JÄRJESTELMÄN PORTAILLA

 

Näin usein unta, jossa konttasin Tampereen yliopistoon portaita pääsemättä perille. Portaat olivat hyvin korkeat. Sitten huomasin, että portaat olivatkin eduskunnan rappuset, vaikka päämäärä oli yliopisto. Joskus tuntuu, että unet kertovat monien vaikutusten rinnalla ihmisen tarpeista paremmin kuin opetetut teoriat, mitkä nekin tärkeitä hahmotuksen ja havaitsemisen oppimiseksi. Vasta vanhempana huomasin, että ehkä tarkoitus olikin minun oppia enemmän sitä, miksi ihminen ei opi, kuin sitä miten opitaan. Enemmän olen oppinut elämästä, ettei moraalia ole, tai se on hyvin heikkoa. Moraalifilosofi Kantin mukaan ihmiset eivät pääse luokituksissa kuin alimmalle tasolle. Arvot ja hyveet eivät aina tavoita ihmisiä, oppiminen ei onnistu, kuljemme kuvitelmien ja mielikuvien varassa liikaa, oletamme rehellisyydeksi tapahtumisssa omia muisti/mieli/kielikuvia luotuina kuin havaiten todellisuutta, emme osaa rakentaa kokonaisuuksia, asioiden toisiinsa vaikutusta. Toimimme normisidonnaisuuksien varassa.

Moraali on maailmalla hyvin sekasortoista, vanhat tavat ja toiminnot kulkevat vallan myötä rajallisesti ja rajoittaen, antamatta ihmiselle mahdollisuutta kehittyä hyvin, on vain järjestelmän ehtoja oikeasta ja väärästä, joista ei edes ole mahdollista valita, mieli voi syöstä kaltoin kohteluissa muistin kadoksiin ja ihmisyyden yksipuolisesti toimivaksi. Ihmisyyttä ja sen olemusta käytetään hyväksi järjestemää varten, kuten Venäjällä nyt, kirkko ja valtio ovat fuusioituneet tiedon suhteen moraalin vartijoiksi, joiden näkemykset perustuvat epäluuloihin ihmisyydestä ja tuomitsemisen alttarille. Ylipäätänsä siellä, missä politiikka on uskonnollista, kuten islamilaisissa valtioissa voi olla, politiikka on liitetty niihin vallan välineenä. Tieto, tiede ja tietoisuus eivät kehity, on vain uskomusten villi kenttä ja/tai järjestäytynyt lukittu, järjestelmän kautta hallintaa, valtaa, mikä on ihmisvaltaa.

Tuntuu siltä, ettei ihmisyydessä päästä eteenpäin rajoittuneisuuden vuoksi, tiedon puuttuessa ja järjestelmän sitä estäessä ja edistäessä, ihminen itsessään mahdollistaa rajoittuneisuuden, kuten ainoastaan seksuaalisuuden kautta kehityksen, kun sitä ruokitaan. Vuosituhannet ihmiset ovat tuhonneet toisiaaan, alistaneet toisiaan milloin mihinkin väitteeseen vedoten, vihan ja halveksunnan avulla. Sanakielestä, ja kuten mielen ja tunteiden kehityksestä on tullut este kehitykselle, kun valta luo puitteet tuhoamiselle, muuttamalla ihmisyyden toiseksi kuin hän olisi. Esim. Lapset on opin mukaan laitettu miehelle jo lapsena, lapsen tekoon ja palvelemaan miestä. Kun lapsi lukee ohjeen, ”kaikki se kestää, kaikki se kärsii”, Korinttolaiskirje rakkauden olemuksesta, on lapsi opin orja, eikä kykene irtaantumaan järjestetystä ongelmasta, häpäisy ja alistaminen vievät kyvyn oppimiseen, kunnioitus ei ole Jumalan rakkauden kautta ihmiseen, vaan ihmisen määrittelyn kautta toisen ihmisen vallan alle. Emme voi käyttää sanakieltä muiden alistamiseen oppeina. Itse olen ymmärtänyt, että sana tulee tietoisuuteen ja ymmärrykseen vapauden kautta oppimisen syntymiseksi.

Kansanperinteen ongelmana on joukko- ja enemmistövallan kautta näkemyksien synnyttäminen yhteiseksi ymmärrykseksi ja vihkiytyminen sen eetokseen, eikä yksilöiden tietoisuus pääse kehittymään tiedon ja tietoisuuden avulla ja siten se on sekä yksilöiden että yhteisöjen kehitysten esteenä. Yhtälailla esteeksi tulee diktaattorit, jotka johtavat, tieto ei pääse leviämään, se on politisoitunutta, rajattua ja uskomuksiin perustuvaa. Kun menemme yksilöiden tai yhteisöjen välille tutkimaan vuorovaikutusta, jäljelle on jäänyt hierarkisesta vallankäytöstä tarkkailijan, tunkeutujan, arvostelijan rooli ja ylimieliseksi identifioituminen, sen sijaan, että valitsisimme kunnioittajan, kuuntelijan ja nöyrän roolin rohkeudella, ihmettelyllä ja innolla. Valtataistelumme taustatekijöinä on järjestelmät, valta, rakkaus, ja raha. Mittaamme koko ajan hyväksymmekö vai emme toisiamme, menemme tuomarin rooliin valitsemaan toisen puolesta, käytämme valtaa ja vaikutusta toisen muuttamiseen omien halujen mukaiseksi, eikä se aina ole tietoista, se on toistoa pakoista, se on psyykkisiä reaktioita, joita emme kykene hallitsemaan riittävästi, siihen ei ole opittu eikä opetettu. Toki on oltava yhteiset säännöt, näen vaan maailman enemmän ihmisiä rikkovana vallan areenana. Kun muistaa sen, että valtataistelun takana on useimmiten ahneus ja kateus, se ei ole viisas arvopohja, se on heikkoutta ihmisen kasvuna, vahvuutta ylivallassa.

Googlesta lainattua; Moraali tarkoittaa oikeastaan kykyä tehdä ero hyvän ja pahan välillä. Moraaliin vaikuttaa tieto, se mitä elämässä on oppinut, mutta se perustuu ihmisen kyvylle tehdä valintoja. Jos vapautta ja aitoa valinnanvaraa ei ole, ei ole myöskään moraalista valintaa. Valinta on myös tekemättä jättäminen.

Sattumien erämaassa on sattumien summaa, pikkuisia yksityiskohtia, joita kuljetetaan epämääräisinä ja epäloogisina mielikuvakuljetuksina paikasta toiseen ilman tavoitteiden, päämäärien ja arvojen vaikutusta, uskomusten sarjoina, jotka vesittävät ihmisyyden oikeudet oppimiseen, ja mitkä on selitettävissä huonon hyvinvoinnin tuloksina.

Elämänhavaintoja maailmani kulkureiteiltä;

Usein ihmiset kulkee sattumien polkuja näkemistään käsin, takertuvat joihinkin pieniin seikkoihin uskoen niiden olevan elämäntarkoitus ja merkitys, se on usein moralismia ja kohtalon uskoa. Saattaa olla, että muistikuvat seikkailevat vain aistimaailman taivaissa, eikä arvot ole päässet vaikuttamaan koko ihmisyydessä, tunteet jäävät pois, kuuleminen unohtuu ja oppiminen väistyy, ajaudutaan ihailujen pauloihin, mikä vanhan viisauden mukaan tekee meidät sokeaksi, ja vie ruumisaistimusten valtakuntaan. Merkitysten ja arvojen kautta vapauden saavuttanut iloitsee ja on kiitollinen näkemästään, ilman pakkopaitaa, ruumiskalteria, kun hän kohtaa elämän karikoita syvänteissä ja jyrkänteissä eteenpäin pyrkiessään, ja joskus se pieni kukkanen polun varrella auttaa vapauteen päin, kauneus. On eri asia tutkia elämäänsä tavoitteiden ja päämäärien kautta oppimisena, kuin psyykkisessä merkityksessä kykyihin kestää vastoinkäymiset; menetykset, pettämiset ja hylkäämiset, mitkä murtavat mieltä liiallisina, ja voivat olla äärettömän vaikeita ihmisen pudotessa syvälle.

Kun menetin itseni, muistini katosi, enkä saanut yhteyttä kokemuksiini, tunteeni katosivat, kieleni karkasi ja sattumat tulivat seikkailemaan mieleni lokeroista. Noin 20 vuoden kuluttua riittävässä turvallisuudessa pystyin kohtaamaan traumaani, ja luomaan siitä tarinan kautta kyvyn käsitellä. Miten tulkinnat sujuivat muiden taholta, miten sen itse näin? Tulivatko kaikki menneisyydestä siten kuin olin kokenut, osa oli totta ja osa mitä en nähnyt. Sisäisen minuuteni tilaa, mieltäni kuvasin esim. satuhahmojen kautta, Tuhkimo ja Lumikki. Olinko lukenut niistä lapsuudessa, olin, oliko niissä lapsuuden tunnekokemuksia vai ei, uhriutumista, kateutta, ylemmyyttä, kuten tunnetutkijat voisivat sanoa tai persoonallisuutta selittävät kertoa. Ne tulivat tarinaani enemmän tiedostamatta, muistipolkua, sitä mukaa kun uskalsin kohdata itseäni ja psyyke antoi kykyä. Hahmot tulivat kuvaan lasiarkkuihin laitettuina, suojautuen, pelkojen maailmasta, jossa psyyke vasta uskaltautui ulos kurkistamaan, kuka minä olen, ei mitään tunnettua persoonallisuutta, lapsiminäni oli leikin vaiheessa taantumassa, oppimisen väylällä, ei persoonallisuuspiirteitä, mitä tiede syöttää, jotka olisi valinnut, psyyken puolustus avautui. Se nousi näkyväksi itselle kuvan kautta, syntyi minuutta uudelleen, jättäen vanhaa taakseen, luetun muistista, muuttui kohdattavaksi, kyvyksi nähdä ja uudeksi kuvaksi, uudelleensyntymänä. Eivät ne kertoneet menneisyyttä persoonallisuutena, ne kertoivat peloista, joita opettelin kohtamaan, joiden kautta muistini alkoi parantua mielen suhteen, kielen suhteen sain vain katsoa kuvaa etuotsalohkolla, en vielä puhua, sillä se oli yhteisövallan alla, kiellettyjen asioiden, tabujen, joissa suojeltiin salaisuuksia, rikoksia ja valheita, puheoikeuden menetyksessä menetin ihmisyyttäni, kielen kehitystä, kykyä puhumiseen, vuorovaikutuksesta ja kohtelusta syntyneet tunteet jäivät käsittelemättä yhdessä, mikä vaikutti mihinkin, sain kertoa tapahtuneen, mutta en puhua kohtelusta ja se vei vain ihmiset tarkkailijan rooliin, yhteys katkesi, syyllisyys ja häpeä otti pihteihinsä vallan väärinkäytössä kaikilla, kun tabua salattiin vallanpitäjien vaatimuksesta.

Ulkoapäin havaittu ihmisyys näyttää usein toisenlaiselta kuin ihminen oikeasti on, kun psyyke alkaa purkautua, alkaa tulla kokemuksistaan ulos, ruumis on levoton, pelokas ja aggresiivinenkin, välillä masennukseen vaipuen.

Hyvässä vuorovaikutuksessa yhteisöjen ja yksilöiden on mahdollista kehittyä positiivisesti toistensa auttajiksi rakkauden voimalla, jos yksilöllisyys on tunnustettua.

Psykiatrinen taso, mielen projisoinnit. Uskomuksena yhteisön tuottamiin hyvinvointeihin vuorovaikutuksen seurauksena on projisointien ongelma, näemme itseämme toisessa ja se luo toisenlaisen kuvan ihmisestä kuin hän on, sekoituksen. Eikö olisi parempi antaa Jumalan vaikuttaa ihmisyyden syntyyn kuin etsiä todisteita ihmisen luomasta ihmisyydestä, mitkä useimmiten on vallan ilmentymää, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Toisen luoma ihmisyys on kuin valhetta, kun ihmiselle ei anneta mahdollisuutta itsetuntemukseen eikä psykologiaa opetuksena anneta siinä avuksi. Niin valta ja järjestelmät käyttävät ihmistä hyväkseen tukeakseen omia näkemyksiään, jossa väkivalta tuottaa ihmisyyttä ja persoonallisuutta, näin on useimpien valtioiden kohdalla, sivistys ei ole saavuttanut maailmaa. Tietyillä kasvatusmenetelmillä ihmiseen saadaan persoonallisuus, mikä ei ole kaikilta osin ihmistä itseään, useimmiten alistavan kasvatuksen seurausta. Syväpsykologian keinoin voimme harjoitella oman kokemuksen ja ihmisyyden takaisinottoa ja ymmärrystä.

Uskonnollinen taso, uskomukset ja todistaminen. Oma Jumalakäsitykseni on johdatus, että vain Jumala todistaa ihmisyydessä pyhän hengen kautta, eli ihmisen henkisyydelle, ei ihminen Jumalaa, se on maallisuutta. Jumalan rakkaudessa saamme tulla ihmiseksi. Niin monissa paikoissa julistetaan uskomaan ja tottelemaan ihmisen oppeja, jotka voivat viedä tuhoon ja tuomioon, joskus voi oppia jotain viisasta ja arvokasta, elämänvipua.

Monet ihmisistä kulkee yleisten polkujen viidakossa kyseenalaistamatta tietoa, uskoen ja totellen, asenteita toistaen. Mielikuvakuljetukset toiselta toiselle ovat yleisiä, tulkintoja tehdään satunnaisista asioista, usein juuri pahaa nähden toisessa. Se on sitä projisointia, omat tunteet siirretään toiseen. Se on moralismia, jossa toinen kantaa oman syyllisyyden. Julistamme vain omaa tietämystämme, emme huomioi muita, emme myötäelä toisen kokemuksia, kuulun samaan joukkoon, selittelemme, kun pitäisi luoda ymmärrettäviä tekstejä, miksi.

Raija

ROOLIVANKILAT ERI TASOISSA

 

ALUSSA LAPSELLA on tunnekieli apuna vuorovaikutukseen kehonkielellä, liikkeinä, ilmeinä, eleinä ja äänenä, sitten opetellaan sanoja/viittomakieltä ymmärryksen synnyttämiseksi toistemme välille. Valitettavan usein, tämä tunnekieli katoaa sanakielen alle, koska meille on niin kiire kehittää ihmistä ja paljon luulosairautta painostamassa muutoksen tekemiseen, ihmisen kohdentamista toisen ylivallan alle. Alle jäädessään nämä tunteet lukittuvat käsittelemättöminä, luovat liikaa jännitettä kehoon ja aivoihin, parhaimmillaan kohdattuna ne kulkevät käsi kädessä ja keho vapautuu tunteiden kuormasta tuoden hyvää oloa käsittelyn seurauksena, tuoden sopivasti jännitettä ja stressiä, liikettä, ja perussaggressio antaa voimaa yrittämiseen, liiallisena tuhoaa. Kun tunteet saavat olla ja tulla kohtuullisesti, ne aktivoivat mielen kautta elimistön, mikä alkaa tuottaa anatomisesti kehon tarvitsemia aineita. Kun aktivaatio sammuu, seurauksena on elimistön toimimattomuus, jopa pysähtyminen. Juuri tämä on alku ihmisyydessä hyvinvointiin, tunteet, mutta siitä on tehty sanojen kautta tapojen vankila ja ydin kadotettu, kun yksilölle ei anneta ilmaisuoikeuksia, vaan sanan ja tapojen kautta viedään uskoon ja tottelemiseen, käytänteinä toistoon. Elämä on kuin Jumalan leikki, se on ihmisyyden ja ihmiskuvan ydintä, säilyttää ajatuksen synty kuvan ja sanan avulla vapaana leijuen, jolloin autonomia säilyy yksilössä, vapaus. Se on juuri, minkä voi löytää leikin kautta, mielikuvien haltuunotto oppimisena.

SOSIAALINEN MINÄ. Kulttuurin, tiedon, ihmisyyden ja vallan kytköksessä valitettavasti ihminen voi joutua kehovankilaan, mikä muuttuu toimimattomaksi ruumiiksi, elämättömäksi kangistuen. Hyvässä kontekstissa roolit ovat tuki ihmisyyteen tiedon ja tietoisuuden, sekä tiedostamattoman toimivuudessa ja polveiluvuudessa itseä menettämättä. Vähäisessä tiedossani väitän, että nykyiset ohjaukset ja kehon toimimattomuudet ovat lähtöisin ohjauksesta, jossa ei huomioida pakkorooleja, jotka kuolettavat kehon. Kehittyneissä minuuksissa on hyvä erottaa tahdon ja halun kautta oppineet, ratkaisukeskeisyyden ja leikin kautta tiedon synnyttämisessä, ongelmia syntyy pakkoroolissa, jossa valintaa ei ole ja yrityksestäkin saa julman rankaisun. Monessa paikassa olen saanut rangaisun, kun olen tuonut esiin julmaa häpäisyä ja syrjintää, ulossulkemista. Väkivallasta ei saa puhua ja uhraaminen on sallittua. Uhrilta ei kysytä tapahtumasta ja rikoksen tekijät käyttävät ylivaltaa ja saavat luoda kaunistellun version. En ole mikään pikkuseikkoihin puuttuja, mutta katson jo lain perusteella velvollisuudekseni tehdä näkyväksi sellaiset asiat, joissa tapetaan ihminen tai murretaan mieli. Yhteisölliset hierarkkiset toimintamenetelmät näyttävät siltä, että kauneinta tai hirvittävintä palvotaan kuin kulteissa sokaisten kokemuksia, vieden tottelevaisuuteen. Minuutemme rakentuessa eri puoliin, ne ryntäilevät välillä lapsimoodista aikuismoodiin, keskelläkin ihmetellen. Minuuden siirtymiä näkyy mainiosti jääkiekkopeleissä, mutuna sanoisin, että miehillä enemmän, kun toinen toimii toisen mielestä väärin, lapsimoodi pompahtaa pintaan ja nyrkit alkavat puhua, minuuden tilat ovat hauraita ja vahvoja, pysyviä ja muuttuvia.

LOPPUUN PALAMINEN JA UUPUMINEN voivat tulla monen taakan takaa, mutta ehkä syvin voiman viejä on tunteiden katoaminen, estettyinä, häpäistyinä, kyvyttömyytenä, normeina ja arvoina, tunteiden katoaminen on masennuksissa yleistä, onneksi aggressiot nostavat ylös. Kun tunteet kätketään ja/tai poistetaan sosiaalisessa kontekstissa, tuloksena on joko laamantuminen ja/tai yliaggressiivisuus. Kun tunteista ja asioista puhuminen on estetty/estynyt, se voi muuttua liialliseksi ahdistuksena, vihaksi, raivoksi, aggressioksi liiallisina, jolloin ihminen alkaa kärsiä kohtuuttomasti. Jouduin kokemaan uupumisen kolme kertaa.

Puhuminen on kuin vesi, mikä liuottaa ahdistuksen helpommin taipuvaksi, käsiteltäväksi.

En ole minkään asian ”asiantuntija”, jatko-opinnot syventävinä opintoina on mielen suhteen, missä saatiin palautettua leikin kyky tunteiden kohtaamiseen, vasta 57 vuoden iässä, kun päätin irtisanoutua yhteiskunnasta, mikä ohjasi pakkorooliin ja uskomiseen vapautumisen sijaan. Pohjalla kehitykseeni oli hyvä leikin aika lapsuudessa. Tunteet tuhoutuivat normiyhteisössä vallan avulla, kuolivat ja lukittuivat ja se näkyi kehossa.

Perustiedot ovat auttaneet miettimään kehon, fysiikan, fysiologian, kemian, biologian, anatomian ja liikkeen vaikutuksia, jossa elimistö voi eri tehtävineen vaurioitua, jossa pakkoroolin osuus tuli ratkaisevaksi vaikutukseltaan, missä oli aivan erilaiset vaikeudet, mitä tiede opetti. En ole lääkäri enkä tutkija, tämä on tiedon lisäksi myös ruumiskokemustani, ja ihmettelen näitä asioita, milloin uskalletaan ulos moralistisesta hyvä/paha ihmiskuvasta, tutkitaan yhteisöjen todellisuutta yksilöä tuhoavana, mitkä vaikuttaa vahvasti minuudessa. Tuntui siltä, ettei mikään sopinut kokemuksiini niin väitetyissä muodoissa toimivuudellaan. Voi sanoa, että olin erityistapaus, kun satuin syntymään köyhään perheeseen – 50 luvulla, jossa ruokaa oli niukasti, ja ravintoarvot täysin pielessä. Kehostani kehittyi hiilihydraattirasvapallo, suolasärkikalat eivät lapsena maistuneet ja kun sai vain pari lasia päivässä maitoa, se vei aineenvaihduntaa vikaan laktoosi-intoleranssin vuoksi, keho jäin ilman tarvitsemaansa ravintoa valkuaisen suhteen, oli vain hiilihydraateja ja rasvaa. Kun kaikki geenitkin näytti osuvaan maaliin, siinä toiminnalliset elementit pääsi vauhtiin kootessaan ongelmia elimistöön. Lääkärin valvonnassa kokeiltiin kuukausia nk. normaalia ruokavaliota, se nosti kolestrolin ja verenpaineen korkealle, paino nousi ½ kg viikossa. Sain metabolisen oireyhtymän diagnoosin, aineenvaihdunnan ja stressin yhteistulos. Liikunta ei auttanut, kulutus ei toiminut suhteessa kaloreihin. Ja niinpä, kun henkinen aktiivisuus oli nollassa, yhteisövalta kontrolloi yrittämisen nollaan, minuus kuoli ja aineenvaihdunta ei toiminut, rauhastoiminnat lakkasi, eikä hormoneja syntynyt, ne oli korvattava lääkkeillä. Niipä se rasva, minkä elimistö sai, ei muuttunut energiaksi elimistölle, vaan jäi oleskelemaan reisiin, pakaroihin ja muihin sopiviin ulokkeisiin, odottamaan aineenvaihduntaan tarvittavaa aineosaa. Paljon valkuaista sisältävä ruokavalio sai painoa laskuun, mutta mikä riemuvoitto syntyikään, kun henkisen vapauden saatuani 57 vuoden iässä, sain lisätä 500 kaloria ja paino ei noussut.

LIIKUNTA vaikuttaa hyvässä minäkehityksessä ja psyyken vapauden vaikutuksen yhteydessä kehollisena, aineenvaihduntaa vilkastuttavasti, mutta pakkoroolissa ja liian jännitteisenä se estää aineenvaihduntaa.

Kehostani tuli ruumis elämättömänä ja sosiaalisen pakkoroolin iskos ja liitos, jossa liian vähäisen ravinnon vuoksi keho joutui solupuolustukseen ravinnon puutteesta ja psyyken kytköksessä, ruumisrooliin, mitä jännitteet ohjasivat, kun sisäistä minuutta halun ja tahdon kautta ei saanut käyttää, oli vain kokemuksena tuntotuntemukset, joita sitten liikunnalla yritti korjata.

Persoonallisuutta minulle ei juuri kehittynyt, mutta ehkä kuitenkin jäljelle jäi sellaista, mikä on luonnonmukaista ihmisyydessä, luovuus ja liike. Sosiaalisessa kontekstissa jouduin luopumaan liian usein mielipideoikeudesta rankaisujen vuoksi, huusin kyllä toivottomana ja puhekielen tuottaminen estyi, ahdistus otti vallan, kun yhteisön tekemiä rikoksia salattiin ja valtaa sekä kontrollia oli liikaa yhteisön taholta. Kun puhe oli kiellettyä ja kokemukset tunteineen lukittui, alkoi mielen häiriöt muistin katoamisena, kokemuksistani ei ollut merkitystä kuin harvoille henkilöille, yhteisömoraali oli tappavaa. Tässä vuorovaikuttamattomuuden ja vallan kontekstissa tuli esiin yleinen psykologisen muistin toiminto ihmisten ongelmiksi, vain harvoin tapahtuneita muistetaan ja kuvat ihmisyydestä hämärtyvät, ja/tai tulkitaan omista kokemuksista käsin, pääosin juuri siksi, ettei omia tunteita kohdata, vaan käytetään ylivaltaa ja projisointia tiedostamattomasti, usein ohjatusti johtaen, toinen on kohde eikä vuorovaikutteisuutta synny, on vallan väärinkäyttöä. Persoonallisuusteoriat on kuin haettu oppimismahdollisuuksia saavien joukosta ja valtaapitäviltä, usein tehdäänkin tutkimuksia opiskelijoiden keskuudessa, brutaali arki on jotain muuta, enemmän valtaistelua, jossa tieto on vähäistä ja minuudet heikosti kehittyneitä.

SOSIAALINEN KANSSAKÄYMINEN. Kun tunteet muuttuvat hylkäämisessä ja häpäisemisessä vihaksi ja/tai lamaantumiseksi, ne pääosin alkavat projisoitua toisten kokemuksiin ja kokemuksista, peilisolujen kautta heijasteiseksi, myöhemmin psykologisesti kehittyneiksi projisoinniksi, ylivallan kehittyessä hierarkioiden kautta. On huomattavasti erilainen kehon ja mielen kehitys, jos ihminen on tahtovana ja haluavana sisäisestä minuudesta kehittynyt henkisesti, kuin, jos hän joutuu olemaan yhteisön vallan alla pakkoroolissa. PAKKOROOLI tuo huomattavia ongelmia oppimiseen ja mielenterveyteen, puhumattakaan kehon oireista ja toimimattomuudesta.

Liian usein ihmisten kehittymisessä tapahtuu elämättömän ruumiin tilaan joutuminen, eli kehollisten toimintojen yli- ja/tai aliaktivaatio, mikä tapahtuu ulkoaohjauksen seurauksena, ja sisäinen minä jää paitsioon, yksilöt joutuu pakkorooliin, sitä suositaan yleisissä ohjeistuksissa ulkopäin tuotettuina käskymuotoisena hyvinkin korkeatasoisten henkilöiden tuottamina, jolloin ei tapahdu oppimisen kautta tietoisuutta yksilöissä ja itsehallintaa. Kun minuudet eivät ole kehittyneet ja psyyken hyvässä konteksissa, se vie pakkorooleihin ja ruumiin valtaan, seksuaalisuuden ylikorostumiseen ja voimataisteluihin. Tästä voi olla seurauksena tunteiden katoaminen, kun näitä ei käsitellä, tapahtuu piiloon laittaminen alitajuntaan, pahimmillaan sisäinen minuus ei kehity, on vain kehollisia toimintoja, joissa ei ole tahtovaa ja haluavaa minuutta, vain ruumiillista toistoa, kehomuistia, mitkä kehittyy enimmäksen ulkoisesti pakotteista, ja kinesteettisen muistin harjoituksina, julmista rankaisuista toistoa, jossa kehon toiminnot pysähtyvät aineenvaihduntaa myöten, stressi tuottaa vain kortisolia eli stressihormonia. Tämä tapahtui minulle nuoruudessa väkivaltaisen rikoksen jälkeen, jossa yhteisö otti vallan ja alisti toistamaan käskyjään sekä häpeämään ja salaamaan rikosta rankaisujen avulla. Voisi kuvitella, että kyllähän tahdolla pääsee vapauteen, se on ulkoisesti kuviteltua ihmiskuvaan littyvää ongelmaa, jossa on ollut valinnan mahdollisuus todellisena. Käy kuitenkin niin, että kun keho ehdollistuu, liikunta tuottaa kehon jäykistymistä toiminnallisena, osin ravinnon puutteena, lapsella oppimattomuutena ja mallioppimisen kautta osaamisena, tahtoa ei synny aivoista käskynä, vaan kehoon on jäykistynyt roolissa liikkuva ruumiskeho. Aineenvaihduntaan erikoistuneet fysiologiset toiminnot lakkaavat, hormonituotanto ja rauhaset, aineosien kemiallisina vaikutuksina. Sitten joudutaan tuottamaan suolistoon hormoneja lääketieteellisesti, kun elimistö ei enää niitä tuota. (muistutan etten ole asiantuntija).

Pakko-oireisuus alkaa ruumiinroolista ulkoa pakotettuna, jossa se ehdollistuu aivotoimintoihin ja näyttäisi siltä, että se on aivolähtöistä ja oppii sihen toistoina ja olisi minuuden tuottamaa ja se muuttuu siksi ehdollistuneena, vapaana valintana ei ole pakkorefleksejä toistoina. Alttiutta voi olla aivorakenteellisesti, myös niin kehitettyinä toimintoina. Kun rooli alkaa rakentua sisältäpäin täyttyen ruumiiseen ulospäin kasvaen, se on ulokkeita myöten ohjaavana tuntoaistimusta minäkäsityksessä. On tärkeää tarkastella minän kehitystä pakkoroolista käsin ja ratkaisukeskeisesti yksilön oikeuksin halun ja tahdon kautta kehittyneenä, missä nk. sisäinen minuus toimii, mutta se on erilainen kuin pakkoroolin kautta kehittynyt.

Voi vain todeta, että ihmisten teoilla on suuri vaikutus ihmisen terveyteen.

Raija

Aivolisäke painaa alle gramman. Se on ihmisen vilkkain hormoneja tuottava rauhanen. Aivolisäke tuottaa kasvuhormonia, vesiaineenvaihduntaa säätelevää "vesihormonia" eli vasopressiinia ja maitohormonia eli prolaktiinia. Lisäksi se säätelee kilpirauhasen, lisämunuaisten ja sukurauhasten hormonituotantoa. Ne säätelevät sydämensykettä, unirytmiä, aineenvaihduntaa, ruokahalua, kasvua ja kehitystä, sekä kehon lämpötilaa.

KIUSAAMISEN KAVALAT KENTÄT

 

Eilen Astudiossa oli huomioitu nuoria, ja koululaiset saivat tulla haastatteluun kiusaamisesta, tai paremminkin väkivallan teoista kouluissa, mitkä ovat raaistuneet vuosi vuodelta. Tuntuu siltä, ettei aina päästä asian ytimeen, paljon jää pimentoon, osa kokonaan pois. Kuinka lähestyisi asiaa niin ettei siitä syntyisi liiallista ahdistusta ja väkivaltaa, niin että käsittelytaidot tukehtuvat, kun osaamista ei ole kohdata itseään eikä toista tunteiden tasolla ja syntyy syrjimisen, häpäisyn ja väkivallan tapoja? Nuoret sanoivat, ettei kiusaamisesta päästä koskaan eroon, mikä on varmasti totta, sillä vertailu ja kateus ovat koulutuksien ja ihmisyyden peruselementtejä ja vaikka kuinka niitä varottaisiin, yritettäisiin estää, syvältä tunteiden syövereistä nousee kateutta ja ahneutta, sekä tavoitteeksi voittaminen. Tämä ihmisyyden perusolemus ei ole poistettavissa, mutta siinä on mahdollisuus kehittyä, mikä on elämänvoiman tekijä, on opittava säätelemään tunteita, opeteltava hyviä tapoja ja käyttäytymistä, opeteltava tuntemaan itseään.

Vaikeimpia asioita vuorovaikutuksessa on se, että peilaamme omat tunteemme toisiin, ja niistä syntyy vain todellisuuden ja toden tuhoutumista, eikä syyllisyys ja häpeä tuota tervettä lähestymistapaa ja vastuuntuntoa, vaan tositapahtumat jäävät hämärän kellareihin selkiytymättä, mitä on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä ja kun ne jää liiallisena ahdistuksena kiusaamaan, on pakotie usein reittivalintana. Tällöin juuri anteeksipyyntö ja anteeksianto jää toteutumatta kun syyllisyys sekä häpeä jää alitajuntaan kiristäksi, peittää todellisen kokemuksen ja viha jää hallitsijaksi mieleen. Kun yksilö tekee oman osuutensa olemalla rehellinen tositapahtumiin nähden, hänen on helpompi hyväksyä tapahtumat ja muisti armahtaa ihmistä, tulee unohtaminen ja vapautuminen, jos ei tule, alkaa toisen syyllistäminen ja syrjintä, mielen heijastaminen toiseen. Valhetarinoihin tai satuihin turvautuminen voi tuoda vapautumista niin kehittyneissä persoonallisuuksissa, ne ylentävät ihmistä liiallisesta ahdistuksesta, mutta eivät tuo totuudelle tilaa, enemmän vaikenemista ja ovat myös turvaa itselle, kun voi eläytyä esim. romantiikkaan, toiveiden paratiisiin.

Nuoret sanoivat, etteivät aikuiset kuule. Nyt meidän olisi syytä aloittaa kuunteleminen.

Olen ollut kymmenissä yhteisöissä töissä ja koulutuksissa tekemässä ihmissuhdetyötä. Kiusaamista on ollut kaikissa paikoissa enemmän tai vähemmän, eikä niihin ole osattu aina suhtautua vakavasti, ihmisen uhraaminen on ollut hyväksyttyä. Vaikeita asioita ei kyetä käsittelemään. Nuorista aikuisiin ongelmien ytimet jäävät usein käsittelemättä ja sitä on kaiken ikäisillä. Pääosin asiaa lähestytään yksilökeskeisesti, psykologisesti oireiden perusteella, se joka oirehtii pahiten, saa huomion, hiljaisia ei huomata. Sekä tunteiden kohtaamista, että käsittelytaitoja tarvitaan yksilötaitoina, opetusta siinä, käytännön harjoittelua, mutta yhtä tärkeää on miettiä tekoja selventäen mikä sallittua ja asettaa rajat käyttäytymiseen ja tekoihin. Tämän päivän raakuus on hirvittävää, mutta ei ne henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot ole helposti verrattavissa, eikä ole tarpeenkaan. Yhtä raskas kokemus se on kaikille, tekeekö joku itsemurhan tuskansa vuoksi, vai tapetaanko jokin.

Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat, Virtahepo olohuoneessa, ja Virtahepo työpaikalla. Ne ovat vaikuttaneet paljon Suomessa ratkaisuja etsivien näkemyksiin, itsekin olen lukenut. En pystynyt hyväksymään sitä, että vaikeaa ongelmaa lähestyttiin häpäisemällä ongelmakäyttäytyjä, alkoholisti työpaikalla, josta tuli paljon harmia monille työkavereille. Hellsten kuvaa hyvin erilaisia rooleja yhteisöissä, mikä voi auttaa monia tutkimaan yhteisön ongelmia. Roolit syntyvät usein siitä, ettei omia tunteita kohdata, vaan otetaan valtaa toisen hallitsemiseen joko yksilöinä ja/tai keräten porukkaa ympärille tukemaan omaa ylivaltaa.

Yhdessä yhteisössä olin intensiivikoulutuksessa 40 vuotta sitten, missä tutkittiin yhteisön rooleja. Viimeisenä oli syyllisen rooli, johon pitkän vaikeroinnin jälkeen valittin minut. Useimmiten nämä intensiiviset syväkokemukset tuovat esiin asian todellisen laidan, sanoi ohjaaja. Minusta oli tullut taakankantaja yhteisön ahdistukseen, syyllisen rooli. Asiaa ei kuitenkaan osattu selvittää syvemmin. Vaikka monet asiat vaikuttavat meidän kokemuksiin toisen pahasta hylkimisestä, ja se on hyljeksitylle kuolemanvakavaa, sen oireet alkavat näkyä yhä vahvemmin. Pelko, jäykkyys, levottomuus, ylimielisyys, hyökkääväisyys, eleet, ilmeet, vetäytyminen suojautumisessa ym. tunkevat keholle viestimään oloa, mihin reagoidaan. Kun asiaa lähestyttiin vain yksilökeskeisesti, mikä oli vikana ettei toiset voineet hyväksyä, unohtui historia yhteisön kehityksessä. Kolme vuotta aikaisemmin olin yrittänyt sovittelijan roolia, eli valtataistelusta ulospääsyä, jossa huutovallalla otettin oma rooli, mikä johti yhä pahempaan valtataisteluun ja syrjintään, syntyi kuppikunnat ja kuplaantuminen, joihin minulle ei ollut tilaa. Joukon otti haltuunsa henkilö, joka johti mielikuvien kautta luokitellen ja mustamaalaten ja yhteisön jäsenet jäivät tarinoiden vangeiksi. Johtava halusi määrätä ja määrittää mikä oli sallittua ja mikä ei.

Syväanalyysissä ja terveissä kehityksissä merkitys, jossa yksilö valitsee tekonsa, on yksilöitymisessä kehittynyt halun ja tahdon kautta, jossa yksilö etsii merkityksestä tavoitteen ja tarpeen välistä, ei aina mielekkäästi ja tietoisesti. Vakavin asia on, kun yksilö on joutunut niin vakavaan psyykkiseen puolustukseen, ettei hän näe johdonmukaisesti asioita, ei muista kaikkea, vaan mieli on joutunut dissosiaatioon, eli siellä jokin osa kokemuksesta ottaa ylivallan, ja vaatii toistona sitä näkemättä muuta, ja linkittyy rooliin ohjaavaksi tekijäksi.

Raija

MISSÄ PAHUUDEN RAJAT YLITETÄÄN JA HYVYYS KATOAA?

 

Sampo Terho on julkaissut kirjan Stalingradin viemärit, pahuuden kierteistä järjestelmissä, miksi samaistumme pahaan. Hän on entinen kansanedustaja ja historian tohtori. Kirja on 900 sivun järkäle, että tuskin jaksan lukea sitä, vaikka viisasta olisi, ehkä hän avaa pahaa paremmin historiasta käsin kuin osaan ymmärtää, mitä kaikkea historia on tuonut mukanaan. Hänen haastattelunsa sai minut pohtimaan asiaa. En tunne häntä, en ole perehtynyt hänen aatemaailmaansa, enkä ole täällä suosittamassa häntä, pidän vain tärkeänä, että asioita tarkastellaan eri näkökulmista.

Totalitaarisissa ja autoritaarisissa valtioissa näyttää siltä, että pahuus on kuin niiden niiden lannoitetta omistaa maailman ja luonnonvarat, ihmiset järjestelmineen ja/tai diktatuurien omistushalu alistaa kaikki heidän käskyvaltansa alle, yksilöistä yhteisöihin ja kansoihin. Järjestelmät ovat itsetarkoituksellisia ja estävät yksilöiden syntymää sekä yhteisöjen kehitystä, tervettä mielen kehitystä ja syntymää yksilöllisesti.

Kasvatuksen ja opetuksen perusyksikkö on ihmiskuva, päätyen ihmiskäsityksiin, arvoihin ja hyveisiin. Näyttää siltä, että pääosin historiassa nämä ovat enemmän luuloihin perustuvaa mielivaltaa kuin tietoon sekä tutkimukseen ja luuloihin perustuvat näkemykset ovat perustuvanlaatuisia omien ongelmien projisointeja toisiin. Psykiatriassa väitetään, että tuo pahuus on yksilöissä synnynnäistä, ajattelen, että fysiologista alttiutta se voi olla, mutta psyykkisesti valta luo sitä eri opetus/kasvatusmenetelmien kautta. Eipä ihme, kun sota-aikaan psykiatriassa väitettiin, että ihminen on mielisairas, jos ei kykene tappamaan. Tässä siis luotiin ideologiaa toisenlaisten kukistamiseksi ja omalle näkemykselle ylivaltaa. En ole asiantuntija, mutta väitän pahuuden ongelmien enemmän syntyvän järjestelmistä.

Vallan haalijat yrittävät estää toisten vapautta, iloa ja aistimuksia, se on usein uskomusoppien hävityssyndroomaa. Eri näkemyksissä ja irrationaalisissa mielikuvissa voi olla hyveiden mahdollisuus, jos ymmärtää syvimpiä ideoita ihmisyydestä, vapautta, oppimisen ja kasvun mahdollisuutta ja siinä päädytään ratkaisukeskeisyyteen ihmisyyden ytimessä oppien ja nähden kauneutta, hyvyyttä ja totuutta, sekä aistimalla ihmisyyden todellisuutta vapaana. Moraalisena kontekstina pahuuden näkeminen ensisijaisesti yksilön ominaisuutena on historiallisesti todentunutta vainoa alkaen sukupuolista, kirjoituksista ja käytänteistä. Kaikessa on aina vaaransa, ääripäisestä kidutuksesta holtittomaan vapauteen. Nykyään johtaa seksuaalisuus valintoja, sanakieli voi ohjata uskomuksiin, joissa ei todellisuus tule esiin yhteisöjen eikä yksilöiden suhteen.

Uskomuksiin perustuvat oppimis-, kasvamis-, ja kehitysnäkemykset tuottavat psyykkistä sairastumista niin yksilöihin kuin yhteisöihin. Keinoina niiden tuhovoimassa käytetään sekä persoonallisuusteorioita, vuorovaikutusvaltaa, ammattioikeuksia, väkivaltaa ja valtaa tietoina, joista puuttuu kokonaisnäkemykset ja loogisuus, mielikuvitus velloo rajattomana halliten ihmisten tietoisuutta näennäistiedoilla, populismina ja toimintoina ilman ihmisyysoikeuksia, rajaten eri puoli ihmisyydessämme, kehittäen psyykeä heijastavaksi, ja yksilöt jäävät pimentoon yksilöllisen ihmisyytensä todellisuudessa, vuorovaikutteisuus on normipsyyken heijastumia vailla yksilön kokemaa, itseisarvoksi muuttuneena. Tutkiminen on vähäistä. On kuin maailmaa kehitettäisiin ihmiskuvien avulla vain ruumiin kautta, eikä psyykkistä kehitystä nähdä. Tuomitsijoiden ja valtaapitävien kulttuurissa ihminen on syntinen ja paha, ymmärtämättä sitä, että se ideologia itsessään tuottaa sen.

Alistavalla ja häpäisevällä kasvatuksella saadaan aikaan niin vahva psyykkinen puolustus, että viha kasvaa sen kantajaksi, ihmiset heijastavat omat kokemukset toisiinsa ja eletään jatkuvien katastrofien kierteessä vapautumatta kokemaan elämää ja hengittäen ihmisyydessä sellaista, mikä vie kasvuun ja oppimiseen. Pahimmillaan psyykkinen puolustus vain tuottaa yhä uusia mielikuvia ja muistikuvia mielivaltaisesti sekoittuen todellisuuden kanssa, eikä psyyke muistin kautta osaa jäsentää näkemyksiä. Ruumiin aistimuksia vahvistetaan eri keinoin yhä vahvemmiksi sekoittamaan hyvää tietoa. Väkivallan ja totalitaaristen järjestelmien kulttuuri tuo sairauksia, toistaa pahuutta ja ongelmia, eikä yksilöllisyys pääse kehittymään.

Kun nämä järjestelmän opit hallitsevat, vallitsevat ja ohjaavat ihmisyyttä, yksilö jää kehittymättä, mieli ja tunteet kuolee ja/tai alkaa ohjata valintoja yliaktivoituneena, yksilöistä tulee yleisyyden toistajia, viha nielee yksilön kykyjä olla inhimillinen, oppia mielikuvituksensa avulla ja olla välittävä kyvyissään kokea toista kohtaan myötäelämistä. Näin järjettömät uskomukset tuhoaa hyvän ja paha saa vallan. Jos ja vain kun kulttuuri perustuu ruuminkuvien kautta, eikä henkistä puolta taiteiden ja filosofioiden avulla kehitetä palvelemaan yksilön ja yhteisöjen kautta ihmisyyden kasvua, kehitystä ja oppimista, toistamme vain vanhaa uuden syntymistä estäen, emmekä huomioi uusia tieteellisiä teorioita myös todentamisena ihmiskäsityksiin ja ihmiskuviin.

LOPUKSI LYHENTEITÄ KASVATUKSEN, OPETUKSEN, KEHITTYMISEN JA KASVAMISEN IDEOLOGIOISTA YHTEISKUNTIA KEHITTÄVINÄ TIETEELLISESTÄ LÄHTÖKOHDISTAAN KÄSIN.

Raija

Seuraava määritelmä tuli esiin googlatessa, josta en löytänyt lähdettä:

Arvot ja hyveet ovat läheistä sukua toisilleen, mutta toisin kuin arvojen, hyveiden on ollakseen ylipäätään olemassa välttämättä tapahduttava myös käytännössä. Siinä missä arvot ovat ideaaleja, joiden toivotaan ohjaavan toimintaa, hyveistä voidaan puhua vasta, kun ideaaleista on tullut totta.

Helsingin yliopiston sivuilta määritelmää:

Erik Ahlmanin,Georg Henrik von Wrightin,Ilkka Niiniluodon ja Jaana Hallamaan esittämien näkemysten ja yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä käydyn arvokeskustelun valossa.

Filosofit Aristoteleesta alkaen ovat olleet sitä mieltä, että jokainen ihminen tavoittelee elämässään sitä, mikä on hyvää.

Arvot ja hyveet ovat olennainen osa kaikkea inhimillistä toimintaa. Yhteiskunnan ellei koko ihmiskunnan tulevaisuus on sen varassa, että lapset kasvatetaan arvoihin ja hyveisiin, Kylliäinen sanoo.

Yhteisö vastaa itse toimintansa ja hyvinvointinsa kannalta keskeisten hyveiden määrittelystä. Hyveiksi voivat kuitenkin kelvata vain sellaiset ominaisuudet, jotka tuottavat hyvää yhteisön itsensä lisäksi myös sekä yhteisöön kuuluville yksilöille että yhteisön koko toimintaympäristölle.

HÄPEÄN ISKUT TRAUMASSA

 

Joskus tuntuu todella siltä, että olemme samaistuneet enemmän opettajiin, ja se on enemmän vaikutteena kuin psykologisesti vanhempamme ja sisaremme, mitkä kokemuksina tulisi valintoihin ja ohjaisi psykologisesti tulleeseen tunnesidokseen tunnereaktioina, mihin usein vedotaan, ja sitäkin se voi olla. Näyttää siltä, että se on enemmän perhevastaisen politiikan seurausta.

Joku on sanonut, että hyvä opettaja antaa oppilaansa voittaa ja loistaa. Asiat on monimutkaisempia kuin aina edes osaamme arvata tai tiedostaa, muistikin vaeltelee minne sattuu, eikä kiinnostus ja kiintymys tahdo pysyä riittävän vahvana asian selviämiseksi. Muutos tuo uutta virtaa, mutta on perusasioita, joita ei voi muutoksella murtaa, uuteen hurvittelemalla, kuten eheys kasvavana ihmisenä, ja ihmisarvon oikeus. Tarvitsemme ihmisyyteen kehon, mielen ja tunteet sekä kasvamiseen sekä oppimiseen toiset ihmiset, kielen ja tiedon. Pitkälti meitä houkutellaan seksuaalisuuden kautta innostukseen, mikä on Freudilaista perua lapsuuden alkuärsykkeiksi väitettynä, ja siinä on unohtunut mielen syntymä sisäisistä mielikuvista käsin, kyvystä oppia oppimaan ja ajattelemaan. Kaikkeen ei käy opiksi yleinen toimivuus, vaan tarvitaan myös erityistä osaamista, yleisessä on vaarana, ettei moni puolia nähdä.

Kerron oman esimerkin kautta siitä, kuinka häpeästä trauman saanut saattaa joutua ongelmiin, kun ammattikasvattajat tai -opettajat ryhtyvät harrastamaan toisten ihmisten ohjaamista omille arvoilleen sopiviksi, tai kuka tahansa tavan pulliainen katsoo itsensä siihen kykeneväksi. Toivon, että voit saada tästä apua tarkastella itseäsi ja kehitystäsi, ammattiapua on vaikea saada. On luonnollista, että me opetamme huomaamatta ja opimme toisiltamme ihan vai ollessamme läsnä, puhuessamme ja toimiessamme, tiedostamatta ja tiedostaen, kunnioituksen poluilla kulkien, ylivaltaa välttäen, kuullen ja nähden, tunkeutumatta toisten ihmisten kokemuksiin itsestä. Seuraava case tapahtui minulle nuoruudessa, kun en osannut varoa, enkä ymmärtänyt asiaa ja toisaalta pelkäsin menettäväni paikan yhteisössä, jossa työskentelin kasvatus- ja opetusalalla. Pelko oli vahva, koska olin menettänyt juuri tässä mielessä paikkani ja olemassaolo-oikeuteni, itsemääräytymisen. Syntyi minuuttani rikkova trauma, minusta tuli toinen kuin minä olin, trauman tuotos.

Aikaisemmassa blogissani kerroin, kuinka korkeammalla hierarkkisessa asemassa oleva nöyryytti minua kielen käytöstä, lapusta, jonka olin laittanut oveen, käskymuodon jalkineiden poistamisesta, ”jättäkää kengät eteiseen”. Opettaja repi sen palaseksi vihaisena ja julmasti ilmoittaen sopimattomasta kielen käytöstäni, ”käskymuotoa et käytä”. Normaalisti ja asiallisesti ohjeistaminen ei mitenkään ollut minulle vaikeaa, otin vastaan hyvin niitä, persoonallisuuteeni kuului vahva oppimisinto, josta olin joutunut luopumaan lapsuudessa ja nuoruudessa köyhyyden vuoksi. Ohjeistamisessa tapahtui häpäiseminen ja nöyryytys. Koska minulla oli alla vakava trauma, paha väkivalta ja siitä puhumisen estäminen häpäisyllä yhteisön voimalla, häpäisyisku tuotti persoonaani toisto-ongelman, aloin käyttää vain kysyvää muotoa, voisitko, jättäkää sanan sijaan ja se toi ongelman kasvatustyöhöni, aloin myös lapsilta kysyä, voisitko, ja se taas aiheutti tarkkailijoissa sen, että alettiin pitää lepsuna kasvatuksena. Ei ainoastaan kielen käyttö ole se, mikä saa lapsen tottelemaan, mikä on tärkeää kasvatuksessa, vaan aitous, kiinnostus ja kunnioitus, minkä kautta lapsi on luottanut, turvautunut ja oppinut kunnioittamaan aikuista, ja mistä sain paljon myös kiitosta, joskus liikaa vastuuta ja työtä, kun homma hoitui.

Trauman jäljet jäivät kieleni kehitykseen ja se tuli pelkona ihmisiin, jotka kokivat ja rankaisivat alamaiseksi kokemiaan ihmisiä. Kielestäni tuli toistavaa, kuin myös teoistani, opin vain tottelemaan.

Kun taistelimme pitkään sosiaalialan ammattilaisten saamista päiväkoteihin, arvotaisteluissa kasvatustieteilijät ottivat vallan. Monia sosiaalisia taitoja ja ohjausta olisi tarvittu lapsille, mutta erityisen vaikeaksi näytti tulevan se, ettei ymmärretty tunnepuolen kehitystä ja sen oppimista estäviä tekijöitä. Kun lapsi tulee heikoista oloista, tai ei saa tukea kotoa, ja jos on vielä kokenut traumoja, hänen oppimisestaan voi tulla toistavaa, mielikuvitusta ja luovuutta ei synny. Aina ei näin käy ja se on yksilöllistä myös. Olen vakuuttunut siitä, että mielikuvitus syntyy vapaudesta, pakkomielikuvat psyyken ahdistuksesta. Terve ahdistus ristiriitana oman tavoitteen ja olevan kanssa vie oppimiseen ja ongelman ratkaisun etsimiseen.

Kun lapsi ei saa olla sitä mitä hän on, ensikuukausina syntymästään tunnekokemuksen valtaama, ja kehonkielen kokija, ennen kuin sanakieli ottaa vallan ja tunneviestit heikkenee, ja/tai katoaa tyystin, tällöin mielikuvittelu usein kuolee, mikä olisi ajattelun ehto. Tuo tärkeä vaihe lähihoivaajan ja lapsen välillä on tärkeimpiä sosiaalisen osaamisen kykyjä, sitä ei tulisi tuhota sanakielen avulla. Kun häpäisystä kieleni lukittui ja ehdollistui sanomaan vain tietynlaisesti, kiltin tytön tavoin, myös kehonkieleni kasvojen osalta lukittui jäykäksi, aitous ja elävyys katosi, herkkyys ja vuorovaikutteisuus tuhoutui, alkoi uskon ja tottelemisen käytös, normeihin sosiaalistuminen. Moni sanoo, miksi suostuit. Nämä pahat traumat, jotka ovat ehdollistuneet ja lukittuneet ääreishermoston kautta jatkuessaan pidempikestoisesti, näissä ei vapautumista tapahdu tahdon avulla, on kysymys automaattisesta hermostosta, jossa reaktio tulee hyökkää/puolusta hermoston takaa, ja kun sitä uudelleen vahvistetaan peloilla, on jatkuva stressi ja puolustus päällä. Vuorovaikutuksen vaikutuksesta sanotaan, että se on 80 - 90 %:sti kehonkieleen reagointia.

Kun oma persoonallisuuteni oli kehittynyt varhaislapsuudessa leikkiin, vapauteen ja tunnekokemuksiin, kasvoni ja katseeni kertoi kokemuksestani, johon muut saivat peilata, niiden lukitseminen toi ”valhepersoonallisuuden”, sen minkä olin saanut kehonkieleeni vuorovaikutuksessa ja tunteiden oikeudesta tulla ja olla vapaana, minkä suhteessa vanhempiini ja sisariin olin saanut, tuhottiin ammattikasvattajan/opettajan taholta. Kun pelko alkoi vallata mieleni tunteena, sen heijaste toi vaikutuksen pelon siirtymisenä myös toisiin. Kuinka hyvä ohje olikaan psykiatrimentoriltani, kasvatus ja opetus ovat tuhoavimpia ihmisen kehityksessä, ellei sitä osata ymmärretä viisaasti ja toteuteta hyvin.

Kun kieleni tuottamisesta tuli yksipuolista vuorovaikutuksessa vallanpitäjien kanssa, se aiheutti myös aitouden katoamisen, kasvoni jäykistyivät pelon ajamina, keskityin pitämään odotuksien naamaa, ettei olisi rangaistu. Usein ajatellaan, ja yksilöä syytetään, miksi odotat tuollaista, se on ongelmasi, mutta ei huomioida vallan väärinkäyttöä, että yksilö saa niin julmat rankaisut, että saadakseen pitää elämänoikeutensa, hänen on toteltava, häpäisykasvatusta on vielä paljon monissa paikoin. Niinpä, kun aitous hävisi kasvoiltani, se sai aikaan epäluottamusta ja vieroksuntaa. Kiitän vain luojaa, että onneksi oli vapaa-aikaa ja saatoin toteuttaa itseäni, runoilla, kirjoittaa ja puhua ainakin itselleni joskus vapaasti omana itsenäni. Pitkässä juoksusssa kuitenkin tuollainen häpäiseminen jää kehoon ja persoonallisuuteen pysyväksi käytökseksi. Käyttäytymistieteiden tuntemus on vähäistä kasvatustieteilijöillä.

Suurimpia ongelmia ihmisten välisten suhteiden epäonnistumiseen on se, ettei omia tunteita kohdata, ne heijastetaan toiseen, mennään rooliin ja otetaan sitä kautta valtaa itselle, ja määritellään mitä toinen saa olla.

Monta kertaa kuulee, kuinka kehotetaan vaan tahtomaan ja haluamaan muuttaa itseään. Kun pitkään joutuu olemaan pakkoroolissa, automaattinen hermosto tuo psyyken puolustuksessa kehon osaamista ehdollistumana, jossa ei enää vaikuta tahto ja halu, se on ehdollistunutta reaktiota, jossa pelätessä ääreishermosto ottaa ylivaltaa, mikä tulee vuorovaikutukseen, kuten vagushermostokin reaktioineen, kun autonomia itsemääräytymisessä ei toteudu. Se murentaa luottamuksen ja turvallisuuden, ihminen reagoi niiden vaikutuksesta suurimman aikaa ja se tunnekokemus on ohjaava valinnoissamme ja reaktiossa, hyväksymmekö vai hylkäämme, siellä vaikuttaa normit, osaamiset ja valta, mitä meille suodaan ja mitä tuetaan. Hyvässä ammattiosaamisessa tunteet eivät hallitse ja valitse.

On syytä harkita, onko oikeutta ryhtyä toisten arvojen valikoijaksi, osaako opettaa ja kasvattaa, minun kohdalla se oli tuhoamista ja häpäisyä, mikä vaurioitti pahasti, se oli elämäni riistoa, jossa lopulta vietiin elämänoikeudet ihmisyyteen, kun en totellut ja alistunut täydellisesti toisten tahtoon. Tuo vallan väärinkäyttö on kaikkialla maailmassa ehkä suurimpia synneistä. Tässä kohtaa minun suurin opettajani on Jeesus, ja näyttänyt sen, kuinka kuolema tulee, kun ihmiseltä riistetään itsemääräämisoikeus. Kasvatustyö ja opetus vaatii pitkältä ajalta näkemyksen kehityksestä ja oppimisesta. Arkihavainoissa me teemme liian yksinkertaisia päätelmiä, mitkä vääristää asioita sekä peittää totuutta ja estävät hyvää kehitystä. Olen ainakin oppinut yhden asian äidiltä, ja se oli ensimmäinen käsky.

Raija

KÄSKYMUOTOA

 

Aloitin työurani päiväkotiapulaisena jo 45 vuotta sitten. Silloin elettiin hyvin vahvasti hierarkkisten valtateiden aikaa, suoraan eteenpäin vauhdilla kuin luotijuna, jossa työntekijän asema oli paikkoja myöten ylhäältä ohjattua, mitä oikeuksia hänellä oli olla ja missä, korkeammassa asemassa oleva määritteli, miten saat kokea ja ajatella. Tehtäviini kuului siivoaminen. Kerran räntäaikaan harmitti, kun vanhemmat lompsivat sisälle kenkineen. Laiton eteisen oveen lapun, ”jättäkää kengät eteiseen”, johtava opettaja tuli ja repäisi lapun, ”täällä et puhu käskymuodossa”. Se ei näytä olevan helppoa kenellekään, oppia kysymään, etsimään ja tuomaan mieli/muistikuvia niin, että se edesauttaa ajattelun kehitystä yhteisössä. Olisi hyvä oppia sanomaan välillä, voisitko, tämä jäi pysyvästi puhekieleeni nöyryytyksen seurauksena, siitä huomautettiin koulutuksessa, miksi kysyt aina niin. Selkeä esitystapa helpottaa ymmärrystä, on eri asia opettaa ongelmanratkaisua ja luovuutta, ajattelun aakkosia, ja toteuttaa rutiinien toistoa.

Hierarkia näkyy kielen käytössä, vallan käyttö palvontana, kielen muodot sallimisena ja sallimattomuutena, sen muodot ja tavat tukevat kielen kautta valtaa, lisäävät jopa narsismia ylistyksien kautta. Liiallinen kontrolli on harmillista, sillä puhumattoman kansan ongelmana on juuri se, ettei itseilmaisua ole paljon vuorovaikutuksessa. Ajattelua voidaan estää monin keinoin, kun jo lapsuudessa liiallisesti panostetaan esim. kieleen ja liikuntaan, ja tunteet jää pimentooon, eipä ihme että meillä on paljon mielenterveysongelmia. Se näkyy oppiaineiden valinnoissa, näkyi jo opetussuunnitelmissa. Sauli Niinistö puhui uudenvuoden puheessa, ettei sitä opetusta niin paljon tarvitse, riittää kun on laskento, äidinkieli ja liikunta. Itse olin 2000 vuoden alussa niin rohkea, että kävin tästä väittelyä yhden lehden yleisönosastossa. Nykyään en ole niin vahva näkemyksissäni, itsetuntemus on alati syventyvää ja ehkä kehittyy itseilmaisun myötä, jos sitä sallitaan, vielä ollaan monessa paikassa enemmän rankaisun puolella.

Joku kirjoitti viikko sitten kolumnin, ettei Suomessa ole opittu ajattelua. Yksi ystäväni on hyvin suosittu somessa ja hänellä on paljon seuraajia, hän näyttäisi olevan kuin hierarkian ylimmällä rappusella. Hänelle jaellaan sydämiä virtanaan ja ylistetään ihanuutta. Hän käyttää pääosin käskymuotoa jakaessaan ohjeita kanssakulkijoille, hän vastaa ohjeistaen, kun kysyy asioita. Toinen, joka saa myös paljon tykkäyksiä ja huomioita, osaa jo keskustella sekä tuoda asioissa eri puolia esiin. Arpeni sielussa luovan kielen käytössä on vahva ja heikentää kielellistä ilmaisuani, mikä kuuluu itseilmaisuun ja on elävöittävä kokemuksessa, ilon syntymässä. Monissa uskonnoissa tämä luovuus on kiellettyä. Mika Kaurismäen elokuva ”Tyttökuningas” kertoo Ruotsin kuningattaresta, joka muuttaa Italiaan ja katoliseen uskoon, koska siellä luovuus on luvallista ja hyväksytään ihmisyyteen, hän perustaa sinne taidekoulun, koska protestanttinen uskonto Ruotsissa ei hyväksy luovuutta, on vain sanan toistoa. Pidän sanakieltä tärkeänä ja luovuutta siinä ymmärryksen sekä ihmisyyden kehityksen ehtona, että koko ihminen ja ihmisyys voivat olla vapaana kokemuksissaan ja kehityksissään, itseohjautuvana, ja tällöin myös tunteet on kokemuksissa mukana, ja sitä kautta syntyy välittämistä, toisten kokemusten huomiomista, parhaimmillaan myötäelämistä, jos ei tulkita ja analysoida toisten kokemaa. Tunteet ovat oppimisen perustaa, aktivoivina ja mielikuvien synnyttäjinä, ja minuudessa nk. ego jäsentää niitä kielikuviksi ja yhteisesti ymmärrettäviksi.

Kun näitä arvovalintoja miettii, ei ihmettele, miksi ihminen on väkivaltainen ja sotaisa, kun tunteita häpäistään ja suljetaan pimentoon nk. alitajuntaan, kävellään ylitse ihmisyydessä, vallan avulla määritellen toista, eikä yksilöllä ole oikeutta omiin tunteisiin.

Yksi ehkä surullisin asia, mikä puhutteli minua opiskeluaikoihin, oli endorfiinin tuotanto aivoissa, jossa syntyy mielihyvää, kun näkee itsensä/kaverin voittavan, ja siinä samalla myös toisen häviävän. Kasvatuksen ja opetuksen tärkeimpiä asioita on jäsentää ihmisarvo niin, että meille kaikille on mahdollisuus ja oikeus oppimiseen sekä ihmisyyteen. Jos ja kun koulutuksissa lähtökohtana on kilpailuhengisyys, endorfiinit alkaa ohjata eteenpäin menoa ja nautinnollisuuteen taipuvaiset syöksyvät kilpailuareenalle voittamaan muut, heitä ihannoidaan ja elimistö palkitsee siitä. Siksi peruskoulutuksen tärkeimpiä asioita on nähdä ihminen monine puolineen, ettei kateus ja ahneus tule hyveiksi ohjaavina kulttuureissa.

Äidinkielen oppiminenkin on pitkän matkan tie, matematiikassa voidaan oppia jakamaan ja liikunta tasapainottaa kohtuullisena elimistöä kohti terveyttä. Minulla on paljolti toteava kielen muoto, pyrin vain ihmisyyden näkemiseen ja kuulemiseen, ja se onkin niitä elämän vaikeimpia asioita, kuten olette huomanneet, emme kukaan vieläkään osaa sitä.

Raija

MILLOIN NAUTIMME, MILLOIN EMME

 

Joku puhui joskus, kuinka hän nauttii kivusta kuin rakkauden ilmentymänä. Minulle tämä on hyvin vieras näkemys, enkä sitä ala väittämään, etteikö se toiselle voi olla totta, se on hänen kokemuksensa eikä minulla ole mitään oikeutta kyseenalaistaa sitä oman kokemukseni mukaiseksi ja/tai vaatia toista uskomaan omani näköistä, ei hänenkään muilta hänen mukaiseksi. Olen käynyt kivun läpi kuin helvetin koulun, tutkinut sitä itsessäni, nähnyt sen ulottuvuuden eri olotiloissa ja tilanteissa, eri mahdollisuuksissa ja todennut surullisena, että puhutaan liian paljon nk. normaalien kehitysten puitteissa, valinnan mahdollisuudessa ja halun konteksteissa. Olen kuunnellut ihmisten kokemuksia kuin viimeistä huutoa hätäiseltä, miksi hän ei pääse tuskastaan ulos. Muistan henkilön, joka sanoi, että hänelle tuotti tietyt ruoka-aineet kipua ja vatsaoireita, olivat tuottaneet vuosikymmeniä, ja kuinka hän ei kyennyt päästämään irti tästä kokemuksesta, vaan söi välillä kivun tuottavaa ruokaa, että olo olisi ”normaali kipuineen”. Enkä usko, että hän nautti siitä, enemmän hän suri sitä, ettei kyennyt irtaantumaan tavoistaan.

Näyttää siltä, että sekä usko, uskonnot että tiede jättää väliin sosiaalisen vallan vaikutukset, kenelle suodaan itseilmaisua ja kenelle ei, kenelle annetaan pakkorooli, ja kenelle vapaus. Valta ja hierarkkiset järjestelmät ideologioineen itsetarkoituksellisesti pitävät yllä näitä systeemeitä ilman nykyaikaisen tiedon tuomaa apua, kuin pakkomielteet historian toistamisessa. Kuinka monet korkeassa asemassa olevat, julkisuudessa elävät yliopiston professoreita myöten julistavat kuinka minuudesta tulee luopua, tahdosta ja halusta. Silloin ihminen menettää mielen, nautinnon ja itsestä iloitsemisen, hän ehkä suorittaa ja tekee toiminnallisesti liikkuen. Aina ei nautintoa tule, eikä se ole tarpeen, eikä edes mahdollista, joskus rutiinit on tarpeellisia ja niistä täytyy välillä vapautua elävyyden saamiseksi kehoon. Kun minuudesta luopuu, menettää osan elämästään, elävyytensä, eikä kehollisia toimintoja tavoita mielekkäänä. Ehkä juuri tässä kohtaan oman kehitykseni ja nk. normaalien ihmisten kehityksien ero näkyy, heille on kehittynyt persoonallisuus, mitä minulle ei ja sitä kautta kehittyy tientynlaisia kokemuksia, joita niin monet valtaa vaille olevat eivät koe. Maailman näkemykset eivät ulotu heikommissa asemissa oleviin ja sitä kautta ihmisyyskokemusten tunnistettavuuteen. Onko kuitenkin se vallan ilmentymä, missä näkee kidutuksia, kehitetyn uskon varassa rakennettua itsen uhraamista kiduttamalla ja alistumalla valtamekanismeihin yhteisökonteksissa, mikä ei ole enää vapautta vaan orjuutta. Vastuuttomuutta en hyväksy, jotain kärsimystä on aina, jonkinlaista ehtoihin alistuvuutta toimintojen ylläpitämiseksi, on maailman erehtyväisyyttä, mutta elämän oikeutta kunnioitan ilman kärsimyksen tuottamista.

Vain oman kokemuksen kautta vaatiminen ja oleminen toiselle on kuin uskomiseen pakottamista, sieltä nousee usein julistuksen omaista oppia toiselle, ja usein juuri näkee, kuinka toiset eivät hyödykään tästä opista ja se selitetään sillä, ettei yksilö halua ja tahdo, eikä huomioida ettei persoonallisuus olekaan kehittynyt tällä tavoin kuin itse on kokenut, vaaditaan toiselta samaa ja tottelevaisuutta. Moni voi löytää uskon kautta vapautumisen kokemuksen, kun sen taustalla on persoonallisuuden kehitys, jossa myös on saanut valtaa ja valintaa, mutta kun ihminen on pakotettu rooliin, hän ei suinkaan valitse elämäänsä, vaan mahdollisesti yrittää roolin avulla vapauteen ja/tai pakenee tyystin yhteisöistä. Näin syrjityt ja pakotetut eivät saa muuta kuin moralistin tuomion. Rooliin alistettu voi yrittää kestää kipuansa, hymyilemällä, yrittäen erilaisia vapauden menetelmiä, että olo helpottuisi, pako on joskus tarpeen että jaksaisi. Kehokipu tulee ikään kuin kehon pinnalle, lihasehdollistumana kokemuksiin ja ehkä se voi vaikuttaa kokijalle valinnan valikolta ja onkin sitä, kun se on totta, uskoa, vapautumiseen tarvitaan kokonaisuus kehoyhteyksiin toiminallisesti pyrkien.

Kokemuksessa ovat läsnä menneisyys, tulevaisuus ja tässä ja nyt vaikutukset ympäristövaikutteineen. Pääosin ihmiset kohtaavat oman kokemuksensa ikään kuin valtoimesti kelluen, jokseenkin tiedostamatta sen ulottuvuuksia tekojen vaikutuksista, kuin kertomusten ja uskomusten kautta. Itse opin vasta koulutuksen jälkeen, lukuisten harjoitusten avulla tarkastelemaan kokemustani ja etsimään menetelmiä, kuinka vaurioita voi korjata ja päästään lähemmäksi todellista vapautta ja itseksi tulemista, mielikuvitukseen, vapaasti aistimiseen ja tunteisiin. Mitään täydellisyyttä ei ole olemassa, on vain opittavia polkuja, hitaasti ja toisten/itsen avulla, tiedon tuella ja se vaatii tietoista itsen sekä toisen ihmisen kunnioittamista.

Olen saanut kokea varhaislapsuudessa hyvää vapautta leikkiin ja itseilmaisuun. Nuoruudessa jouduin ympäristön taholta pakotettuun rooliin, jossa ei ole ollut vapautta kokea itseä niin kuin se olisi ollut vapautuneena mahdollista, menin lukkoon ja pakkorooliin vapauden menetyksestä. Tämä pakkorooli oli se, mihin en koskaan sopeutunut. Ehkä lapsuudesta tulleen normaalin aggression avulla nousin välillä pintaan, mutta luhistuin myös täysin tiedostamattomaksi ja itseäni hallitsemattomaksi, kun oikeuteni täysin riistettiin. Se toi äärettömän kankeuden kehoon, siitä ei päässyt irti liikunnalla ja vasta sitten kun pääsin vapauteen, liikunta auttoi lihaskankeudesta osittain irti. En koskaan nauttinut kivusta ja ”rakkaudesta”, en halunnut enkä tahtonut sitä, sulkeuduin pois itsestäni, kun en saanut itsemääräytymiseen oikeutta ja kunnioitusta. Se tie vei minuuden sulkeutumisen kautta kärsimyksen raitille, muistini alkoi kadota ja heikentyä, kun tahtoa ei ollut, ei vapaata itseilmaisua, ei nautintoa, vaan tilalle tuli ahdistus, tyhjyys ja pelkkä ruumis, kuollut elävyydestä.

Roolivankilassa persoonallisella tasolla aina kehoa myöten oleminen tuottaa kipua ja tuskaa, ei nautintoa, roolista vapautumisen yrittämisen vaiheessa voi kokea ikään kuin iloa vapautumisesta hetkellisesti, mutta vankeudessa olo kangistuu yhä enemmän kuin pakkoaistimiseksi hengityksen mahdollistumisessa, välillä katkonaisesti ja sitä uusinnetaan siellä missä pakotetaan olemaan tietynlainen, jos hetkeksi jossain voikin päästä vapaalle, se lukittuu toisessa paikassa taas pakotettuna. Kuinka moni nainen onkaan vielä pakkorooleissa sidottuna paikkaan ja tietynlaiseen tekemiseen ja olemiseen, kuten mieskin. Pitkien prosessien läpi, liikunnalla kehon olo voi helpottua, mutta mielen vapautuminen vaatii monenlaista itseilmaisun välinettä ja harjoittelua päästä pois pakkoroolista. Minulle se oli maalausta, kirjoittamista ja näyttelemistä kesäteatterissa. Yksistään äänen vapautuminen tuskasta, ahdistuksesta ja kehojäykkyydestä vaati vihaisen naisen roolia huutamalla ulos. Näyttelijäkaveri sanoikin, että hänen täytyi laittaa kädet korville kun aloin huutamaan.

Itseilmaisun kehittyessä ja vapautuessa pakkoroolista tarvittiin yhä uudelleen ja uudelleen harjoitusta tuottaa itseä näkyväksi etäännyttäen kokemuksen kauemmaksi erilaisin kuvauskeinoin ja menetelmin, että saattoi nähdä itseään, alkaa tuntea tunteita. Juuri näissä vapautumisen roolien vaiheissa ulkopuoliset tulkitsevat toista nauttijaksi, vaikka kohde yrittää vapautua, rooleissa hymyillä estääkseen julmia rangaistuksia tmv. Juuri näissä persoonallisuuden tuijotuksissa tulkitaan, että yksilö on narsistinen, vaikka ei puhuisia sanaakaan, ei vaatisi mitään, mutta pakkorooliin alistaminen on voinut tuoda psyykkisen puolustuksen kautta voimakkaan ulospäin suuntautuneen kehojännitteen, mitä katsotaan myös seksuaaliseksi viettelykseksi. Vaikka narsistiksi kutsuttu ei vaatisi, pyytäisi sanallakaan mitään, hänet luokitellaan siksi, joskus juorujen perusteella, mutta ainoastaan myös siksi, että hänen psyykkinen kipunsa näkyy kehossa jännitteenä ja/tai itsensä esiin tuomisena muilla keinoin, vaikka puhumista yrittäen. Se voi olla hengissä pysymisen ehto, huutaminen, vaientamista vastaan, jatkuva hätätila. On röyhkeää vaatia ihminen pois elämänoikeudesta, hiljaisuuteen, ettei se häiritsisi valtaapitävää.

Joskus sitä hämmentyy kuinka paljon onkin ihmisillä näitä kokemuslukkoja, joista he eivät pääse eroon, kun kokemus estää näkemästä ja kuulemasta sekä itseään että muita, muistikuva on kiinni kinesteettisessä muistissa pakkona. Eräs henkilö on kysynyt yhteen asiaan ja tilanteeseen liittyvää tekemistäni yhä aina uudelleen, oletko siellä nyt ja oletko siinä mukana. Olen selittänyt hänelle vuosikymmeniä, etten ole siellä paikassa enkä tilanteessa enää mukana, mutta hän kysyy aina uudelleen, koska tilanne oli meille yhteinen, ja hän tavallaan uskoo, että olemme yhdessä siinä ja yhä uudelleen kysyy asian. Olen todella hämmentynyt muistitutkimuksista, joissa lähestytään muistipakkoa tai muistamattomuutta vain persoonallisuudesta käsin, eikä huomioida sosiaalisia realiteettejä, kun ei saa puhua ja/tai mitenkään ilmaista esimerkiksi tunteitaan, vaan niistä rangaistaan, asiat voivat olla tabuja ja/tai rikoksia takana. Kun en saanut puhua, ei myöskään kielimuistini kehittynyt, puheen tuottaminen oli estetty, asiasta puhuminen, saatoin vain vapautumisen jälkeen luoda muistikuvia etuaivolohkolla, nähdä niitä, mutta en ilmaista puhuen, mikä tulee eri aivolohkolta, ja pakkoroolissa oleminen ympäristön vaatimuksesta esti kehityksen. Kun kaltoin kohtelua on, ei tunteita eikä ajatuksia voi myöskään kootusti ja keskittyen synnyttää, vaikka kuinka ohjeistettaisiin, kun tunnesyöksyjä ei voi hallita, kun niitä lyöntejä tulee vain lisää. 

Moni sanoisi nyt, miksi et lähtenyt pois, se ei ole reaalista ja mahdollista, se on satua, jos kyse on toimeentulosta ja henkiinjäämisestä, eikä minulla silloin ollut koulutusta päästä työn avulla eroon tilanteesta, ei ollut taloudellista turvaa, kun sosiaalitukia ei ollut ja kun oli elettävä.

      Raija