotta aikaisemmin, jonka kohteeksi jouduin, minulla oli erityinen vaara opiskeluun lähtemisessä, ja koska minulta oli viety itsemääräämisoikeus, se vietiin nyt koulutuksella.

Ei ole valtioilla, kansakunnilla, järjestöillä, ihmiskunnalla tai millään elimellä oikeutta viedä ihmisoikeuksia, tuhota ihmisen minuutta ideologioihinsa perustuen. On niin miljoonia tapoja tuhota ihmisen elämä, riistää henki täydellisesti tappamalla, tuhota hänen psyykensä ja minuutensa, ottamalla oikeudet oppimiseen, tai ravintoon, käytämme valtaa väärin niin monissa asioissa.

Ei tuo kirjeeni oppimisesta niin helposti avaudu. Voin ymmärtää sen tänä päivänä yhä syvemmin, kuinka vaativa minuuden käsite on ja psyyken toiminta. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus opiskella psykologiaa yliopistossa niin kuin haaveilin, olisinko koskaan kyseenalaistanut minuuden mahdottomuutta, jos oikeutta puhumiseen ei anneta, valinnan mahdollisuutta ei ole, jos ihminen joutuu jatkuvien rangaistusten ja uhkien alla jatkuvaan psyyken puolustukseen, jossa minuus tuhoutuu, halu ja tahto katoavat. Psykologia näyttäytyy minulle oppikäsityksenä, jossa minuus on aina tahdon ja halun toteutumaa, jossa reaalista maailma ei kyetä huomioimaan. Ei valintaa ole pakkovalinnat, ja vaihtoehtojen puuttuessa tehdyt teot.

Raija

VÄKIVALLAN KIERTEET

Väkivallan syntyyn ja mekanismeihin, niiden kehittymisiin ja ylläpitoon tulee olla enemmän vastauksia kuin että ihminen on paha. Harmikseni en saanut luettua uudelleen artikkelia, jossa pohdittiin naisen ja miehen eroja synnynnäisesti, mistä ne johtuvat, sillä olen sitä mieltä, että väkivaltaa esiintyy ja on vahvempaa sekä yleisempää miehillä kuin naisilla, mikä on tutkimuksissa myös todistettu. Olkoot lähtökohdat minkälaiset tahansa, niitä on pystyttävä selittämään, miten ne ovat kehittyneet. Mutta en usko, että väkivalta on synnynnäistä ja on vain surullista todeta, että sen alle jäävät enemmän miehet, ja se näyttää myös lisääntyvän naisten piirissä.

Viime päivinä on saatu kuulla taas mitä järkyttävimpiä väkivallan tekoja. Emme voi nosta käsiä pystyyn, väkivaltaan pitää puuttua, sitä vastaan on taisteltava, ja tutkittava sen syitä. Järkyttävä rikos, seksuaalinen hyväksikäyttö nuoriin poikiin liittyen kertoo rikoksen tekijän profiilista, hän on miellyttävä ja suosittu henkilö yhteisössään, palvelee kirkossa lasten parissa ja on yhteiskunnallisesti arvostettu. On uskallettava kysyä kuinka paljon nämä ovat synnynnäisiä taipumuksia, geneettisesti määräytyneitä ja kuinka paljon ympäristö on edesauttanut näiden kehittymistä, korostamalla liikaa naiseutta tai mieheyttä, antaen kehon eri osien dominoida kehitystä toimintojen ja/tai aineiden vaikutuksesta, alikäytössä vahvistaen toisten osien ylikäyttöä.

Kuinka paljon meillä on kulttuurissa tekijöitä, jotka kehittävät kaksijakoisuutta, ylistäen kaunista ulkoista kuorta ja jättäen mielen sisäiset voimat ja eheyttäjät sekä ongelmat piiloon. Uusi asia tämä ei ole, kauneus ja miellyttävyys vaarallisina tekijöinä ovat tunnettua vuosituhansien takaa, alkaen Narkissoksesta, päätyen Oidipukseen.

On uskallettava kysyä pahuuden perään, tuhoaviin asioihin. Vaikka tiedän, että uskomus on vahva pahuuden synnynnäisyyteen, ja väitetään jo aivoissa olevana tekijänä, uskon silti vahvasti mahdollisuuteen vaikuttaa siihen, ja se mahdollisuus on lapsuudessa. Mutta miksi juuri pedofiili haluaa tuhota lasta? Mikä hänen sisäisessä lapsessa on sellaista, minkä hän raiskaa? Kun itse jouduin raiskauksen uhriksi, muistan kuinka kehoni muuttui, ei ollut enää mieltä ja tunteita, oli vain sisältäpäin kehoksi paisunut ruumisolento ilman henkistä yhteyttä sisimpään. Kauhu kasvatti ruumisroolin. Tällöin kuvasin asiaa niin, että pakkorooliin pakotettuna päälleni alkoi minuuteen kehollisesti kertyä ulkoisen vaatimuksen ja arvojen mukaan tekijöitä, kuin olisi laittanut jatkuvasti lisää uusia takkeja päälleen. Tällöin oma oppiminen, itsen määräytyminen, halu ja tahto katosivat, alkoi toistaminen toisten määräyksestä, koska olin vasta lapsi. Ja niin tuo ruumisolento alkoi syödä kuin kannibaali sitä sisäistä lasta ja tuhosi sitä, kun yksilöä ei saanut olla ihmisoikeuksin.

Näin ollen ympäristö oli ratkaisevassa roolissa pahuuteen. Kristinusko ei ole kyennyt löytämään, kuten ei muutkaan uskonnot sitä, mikä on rakkauden ydinsanoma, sisäisen ihmisen löytäminen, tunteiden kehittyminen Jumalan avulla, ja täten mielen eheyttäminen mielikuvien avulla kokonaiseksi ihmiseksi. Jos pohdimme metamorfoosia, ehkä koko Jeesus kertomus on kertomus siitä, kuinka me voimme elävästä kehosta muuttua väärin kehittyen ruumiiksi, joka ei enää koe elämän suojelevia asioita, vaan kehittyy pahan tyyssijaksi ja koko kertomus ristiin naulitsemisessa on kertomus ruumiin karkottamisesta.

Uskon lapsen kykyyn etsiä oppimisen kautta ratkaisuja itsensä hyvään kehitykseen, se on synnynnäistä, leikin kautta oppimista, se on mielihyvän kokemista itsestä niin, ettei halua satuttaa eikä tehdä väkivaltaa itselleen eikä muille. Se on itsensä rakastamista, ensin kehon kokemusten mielihyvää, vuorovaikutuksessa ilon kokemista ja ihailua toisesta. Ulkoisten pakotteiden alla, ihailu muuttuu sairaaksi palvonnaksi, jossa ruumis tuo tuhoavan puolen esiin tuhoamalla sitä mitä kokee. Näin ollen kai sitten päädyn siihen, että ruumiiksi muuttunut keho on pahan asuinsija, pahuus on sitä, että se tekee muodonmuutoksen muuttuessaan terveellä tavalla toimivasta kehosta ruumiiksi. Siten pitää kysyä, onko ihmisen mieli mukana pahuuden syntymässä, vai ainoastaan liiallinen kehollisuus yllyttäjänä ja toimiiko se ilman mieltä.

Raija

"HAKEE HUOMIOTA"

Tapasin hiljattain ystäväni, vanhan koulukaverin 60- luvulta. Vaikka olemme olleet ystäviä kauan, en ole avannut hänelle sisintäni, kipeitä kohtia nuoruudestani. Olen ollut enemmän kuuntelija hänen seurassaan, koska usein myös huomasin, ettei hän oikeasti kuunnellut, puhui päälle ja ohitti. Nyt kerroin 17 vuoden iässä tapahtuneesta itsemurhayrityksestäni, viidenkymmenen vuoden takaa. Kuten huomaatte, se ei onnistunut, keinot olivat kehnot, jo pelkkä kipu säikäytti.

Kun kerroin ystävälleni hän sanoi, ”sinä hait huomiota”. No, tämähän on moneen kertaan kuultu lause ihmisten suusta. Mutta tässä on juuri se yleistyksiin liittyvä ongelma, sanomisen vajavaisuus kertoa vaikutteista ja asenteista, joita sanat sisältää, kun puhumme heikosti asioista. Toiselle tämä tarkoittaa; ”on itsekäs, vaatii huomion itseensä”, ja toiselle; ”kuunnelkaa minua mitä puhun, uskokaa, huomioikaa minut”. Itsekkyyttä korostava pakenee omaa itseään, koska hän ei halua kuulla toista ja heijastaa täten oman ongelmansa, kuulemattomuutensa. Toinen huomaa oleellisen, ihmisestä välittämisen kuullen häntä.

Halusinko minä kuolla 17 vuoden iässä? Kyllä halusin, elämäni oli yhtä helvettiä, ja tuskaa, koska minua ei kuunneltu, ei läheiset eikä viranomaiset. Läheiset korjasivat virheen kymmenen vuoden päästä, viranomaiset ei koskaan.

Kun suhde toiseen ihmiseen on vain kontrolloiva, valtaa ja asemaa korostava, ei ihminen saa apua. Nämä samat ongelmat ovat läsnä tänä päivänä yhtä paljon kuin 60- luvulla. Ei tätä aika muuta, koska tämä on ihmisyyteen liittyvä ongelma, ja jos ihminen ei kasva ja opi tuntemaan itseänsä, hän heijastaa ongelmat toisiin.

Että tuntisi elämän mielekkääksi ja elämän arvoiseksi, siihen on satsattava, ja ympäristön annettava edellytykset. Vihan kulttuuria ruokitaan tehokkaasti, jossa valta ja asema sanelevat ihmisoikeudet. Korostetaan usein pinnallisia hyviä tapoja, kun pitäisi antaa ihmiselle oikeus kokea mielihyvää itsestään, iloita itsestään ja oppia ensin rakastamaan itseään, tulla kuulluksi, ja siitä se kuulokin kehittyy vastavuoroisesti. Me kuljemme aisteinemme, haluten ja tahtoen, mutta jos tämä ei synnytä tunteita, ei ihminen myötäelä itseään eikä muita, eikä opi rakastamaan, teko ei vielä kuvasta halua ja tahtoa.

Nykymeno suosii kiirettä, urheilua ja fyysisesti hyviä ominaisuuksia, ja jättää varjoon henkisen kehityksen. Henkisen kehityksen alkulähde on tunteet, aktivoivana tekijänä, se on oppimisen perusta, se on syvin ja vanhin aivojen kokemuksessa aktivaation lähteenä. Sanoin opetettu on kulttuurinen ja sidoksissa haluun ja tahtoon, arvojen risteytys, tunne on yksilöllinen, ja kuvastaa todellista itseä. Jo päiväkodista alkaen rauha ihmisenä kasvuun tyrehdytetään liiallisella kilpailulla, fyysisyydellä, kun lapsessa olisi valmiiksi luojan luomana kyky leikkiin, jossa on mielikuvituksen kehittymisen alku, mielen tuottama muistikuva, tunteiden reagointi siihen, ja synnynnäinen luovuus ihmisessä. 

Kristinopissa tämä mielikuvien ehkä joskus liiallinen syöksy otetaan haltuun Jumala kuvalla, tieteessä, no jääköön tämä ammattisalaisuudeksi. Voi sanoa suoraan, että nykypolitiikka toimii vastoin Kristinoppia, mutta kertoilee satuja sen kunnioittamisesta, ihmisen sisäisyyttä ja tunteita ei huomioida, jumaluutta ihmisyydessä.

Tarinoiden kertomista ja kirjallisuutta ylistetään liikaa. Uskotaan sen etäännyttävän ihmistä tuskastaan, ja osin se voi auttaa. Mutta kyllä todellinen hyvä olo ja kehitys tulevat ja lähtevät aidosta välittämisestä, kuulemisesta ja näkemisestä, todellisena itsenä, silloin ihminen lähtee kasvun tielle.

Raija

VÄLILLÄ SEKSIÄ

Monissa seksiä koskevissa jutuissa naiset valittaa, että kun homma on ohi, miehet kääntävät vain selkänsä. Ei ole esileikkiä, eikä jälkihoitoa. Tätä voi esiintyä sekä miehillä että naisilla. Seksuaalisuus näyttäytyy vain osassa ihmisyyttä, mikä joskus on inhimillistä. Erityisesti vaarassa ovat miehet, joiden miehinen ihmisyys on ainoastaan ja paljon perustunut fyysiseen suoritukseen ja ylivoimaan ja lihasten pullisteluun. On kysymys siitä, että kokonainen ihminen puuttuu teoissa, koska kulttuuri vaatii ja edellyttää sitä.

On kysymys uskontojen ongelmasta ihmiskuvassa, on kysymys tieteen tuomasta näkemyksestä, mikä ruokkii vain tiettyjä puolia ihmisyydessä. Tiede on mennyt uskontojen perässä etsiessään ihmisyyden olemusta vain ja erityisesti persoonallisuuden tai sukupuolen mukaan. On etsitty hyvää ja pahaa ihmisessä synnynnäisenä, kuten Raamattu on kertonut. Ei ole huomioitu miten ihminen saa ja joutuu kohtaamaan itsensä ja ympäristönsä. Esimerkkinä käyköön tässä Freudin seksuaalilähtöinen teoria elämänvoiman synnystä, siitä syntyvänä ja aktivoivana. Vaikka vanhimmat osat sikiön kehityksessä ovat aivot, ja siellä tunnekeskuksen synty, on tutkittu kehoa toiminnallisesti ikään kuin tekoa, jota sikiö ulospäin näkyen tuottaa. Jo maan vetovoimien mukaan liike on olemassa, sikiö keinuun kasvun paineessa köyristellen päätään kohti jalkovälejä, ja lopulta osuu sukuelimeensä koskettaen sitä nuolemalla. Tämä on seksuaalisuuden toiminnallinen näkemys, joka siten kuvastaisi lapsen seksuaalisuutta, ja sitten on hormonaaliset, jotka vaikuttavat elinten kasvuun ja aktivaatioon. Ihmisen elämän voiman uupuminen ja katoaminen näkyy vahvimmin tunteiden puuttuessa, psyykkiset romahdukset, tätä ei usein huomioida seksin ylivallassa.

Tuo ulkopuolelta tarkastelu on jättänyt sivuun ihmisen sisäisen kasvun, itseksi tulemisen, oppimisen ja ihmistä tarvitsevan puolen, toisen ihmisen tarpeen kohtaamiseen, rakkauden ja välittämisen. Kun seksuaalinen akti syntyy, ja kun se ei lähde yksilön itsen kohtaamisesta, vaan kehoaistimusten virittyneisyydestä, jossa syntyy endorfiineja nautinnon merkiksi, kehon aistimusten seurauksena, syntyy vain kehotasollinen tyydytys, nautinto fyysisyydestä. Se ei kuitenkaan tuo tyydytystä tunnetasolla ja ihminen uupuu, ja hän kokee itsensä vajaaksi, ja enemmänkin pettyy, ja kääntää selkänsä. Kun itset kohtaavat rakkaudessa vuorovaikutuksellisesti syntyy ihailun ja hyväksymisen  tarve, jossa toisen palaute on keskiössä, jota ihminen tarvitsee kokeakseen iloa yhteisyydestä. Juuri vuorovaikutuksellisessa kohtaamisessa syntyy esileikit ja jälkihoidot, koska ne ovat vuorovaikutuksen elementtejä kohtaamisen viestinnässä, lähestymiset, kosketukset, hyväilyt, ja ilmentävät rakkauden elementtiä, ihailua.

Joskus käy niin, että olet kumppanillesi vain tutkimuskohde, mitä hän kestää, miten hän reagoi. Et saavuta hänen kokemuksessaan subjektin oikeutta.

Jos on vuosikausia ollut vuorovaikutuksessa toisen henkilön kanssa, ja huomaa monien sivulauseiden seasta, ettei hän ole oikeasti kuunnellut, on vain nyökytellyt. Ja että hän hakee vain omaa nautintoaan, ajaa läpi omia kokemuksiaan sekä ihmiskuvaansa, ja ei sittenkään ole nähnyt, että toinen on erilainen, ei ole kuullut ja huomioinut häntä, onko kysymys ollenkaan rakkaudesta. Hän ei tue toisen itsen esiin tulemista, ei vahvista sitä, ei myötäelä eikä huomioi.

Aivan toisentasoinen ongelma on taas välinpitämättömyydestä syntynyt, ja vuorovaikutuksen estämisestä seurannut tunteettomuus, jolloin tunteita ei synny, ne ovat kuolleet, koska vuorovaikutusta ei saa olla, ei itseilmaisua, vaan joku toinen alistaa tekoihin.

Kun itseä ja kohtaamisen tarvetta ei huomioida, ihmistä tulee kehoroolin vankeja, jotka saavat nauttia vain kehoaistimustasolla. Kun kehorooliin on pakotettu, nautintoa ei synny. Tämä on johtanut äärimmäisiin seksuaalisiin tekoihin, kuten pornoon ja väkivaltaan, koska tyydytystä ei saada, ihminen ei koe täydellistymistä, ei yhteisyyttä eikä jakamista, vaan seksi on enemmän itsetyydytystä, pelkkä pano, ei rakastelu. Se on omista aistimuksista nauttimista, ei sen välittymistä, mitä toinen kokee, se on aistinautintojen kautta saatu endorfiinien metsästystä, liman erittämistä liikkeestä, ei koko ihmisestä syntyneenä, mitä voisi kutsua orgasmiksi.

Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että psykologia, kuten uskonnotkin ovat tutkineet ja tuoneet ihmisyyden esiin sellaisena, että se on edesauttanut enemmän itsekkyyttä kuin toisen huomioimista, kohtelua ja rajoittunutta ihmiskuvaa ei ole otettu huomioon, eikä vallan väärinkäyttöä riittävästi, ja pureuduttu vain persoonallisuuteen.

Raija

TOTUUTTA KIIKAROIMASSA

Ihan helposti sitä joskus kuvittelee, että tietää totuuden. Siihen on lupa, ei siitä mitään tulisi, jos koko ajan kyseenalaistaisi omat ajatuksensa, vaikka osaakin olla kriittinen, vaikka monelle se kriittisyys on täysin vieras asia. Identiteettimme, eli pysyvyys minuudessa, on tärkeää, että me ylipäätänsä pysymme tervejärkisenä. Olen elänyt harvinaislaatuisen epäileväisessä yhteisössä, ja tiedän tasan tarkkaan, mitä on menettää identiteettinsä. Lopulta koko keho haihtuu muodottomaksi ja tunnistamattomaksi, liukenee maailmankaikkeuteen, jossa olemattomuuden tunne on vahva. Identiteetin vahvuus vainomielikuvina on useimmiten johdettua yhteisöissä, jossa johtajiksi pääsevät ylimieliset.

Muisti on erityisen tärkeää, muistin moninaiset muodot, ja toiminnalliset onnistumiset, että voimme kulkea polkujamme. Ystäväni menetti aivoverenvuodon yhteydessä kyvyn muistinsa hallitsemiseen. Hän halvaantui toisesta puolesta kehoa. Mutta nyt hän muistaa vain menneen ajan osaamisen ja yrittää liikkua omin voimin, mikä tietysti hyvä, mutta tuottaa ongelmia, koska liikkuminen ei onnistu omin voimin. Lyhytaikainen muisti ei toimi, eikä hän näe sitä todellisuutta itsessään mikä nyt on. Huomaan, että ei ole helppoa olla rinnalla, ja tukea hänen todellisuuttaan ja huomioida hänen tämän hetkinen osaamattomuutensa, olla kohtelias ja ymmärtäväinen, kun hän on tapaturmavaarassa.

Yhteisö, jossa aloin kertoa muistojani, kielsi ne. He haluavat kuulla vain kauniita tarinoita. Ja siksi he yrittävät leimata sen todellisuuden, jota koen ja muistan, mielikuvitukseksi. Varmaan kaikilla meillä on osittain mielikuvituksen tuottamaa muistia, mutta osittain muistissamme on hyvin havaittua totuuden kuvaa. Olen yrittänyt säilyttää itsessäni mahdollisimman selkeänä eron aistein havaitusta tapahtumasta ja mielikuvituksesta, jonka mieli voi tuottaa, erityisesti psyykkisessä puolustuksessa, uhkien ja väkivallan alla. Yhteisön jäsenet haluavat totta kai suojella heidän oman totuutensa, ja sen heille suon, en mitätöi niitä, mutta jos ja kun he yrittävät kumota minun todellisuuden yhteisövallalla, aggressioni nousee. Kuinka vaikeaa onkaan puhua totuudesta, jos se on kiellettyä? Kun asettaa itsensä toisen yläpuolelle, vaatii tällöin toiselta tottelevaisuutta, ja haluaa kumota ”alaisensa” ajattelun, silloin menee moralismiin ja ylimielisyyteen. On eri asia moralisoida toisen ajatuksia mitätöiden ne, kuin seisoa aikuisena teoissaan kunniallisesti, tietäen oikean ja väärän, ja kunnioittaa kaikissa heidän todellisuutta, sulkematta ketään ulkopuolelle.

Näyttää siltä että yhteisöjen kasvatus- ja opetusmenetelmät, ”koko kylä kasvattaa” johtavat enemmän siihen, että yksilöitä tuhotaan. Ei Suomen kansa ole yhtään fiksumpaa kuin uskossaan fanaatikot kunniamurhissa, menetelmät ovat tulleet hienosyisemmiksi. Ihmisellä ei ole oikeutta lisätä toisen kärsimystä kuvitellen itseään oikeudentuntoiseksi yli kaiken. Onnellisen kansan tutkimukset ulottuvat vain hyväosaisiin.

Ihmisen itsesuojelu voi mennä liian pitkälle ja silloin hyväksytään valheet, ettei tarvitsisi kohdata sitä totuutta mikä on. Ei se helppoa ole, mutta nöyryys tunnistaa oma tietämättömyytensä auttaa kummasti, ei ole tarvetta kumota toisten todellisuutta, kun tunnistaa itsessään tämän heikkouden.

Raija

RISTIRIITOJA JEESUKSESTA

Uskominen on ihmisen suojautumisen kannalta merkittävimpiä asioita, koska se parhaimmillaan pitää pysyvyyttä yllä, mutta pahimmillaan hajottaa ihmisyyden. Sitä ei ole hyvä sorkkia, eikä rienata, sitä on lähestyttävä inhimillisesti. Mutta on uskallettava olla myös huolissaan siitä, että uskominen voi viedä ihmistä harhaan ja estää ihmisenä kehitystä. Se tarkoittaisi sitä, että tietäisi mikä on parempi kehityskulku. Ehkä näinkin, mutta toisaalta, se voi olla tosi huolestuttavaa, jos ihminen ei näe totuutta, vaan uskoo vain sen mitä toitotetaan kovaan ääneen, tai eri tavoin saatetaan kyseenalaiseksi muita näkemyksiä perustelematta mitenkään.

Minulle Jeesuksen tärkeimmistä opetuksista on totuus, enkä ole mitenkään totuuden tietäjä, minulle se on arvo, mihin kannattaa pyrkiä. Siksi minun on vaikea uskoa, että ja miksi Jeesus olisi kehottanut valehteluun, ja luvannut pelastaa ihmiset antamalla ihmisten synnit anteeksi sovittamalla ne itse. Jeesuksen opeissa totuus on keskeisin sanomasta. Jos ihminen kuvittelee, että hän ei ole tehnyt jotain tekoaan, jonka on tehnyt ja kieltää sen, ja uskoo Jeesuksen kantavan hänen syntinsä, hän lähtee valheen tielle. Valheen tie tuhoaa ihmistä, se on joskus inhimillistä, mutta se ei voi olla tavoite ja oppi, mihin pyritään. Ja silti minä ymmärrän, että ihminen voi hetkellisesti turvautua valheeseen, jos ei kestä liiallista psyykkistä tuskaa syyllisyydessä.

Minusta Jeesus pelastajana on opin merkityksessä sitä, että Jeesus kehottaa tukeutumaan sanaan, minkä varmasti moni allekirjoittaa tänäkin päivänä. Sanakieli on ymmärryksen syntymässä ja yhteisyyttä etsittäessä avainasemassa.

Katson että synnintunnon pelastusoppi juontaa juurensa aikaan, jolloin väkivalta kukoisti ja julmuus oli arkipäivää. Ihmiset luottivat jumalien järjestämiin tapahtumiin, eikä tietoa ollut. Peloissa tapahtuu usein se, että uskotaan jonkin ylijumalallisen pelastavan hädästä ja silloin luovutetaan, luotetaan sekä siirretään tuo tunnekokemus ulkopuoliseen kohteeseen pelastajalle. Yhteisö antoi synnit Jeesuksen kannettavaksi, mutta Jeesus ei ehkä itse opettanutkaan niin, vaan halusi pyrkimyksen totuuteen.

Raamattua tulisi lukea ristiriitojen kirjana, ajan hengen kuvauksena ja sisällön analyyseinä, mikä voisi olla oleellista. Täydelliseen totuuteen emme voi koskaan päästä.

Raija

KUULEEKO HÄN?

50 ja 60 luvulla elettiin autoritääristen menetelmien ja tapojen aikakautta ainakin Itä-Suomessa, missä asuin lapsuuteni. Eikä se muualtakaan puuttunut, kun katselen työvuosia elämässäni ja ihmisten käyttäytymistä, jälkiä näkyi runsaasti. Äitini oli kuitenkin kasvatusmenetelmiltään jo 2000 luvun aikalainen, ja siitäkös joskus syntyi kiivaita väittelyitä opettajien kanssa, kun koulussa lapset kasvatettiin olemaan hiljaa ja kuuntelemaan auktoriteettia, lukuun ottamatta aivan varhaislapsuuttani, jossa opettajana oli erinomainen persoonallisuus, ja hänen menetelmiensä tavoite oli emansipoituva lapsi, kuten äitini, joka antoi luvan itseilmaisuun.

Pääosin perheissä korkein auktoriteetti oli isä käytännön ratkaisuissa meidän kotikonnuilla, mikä ei aina tarkoita sitä, että hänestä olisi tullut arvostettu, saattoi käydä päinvastoin. Isä saattoi saada ristiriitaisen suhteen lapseensa kuten äitikin, sekä vihan, että ihailun. Pahimpia ahdistuksen tekijöitä yksilölle ovat ristiriitaiset tunteet ja ne synnyttävät usein sokeutta, jossa kuljetaan ihanteissa uskoen ne totuudeksi, ja ryvetään vihan ahdistamana heijastaen tunteet toisiin. Yksilöt eivät tiedosta kaksijakoisuuttaan, ja eri todellisuuksia, jossa elävät. Kaikissa ihmissuhteissa ja yhteisöissä voi tulla esiin tämä ongelma. Tällöin suhteet toisiin ihmisiin muodostuvat ihailuksi ja vihaksi, toista vihataan, toista ihaillaan.

Oletko huomannut, että joskus et kuule ollenkaan toisen puhetta, jos ja kun kuulo on lukittunut psykologisesti? Voi olla, että puhuja on rasittava, mutta tunnelukot voivat estää kuulemista. Autoritäärisen kulttuurin tapa, jossa auktoriteetti puhuu ja muut kuuntelevat, estyy vuorovaikutus ja osallisuus ratkaisuun sekä sopimukset, on vain uskottava ja toteltava ja useimmiten se silloin on muita alistava. Tämä asia on puhuttanut minua paljon Englannin kielen ratkaisussa, jossa puhuttu ja kuultu on erilainen, mistä se kumpuaa. Kun kuulemiseen tulee lukko, näkömuisti voi alkaa aktivoitua enemmän kuin lääkäri määrää, opimme havaitsemaan näköaistilla, ja se yliaktivoituu. Joku voi sanoa, että en opi kuulemalla, vaan minun täytyy nähdä asia. Itselläni oli vuosikausia tällainen vaihe ja muistan tarkkaan vaiheen, kun opin kuuloaistimuksesta myös näköaistimukseen, korvani aivan raksuivat vapautuessaan ehdollistumasta. Tämä tapahtui koulutuksessa, kun opetettiin useammalla aistilla havaitsemista.  Kuulon estymisen aiheuttaa psyykkinen puolustus, jossa aistiin syntyy yliaistimus, mikä estää kuuloaistimuksen syntymän. Siksi pitäisi oppia puhumaan psykologisesta kuulosta, ja erottaa ne aistivaurioista, mitkä ovat elimellisiä.

Nykyään varhaiskasvatussuunnitelmassa tavoitteena on tasapainottaa aistien toimintaa.

Lukittuneet kuuloaistimukset estyvät tunteiden käsittelyssä, ja se voi näkyä heijasteisena. Lukittunut voi hyökätä vahvoja esiintyjiä kohtaan, tai sitten hän kokee oman pienuutensa niin ahdistavana, että riepottaa heikkoja. Lukittunut henkilö voi tuoda ongelmaa esiin areenalle manifestina. Jos trauma on ollut harvinaisempaa, ja alistaminen satunnaista, se jää enemmän tapahtumamuistiin ja niissä reaktioina, ja tulee uusissa tilanteissa esiin aggressioina, yhtäkkiä joku saa raivokohtauksen jostakin pienestä asiasta.

Raija

BIOLOGIAA PUKKAA

Minua ärsyttää se, että tunteiden syntymää perustellaan ja etsitään useimmiten biologispohjaisesti. Toki ne elimet, missä tunne syntyy, on löydettävissä aivoista jostakin aktivoitumisen näkymisenä, mutta voidaanko siitä vetää johtopäätös, että ne ovat syntyneet sieltä aivolähtöisesti. Eivätkö ne ole reaktioita johonkin? Tämä biologinen lähestymistapa vie vain persoonallisuuskuvaan, jonka oletetaan olevan kaiken lähtökohta.

Uskon vakaasti, että se miten tunnereaktio syntyy, on siitä lähtöisin, miten tuota syntylähdettä on lähestytty, inhimillisesti ja vuorovaikutuksen sallien, vai epäinhimillisesti ja esteitä synnyttäen vuorovaikutukseen.

Tunteiden käsittelyn mahdottomuus tyssää siihen, jos kohde ei saa tulla vuorovaikutukseen, vaan ihmisen on suljettava yhteys, muuten hänelle langetetaan kuolemantuomio tai vähintään niin julmat rankaisut, että hän vaikenee. Kun esimerkiksi joku iskee leimakirveellä, ja kohteessa syntyy aggressio, eikä hän saa ilmaista sitä, suuttua, eikä reagoida mitenkään, se usein kääntyy sisäänpäin aggressioksi, mikä pahimmillaan tuhoaa mieltä, aivotoimintaa, tai lamaannuttaa psyykkisen puolustuksen kautta aivotoimintaa. Aivot alkavat toimia vajavaisesti, yhteydet omaan kokemukseen eivät saa käsittelyvalmiuksia, vaan vuorovaikutuksen oikeus suljetaan, rajataan ja mahdollisesti roolitetaan johonkin muottiin. Aivot eivät voi toimia kokonaisuuteen nähden ihmisyyden hyväksi ja oikeutetusti, vapaasti itseään kokien ja ilmaisten.

Jokseenkin tuntuu siltä, että tutkimukset tulkitaan niistä lähtökohdista käsin, että ihmisellä on mahdollisuus vuorovaikutukseen ja se toimii ihanteellisesti. Olisiko tässä takana se, että hyväosaiset tutkivat. Realismi on valitettavasti toinen.

Raija

TOTUUDEN HENKI

”Totuuden Henki, johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä. Työtämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa”. Tämä virsi on erityisen viisas.

Monelle on vaikeaa ymmärtää sitä, että minä puhun uskontojen vaikutuksesta, uskosta ja niiden merkityksestä. Se on enemmän suomalainen ongelma, esim. Amerikassa uskonnosta puhuminen on esillä enemmän. Uskonkäsitykseni on huomattavasti erilaisempi kuin kirkko kuuluttaa ja korostaa, se on minulle ihmisyyden olemuksen puhetta. Kirkko on mennyt valtaapitävien julistukseen ja ihmisen palvontaan, jossa valta-asema määrittää ihmisyyttä ja antaa oikeuksia toisen elämään tunkeutumisessa yhteiskunnallisella tuella.

Voisiko sitä paremmin sanoa, totuuden henki! Totuus ei ole yksiselitteistä, se on jatkuvasti muuttuvaa toisilta osin, toisilta ei. Tiede on jatkuvasti uusiutuvaa, sitä on korjattava ja se on kehittyvää, uutta tietoa tulee lisää, mitä ei ole ennen ymmärretty.

Totuuden henki uskonnon mielessä on vaativampaa, se on ilmoitus Jumalan tahdosta. Olipa kysymyksessä mikä tahansa nimi kaikkivaltiaasta, uskon ytimessä kaikki tieto on kaikkivaltiaan, ja ihminen ei voi tätä totuuden henkeä tietää, ei Jumalan suunnitelmaa, se on tietämättömyyden maastossa. Johtaako siis tietämättömyys, ei johda, johtaa nöyryys, että voi tunnustaa oman tietämättömyytensä ryhtymättä kaikkivaltiaaksi. Mitkään ulkoiset merkit eivät kuvasta tai ole kaikkivaltiaan totuuden hengestä, ne ovat kulttuurien tuomia ja ihmisen luomia. Mikään yhteisöllinen tai yhteiskunnallinen, kulttuurin tuoma asema ei oikeuta kävelemään ylitse muiden, jokaisella ihmisellä on oikeus omaan todellisuuteen, syöttämättä sitä väkisin jollakin opilla. Ei ole Jumalan totuuden hengessä naiseuden ja/tai miehisyyden olemusta, eivätkä ne ole sen kuvaa. Kun henki koskettaa ihmisyyttä pyhän hengen kautta, se on ihmisen henkisyyteen liittyvää, ei ulkoisiin tapoihin ja rituaaleihin.

Ihminen on aikansa lapsi. Jokainen aika ihminen syntyy uudelleen, uuteen tietoon, uuteen olemukseen. Vanhaa tietoa ja kirjoituksia totuudeksi sekä Jumalaksi muuttaen on uskontojen ongelma, eikä se vie kirjoituksen ja sanan arvoa, niiden pitää olla olemassa pysyvyyden takaamiseksi ihmisessä. Ympäristö on suuri tekijä ihmisyyden muotoutumisessa. Olemme kulkeneet historiassamme aikaa, jossa ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat ovat olleet puutteellisia. Se on perustunut vanhaan oppiin ihmisen pahuudesta, jossa sitä ovat hallinneet ja kontrolloineet enemmän vainoharhaiset kuin luottavaiset ihmiset. Kunnioitus on puuttunut, on tunkeuduttu ihmisyyteen ja määritelty se toiseksi kuin mitä se on. Tätä ovat harrastaneet niin tieteet kuin uskonnotkin.

"Kaikessa näytä, käsiala Luojan, mahtavan viisaan, kaiken hyvä suojan, Kristuksen luokse, rakkauden tuojan, johdata meidät".

Kristuksessa pyhä henki vie totuuden henkeen, sen Jeesus opetti.

Raija

TUNNENÄLKÄINEN

Etsiessäni omaa ihmiskäsitystäni olen joutunut poukkoilemaan mitä erilaisimmilla poluilla, kristinuskon, filosofian, psykologian jos sosiologiankin tiedekartoilta. Ne selittävät osittain minun kehitystäni, ja en ole koskaan valmis, itseyteni muuttuu koko ajan ja se on hyvä asia. Monia yhteyksiä kehitykseeni on luoneet elämän kohtaamiset ja tapahtumat, joita olen analysoinut ja tutkinut, kuinka ne kertovat sitä totuutta mitä etsin.

Psykologian puolella kohtasin psykologian opiskelijan, nykyisen neuropsykologin, seurustelumielessä. Töksäytin jossain keskustelussa hänelle, ettei ihmisellä ole tunteita. Hän sai raivarin ja kiusasi minua lopun aikaa yhteisellä taipaleella. Ja tosiasiassa olin oikeassa, minun tunteeni eivät päässeet esiin masennuksen alta, masennuksen, joka oli syntynyt aivojen käyttämättömyydestä, eikä tunteitteni pettymysten, luopumisten ja menetysten ongelmasta. Se oli sosiaalista realismia, jossa ihminen suljetaan pois yhteisöstä, ja viedään puheoikeudet, itsensä ilmaisemisen oikeudet. Totta kai ne tunteet siellä taustalla olivat jossain, mutta niille ei tullut aikaa, tilaa eikä huomioimista. En kokenut vahvana menetyksiä, en ollut tottunut saamaan paljon mitään elämässäni, en osannut sitä kaivata, mitä en ollut kokenut. Välittäminen ei ollut vahvaa yhteisöissä, joissa olin, se oli selviytyminen, jossa suomalaiseen mentaliteettiin kuului yksin selviäminen, onneksi, muutenhan en olisi selvinnyt, kun tukea ei ollut.

Filosofiassa luin Timo Airaksisen jotakin kirjaa, jonka nimeä en enää muista. Hän pohti siinä halun  ja tahdon olemusta. Jokseenkin luin ehkä valikoiden, mutta hän ei eritellyt näitä kovin hyvin. Tulkitsin, että hän piti näitä paheena. Ja sitä ne voivat ollakin, jos ihminen jää aistihalujen ja aistitahdon vangiksi, tyydyttämään kahden vuoden ikään kuuluvaa aistimusmielihyvää. Tässä filosofia ja psykologia kohtasivat. Tunteille tuli antaa oikeutta, että oppiva mieli voi saada innostuksen, ihmettelyn ja intohimon itsensä rakentamiseen oppimisen avulla.

Tässä juuri on tärkeää erottaa halusta ja tahdosta aistimusmielihyvä, mikä ei ole sama kuin mielihyvä tunteista lähteneenä. Aistimusmielihyvä johtaa ahneuteen, josta syntyy endorfiinihumalaa. Tunteista syntynyt mielihyvä luo hyvää oloa ja tyydytystä, koska tässä kokemuksessa itse synnyttää uutta, luo ja oppii. Tunne synnyttää positiivisen oppimiseen johtavan tunteen ja reaktion, jonka mielikuvasta yksilön täytyy rakentaa muistikuva, jota hän oppii hallitsemaan. Se synnyttää elämänhalua. Kun itsen halua ja tahtoa tukahdutetaan, aivot lamaantuvat ja seurauksena on masennus.

Surullisena joskus totean, kuinka paljon meillä on tunnepuuttumisen vuoksi ahneita ihmisiä, jotka himoitsevat aistimielihyvän jälkeistä kokemusta. Se voi tulla kasvatuksen tuloksena, kilpailun, vertailun, liiallisten tavoitteiden, aistimielihyvän ruokkimisen, kuten esim. liikunnan kautta, jossa on tutkittu, että jo pelkästään toisen voiton näkeminen tuottaa endorfiineja. Ruoan ahmijat, ostosvimmaiset, varallisuuden jne. himoitsijat saattavat kärsiä tunteidensa puuttumisesta. Jokseenkin on naurettavaa, kuin nyt esim. politiikassa kuulutetaan valinnan vapauden merkitystä. Se täytyy olla, mutta valitettavasti se menetetään liian rankkojen vaatimusten viidakossa, opetuksen ja kasvatuksen avulla ja niin ihmiset jäävät vain kuluttajiksi markkinatalouteen.

Raija

USKO VS YHTEISKUNTA/KULTTUURIT

Uskontojen synty on kehittynyt uskomuksista, taikauskon ajalta, jolloin tietoa ei ollut. Ihmisessä on alkuun ajattelun suhteen myyttinen puoli, jossa epätietoisuus majailee. Sen voi jokainen testata itsellään, ottaa asian, josta ei ole mitään tietoa, ensimmäinen vaihe on epämääräiset kuvat asiasta. Miten selittää sitten uskontojen kehittyminen tästä myyttisestä uskomusten epämääräisyydestä? Monien Jumalien jälkeen päästiin yksijumalisuuteen. Onko siinä kysymys yksilöitymisestä, yksilöksi syntymisestä? Onko tämä loukkaus uskoon, jossa Jumala on luonut kaiken?

Uskontoja ja uskoa tulee uskaltaa kyseenalaistaa, mistä siinä on kysymys, miksi se on tarpeen ihmisille, ja miksi yhteiskunta ei pärjää ilman uskontoja.

Uskontojen ytimissä on kuolema, elämä, sielu, rakkaus, pahuus, hyvyys, syyllisyys, armo ja anteeksianto. Kuolemattomuus näyttäytyy varsin vahvana uskonnoissa, milloin ihminen ajatteli itsensä niin suureksi, että täytyy ruumiinkin säilyä, kuten balsamoinnin toteutus kertoo. Minulle kuolema on niin luonnollinen asia, etten pelkää sitä, päinvastoin, toivon kuolemaa. Elämälläni ei ole merkitystä, en koe itseäni niin suureksi, että elämäni olisi täällä tarpeen. Mitä, enkö kunnioita elämää? Kyllä kunnioitan, se on minulle suuri lahja, mutta yhteiskunta ei ole koskaan kunnioittanut elämääni, päinvastoin, se on raiskannut elämäni antamalla ihmisille liikaa valtaa tuhota se. Viimeinen yhteisövaltainen teko ajaa alitajunnan kautta tuhoa, häpeällä, pelolla ja syyllisyydellä.

Ennen ajateltiin, että sielu tulee Jumalalta, ikään kuin elämänvoima, nykyään sielu ymmärretään tunteiksi, ja kokemuksesta voin sanoa, että se tuo elämänvoimaa. Syvätunteiden esiintyminen näyttäisi kuvastavan sielua kaikkein vahvimmin. On kuin kaikki muu katoaisi, ettei elämänvoimaa syntyisi enää muusta, sen voin vaan todeta elämästäni.

Yhteiskunnallinen valta on syyllisyyden ytimessä. Se on kuin sopimus oman pahuuden hyväksymisessä, siksi Jeesuksen kuolemasta tehtiin sovitus, ettei omaa syyllisyyttä tarvitse kohdata. Syyllisyys ei ole helppo asia, mutta vaikeammaksi sen tekee uhrin salliminen, se syyllistää ihmistä yhä enemmän. Kaikki ne ihmiset, joita olen elämässäni kohdannut, ja jotka uskovat vahvasti Jeesuksen syntien sovitukseen, ovat julmia tuomareita toisia ihmisiä kohtaan. Siksi on syytä kysyä, miten tämä oppi suojelee pahuutta, ja syyllistää ihmistä yhä enemmän, että hänen täytyy ottaa uhreja. No minulle Jeesus on opettaja. Ehkä hän opetti ihmisiä omalla mallillaan ottamaan syyllisyyden omaksi taakaksi. Kyllä, tiedän kuinka vaikeaa on syyllisyyden kohtaaminen, kuinka se nujertaa, mutta omien tekojen seuraukset tulee kantaa itse. Jokainen ihminen tekee virheitä, enkä tiedä minkälainen syyllisyys syntyy murhaamisesta, siksi minun on vaikeaa sitä käsitellä itsessäni.

Elämänhalu on pääsääntöisesti vuorovaikutuksesta syntyvää, jo vauva kääntää päänsä kohti äidin rintoja, yhteyteen. Kun ihminen menettää ihmisarvonsa ja ihmisoikeutensa, hän menettää elämänhalunsa. Ihminen voi säilyttää arvostuksensa ja kunnioituksensa itseään kohtaan, kun tekee oikein, mutta se ei takaa elämänhalua.

Jokseenkin on nurinkurista, että lääketiede on tehnyt diagnoosi luokituksen rakkaudesta, ja todennut sen sairaudeksi. Yhteiskuntavallan kautta ihmiset päätyvät pahuuteen, jolle ei näytä olevan rajaa. Eikö sittenkin ole parempi antaa uskontojen viljellä oppia, jossa Jumalan rakkaus on pyyteetöntä, vuorovaikutusta edes johonkin, kun se estyy yhteiskunnan arvojen ja vallan vuoksi.

Raija

TUNNESYÖKSYT

Olen käynyt elämässäni tunneskaalaa laidasta laitaan, kehdosta kauhuun, lamaannuksesta nousuun, sekä jäykkyydestä rentouteen, ja nämä esiintyvät enemmän kehollisemmin kuin tunnetasolla, oikeasti tunteet kuolevat. Kaikille näille yhteistä oli se, että ulkopuoliset tulkitsivat ne pääsääntöisesti toiseksi kuin olin ne itse kokenut. Siksi en osaa arvostaa kovin pitkälle toisen arviointia, en niitä aliarvioi, mutta olen vain sitä mieltä, että tunteiden kohdalla vain ihminen itse tunnistaa omat tunteensa, toisen tehtävä on kuunnella. Hyvä havaitsija osaa huomioida oleelliset asiat näkemästään. Jo vuosikymmeniä sitten, entinen naapurini sanoi minulle avioeroni jälkeen, kävelylenkillä; ”minä olen niin iloinen, kun näen, että olet nostanut pääsi pystyyn”.  Hän havaitsi asioita, useimmiten samasta asiasta sanottiin, korjaa ryhtiäsi. Kun ei osaa kuunnella ja nähdä, ei myöskään osaa osua oikeaan toisen auttamisessa, ja silloin loppujen lopuksi auttaja etsii tai tukee vain itseään, ja luo uusia tarinoita. 

Ammattiosaamista tulisi kehittää huomattavasti, tosin sekään ei auta, jos tieto onkin vääristä asioista ja ideologioista kehitetty, kuten vainoava ihmiskäsitys, persoonallisuuden piirteisiin ja sukupuoleen viittaaminen, jotka oikeuttavat ihmisten huonoon kohteluun.

Käyttäytyminen ja itsetunto sekoitetaan usein toisiinsa. Kun joku alkaa käyttäytyä aggressiivisesti, asia selitetään turhautumisella, persoonallisilla piirteillä, opituilla tavoilla, mutta ei juuri koskaan ulkopuolisten väärällä kohtelulla. Olen nähnyt usein, että aggressio on syntynyt ulkopuolisen tunkeutumisesta tai väkivallasta ja en ole koskaan nähnyt, että tunkeutuja tunnustaisi oman tekonsa. Tätä ei haluta tunnustaa, että sillä olisi vaikutusta. Pääsääntöisesti ongelmaa lähestytään syyllistämisen ja psykologisoimisen avulla, etsien vikaa persoonallisuudesta, on itse aiheuttanut tyyliin, se lienee psykiatrian perintöä. Freud kuitenkin sanoo, että ihmisellä voi olla hyvä itsetunto, mutta hän voi käyttäytyä epämiellyttävästi. Tavat tuovat käyttäytymistä, mutta kohtelu vaikuttaa niissä ratkaisevasti. Minun itsetuntoni oli vahvasti rakentunut oppimiseen, se oli intohimoni ja vain sitä kautta selvisin, olin valmis jatkuvaan muuttumiseen ja oppimiseen.

Voin sanoa, että olen kulkenut kehdosta kauhuun. On kuin ihmisen kehossa olisi kaksi puolta, se syöksyvä keho, joka syntymäpuristuksen jälkeen kiskaisee kehonsa eloon ja lihaksensa ylös ja se joka sitten voimien hiipuessa ponnistuksesta väsähtää lamaannukseen. Sitten ovat tiedostamattomasta syntyneet tunnesyöksyt, jotka rynnivät ulos ovista ja ikkunoista, ympäristöstä syntyneet, ja jos ja kun ympäristö lyö, käytös alkaa muodostua psyykkiseksi puolustukseksi, mikä suuntautuu teoiksi, tunnekokemus, jossa lopussa uupumus voi ottaa vallan, liiallisten syöksyjen jälkeen. Väkivalta nostaa pintaan ulkoa tulleen uuden koetun väkivallan jälkeen jälleen tunnesyöksyn. Silloin ei auta opitut pidättäytymiset ja mielikuvaharjoitukset itsen hallinnassa. Usein puhutaan siitä, että uupumuksen takana on liian tunnollinen persoonallisuus. Minulla ei ollut niin, olen niin köyhistä lähtökohdista, etten osannut edes vaatia tai tavoitella mitään, ja työntekoni oli rennolla tavalla vastuullista. Vasta kolmekymppisenä ymmärsin, että minullakin voisi olla oikeus opiskeluun.

Ulkoa havaitsevat ihmiset näkevät ihmisen itsekkäänä, kun hänen kehonsa on psyykkisen puolustuksen vuoksi hyökkäävän oloinen, ja juuri tähän ansaan menevät arvioijat, vääristä havainnoista ja analyyseistä syntyviin harhoihin.

Kun kauhu syntyi mielessäni, se oli minulla ensin tunnereaktio, kun puheoikeuteni riistettiin. Silloin nousi taustalta kehon kokemus ja ahdistus syntymästä syntyneenä, mikä tavallaan on suoja ihmiselle, mutta liiallisena tuho. Kun itsemääräämisoikeus riistetään, kauhu valtaa mielen, siirtyy kehoon ja minun tapauksessa se hajotti mielen, kuten se oli tapahtunut väkivallassa, hajoaminen tunkeutumisessa. Jäykkyys on enemmän rooliin liittyvää, se että saa olla tietynlaisessa asennossa, liikkua tietynlailla, tällöin ainoastaan keho toimii, ja psyykkinen puolustus heikkenee, kun siitä rangaistaan. Lamaannus syntyi, kun menetin täysin puheoikeudet, minuutta ei saanut olla, eikä itseä.

Kaltoin kohteluissa, ja väkivallassa ihmisen mielen osaan syntyy alitajunta, jossa pelot asustaa. Se ei ole omatunto, mikä syntyy normeista, kun ihanteet tiedostetaan ja oikea ja väärä ymmärretään. (Käytän eri tavalla mielen alitajunta käsitettä, kuin yleisesti, ja pidän sitä eri asiana kuin tiedostamaton, josta syntyy tunteet). Mielestäni alitajunta on yhteisön normeista kehittynyttä. Jos yhteisö on väkivaltainen, alitajunta vahvistuu liiallisesti. Kun työpaikallani oltiin häpäiseviä, pilkkaavia, vähätteleviä sekä ylimielisiä minua kohtaan, kohtelu tuli uniini painajaisina. Työkaverit tulivat unessa kirveiden kanssa oven läpi kotiini tappaakseen minut. Tällöin alitajunta aktivoitui liikaa ja mieli murtui. Saattaa olla, että unissakävelijöiden alitajunta on aktivoitunut peloista. Minua kohdeltiin ala-arvoisesti, koska olin murtunut jo aikaisemmin, ja se katsottiin persoonallisuudesta johtuvaksi, ei raiskauksesta ja mykäksi alistamisesta.

Raija

Wikipedian määritelmää:

Alitajunta ja piilotajunta ovat kansanomaisessa psykologisessa tekstissä käytettyjä nimityksiä mielen tiedostomattomasta osasta, jonka sisältöä ei voida saada varsinaiseen tietoisuuteen eli tajuntaan.^lähde? Alitajunnasta puhuessa voidaan tarkoittaa joko kognitiivista alitajuntaa tai dynaamista alitajuntaa. Dynaaminen alitajunta (oikeammin dynaaminen tiedostumaton) liitetään psykoanalyyttiseen tai psykodynaamiseen näkemykseen ihmisestä, kun taas kognitiivinen alitajunta liittyy kognitiiviseen psykologiaan eli näkemykseen ihmisestä informaatiota käsittelevänä olentona. Nykypsykologiassa vallitsee yhteisymmärrys siitä, että osa ihmisen psyykkisistä prosesseista tapahtuu automaattisesti ja tiedostamatta. Eri näkemykset eroavat kuitenkin siinä, miten monimutkaisia tai tarkoitushakuisia tiedostumattomat prosessit ovat.

Psykoanalyyttisessa tutkimuksessa ei käytetä sanaa ”alitajunta” (saks. Unterbewusstsein). Sigmund Freud torjui sen artikkelissaan ”Das Unbewußte” (1915). Suomen kielessä suositeltavin käännösratkaisu on tiedostumaton, mutta myös sanoja ”tiedostamaton” ja ”piilotajunta” näkee jopa Freud-suomennoksissa käytettävän, vaikka niitä ei voi pitää asianmukaisina.

Käsitettä tiedostumaton käytti myös Carl Jung, joka esitti, että henkilökohtaisen piilotajunnan lisäksi on olemassa myös kollektiivinen tiedostumaton. Tämä ilmenee hänen mukaansa kaikille kulttuureille yhteisissä myyteissä, saduissa ja unissa, sekä tietyissä arkkityyppisissä hahmoissa, joita kulttuureissa muunnellaan yhä uusissa hahmoissa halki vuosituhansien.