VALHEENPALJASTUS

Yhteisö rankaisi minua julmasti ja häpäisten totuuden kertomisesta. Ikään kuin yhteisö moraalinvartijana oli ottanut tuomiovallan käsiinsä ja käytti tuomiovaltaa kertomaani asiaan. Heidän mielestään sellaista ei voinut tapahtua, raiskausta, ja minä sain syyllisyyden ja häpeän taakan kannettavakseni, josta seurasi mielenterveyteeni pahoja lommoja. Menetin itseni aina kehonkuvan vääristymiseen saakka. Itseä ei saanut olla olemassa, ympäristö päätti mielivallallaan elämästäni.

Kun totuudesta ei saanut puhua, se aiheutti lopulta häpeän voimasta ahdistusta ja levottomuutta kehon kieleen, kun olin uskaltanut ryhtyä taistoon yhteisöä vastaan. Muistan tuolta ajalta, kun eräs poliisiylijohtaja ylisti Aamulehden artikkelissa valheenpaljastuksen erinomaisuutta. Kirjoitin hänelle kirjeen. Valheenpaljastuskokeessa ihmisestä mitataan hikoilua käsiin yhdistetyissä sensoreissa. Kun hikoilua ilmenee, katsotaan tämän merkitsevän valhetta. Olin havainnut juuri päinvastaista, kun puhuin totta, aloin hikoilemaan. Julma rankaisu ja häpäisy yhteisön taholta totuutta puhuessani saivat aikaan pelkoa, joka kiihdytti eritteiden toimintaa. Montakohan ihmistä on tuomittu valheenpalastimen vääristämisen vuoksi.

Yhteisövalta voi olla sekä positiivista, että negatiivista ja siten toimia sekä hyvyydessä että pahuudessa. Yhteisö voi elää valheessa yhtälailla kuin yksilökin. Tutkisin enemmän valheita yhteisön ongelmana kuin yksilön, mikä sekään ei ole poissuljettua. Valheenpaljastus voi olla hyvinkin epäluotettava, ja yhteisön julmuudet voivat muuttaa yksilön käyttäytymistä. Kauniit tarinat ja positiivisuus on elämän kannalta voimavara, jota ei kannata väheksyä. Mutta väitän, että ihminen kokee olotilansa mielekkäämmäksi, jos hän saa kuulla totuutta, vaikka se onkin joskus raskasta. Lapsella on luontainen kyky rehellisyyteen ja totuuteen. Tarina on tie oppimiseen, mutta mieli rakastaa totuutta, jos sille luodaan edellytykset. Mielekkyys voidaan saavuttaa hyvällä kohtelulla.

Raija,