torstai 29. syyskuuta 2016

RAKASTUMINEN, tautiluokitus F63,9



WHO eli maailman terveysjärjestö on luokitellut rakastumisen mielisairaudeksi, ja sen tunnus on F63,9, mikäli Metropolin artikkeliin on uskominen. Näyttää siltä, että tämänlaisen rakastumisen taustalla on kehotunteet, jossa aistimukset nostattavat hurmostilan kokemukseen. Olen itsekin rakastunut ja hurmaantunut näissä kokemuksen merkeissä. Eräs ystäväni sanoikin, ei sillä ole väliä, miten se alkaa, vaan miten se kehittyy. Ei suomalaisella ole helppoa lähestyä toista ihmistä.

Rakkaus on kuitenkin laaja käsite, tunnehurmos ei riitä sen selittämiseen, se voi olla alku, ja se laittaa hormonit hyrräämään, ja mahdollisesti lisääntymään sekä perustamaan perheen. Nuorena viisitoista kesäisenä rakastuin naapurikylän poikaan, ajelimme mopolla ja suutelimme itsemme taivasten valtakuntaan. Mutta opimme myös puhumaan, jakamaan kokemuksia, vilpittömyys oli ohjaajana koko rakastumisten teilläni, jotka olin saanut siitä suhteesta.

Aikuisena rakastumisen laajuus on moninainen, iloitsee niin toisen onnistumisesta, että tulee hyvä mieli. Äidinrakkaus on varmasti kaikkein vahvimpia, joskus tuntuu, etteivät lapset ymmärrä sitä, elleivät he hanki omia lapsia, sillä heillä on niin suuri voima kasvaa omiksi yksilöiksi, irtautua napanuorasta.

Rakkaudessa on paljolti kysymys empatiasta, halusta tuottaa toiselle hyvää, ja suoda hänelle onnistumisia. Ystävistäni löytyy paljon elämästä nauttijoita, he rakastavat musiikkia, liikuntaa, sanoja, ja kuvia. Olen niin iloinen kuullessani heidän kokemuksiaan, että itsekin nautin. Kansantanssia harrastava ystäväni on kohta 80v. ja tanssinut 15v. ikäisestä. Rakas runoilijaystäväni kertoo elämän kaipuusta ja menetyksestä vivahteikkain sanoin, nautin hänen sanoistaan. Joskus tuntuu siltä, että yleisesti kaipuu elämästä ei ole vielä runouden arvostusasteikossa saanut sijaa, ja että runoudessa vain arvojen esiintyminen yhteiskunnan suhteen on arvossaan, kuten isänmaallisuus. Elämänkaipuu on tärkeä tunne, jota soisi viljeltävän. Eräs ystäväni on musiikkia kuunnellessaan haltioissaan. Hän ei juuri kerro kokemuksestaan, mutta ylistää musiikkia ja musiikintekijöitä, sitäkin tarvitaan, iloitsen hänen kokemuksestaan. Eräs poika on valokuvauksen mestari, hän nauttii luonnon kauneudesta, ja kuinka iloiseksi hän saakaan minut kuvillaan. Joidenkin huumori saa minut hytkymään.

Itse olen rakastunut aina sanoja, lapsesta pitäen. Sanojen rakastajaa voi olla vaikea rakastaa, sillä näkemykset koskettaa jokaisen maailmankuvaa ja haastaa joskus kyseenalaistamaan sen, se ei aina tunnu turvalliselta. Runoudessa on sama asia, mutta se jättää enemmän lukijalle itselleen kuvanmuodostuksen osaa.
Nykypäivänä populismi kukoistaa. Tieto koetaan epäluotettavana, sitä karsastetaan. Minä rakastan tietoa, suorastaan himoitsen sitä, mutta olen nähnyt, että sen arvo on heikko. Se tuntuu surulliselta, kun maamme on niin koulutuksen huippumaa.


Raija

tiistai 27. syyskuuta 2016

ELÄMYSHAKUISUUS



Tänä päivänä on runsaasti vahvoja elämyshakuisia toiminta-esityksiä, useita tv-ohjelmia, räiskivät murha ja tappo elokuvat, musiikkia korvia särkevänä huutamisena ja rummutuksina. Hiljaisuus ei ole enää päivän muotisana, josta voisi löytää jotakin merkittävää. Elämys on minun peruspsykologian kirjassa määritelty tunteeksi. Ehkä se tänä päivänä eriteltäisiin kehotunteeksi. Kehon tai ruumiin revittelyä on joka tapauksessa runsain mitoin saatavilla, ikään kuin ihminen kestäisi kaiken äärimmäisiin venytellen, tunteakseen kehonsa. Sitä on syytä tutkia, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa. Mutta antaako se tyydytystä elämään, vai lisääkö vain volyymiaan antamatta mitään.

Tutustumalla sisäisiin tunteisiin saattaa löytää ja kykenee erittelemään kehon aistimukset tai elämykset erilaisiksi kuin sisäiset tunnekokemukset. Näissä sisäisissä kokemuksissa pelko voi nousta vahvimmaksi vaikuttajaksi, jos sitä ruokitaan. Sen uskotaan olevan kehittäjä, mutta tosiasiassa se on vain kehollisen reaktion toistaja, himoon ja kilpailuun sekä yllyttävä, että pakeneva. Rauhan, levon ja mielekkyyden kontekstissa ihminen voi löytää syväsyntyisen luovuuden ja innoittavan kyvyn tarkastella asioita laajasti, jopa muistaa paremmin.

Yliaktivoitu kehon rääkkääminen saattaa kehittää mielen pelot kehoriippuvuuteen, jolloin kiihkomielisyys saa vallan ja luo liikaa jännitteitä mieleen sekä lisää aktivaatiota yli tarpeen. Normaalissa jännitteessä, mikä syntyy ihanteen ja realismin välisestä ristiriidasta minuudessa, syntyy hyvä jännitteisyys, mikä pitää aktivaatiota yllä, ja jossa ihminen pyrkii kohti ihanteita. Siksi on erittäin tärkeää, että alle kouluikäisten lasten turvallisuudentunne hoidetaan asiallisesti aikuisten tukemana, kiireettömästi ja rakkaudella, etteivät pelot ala johtamaan ja mieli tule kiihkoisaksi. Suurissa ryhmissä tämä ei ole mahdollista, lapsi tarvitsee yksilöllisen tuen ja turvan tunteiden jakamiseen, jossa aluksi aikuinen ikään kuin säilöö ja kantaa liialliset tunteet. Lapsen turvallisuus on oltava niin vahvaa, että siinä kehittyy itseys, joka valitsee itse, ei tunteet tai keho ja kasvaa vastuulliseen vapauteen itsensä kokemisessa.

Pelot tunteina voi ehdollistua niin vahvaksi voimatekijäksi kehoon, että se vie voimat tyystin koko kehosta. Jos on kokenut syvän masennuksen, tietää mitä on henkisyyden poissaolo kehosta. Se tekee kehon lyijymäiseksi, jonka paino on niin suuri, ettei sitä jaksa liikauttaa. Pelon yhteydestä voi nähdä ja löytää kiihkomielen. Kiihkomielessä on kahtiajakautunut olemus, voittaa tai hävitä. Kilpailuja seuratessa voi huomata itsessään kiihkomielen samaistumisen kilpailijoihin. Tuo alkujaan pelon synnyttämä mieli voi riistäytyä käsistä ja synnyttää ylivahvoja kehoaistimuksia, jotka nousevat joskus jopa hurmokseen kollektiivisen kokemuksen innoittajana, olemme ylisuorittajia, huudamme ulos sen voimaa väkivaltaisesti.

Surullisinta tuossa kehoelämysten metsästyksessä on se, etteivät ne tuo tyydytystä syvähenkiseen olemukseemme. Ne voivat tuoda väsymyksen, josta ei pääse ulos vaikka kuinka yrittäisi lisätä kuntoilua ja treenata lihaksiaan. Syvähenkisessä olemuksessa merkitys nousee lapsen innostuksen alkuperästä, ilon syntymästä. Kokiessaan tämän yksilö kokee tyydytystä, ja jakaessaan kokemuksen toisen kanssa, merkitys synnyttää yhteisyyttä, jossa hyväksyntä on läsnä. Tuossa lapsen innostuksessa ei ole enää järjetöntä pelkoa, joka veisi mielen yliaktivaatioon, vaan leikkivä ja vuorovaikutteinen olotila, jossa vapaus on läsnä.

Raija


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

EPÄVARMUUDEN LOIHTIMINEN



Joskus ihmettelee ihmisten erilaisuutta, kun sen pitäisi olla rikkaus ja tuoda iloa kanssakulkijoilleen. Eräässä vaimojen keskusteluryhmässä tuli esiin erikoinen piirre heidän miehissään, jota ihmettelen vielä tänäkin päivänä. En ole osannut sitä analysoida, mistä on kysymys ja miten tuohon ongelmaan ylipäätänsä voisi vaikuttaa niin, että tilanne ei vaikeuttaisi perheiden oloa.

Toisessa tapauksessa mies ilmeisesti halusi, että vaimo tulisi mustasukkaiseksi, tai että hän voisi hallita enemmän vaimoaan alentamalla hänen itsearvostustaan. Hän asetti makuuhuoneen seinälle entisen rakastajattaren figuurin valokuvaluonnoksena. Iltaisin nukkumaan mennessä hän hyväili kauniin naisen vartaloa kuvassa. Varmasti jokainen nainen kokisi tuollaisen tilanteen epämiellyttävänä ja tuskin kukaan terveesti reagoiva ei kokisi jonkinlaista epävarmuutta rakkauden suhteen, olenko sittenkään ainutkertainen ja rakastettu tuolle miehelle. Onneksi nainen osasi erota ajoissa miehestä, eikä suhde kestänyt pitkään. Lapsia liitosta kuitenkin syntyi ja siinä vaiheessa vaimo totesi, ettei hän kestä enää henkistä väkivaltaa. Mies kehui ylitsevuotavasti toisten lapsia omille lapsilleen ja antoi myös lahjoja runsaskätisemmin.

Toisessakin tapauksessa mies aliarvioi oman vaimonsa tekemisiä ja vartaloa sekä kehui toisten lapsia. Omille lapsille tarjottiin ala-arvoista ruokaa ja vieraille suorastaan pröystäiltiin. Jo aikuisena lasten käytyä vierailuilla, isä saattoi huomauttaa, millä maksat syömäsi ruuan ja kysymys oli varakkaasta perheestä. Tämä nainen ei kyennyt eroamaan miehestä vaan kärsi ja kärsi loputtomiin. Lopulta yhden lapsen tuhoutuminen ja itsemurha lannisti naisen ja hän kuoli pian lapsensa jälkeen.

Mitä noiden miesten päässä oikein liikkui? Miksi sisäinen lapsi oli hyväksyvämpi toisten lapsille kuin omille? Ilmeisesti kysymys oli siitä, etteivät he koskaan tavoittaneetkaan avointa, vilpitöntä ja iloitsevaa lasta, vaan tunteensa, jotka olivat vielä kateuden alla. He olivat molemmat perheen ainoita lapsia ja lapsiminä ei saanut tulla näkyviin autoritaarisessa kasvatuksessa. Vanhempien itsevaltius jätti ikuisen kateuden ja mustasukkaisuuden sieluun. He jäivät yksinäisyyden kuiluun, jossa ei saanut jakaa kokemuksia toisten ikäisten kanssa. Miehille vieraat lapset olivat satunnaisissa kohtaamisissa miellyttäviä, heitä saattoi ihailla ja omat lapset toivat eteen kiukuttelua ja vastoinkäymisiä, joka on itsevaltiuteen sairastuneelle ylitsepääsemätöntä.

Kasvatustieteessä on nimitys lapsille, jotka on kasvatettu itsevaltiaiksi, messias lapsi. He saavat osakseen odotuksia, joita vanhemmat itsepintaisesti tuovat esiin, mikään ei ole riittävää, lapsi joutuu suorittamaan vanhempien arvot. Sisäinen lapsi ei saa tilaa tulla kokevaksi. Lapset ovat ainoina lapsina ylistämällä alistettuja.


Raija

lauantai 24. syyskuuta 2016

RASISMIN VASTAISTA PÄIVÄÄ



Olemme hyvän asian puolesta tänään. Jopa pääministeri osallistuu rasisminvastaiseen mielenosoitukseen. Joku kommentoi hänen osallistumistaan, onko se sopivaa. Ranskan presidentti ja Angela Mergel kävelivät yhteisrintamassa Pariisissa, kun terrori-iskut oli tehty lehden toimitukseen. He seisoivat yhteisrintamassa.

Rasismin voi ymmärtää laajemminkin kuin rotusyrjintänä. Se on syrjintää ihmisyyttä kohtaan. 

Kansallissosialistit kaasuttivat hengiltä juutalaisia, mielisairaita, tiedemiehiä ja kadun tallaajia vain sillä perusteella, että joku naapuri oli ilmoittanut epäilevänsä henkilöä jostakin. Tällöin vaino oli hyväksyttyä ja yleinen ilmapiiri syrjintää suosiva. Syrjinnän vastaisuus on hyväksyttävää jopa pääministeriltä.

Syrjintää tapahtuu päivittäin monen ihmisen kohdalla. Syrjinnän kohteeksi ovat Suomessakin joutuneet vammaiset, mielisairaat tai muutoin poikkeavat. Sitä on olemassa sekä virallisesti että epävirallisesti. Ei ole kysymys ainoastaan ennakkoluuloista, vaan syvemmältä löytyy oppeja ja asenteita runsain määrin jopa tieteen piirissä. En ole pystynyt antamaan anteeksi ihmiselle, joka haukkui minua skitsofreenikoksi. Se, että en ole kestänyt väkivaltaa ja olen siitä oirehtinut mielenterveyden kohdalla, ei ole skitsofreniaa. Historian tuntemus on tosi tarpeeseen tänä päivänä, on surullista, että opetusministeri on ajamassa sitä vapaaehtoiseksi.

Olen kokenut syrjinnän luita ja ytimiä myöten, aina virallisia tahoja myöten. Olen pohtinut kohdallani sosiaalisen syrjinnän vuoksi eutanasiaa, sillä niin raskaana olen kokenut sen voiman. Ja olen tullut siihen tulokseen, että oikeus pillerillä elämän päättämiseen pitäisi suoda suuren kärsimyksen ja tuskan vuoksi. Tuskaa pitäisi voida verrata syövän aiheuttamaan ongelmaan.

Niin vaikeaa näyttää olevan ihmiselle toisen ihmisen kunnioittaminen.


Raija

torstai 22. syyskuuta 2016

VALHEENPALJASTUS



Yhteisö rankaisi minua julmasti ja häpäisten totuuden kertomisesta. Ikään kuin yhteisö moraalinvartijana oli ottanut tuomiovallan käsiinsä ja käytti tuomiovaltaa kertomaani asiaan. Heidän mielestään sellaista ei voinut tapahtua, raiskausta, ja minä sain syyllisyyden ja häpeän taakan kannettavakseni, josta seurasi mielenterveyteeni pahoja lommoja. Menetin itseni aina kehonkuvan vääristymiseen saakka. Itseä ei saanut olla olemassa, ympäristö päätti mielivallallaan elämästäni.

Kun totuudesta ei saanut puhua, se aiheutti lopulta häpeän voimasta ahdistusta ja levottomuutta kehon kieleen, kun olin uskaltanut ryhtyä taistoon yhteisöä vastaan. Muistan tuolta ajalta, kun eräs poliisiylijohtaja ylisti Aamulehden artikkelissa valheenpaljastuksen erinomaisuutta. Kirjoitin hänelle kirjeen. Valheenpaljastuskokeessa ihmisestä mitataan hikoilua käsiin yhdistetyissä sensoreissa. Kun hikoilua ilmenee, katsotaan tämän merkitsevän valhetta. Olin havainnut juuri päinvastaista, kun puhuin totta, aloin hikoilemaan. Julma rankaisu ja häpäisy yhteisön taholta totuutta puhuessani saivat aikaan pelkoa, joka kiihdytti eritteiden toimintaa. Montakohan ihmistä on tuomittu valheenpalastimen vääristämisen vuoksi.

Yhteisövalta voi olla sekä positiivista, että negatiivista ja siten toimia sekä hyvyydessä että pahuudessa. Yhteisö voi elää valheessa yhtälailla kuin yksilökin. Tutkisin enemmän valheita yhteisön ongelmana kuin yksilön, mikä sekään ei ole poissuljettua. Valheenpaljastus voi olla hyvinkin epäluotettava, ja yhteisön julmuudet voivat muuttaa yksilön käyttäytymistä. Kauniit tarinat ja positiivisuus on elämän kannalta voimavara, jota ei kannata väheksyä. Mutta väitän, että ihminen kokee olotilansa mielekkäämmäksi, jos hän saa kuulla totuutta, vaikka se onkin joskus raskasta. Lapsella on luontainen kyky rehellisyyteen ja totuuteen. Tarina on tie oppimiseen, mutta mieli rakastaa totuutta, jos sille luodaan edellytykset. Mielekkyys voidaan saavuttaa hyvällä kohtelulla.

Raija,


tiistai 20. syyskuuta 2016

HAVAINTOJA KIIREESSÄ



Kaupan kassalla on uusittu korttipäätteet. Asiakkaat hermostuvat, kun maksaminen on hankalaa, kortilla ei onnistu, pitää hakea ensin ulkopuolelta automaatilta käteistä. Tämä on tätä päivää. Tiedon saanti on monien mutkien takana, on turha puhua helposta tiedonsaannista, on oltava vähintään tietokonenero. Nämä tietenkin ovat arkihavaintoja, ja niistä ei voi tehdä johtopäätöksiä.

Olen viime aikoina useamman kerran ostanut lähikaupasta päärynäjuomaa, joka on osunut kohdilleen minun makunystyröissä. Nyt kolme kertaa olen huomauttanut kassaneideille, että myyttepä te nyt halvalla tätä juomaa. Reaktio on ollut, ei mitään. Todellinen hinta on 2,49 ja nyt se tulee kassalle vain 0,49. Hinnoittelija on naputellut väärän hinnan.

Mutta kassaneidit eivät enää tee havaintoja asiakkaiden puheista ja palautteista sillä heillä on tiukkatahtinen työ, sivuille ei vilkuilla. Myös tutkimuksellisesti on todettu, että yksitoikkoinen työ pakkotahtisesti estää ihmisen havainnointia.

Havainnointia ei tietenkään voi nostaa arvoon arvaamattomaan. Moni vanhus joutuu kärsimään satunnaisesta kömmähdyksestä, ja muistimittausten yksipuolisuus vie dementiadiagnoosiin, ihmisellä, joka ei ole tottunut käyttämään lyhytaikaista muistia. Liian usein törmäsin päiväkodissa siihen, että hoitajat luokittelivat lapsen häiriköksi, jos hän suuttui kerrankin vuodessa. Asiat eivät ole niin yksikertaisia. Kauppareissusta jäi mieleen postipoika, joka juoksi laatikon kanssa, kaupoissa myyjät juoksevat, että kerkeävät purkaa tavarat hyllyihin. Kiire, kiire, kiire, se on tämän päivän sana, tehokkuus, jossa hukataan asioita havaintokentästä.


Raija

lauantai 17. syyskuuta 2016

ANNELI AUER JA OIKEUSMURHA


Koen voimakasta myötätuntoa ja samaistumista Anneli Auerin tapauksessa. Hän joutui oikeusmurhan uhriksi, tuomittiin mediassa jo ennen kuin yhtäkään tuomiota oli annettu. Itseni murhasi yhteiskunta työpaikan avulla ja sen kautta, kuntasektorilla, yhteisö murhasi ja tuomiot antoi tavalliset ihmiset. Minun tuomioni on kestänyt kohta viisikymmentä vuotta, ja näen nyt niitä jaksoja, joita Annelissa on näkyvissä.

Vankilassa olo ajan Anneli oli pakkoliikkeinen. Televisiotallenteissa näkyy selvästi kasvojen nykimisiä. Nämä syntyy siitä, kun järkytys, kauhu ja uhkat ovat päällä, mitään ei voi tehdä, vastassa on armeija. Annelin sanoin, hän on rauhallinen luonne. Mutta onko kysymyksessä luonne, vai puolustusmekanismit? Ensimmäiset kymmenen vuotta yhteiskuntavankilassa olin käytökseltäni samanlainen, jäykistynyt pystyyn kuolleeksi. Kauhu oli niin suurta, ettei sitä mieli pystynyt vastaan ottamaan. Silloin fyysiset puolustusmekanismit astuvat kuvaan, ihminen ikään kuin kuolee, kuten eläin puolustautuessaan, ja muuttuu sisäisiä reaktioita vastaan ottamattomaksi. Juuri syväreaktiot ovat puolustautumisen menetelmää, muuttua kuolleeksi, se on kehon reaktio, ei tahdon ja halun.

Muistan jossain vaiheessa, kun seurustelin psykologian opiskelijan kanssa. Olimme junamatkalla, ja jossain keskustelussa sanoin, ettei ihmisellä ole tunteita. Hän sai raivokohtauksen, ymmärrän sen hyvin nyt. Mutta hän syöksyi tutkimaan sanoja, eikä sanojen taustaa. Juuri niin minulle oli käynyt, tunteet eivät voineet tulla esiin, kun kauhu ja järkytys hallitsivat sisäisiä kokemuksia. Selvitäkseen tämän järkytyksen aiheuttamasta paniikista, ihminen suojautuu ja puolustautuu keholla niin, ettei kaikki romahda hetkessä, keho ei ota vastaan tunnesyöksyjä, syntyy valekuolema.

Juuri nyt näin tulkitaan Auerin kehonkieltä. Hän on ikään kuin ulkoisesti kivikasvoinen ja psykopaattinen, koska hän ei pysty vastaan ottamaan kehollaan sisäistä kauhua ja järkytystä. Osaan jo nähdä, kuinka hänen kehonsa alkaa pikkuhiljaa reagoida, aggressiot alkavat purkautua, ehkä edessä on romahdus, väkivallan aiheuttama psykoosi. Sitä olen ihmetellyt psykologista kirjallisuutta tutkiessani, ettei tällaista psykoosia luokitella. Ulkoisen kehon arvioinneissa nk. normaalit ihmiset tulkitsevat kehon kieltä heidän omista kokemuksistaan käsin. Kun on hyvin kasvatettu, omatunto aiheuttaa levottomuutta kehonkieleen, mutta se on aivan eri asia väkivallan uhrilla, vaikka se näyttää samalta oireissa.

Kun on ollut viisikymmentä vuotta vankilassa, ilman ihmisoikeuksia, ja joutunut pakenemaan väkivaltaa, sitä elää vain tyhjyydessä, askeettisesti, vailla toivoa, vailla inhimillisyyttä. Elämänvankila on raskas taakka, kaikki on menetetty, juuri niin nyt Anneli Auer kokee. Minulle ei kukaan koskaan maksanut korvauksia, koska tämä on virallistettua väkivaltaa, ihmisoikeuksien riisto. Sen joutuu monet kokemaan Suomessa, näyttää jopa etuoikeutetulta päästä oikeuteen. Ne elävät kuolleet, jotka yhteiskunta on tuhonnut, ovat maamme hiljaiset, jotka eivät enää puhu.


Raija

torstai 15. syyskuuta 2016

PUHUMISEN TAITO



Joskus -80 luvulla kirjoitin hätääntyneen kirjeen eräälle professorille. Kirjoitin, että ”ihmiset eivät osaa puhua”. Nyt kun analysoin tänä päivänä tuota lausetta, se tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät puhu toisilleen, avoimesti, ovat ylikohteliaita, eivät ole tottuneet puhumaan, on salattuja asioita, kiellettyjä aiheita ja jos jonkinmoista estettä puhumiselle. Sosiaalisissa tilanteissa ollaan estyneitä monista syistä.

Taannoin olin kyllästynyt erään ystäväni valitteluun, kuinka häntä ärsytti, kun joku hänen ystävästään tuli ilmoittamatta vierailulle. Usein siinä sattui sitten olemaan jotain sellaista suunnitelmissa, että ne menivät pieleen vierailun vuoksi, ja totta kai se harmitti ystävääni. Kun tuo vierailija oli yhteinen tuttumme, päätin lopettaa valitusvirran ja sano tälle toiselle tuttavalle, ettei ystävä pitänyt yllätysvierailusta.

Sanomiseni seurauksena ystävieni välit viilenivät ja syy katsottiin olevan minussa, kun olin mennyt heidän väliinsä. Olisiko minun pitänyt kestää jatkuva valituksen virta, en vain jaksanut? Mutta mitä tämä kertoo meidän ihmisten suhteista ja niissä ilmenevistä seikoista. Eivätkö ihmiset uskalla sanoa toisilleen, edes pienistä asioista, pelätäänkö toisen loukkaantumista. Ihmisten välisissä suhteissa on selvästi näkyvissä se, että toiset puhuvat liikaakin, ja toiset eivät uskalla sanoa tarpeellistakaan.

Jotakin on pielessä suomalaisessa kulttuurissa, kun puhuminen on niin arkaa tai ylitsevuotavaa. Siihen liittyy varmasti monta seikkaa, on yksilöllistä ahdistusta, tapojen orjuutusta, sopivuuden kunnioitusta, ja tilanteiden hallintaa. Kuinka niinkin tärkeä asia kuin puhuminen on saanut vaikeimman mahdollisen muodon? Ilmaisutaitomme tahtoo hukkua monien normitusten alle. Monta kertaa minua on pyydetty työpaikalla puhumaan jostakin asiasta, ongelmasta, mitä työntekijät eivät itse ole uskaltaneet. Ja en yhtään ihmettele sitä, ongelmien esiin tuominen on johtanut ko. henkilön rankaisemiseen.

Ilmaisutaidon oppiminen on minulle syvästi äidin kanssa käytyä opettelua. Siinä oli monet tasot esillä runoudesta väittelyyn. Oman ilmaisunsa luovat prosessit lähtevät liikkeelle haastamalla ongelmanratkaisuun ja erilaisten tyylien harjoittelulla puheen hallinnasta, johdonmukaisuudesta sekä puheen tuottamisesta. Itse kunkin ilmaisutavat on hyväksyttäviä, ja olemme oppimisen matkalla. Pelko itsensä ilmaisemisessa rangaistusten uhalle, ei ole hyvää keskustelutaitoa, ja siinä koulutukset ovat tärkeässä asemassa. Puheen tuottamisessa esteenä voi olla pelot, jolloin syntyy esiintymispelkoa. Itse jouduin selättämään esiintymispelon kesäteatterissa näyttelemällä. Vaikka esiintymistaito voi olla vahvakin, se saadaan kyllä tukahdutettua vallan väärinkäytöllä ja alistamisella.


Raija

maanantai 12. syyskuuta 2016

PAHAN JÄLJILLÄ



Paha on mahdollista ihmisessä, ja kun hänellä on siihen tilaisuus, hän toteuttaa sen. Pahuus luokitellaan hyvyyden vastakohdaksi moraalisesti, vääryyden tekemiseksi. Joidenkin mielestä pahuus on synnynnäistä ja tavallaan kuin aivo-olemuksessa. Itse ymmärrän pahuuden niin konkreettisesti, etten filosofoi sitä miksikään opiksi. Jokseenkin näen pahuuden tekojen ilmentymänä, jossa on rakenteelliset edellytykset, ja ihminen tekee pahan, kun se mahdollistetaan ja erityisesti tekee silloin kun se yhteisövoimalla hyväksytään. Pahuus ilmenee sekä virallisina että epävirallisina versioina.

Ehkä kaikkein vaikein ja kammottavin pahan muoto on totuuden vääristely, ja se näyttää olevan vielä yleisintä. Tekeydytään hyväksi, kun tehdään pahaa, ratsastetaan hyvyydellä pahassa mielessä. Viisas elämä messuilla sosiaalipsykologi Jaana Venkula sanoo, ”Positiivinen ajattelu pitäisi kieltää. Nyt on tullut jopa positiivista psykologiaa. Ihmiset teeskentelevät olevansa positiivisia ja siitä seuraa vain huonoa” (AL.11.9). Jaana korvaisi positiivisuuden ilolla, mikä on vallan viisasta. Ilo on yksittäisistä tapahtumista kumpuavaa, tekojen luonnetta, mutta positiivinen ajattelu ikään kuin laajentaa koko ihmisyyden positiiviseksi, ja siten leimaa yksilöt pahoiksi ja hyviksi.

Väkivalta on väkivaltaa synnyttävää ja sinällään pahaa. Vaikka väkivalta on läsnä jo syntymässä, se ei tarkoita sitä, että sen täytyy toistua. Väkivaltaa salaillaan, sitä harjoitetaan virallisesti, ehkä enemmän epävirallisesti, ja vaikenemalla siitä, tehden salaa. Virallista väkivaltaa kuvastaa nykyään mielenterveysongelmaiseksi leimaaminen.  Suku hylkää, työpaikalla vaietaan, olet kuin ilmaa, sinulle ei tarvitse vastata, olet ymmärtänyt kaiken väärin. Koen surua siitä, että minulle tärkeä kirjoittaminen on tällä hetkellä läheisten kanssa pannassa, siitä vaietaan, kuten myös väkivallasta puhumisesta. Saan puhua vain heille tärkeistä asioista, matkustamisesta, ruuan laitosta, ostamisesta.

Kun yksilöä kohdellaan kaltoin ja hän yrittää oikaisua, hänet nauretaan hulluksi ja häpäistään. Mitään ei ole tapahtunut, sinä olet kuvitellut. Tämä näkyy vallankin virallisissa asioissa, kun virkamies tekee virheen, hän pelastaa nahkansa, sillä syytteeseen ei ole varaa, se on oman elämän menettämistä, sen sijaan uhriksi joutuva saa maksaa virheestä. Mitkään viralliset tahot eivät lähde taistelemaan uhrin puolesta. Kun minut häväistiin raiskauksesta, kukaan ei tunnustanut avunsaanti vaiheessa yli kävelemistä. Oikeusmielessä on oikeastaan turhaa kysyä rikolliselta, sillä kuka haluaa tunnustaa tekemänsä rikoksen, erittäin harva.

Yksi mielenkiintoinen piirre on näyttäytynyt leimaamisessa. Sieltä löytyy taustalta ikään kuin uhraajan ”näky”. Uhraaja syyllistää julmasti uhrin siitä, mitä hän on jossakin vaiheessa itse tehnyt ja myös yhteisörikokset näyttäytyvät yksilöön kohdistumisena. Tuo näky uhraajan mielessä syntyy kun omatunto seuraa mieltä, jotakin on uhrattava. Uhriutuminen on sinällään mielenkiintoinen termi. Jos ja kun yhteisö etsii vikoja inhonsa ylösnousemuksessa yksilöistä, vika haetaan uhrista, vaikka hän yrittäisi piiloutua näkymättömäksi maan alle.


Raija 

lauantai 10. syyskuuta 2016

LIIKKUVAT LAPSET



Opetusministeri ohjeisti uudet liikuntavaatimukset alle kouluikäisille. Se on vähintään kolme tuntia päivässä liikuntaa. Jokainen päiväkoti on varmasti erilainen, ja niin myös henkilökunta. Asiasta on keskusteltu mediassa asiantuntijoiden suulla useammasta näkökulmasta. Työskentelin päiväkodissa 35 vuotta. Asenteissa on parantamisen varaa, lapsia istutetaan helposti ja pidetään hiljaisena, koska meteli häiritsee, ja liikunta tuo vaaratekijöitä. Pahin näkemäni tapaus oli kun päiväkodin liikuntatelineet poistettiin, kun yksi lapsi putosi ja sai aivotärähdyksen. Muita tapauksia ei ollut sattunut neljänkymmenen toimintavuoden aikana. Kiipeilytelineet olivat kyllä kolmen vuoden ikäiselle liian vaativat.

Nyt ei kuitenkaan ole puhuttu laisinkaan liikunnan vaatimuksista lasten ikätason mukaan. Lapsen kehitystaso on ratkaisevaa, onko liikunta ohjattua vai lapsen itsensä kehittämää. Alle viiden vuoden ikäiset harjoittelevat vasta kehon hallintaa, ja liiallinen ulkoa ohjattu liikunta voi heikentää liikkumisintoisuutta. Kehon hallinta on edellytys ohjattuun liikuntaan, mikä syntyy lapsen itsensä harjoitetusta liikunnasta, tuntuma kehoon.

Liikuntaa perustellaan useimmiten lasten huonokuntoisuudella. Uskotaan, että se on liikunnan puutetta. Päiväkodissa tulee helposti kolmen tunnin liikunta täyteen ja jos pihassa on kiipeilyyn, roikkumiseen ja muutoinkin kehon haasteisiin vastaavat monimuotoiset harjoitusmahdollisuudet, liikuntavaatimus toteutuu helposti.

Lapsi oppii alle kolmen vuoden iässä useimmiten mallista. Tällöin liikuntasuoritus ei ole vielä lapsen oman kehonhallinnan tuottamaa, ja siihen liittyy riski liian kokonaisvaltaisesta keholiikkeistä. Tunne saattaa olla liiallista, ja voimistaa alussa jopa ylisuorituksiin, mutta lopussa voi syntyä kovasta kunnosta huolimatta väsynyt lapsi, joka on jopa loppuun palanut. Liiallinen tunne vie voimat, koska tunne-elämä ei ole vielä eriytynyt kehosta. Liikaa ohjattua toimintaa ennen kehohallintaa ajaa lapsen ottamaan mallia, eikä itseys ole vielä valmis, eli omien aivojen käskystä toimiminen.

Liikuntaan huomion kiinnittäminen on tärkeä asia. Se ei saisi viedä kuitenkaan lasta lapsiveden mukana. Päiväkodin koko henkilökunta ei ole tarpeeksi koulutettua tämän ymmärtämiseen, puhumattakaan kaikista vanhemmista. Liikunta ei kaikista lisäyksistä huolimatta auta, jos kehitystä ei nähdä monipuolisena ilmiönä, jossa osatekijät tukevat tosiaan, lapsikin on kokonaisuus.

Raija


tiistai 6. syyskuuta 2016

LUONNOLLISESTI



Minkälaisia me olisimme luonnon olemuksessamme? Kuin eläimet, valmiina taisteluun ja hyökkäykseen, puolustusmekanismit varuillaan, hyökkää ja saalista, niin kuin villieläimet. Me olisimme saalistajia, toisiamme vastaan, itsemme pelastaaksemme. Eikö meissä sittenkään alkujaan ole rakkautta, mikä suojelisi elämää? Kyllä meissä on, se on vain piilossa ja se täytyy löytää.

Luonnonmukaisessa elämässä on vaaransa. Pelko uhattuna olemisessa rakentaa hyökkää ja puolusta fysiologisen reaktion ja elimistö varautuu adrenaalein sekä aggressioin taisteluvalmiuteen. Se on jokaisessa lapsessa alkujaan, pelon siemen, mikä johtaa seksuaaliseen oloon kehossa. Sitä kautta alkaa seksuaalilähtöinen kehitys viedä eteenpäin, sisäisen pelon saattelemana. Kasvamme ulos kehollisuuden voimalla, ja sen innoittamana, tielle, joka vie kohti itsekkyyttä, mutta myös kohti itsesuojelua.

Tarvitaanko sitten filosofiaa henkisen kehityksen turvaamiseksi, rakkauskäskyjä ja jumaluusoppeja, eikö luonnonmukaisuus ole riittävä tae hengissä selviämiseen? Luonnollisuus pitää meidät lisääntymiskykyisenä, mutta se pitää meidät myös heikosti oppivana, kierrymme oman napamme ympärille, omien vaistojen ja elämysten metsästykseen, missä ei koskaan ole riittävästi, hamuamme aina lisää. Pelon kautta syntyy rooliminä, ruumisolento, joka on kehollinen, ja mistä puuttuu henkinen puoli. Luonnollisuudella tarkoitan nyt ainoastaan fyysistä.

Kasvatusta pidetään kaiken syynä, kaiken pahuuden lähtökohtana, ikään kuin filosofisena hömppänä, mikä ei ole uskottavaa. Luonnonmukaisuus lähtee kasvuun pelosta, jossa pedot mylvivät, filosofia on luonut rakkauden käsitteen, jonka avulla me pääsemme irti tuosta eläimestä.

Rakkaus on vaativa laji. Sen tavoitteena ovat syvätunteiden oivallukset merkityksien löytämisestä, ilon kokemisesta ja oppimisesta. Merkityksessä on menneisyys ja tulevaisuus, joka nostaa kurkottamisen eteenpäin, oppimaan. Tuon syvätunteen olemukseen kuuluu kokija ja kohde, se on selventynyttä tietoisuutta, mikä ei lapsella ole valmiina, siinä otetaan avuksi kasvatus. Kasvatuksessa opitaan ottamaan haltuun kokemus, mistä luodaan mielikuva, josta seuraa vastuullinen itsensä toteuttaminen. Kristinopissa keskustelu Jumalan kanssa johtaa samaan vuoropuheluun, omia mielikuvia haastetaan kriittiseen tarkasteluun. Tunne ei ole valmis, sitä on työstettävä, jos se päästetään johtamaan, se vie mielikuvatodellisuuteen, jossa tosi muuttuu vain omien mielikuvien versioksi.

Rakkaus ei ole ainoastaan tunne, mutta se on alku kasvulle, ilman sitä syntyy usko, mikä toistaa. Kasvaminen, tunne ja rakkaus on ratkaisua yksilötasolla.


Raija

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

TUNNEKYLMYYS



Aamulehteen kirjoittaa näkökulmia Tiina Keskinen. Hän on peruskoulun opettaja. Hyvin usein hänellä on valtavirrasta poikkeavia ajatuksia, lämminhenkisiä ja ihmisestä välittäviä. Tänään 4.9 hän kirjoittaa tunnekylmyydestä. Tiina kertoo 90 vuotiaan tätinsä muistelusta. ”täytin kymmenen vuotta lastenkodissa. Kerroin hoitajalle, että minulla oli syntymäpäivä. Hoitaja nyökkäsi ja käveli ohi, täti muisteli”, Muutuin hiljalleen tunteettomaksi robotiksi, koska ilon hetket puuttuivat elämästä”.

Eräässä ryhmässä yli kuusikymppinen nainen toteaa, ettei hänellä synny tunteita muisteluissamme. Kovan kohtelun jälkeen totesin saman itsessäni. Silloin en ymmärtänyt, että ahdistus on myös tunne, ja aggressio seuraus. (joidenkin tutkijoiden mukaan aggressio on ensin). Vanhenemisen myötä tunteisiin herkistyy vahvasti, mutta kyllä lapsikin voi olla tunneherkkä. Tunne tulee, kun sille on tilaa kokemuksessa, kun se ei ole kiellettyä, tuomittua tai pois lohkottua.

Jos ihmisten välillä vallitsee kylmät arvot ja asenteet, lasta ei huomioida, kohtelu on julmaa ja sanakieli on ehdoton totuus, missä ei ole tilaa tunteille, tunteita ei myöskään synny, tai ne ovat hyvin vaikeasti analysoitavissa.

Useimmiten kyky kokea empatiaa syntyy, kun on itse sitä saanut kokea tai se on puuttunut kokonaan toisten taholta. Kovin usein kohtaa ihmisiä, jotka purkavat vihaksi muodostuneet pettymykset toiseen ihmiseen, vaikka tällä toisella ihmisellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, he projisoivat itseään. Syynä voi olla se, että omat ihanteet ovat niin suuressa ristiriidassa todellisuuden kanssa, että siitä syntyy aggressiota. Liian usein kuitenkin erehdytään tulkitsemaan tämän oman ihanteen ja todellisuuden ristiriidan olevan ongelman ydin. Väkivalta ja huono kohtelu synnyttävät tunteita, joissa aggressio ja ahdistus syöksevät alkuun tulta. Ikään kuin aggression alkuperänä on synnytyskanavan puristuksiin joutuminen, ja vapauden menetys, tiedostamaton ahdistusaggressio, väkivallan tunnistus.

Tunteiden tulemiselle tarvitaan luottamuksen ja turvallisuuden, sekä kiireettömyyden ilmapiiri, muutoin psykologiset puolustusmekanismit tulvivat mieleen, ja tunteista ei saa selvää. Kaikki asiat eivät synnytä tunteita. Oppimisesta sanotaan, että aina on tunne ensin, ennen kuin kiinnostus ja aktivaatio viriää.

Raija