Hyvän vuorovaikutuksen, elämän ensimmäisen ja tärkeimmän käsky on, älä nosta itseäsi toisen yläpuolelle, arvostelemaan toisen näkemyksiä, äläkä häpäise niitä, se on hänen elämäänsä. Se ei tarkoita, ettetkö voi väitellä, ettei saa olla kriittinen ja kyseenalaistaa, se tarkoittaa, että opettelet puhumaan kunnioittaen, vaadit perusteluja ja olet valmis oppimaan.
Ihmisyyden ymmärtäminen vaatii koko elämän ja paljon oppimista. Historia todistaa, että olemme juuttuneet monien vuosikymmenten, satojenkin ajan joihinkin tiettyihn ideologioihin, emmekä osaa etsiä uudenlaisia näkemyksiä, olemme jääneet ruumisroolin vankilaan. Nykyään maailma on niin psykologisoitunut ihmisyyden ymmärryksessä, että se alkaa vaikuttaa esteeltä vuorovaikutukseen, ihmiset rooliutuvat niin vahvasti valta-asemiin ja toisten kukistamiseen, jos ylösnostamiseenkin välillä, etteivät he ehkä löydäkään sitä avoimuuden, aitouden ja vapauden olennaista merkitystä oppimisessa ja olemisessa, yhteydestä hyvinvointiin, toistemme ja itsemme hyväksymiseen, vuorovaikutus on muuttunut vallan kautta hierarkioiden sitä suojellessa, vaikuttamattomuudeksi. Ryvemme yhä liikaa syyllisyyden ja häpeän alla, ahdistuen ja aggressioituen, projisoiden omia kokemuksia toisiimme, että vain harvat ovat vapaita näitten kokemusten tuhoavasta voimasta, mieli vaipuu masennukseen, kun terveet mielihyvän kokemukset eivät vaikuta kuin ruumiin tasolla aistimuksissa. Terve syyllisyys ja häpeä täytyy olla moraalisena kompassina, ohjaten valinnoissa ja teoissa, mutta nykytietämysten ja käytänteiden valossa ne tuhoaa enemmän. Taustalta löytyy niin uskonnot kuin tieteenkin ongelmat, minuuden/itseyden kehitykset niiden opeissa. Perheet ja yksilöt kärsivät näistä kasvamatta kokonaisena ihmisyyteen, ne ikään kuin ohjaavat harhapoluille eikä itsetuntemus pääse kehittymään. Yhteiskunta riistää perheitä ja syyllistää vanhempia. Vanhemmat voivat tehdä virheitä, mutta, virheellistä käsitystä syntyy myös hallitsevista opeista, mitä yhteiskunnat tarjoaa valtioita myöten.
Roolit on annettuja, otettuja, virallisia ja epävirallisia. Roolien avulla estetään ihmisten kasvua ja kehitystä, myös mahdollistetaan, kun se on tietoon pohjautuvaa, eikä pelkkä ruumis. Tekojen kautta rajoitetaan roolien avulla, estäen ja/tai kehittäen, estämistä on enemmän. Joskus joku sanoi, mitä siitä tulisi, jos jokaisella annettaisin oppimismahdollisuus, kun surin lapsuuden ajan koulun puuttumista.
Tiedän, että kirjoitan tiukkaa teksiä, osin hölmöäkin, kyseenalaistan oppirakennelmia. Niin metsä vastaa kuin huudetaan, mutta voi tämän ajatella toisinpäinkin. Oma kokemukseni puhuu näitä psykologisia kehitysoppeja vastaan, erityisesti juuri personallisuuden kehityksen suhteen. En väitä, etteikö näitä oppien mukaisia kehityksiä olisi kehittynyt muille, ehdotan vaan, että asiaa tarkasteltaisiinkin enemmän oppimisten kautta, oivallusten maastosta käsin, ja aitous, avoimuus sekä vapaus olisi suojeltavia lapsilähtöisenä, eikä niitä hirtettäisi vanhempien kautta samastumiseen. Kokemuksessani on ikään kuin leikkiaika, joka tuli takaisin katkoksesta huolimatta, se oli syvin, jossa pitkään oli vain itseydessä oleskelua, tutkimista ja ihmettelyä, alusta alkaen havaitsemisen toiminnallisen kyvyn kehittymistä, ajattelun harjoittamista, jolloin aivotoiminnassa oppii siirtämään lyhyaikaisesta muistista pitkäaikaiseen ja sen juuri on leikkimis-, ja luovuukyvyssä.
Vuorovaikutuskehityksessä Freud nojaa tunneviesteihin ja vaistoaistimuksiin, mitkä jättävät jäljen, kuten lapsen tarpeiden huomioimattomuus ja lapsi tulee kateelliseksi isälle ja haluaa omistaa äidin itselleen. Kun itselläni ei ollut, eikä se kuulunut aikaan 1950 luvulla, vahvaa vuorovaikutteisuutta vanhempiin, vaan lapset olivat ikään kuin vapailla laitumilla, ja vain vähäiset rajat suojaamisessa oli vanhemmilta tullutta, ei liikaa eikä liian vähän. Tunnelukot ja mielleyhtymät syntyivät yhteisön vallan vaikutuksesta nuoruuden jälkeen, ehdollistuen vaatimuksiin, että olisin selvinnyt hengissä, onneksi jääräpäisyyteni vei minut takaisin aidompaan mieleeni, todellisesti aistivaksi, mutta siinä meni vuosikymmeniä, kun elantoa oli saatava työn kautta. (kirjassani Kuoleman kädet 1991 kuvaan tätä tuhoutumisen kehitystä, mikä usein yritetään väittää kuvitelmaksi, valhemieleksi, mitä juuri Freudin seksuaaliopit tukevat, eikä todellisia tapahtumia oteta huomioon, vaan sälytetään yksilössä syntyneiksi kokemukseksi ilman todellisesti tapahtunutta.) Opetus ja kasvatus yhteisön taholta oli estämistä ja ihmisyyden lukitsemista kehittymisestä, arvottomaksi luokitellen ja sitä kautta lyöden. Tyhmyys kehittyi muistien estoilla, todellisuuteni kieltämisellä.
Yhteisöt antavat perityn hierarkisen mallin ja vallan kautta alistamisvapauksia.
Kaikkein vahvimmin itseyden kehityksestä ja sen syntymisestä on puhunut Sigmund Freud, psykologian isä, jonka oppimisnäkemykset ohjaavat suhtautumista ja tulkintaa ihmisyyteen pitkälle tähän päivään tuottaen ihmiskuvia mielen hoitoihin. Opin juuri itseyskokemuksessa on mielikuvan synty aistimuksena, jota Frued sanoo seksuaaliseksi ja tunnettu teoria taustalla on, että poika haluaisi naida äitinsä ja tyttö isänsä. Itse erotan mielikuvan syntymässä oivallusten kautta syntyneet mielikuvat leikin ja luovuuden kautta ja sitten ehdollistuneissa samaistuen, kuten mallioppiminen ja alistuminen opetettuun rooliin, jonka ydin on nk. objektikuvat, jonka mieliyhteyden lapsi luo vanhemmistaan samaistuen niiden kokemuksessa. Freud on kytkenyt nämä äitiyteen ja siksi äiteihin kohdistuu paljon vihaa, ja uskonnot naisvihana.
Yhtälailla isät voivat pelotella, vaatia ja vainota lastaan ja tämä tunneyhteys häiriintyy persoonallisuuteen ikään kuin projisoituen kokemuksina, estäen vapautta, kuten ajattelua, että samastuminen siten onkin heijaste kehotilasta ruumiina, somatisaatio, myös oppimisena toisto, kun oppimiskyky ei ole vielä kehittynyt tietoisesti, kun minuus ei ole kehittynyt kielen tasolle, eikä tunteet ole tunnistettavissa, lapsi jää ruumisrooliin. Pahimillaan samastuminen pakkoroolissa yhteisössä itselläni oli toisen äänen toistoa, mihin havahduin, mikä tuli tiedostamatta, rooliin ehdollistumassa, kun itseä ei saanut olla. Tämän Freud redusoi tunnekokemuksena vanhempiin, jossa lapsi on hylätty, minulle se on alistamista vallan alle, eikä välttämättä itsen kokemus, mutta näkyy ulkoisesti roolissa, käytöksenä, pakotettua ja opittua. Luulosairas isä voi luulla, ettei lapsi ole hänen ja lapsi jää rooliin, miellyttämään isäänsä, että saisi hyväksynnän ja tunnehäiriöt estää hyvinvoinnin, jopa sairastuttaen elimistön toimimattomuuteen.
Nämä pakkoroolit syntyvät myös, kun lapsella ei ole riittävästi leikkiaikaa ja vapautta oppia. Tällaisen kehityshäiriön sain kokea, kun 16 vuoden iässä jouduin väkivaltaisen kohtelun alle. Tällöin minuus katosi, keho muuttui ruumiiksi, muodottomaksikin välillä, johon en saanut yhteyttä ja alkoi toistokehitys vuosikausiksi, eikä ammattilaiset osanneet löytää syytä ja sitä piti yllä ympäristön teot, alistamiset, sulkemiset ja kuulemattomuus. Kun etsitään vain persoonallisuuden kehityksestä syitä, eikä nähdä ympäristöstä tulleita tekoja, ollaan harhoissa. Väkivaltaisissa suhteissa läsnäolo katoaa, syntyy emotionaalinen vajaus viestinnässä tosiltamme, roolit hallitsee ja tällöin on kysymys enemmän oikeuksista itse/tunneilmaisuun kuin tunnekehityksestä, valta sanelee ehdot toinen toiselle, ihmisyysoikeuksia ei ole. Vuorovaikutus on itseisarvo, se on elämänvoiman lähde, sanoi Carl Jung.
Ratkaisevinta oli juuri lapsuuteni, jolloin leikin, keskittymisen ja pitkän ajan vaikutus näkyin niin, että leikille oli tilaa, aikaa ja hyväksyntää, koko kylä oli leikin kehto opettajia myöten. Siksi minun mielikuvan syntymässä on tasot aistimusmielihyvä, jossa nimeän sen seksuaaliseksi vasta silloin kun hormonitoiminta on tuonut siihen vahvemman aistimuksen ja sitten oppimismielihyvä, jossa mielikuvan syntymässä luovuudessa ja leikkien tuo ilon, havaintoja tehdessä ja yhdistäessä ympäristöstä käsin uusiksi kuviksi. Nämä kehomuistikuvat aistimusmielihyvänä voivat myös aktivoitua liikaa, kun niitä aktivoidaan ja niistä syntyy yliaistimuksia, jotka voivat tulla heijasteiksi, näköaistimuksessa ikään kuin sisältä tullut mielikuva heijastuu ulospäin liiallisesti ja ihminen näkee enkeleitä ja peikkoja tmv. Tämä on tieteellisesti todistettua, harhanäyt. On tärkeää, että sisäinen itseys säilyy oppimisessa.
Lapsuusaikanani vanhemmat eivät suinkaan ehtineet leikkiä työnsä ohella, ohjata liikoja, ja lapsen minuusolemus säilyi. Kun palasin taantuneena tähän lapsuuskokemukseen unissa, jolloin vasta suuret lihakset liikuntana olivat oppimisena, alle 2 vuoden iässä, unissani muutuinkin kalaksi, kun hahmon synnyttivät kehoaistimus ja muistikuva. Ihmettelin Carl Jungin näkemystä, jossa vertailtiin kalasymbolia uskovaisten yhteiseksi ja jumalakäsitykseen liittyväksi Jeesus ilmiöksi. Ymmärsin sen kielellisen kehityksen jatkumoksi, opituiksi. Olen kai niin konkreettinen ajattelussani ja kokemuksissani.
Kun yhteisöissä vallitsee brutaalit käytänteet, yksilöitä kontrolloidaan ja hallitaan valta-aseman kautta, heille syntyy tunnelukkoja, jotka siirtyvät ihmisten välisiin kontakteihin. Vallalla luodaan tarinat ja mielikuvat todellisuudesta, ei niinkään siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Näiden tunnelukkojen vuoksi oppiminen estyy ja yhteisö alistaa yksilöt pois oppimisen väylältä, rajaten roolien kautta ihmisyyden kehitystä. Sosiologiassa käytetään termiä ”onnellisuusmuuri”, kun haluamme kokea mielekkyyttä, joskus jopa hurmion ihanuutta, kun emme kestä todellisuutta, emme uskalla kohdata itseä, oman persoonallisuutemme erityispiirteitä, jotka jokaiselle on omanlaisia. Pakenemme tarinoiden taakse, emmekä halua nähdä totuutta, myytit hallitsevat, vaikka niiden pitäisi olla ajatuksen alkua, ne ovatkin valheen tyyssija. Joskus on lupa elää romantiikan avulla ja siitä mielekästä kokemusta saaden.
Arvojen ja osin opetusten sekä pakkoroolien kautta samastumiseen altistuen, mikä on erityisesti lapsena vaarana, mikäli yksilöitymistä ei tueta ja niiden vuoksi ihmisen kehokielessä näkyy naamarit ja niiden vaikutukset, odotusten roolit yhteisöstä, hymyillään vaikka ollaan surullisia, tunteet eivät enää ole aitoja ja vapaita. Esiinnymme toisena kuin olemme. Rooli on osin suoja ja turva aitona, vapaana ja avoimena, mutta liiallisena tuhoava. Kun itse sain olla nuoruudessa vain luudalla lakaisija, yhteisöstä tulleen väkivaltaisuuden vuoksi, tekemiset olivat hyvin rajattuja, puheoikeutta ei ollut. Vain syvän leikkikokemukseni kautta halusin aina ja aina vaan oppia, sen vapauskokemuksen ohjaamana, mitä olin saanut lapsuudessa. Vaikka se ei mahdollistanut enää kehomuistin oppia, kuten kieli, se antoi ajattelun kehittymsen mahdollisuuden, ja siitä olen kiitollinen, uskallan ajatella, unetkin suojaavat pahat lyönnit luoden kokemuksista kauniimpia. Yksinäisyyteni on kaunista, sillä se luo oppimisen ja oivallusten kautta mielikuvia. Yhteisöistä en enää iloitse, sillä olen saanut liikaa rangaistuksia ja ihmisyyteni tuhoamista. Meidän tulisi tukea toisiamme touuden paljastumisessa, ihmisyyden löytämisessä, etsimisessä, tapahtumien todellisuudessa, ettemme hyväksikäyttäisi toisiamme ja ajautuisi valheiden verkkoon. Ei ole väärin antaa toiselle aikaa ja kuulla häntä, tehdä hyvä tekoja.
Pakkorooleista ja tunneahdistuksista on mahdollista irtaantua ja vapautua.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti