perjantai 28. lokakuuta 2016

KUKA LOHDUTTAISI LYYLIÄ



Työttömien ryhmässä joku kertoo, ettei hän jaksa enää, kun lapsella ei ole muuta kerrottavaa kuin negatiivista. Lapsi, jo siis aikuinen, tekee pätkätöitä, on opintovelallinen, ja maksaa korkeaa vuokraa pienestä yksiöstä pääkaupunki seudulla. Soviteltua päivärahaa hän ei saa, sillä ammattiliitto on ollut niin parjattu, ettei hän halunnut liittyä siihen. Toimeentulotukeen ei lasketa lainan lyhennyksiä, vain korot. Korkeakoulututkinnon jälkeen hän ei ole saanut tehdä alansa töitä, ja turhautuminen on jokapäiväistä. Näin on Suomessa käynyt yli neljällekymmenelle tuhannelle korkeakouluopiskelijalle. Alan nähdä kyseisessä tapauksessa jo masennuksen merkkejä.

Mieleeni palaa muutamat twiitit, joissa puhutaan positiivisuuden voimasta ja sen näkemisestä, negatiivisen unohtaen. Se on varmaan hyvä, minustakin kyseinen työtön on mitä miellyttävin ihminen, älykäs, hyvä keskustelija, oikeudenmukainen ja käyttäytyy korrektisti. Voisin nimetä paljon positiivisuuden sanoja hänestä. Mutta en pysty olemaan kuplassa, jossa en ottaisi huomioon hänen todellisia vastoinkäymisiään. Minusta hänellä on kohtuuttoman paljon negatiivisia asioita, lähinnä taloudellisia ja omanarvontunteeseen vaikuttavia.

Toivon kirkkaat tähdet silmissään menevät ja tulevaisuutta onnistuvaksi maalaavat onnistuvat saamaan työtä, ei ne, jotka näkevät sen mitä on. Maailma on maaninen. Eikö jo pitäisi ilmoittaa työpaikan haussa vaatimukseksi skitsofreniaan taipuvaista henkilöä?

Yltiöpäinen positiivisuus on harhaa. Todellisuus ei ole sitä. Positiivisuutta on toki nähdä ja iloita toisesta, antaa positiivista palautetta. Positiivisuuden harhan olen nähnyt jo vuosikymmeniä työpaikoilla. Pärjääjiä olivat ne, jotka osasivat kertoa kauniita tarinoita, mutta niissä ei välttämättä ollut totuuden häivää. Pahoinvointi ja ongelmat suljettiin pois näkyvistä, ja niistä kärsivät heitettiin yli laidan.

On niitä kärsiviä, jotka ulkoistetaan pois kauniin harhan maailmasta, sotkemasta meidän kuvitelmia, ja psyykkisesti vainottuja meidän luonteen piirteiden ongelmien vuoksi.

Raija




maanantai 24. lokakuuta 2016

TYTÖT JA POJAT SEKSUAALISINA KOHTEINA



Männä viikolla kohuttiin sukupuolettoman opetuksen turvaamisesta kouluissa. Se nimettiin tasa-arvon alle. Vaikka asian ympärillä on vellonut jos jonkinmoista huumoria ja huulen heittoa, asia on vakava. Yliseksualisoitunut ihminen menettää elämästään paljon. Yliseksuaalisuus on pyhitetty kulutukselle, jossa ihmistä on helppo hallita. Kysymys on vakavasta syvälle juurtuneesta seksuaalisuuden kaupallistamisesta, jossa riistäminen on monitasoista, jossa pyritään hallitsemaan toista, Se on vallan väärinkäyttöä.

Yhteiskunta ei ole vapaa seksuaalisesta riistosta. Ehkä kaikkein syvimmällä riisto tapahtuu luolamiesten vaistoissa, jossa nainen on tarpeiden tyydytyksen kohde väkivaltaisella tasolla. Luolamiesten maailmasta ovat kulttuurit lähteneet kehittymään, ja vielä 1800 luvulla Freud toi seksuaalisuuden kehityksen alkuun panijana. Kristinusko ei onnistunut viemään kehityksen suuntaa hengellisempään, sillä se kariutui hengen palvontaan ja ylistykseen, unohtaen ihmisen. Niinpä ihmisestä tuli riiston kohde vastuuttomasti iholle rynnivälle markkinataloudelle. Niin yhteiskunta kuin uskonnot, perheet, työpaikat ja muut vastaavat yhteisöt toimivat hierarkkisesti ylhäältä päin ohjaten eikä osallistaen.

Taloudellinen epävarmuus johtaa helposti hallitsemattomiin pelkoihin.

Nainen on aina ollut seksuaalisen riiston kohde. Miehen ylivalta seksuaalisuudessa, jos naisenkin perustuu pelolle. Siksi onkin syytä kysyä, kohdistetaanko nyt oikeisiin asioihin huomiota. Onko ihmisten oleminen turvattu liialliselta pelolta? Riistossa pelko on toisten hallintaan pyrkivien ihmisten vakavin väline seksuaalisuuden nostoon ja häirintään hallitsemattomaksi. Sen muoto on usein levottomuus ja levottomuus nousee kehonkieleen, jossa se tulkitaan seksuaalisuudeksi. Miljoonat mainokset stimuloivat näitä pelkotiloja seksuaalisuuden saamiseksi pinnalle, viehättävyyttä saartaen, kohteen itsetuntoa murentaen ja hyväksikäyttäen.

Ehkä kaikkein puhutuimmaksi seksisymboliksi on noussut Marilyn Monroe. Hänellä oli mielenterveysongelmia, johon hän käytti avuksi huumeita ja miehiä ja pelko lisääntyi, sillä mieltä ei hoideta seksillä. Levottomuus kehonkielessä ei ole seksuaalisuutta, se on pelkoa, joka hoidetaan turvallisuudella ja hyväksynnällä, tasa-arvolla ihmisoikeuksin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Pelkäävä ihminen saatetaan kehonkielestään levottomuuteen, mikä tulkitaan seksuaalisuudeksi, ja väitetään viettelykseksi. Näin valtaa ja hallintaa harrastavat selittävät asian, koska eivät itse ota vastuuta teoistaan.

  

Raija

perjantai 21. lokakuuta 2016

TOIVON TAIPALEELLE



Luin juuri Päivi Rissasen tarinan suljetulta osastolta tohtoriksi. Hän nousi ylös hyvän ohjaajan turvin psykoottisesta mielentilastaan. Ratkaisukeskeinen menetelmä auttoi häntä itse ratkaisemaan ongelman ja löytämään voimavarat itsestään. Voimavarat löytyvät juuri itsestä, mutta niihin tarvitaan joskus ulkopuolista ohjausta. Itse olisin tarvinnut traumani terapointiin tukea, mutta en saanut sitä. Tuki nousi opiskelusta, johon minulla oli intohimo. Kirjoitin paljon ja aukaisin näin itselleni näkyväksi kokemukseni.

Eilen tuli Arman Alizadin ohjelma ”Pahan jälkeen”. Kiinnitin erityistä huomiota siihen, että se rakentui toivolle, kiusattu poika löysi elämälleen suunnan ja alkoi iloita elämästä.

Usko, toivo ja rakkaus. Nämähän on usein lausuttuja sanoja. Elämälle on hyvä löytää tarkoitus ja merkitys, että voi löytää tiensä kohti tulevaisuutta. On liian paljon ihmisiä, niin nuoria kuin vanhempiakin, kiusattuja ja syrjittyjä, joille suunta tulevaisuuteen on suljettu. Toivoa ei ole.

Merkitys: Ihmisen tajunta on se, jossa, missä merkitykset syntyvät, missä ne ilmenevät ja missä ne myös tulevat ymmärretyksi. On mielekästä kysyä, miten merkitykset ihmisen tajunnassa sitten syntyvät. Tähän voidaan vastata, että ne syntyvät inhimillisestä kokemuksesta. Ihminen joka kokee olevansa hylätty, antaa ahdistukselle merkityksen: Hänet on hylätty ja siksi hän on yksinäinen ja turvaton. Merkitys on peräisin niistä kokemuksista, joita hänellä on ollut suhteessa toisiin ihmisiin. Kokemuksessa on aina kaksi puolta, elämyksellinen tila, ja siinä ilmenevä mieli, joka antaa koetulle todellisuudelle merkityksen. ( s. 152 Työnohjaus vai superviisaus, Laila Keski-Luopa)

Merkityksessä näkyy sekä tulevaisuus, että menneisyys. Jos tulevaisuutta ei ole, eikä toivoa, merkitys katoaa ja ihminen voi jäädä menneisyyteen ahdistuksen kokemuksiin. Hän ei voi ratkaista ongelmiaan, eikä merkitystä synny. Rauhalan mukaan merkityksessä on huomioitava asiat; objektista, jota asia koskee, mieli, joka asialla on, tajunnasta, psyykestä ja tietoisuudesta, ja symbolit, joilla mieltä välitetään.

Menneisyyden ahdistuksessa eläminen tuo mieleen syrjinnät ja kaltoin kohtelut. Muisti ei luo tulevaisuutta, jos se ei ole mahdollista. Toivottomuus edesauttaa juuri kostamismentaliteettia, ja tuo huonoa käytöstä, vihapuhe lisääntyy toisia kohtaan, ja katkeruus kumpuaa sielun syövereistä. Kun toivo tulee elämään, nämä edm. negaatiot katoavat. Mutta elämässä ei voi tuudittautua vain tulevaisuuteen ja toivoon, merkityksessä kokemukset on kantava voima, eikä niitä voi hylätä. Kun ihminen saa olla osallinen ja toteuttaa itsemääräytymistään inhimillisesti, hän saa kokemuksen kautta vastuun, jossa itse on tekijänä. Jos se tulee ulkopuolelta, se kehittää kohteellisen ajattelun, jossa kokemus siirtyy pois itsestä johonkin, jota ei välttämättä ole halunnut, vaan sen suorittaa, eikä ratkaisukeskeisyyttä ole. Voimavarat syntyvät, kun merkitys on kokonaisuudessaan läsnä ja tunne kantaa kokemusta.

Raija


maanantai 17. lokakuuta 2016

NOLONA



Olin muutaman päivän syvien sammaleiden sisällä, hengitys ei pelannut ja toiminnat hidastuivat. Sain herjauskirjeen, jossa oli viljelty kymmeniä kertoja kuinka tyhmä olen ja kuinka hän tuntee myötähäpeää kirjoituksistani. Hän oli onnellinen siitä, ettei hän tunne minua, narsistista tyhmää idioottia, joka suuruuden hulluudessaan kirjoittaa muille oppeja, ja kuvittelee itsensä viisaaksi. Vaikka kuinka yrittäisi olla ahdistumatta toisten herjauksista, kyllä se satuttaa, sitä jäätyy kohmeiseksi.

Monet näyttelijät sanovat, että ongelmasta pääsee eroon, kun menee ongelmineen nolaamaan itsensä. Se on osittain totta, selätin esiintymispelon juuri menemällä esiintymään. En tiedä, enkä haluaisikaan täysin sulkea meidän inhimillisiä tunteita pois. Osa niistä on tarpeettomia, mutta terve häpeä ja nolostuminen ovat paikallaan. Ei niiden tarvitse kaventaa ihmistä, sekä tehdä häntä toimintakyvyttömäksi jne. Häpeä estää meitä tekemästä täysiä hölmöyksiä.

Sanotaan, että ihmisen ihanne on yksilöllistä, hän on sen sisäistänyt arvokseen. Mutta uskon perimmiltään ihanteen olevan yhteisöllistä, tai ainakin osin rakentuvan sellaiseksi yksilön ominaisuuksien vuoksi. Joku lähtee kantamaan ihanteita syvästi, suorastaan uskomaan olevansa hyveiden kantaja. Tällöin toisten teoista syntyy myötähäpeää, ja rangaistuksena toiselle annetaan nolaamista. Mutta kyllä häpäisykin tuottaa nolaamisen häpäisijää kohtaan. Nämä ovat monesti tiedostamattomia ihmiselle itselleen. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että kaikki tulee yksilöstä. Koska olen suuren perheen lapsi, minulle sosiaaliset kommentit ovat yhtä vahvoja, jopa vahvempia kuin itse tuotetut.

Yhteisöissä olen havainnut nolaajien ja häpäisijöiden salatun roolin, joka annetaan tai otetaan joillekin yksilölle. Ikään kuin yhteisön kollektiivinen ihanne pidetään näkyvissä ja nolaajat sekä häpäisijät suorittavat työnsä salassa, ettei sitä voida todistaa. Tällä pidetään hyveiden kulissia yllä. Psykologian tutkija Johar on jakanut minuuden neljään osaan, itselle ja muille sekä salattu että näkyvä. Yhteistä moraalia ja ihanteita kuljetetaan roolien avulla. Rikokset salataan ja niitä on vaikea todistaa, ne vaietaan.

Onkin hämmästyttävää, että jotkin yksilöt jaksavat kantaa yhteisömoraalin taakkaa uhraamisessaan. Yhteisön yhteinen ja useimmiten kuviteltu hyvyys on vahva minuuden pitelijä. Moraalilla sivellään hyvyyttä ja paremmuutta, mutta uhrataan henkilöitä. Uhrattu henkilö voi olla sekä rikollinen, että hyveitä harrastava. Moraaliset rangaistukset toteutetaan salaa, niin ettei uhri pääse puolustautumaan. Se onkin yksi uhraamisen merkkejä.

Muistan eräässä opinahjossa, jossa tiedostamattomasti koin hylkimistä toisen oppilaan taholta. Salaisesti antamani palaute oppimissessiossa kertoi sen minulle. Tässä opin jotakin tiedostamattoman ongelmista. Tuo oppilas ei koskaan juuri puhunut minulle, ohitti vaan hymyillen. Moraalin ylin vartija vaati paljastamaan, kuka oli antanut negatiivisen palautteen. Hän halusi nolata minut, koska palautteen saaja oli hänen paras toverinsa, jota hän ihaili. Ehkä me kaikki opimme tästä jotakin.

Raija


torstai 13. lokakuuta 2016

KENEN HARHOJA KUULET?



Nuoruudessa tapahtunut rikos, mikä kohdistui itseeni, oli varsinainen hulluuden ylistys.  Tapahtumista antoi kuvauksen rikoksen tekijä ja ne ihmiset, jotka olivat sen häneltä kuulleet, mutta eivät olleet paikalla itse lainkaan. Kuitenkin he totuutena asiaa puhuivat. Kun romahdin, asiaa oli pohdittu lääkärin vastaanotolla, ja sain lukea myöhemmin diagnoosista mieheni ajatelmat, jotka eivät liittyneet mitenkään minuun. Syy romahtamiseen oli mieheni kokemuksista syntynyt. Myöhemmin näistä diagnooseista tehdään tutkimuksia.

Kesken romahduksen minulle tehtiin persoonallisuustesti, kun olin täysin taantunut lapsen tasolle. Se varmaan kuvastaa persoonaani.

Työpaikalla ihmisten asioita käsiteltiin niin, että ulkopuoliset arvioivat jonkun henkilön toimia, osaamista ja persoonallisuutta. Jos jonkun katsottiin syyllistyvän virhelyönteihin, ulkopuoliset arvioivat hänen tekojaan, joskus jopa täysin absurdisti ilman, että mitään oli tapahtunut, vaan joku oli kuvitellut niin tapahtuvan. Näyttää siltä, että tämä on naiskulttuurinen toimintatapa, uhria ei kuulla laisinkaan.

Veikkaan, että Suomessa sairaustapaukset liittyvät vahvasti harhaluuloihin, joita nk. terveet luovat. Tämä harhojen maailma on näyttäytynyt siitä lähtien, kun ymmärsin maailman olevan täysin erilainen, kuin sadut kertoivat ja unelmat tuudittivat. Uskonnoista periytynyt uhraamiskulttuuri elää ja voi hyvin. Kun ihminen teilataan harhaiseksi ja skitsofreenikoksi, kaikki hänen havaintonsa voidaan pistää harhan piikkiin, eikä häntä tarvitse kuulla. Näin ihmisestä tehdään ilmaa.

Jos toiset ihmiset eivät tarvitse toista ihmistä, eivät halua kuulla häntä, eivätkä usko häneen, elämä muuttuu tarkoituksettomaksi. Silloin oma tahto ei enää auta eteenpäin menemisessä. Oma tahtoni oli pitkään hyvään pyrkivä, ja teki työtä sen eteen. Mutta kyllä se saatiin tuhottua 50 vuodessa, kirveellä iskien. Kun ihmistä ei arvosteta, eikä anneta ihmisarvoa, ei yrittäminen ole enää validia. Itseään varten vain harva ihminen tekee työtä.

Raija


tiistai 11. lokakuuta 2016

PSYKOLOGISOIMINEN



Psykologisoiminen istuu kiinni tämän päivän kollektiivisessa tajunnassamme kuin täi tervassa. Se on tullut osaksi käytänteitä yksilöitymisen korostamisessa. Sekä yksilöitymistä, että yhteisöllisyyttä tulisi tarkastella omine piirteineen, jossa sekä hyvä, että paha voi esiintyä.

Kolme tarinaa kohtelusta ja eriarvoistavasta toiminnasta. Eräs pariskunta erosi ja kummankin oli hankittava lainaa uutta asuntoa varten 100 000 euroa. Vaimo sai suhteellisen hyvin lainaa, kun oli ollut pankin asiakas kymmeniä vuosia ja saanut säästettyäkin jonkin verran. Mies meni samaan pankkiin, ja sai myös lainan, vaikka ei ollut pankin asiakas, mutta hyvätuloinen. Asiasta keskustellessaan huomasivat, että mies sai lainan koron yhden prosentin halvemmalla kuin pienituloisempi vaimo.

Kerran eräs työkaverini meni kesken työkiireiden kauppaan hakemaan ilmapalloja vappujuhlaamme varten. Tavaroita oli metallisissa isoissa laatikoissa käytävän molemmin puolin. Metallikehikosta törrötti puolen metrin mittainen rautakoukku kohti käytävää ja juuri vähän polven yläpuolella. Ja eiköhän se siinä juostessa tarttunut takin liepeeseen ja repäisi aikamoisen kielekkeen, mikä ei ollut enää korjattavissa. Pienituloisena naisena asia harmitti häntä erityisen paljon, ja ehkäpä vähän kiukustuneena hän otti yhteyttä myymälän päällikköön ja vaati korvausta takista. Mutta eipä päällikkö ottanut vastuuta, vaan vaati että uudesta takista korvataan vain puolet, ja asiakas on vastuussa kun ei ole huomioinut törröttävää koukkua, mikä ei kuulunut mitenkään kehikkoon. Kiireisenä ystäväni ei jaksanut taistella päällikön peräänantamattomuutta vaan lopulta suostui korvaamaan puolet. Revennyt takki oli melko uusi.

Joskus nuorena jouduin hakemaan lainaa asuntoni lunastamista varten, summaltaan vaivaiset 3000 mk. Avokonttorissa ollut johtaja kuulutti hakiessani suureen ääneen, ”millä sinä raukka maksat sen”. Poistuin sanattomana keskellä salia olevasta kopista. Hetken päästä eräs naisvirkailija otti kädestäni kiinni ja sanoi, ”tulehan tuonne ylös, kyllä se laina järjestyy”, ja niin sain lainan, olisin muuten joutunut ulos asunnostani kahden pienen lapsen kanssa.

Tyypillisesti tänä päivänä etsittäisiin juuri vikaa yksilön tavasta toimia ja syyllistettäisiin yksilö,sekä annettaisiin hänen kantaa vastuu muiden teoista. On kysymys pelisääntöjen puutteesta. Asiakkaita on kohdeltava tasa-arvoisesti. Vielä neljäkymmentä vuotta sitten huomasin eräässä suuressa tavaratalossa, että meikattuna sai parempaa palvelua, mutta onneksi nykyään siellä on hyvä palvelu kaikille. Mutta ei se mainosmaailma ole minnekään hävinnyt, kulissit ovat pakenemisen tie, todellisen arvon puuttumisen vuoksi. Sitä vaan kysyy, kuinka paljon käyttäytymisemme on virtuaalimaailman luomaa.


Raija

lauantai 8. lokakuuta 2016

VAPAUS, VAPAUDESTA, VAPAUTEEN



En usko, että ihmisen tahto on vapaa, olemme tietyllä tavalla muistin ja aivotoiminnan orjia, jotka johdattavat meidän ajatuksia joskus täysin epäloogiseen suuntaankin. Luen parhaillaan Malcolm Gladwellin kirjaa Välähdys. Siinä paneudutaan välähdykseen, joka nimetään ohutsiivutukseksi, lyhyesti ensireaktioihin, jotka voivat viedä sekä harhaan, että viisauteen.  Esim. muistin vaikutus havaitsemisen muotoihin liittyen. Ihmiselle kuvaillaan sanakielisesti ihmisen kasvoja ja toisessa osiossa annetaan havaita ihan vain ohimennen. Kun testataan jälkikäteen, kummassa tavassa muisti toimii paremmin kasvojen tunnistamisessa, sanakielessä ei juuri lainkaan, mutta itse havaitussa huomattavasti paremmin.

Tiede tunnetusti pitää objektiivisena ulkopuolelta havainnointia. Minusta tällöin menetetään ihmisen subjektiiviset kokemukset, joiden vaikutus on erittäin suuri havaitsemisessa. Subjektia voi tutkia vain subjektin näkemyksistä käsin. On suorastaan vaarallista, että tieteessä on paljolti kysymys keskiluokkaisesti eläneiden havainnoista. Yksi tällainen on psykoanalyyttinen näkemys, että tunteen synnyttyä kokija luo kohteen, ja aktivoi mielensä suhtautumaan siihen, eli valitsee asenteen ja valitsee kuinka siihen suhtautua. Jos ja kun ihminen on ahdistunut, hänen tunteensa ei synny vapaasti, vaan menneisyyden kokemuksen kautta toistaen ja pakkokuvin. Hän ei siis voi valita, vaan ahdistus, aggressio, tunteet tai sanakieli valitsee. 

Siis tuo Freudilainen näkemys valinnan vapaudesta on vain mielekkäässä elämässä tapahtuvaa ja voi olla vain ihanne.

Kun tiede keskiluokkaistuu, niin myös hypoteesit muotoutuvat niiden näkemysten kautta. Kun tiede on ollut mieskulttuurinen, minäkäsityksiin on muotoutunut seksuaalilähtöinen kehitys, koska se on miesten kokemusmaailman johtava kokemus, lisääntyä(ei aina), jota johtaa liiallinen valta ja vastuu, jumalkompleksi.

Esimerkkinä voisin kertoa kauhun, pelon ja ahdistuksen aiheuttamasta ongelmasta. Kauhua kokeva jäykistyy elottomaksi kasvoistaan, kovettuu kivikovan näköiseksi, ahdistuu lyhyesti itseään ilmaisevaksi, ja jäätyy eleettömäksi harmaakasvoiseksi ja kokemattomaksi olennoksi. Ulkopuolinen tulkitsee tuon itsekkyydeksi, omahyväisyydeksi ja narsistisuudeksi. Kauhun kokenut yrittää pitää itseään koossa keskittymällä jäykkänä olemisella ihmiseksi, ettei kaikki hajoaisi pirstaleiksi ja romahdus veisi viimeisetkin voimavarat olla toisten joukoissa. Mutta tätä ei näe ihminen, joka ei ole tätä kokenut.

Kun havaitseminen on kovinkin monimutkaista, ja se kohdistuu omien kokemusten kautta näkemyksiin, tiede ei tule näkemään maailman ja ihmisten todellisuutta. Hypoteesitkin syntyvät omien kokemusten ja näkemysten kautta.

Raija


tiistai 4. lokakuuta 2016

INHOTUT HENKILÖT



Joskus joku henkilö tuntuu erityisen ärsyttävältä, pintaan nousee jopa inhoa, haluaa nöyryyttää häntä, hankkia mahdollisesti potkut hänelle työpaikasta, sivaltaa sanallisesti ja tai millä muulla tavalla vahingoittaa henkilöä.
Eräs tuttavan tuttava sai inhoreaktion kun hän näki televisiossa Jörn Donnerin, Arja Saijonmaan tai Kalle Palanderin. Näille em. henkilöillä oli piirteenä vahva itseilmaisu ja itsevarmuus, he suorastaan loistivat siinä. Ärsyyntynyt henkilö oli taas hyvin autoritäärisen kasvatuksen saanut ja tottunut sulkemaan itsensä, ja alistunut vanhempiensa määräyksen alla. Itsetunto oli saanut kolauksen useammin kuin kerran. Joku on saattanut kuunnella koulun pulpetissa kaverin pilkkaa esiintymisestään, tyylistään tai vaikka osaamisestaan säännöllisesti. Nämä jättää kipua sieluun. Toisessa ihmisessä oleva joku asia laukaisee omat kokemukset, vihareaktion. Taustalla voi olla myös kateuden tunteita, kuin myös toisen heikkous voi olla vahvalle ihmiselle liian suuri kynnys kohdata omia tunteitaan.

Masentuneet ihmiset samaistuvat tiedostamatta muiden ihmisten kokemuksiin ja myös tunnereaktiot alkavat muistuttaa toisten tunnereaktioita. Muistan tapauksen, jossa toinen alkoi nähdä samoja unia kuin toinen oli kertonut hänelle. Selvät inhon ilmaukset läheisten kesken siirtyvät myös herkästi toiseen, jos vallankin on tiedostamatonta masennusta. Näitä näkee perhepiireissä, kavereiden keskuudessa ja työkavereiden kesken. Yhteiskunnallisesti vihapuheet ovat vakava ilmiö.

Kulttuurisesti voi nähdä juuri julkisiin, mutta myös tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa inhoa, näyttelijöihin, toimittajiin, juontajiin jne. Karkeasti voi ajatella että suomalaiset on kasvatettu olemaan hiljaa, itseään ilmaisemattomina. Kun julkisuuden henkilö ilmaisee itseään, se sattuu kipeään kohtaan, vaikenemiseen tottunut ei sitä kestä.

Kaikki ei ja aina ja taas kerran ole psyykkistä reaktiota. On myös todella epämiellyttävää käyttäytymistä, joka nostaa inhon pintaa. Eräällä työpaikalla inhoni nousi pintaan, kun joku työntekijä jätti milloin mihinkin paikkaan limaiset nenäliinansa, pöydille yleensä. Taudit lähtivät kiertämään päiväkodissa. Koen vastenmielisyyttä pedofiilejä ja murhaajia kohtaan. Nuoruudessa koin ärtymystä äitiä kohtaan, kun hän halusi minusta maatalon emännän ja halusi minut maatalouskouluun, että paikka maataloon ilmaantuisi.

Inhossa on useimmiten kyse tiedostamattoman mielen kokemuksessa olevasta asiasta, jolloin ihminen haluaa sulkea pois asian näkyvistä ja myös tuhota itsestä projisoituneen inhon kohteen.


Raija

maanantai 3. lokakuuta 2016

ENNAKKOLUULO



Ennakkoluulo on sanansa mukaisesti ennakkoa ja luuloa. Ennakkoluulolla on vahva sija monella työpaikalla. Usein keskusteluissa käy ilmi, että on näkemyksiä, mutta kun kysyy konkreettista selitystä asiaan, tilannetta ja siihen johtavia syitä, niitä ei löydy. Ennakkoluulot on useimmiten takanapäin kuljetettua tietoa, mutta jos asiaa pitäisi kohdata kasvokkain, siitä peräännytään. Kohtasin työelämässä sen verran paljon perusteetonta luuloa, että minun on vaikea puhua kauniisti työelämästä. Siltikin pidän tärkeänä positiivisuuden voimaa antavaa ja ratkaisukeskeistä lähestymistapaa. Jokseenkin voin sanoa, että kullakin työpaikalla on paljolti kysymys omanlaisestaan ongelmasta, riippuen myös henkilöiden luonteista.

Ollessani päiväkodissa työssä, ammattiin liittyvänä ongelmana olivat liian suuret odotukset ja tottelemisen problematiikka. Aikuiset puhuivat toisilleen kuin lapselle, ja odottivat tottelemista, kuten lasten kasvattamisessa nk. ammattitautina. Se oli useimmiten syynä ennakkokäsitysten syntymiseen ja ennakkoluuloihin. Yhteisöissä mielipidevaikuttaminen ja tunnejohtaminen ovat ongelmallisimpia asioita. Joukosta löytyy usein yksi tai kaksi henkilöä, jotka kuljettavat tietoa eteenpäin ja pyrkivät johtamaan joukkoa.

Erityisesti kiinnitin huomion nk. ongelmatapauksiin. Joku vahva yksilö ei voi sietää heikkoutta jossakin toisessa, ja hän alkaa lietsoa heikommasta mielipiteitä. Kun sitten alkaa selvittää ongelman ydintä, mielipiteet ovatkin syntyneet kerrotuista näkemyksistä, eikä pystytä enää olemaan sanojen takana, koska kokemusta mahdollisesti syrjittyyn henkilöön ei ole, on vain tarinat, joita joku on kuljettanut. Kyselyissä henkilöt hämmentyvät ja ovat ihmeissään, kun tietoa ei ole omissa kokemushavainnoissa.

Epäluulo on kaikkien luulojen äiti. Sen alku on peloissa, jotka ovat lapsuuden ominaisia kokemuksia. Kun tunne-elämää ei hoideta kunnolla, epäluulot seuraavat toisiaan, ja ennakkoluulot saavat tositiedon aseman. On täysin käsittämätöntä, että virallinen päivähoito ei vieläkään panosta asialliseen tunne-elämän hoitoon. Epäluuloisia on helppo johdatella uskomaan perustelemattomia asioita. Se on typerää vallankäyttöä.

Raija