Äiti kiittää
yleisön osastolla herrasmiestä, joka lahjoitti Ilveksen kaulahuivin lapselle,
kun tämä itki surkeasti ja oli toivottomuutta täynnä Ilveksen hävitessä
ottelun. Lapsi oli joutunut tunnekaappauksen alaiseksi, sen alitajunnan, mikä on
tiedostamattomassa. Se syntyy synnytyspuristuksessa, keho, mikä on saanut
liikkua vapaasti, on yhtäkkiä puristumassa hengiltä, syntyy ahdistuksen, kauhun
ja tukehtumisen tiedostamaton tuntoaistimus.
Myöhemmin
myös negatiiviset kokemukset aktivoivat tai synnyttävät pelkotilan. Hellän hoivan
jälkeen nämä unohtuu ja miellyttävyys alkaa tuoda hyvää oloa, josta lapsi iloitsee
ja pyrkii mielihyvään. Tiedostamattomaan jäänyt pelkotila jää suojaamaan lasta
uhkaavilta tilanteilta, puolustamaan ja taistelemaan selviytymisessä. Mieli
alkaa vieroksua tätä kauhukokemusta ja hamuaa mielihyvään, eli siihen vapauteen
ja iloon, mikä oli leijuessa kohdussa. Mielihyvän kokeminen on ensiarvoista,
sillä syvään ahdistukseen vaipuminen voi tuoda jopa kuoleman, joksi sitä usein
nimitetäänkin, kuolemanvietiksi.
Tarvitaanko
tällaista ehdollistunutta mieltä, jossa tappiomieliala ottaa vallan, eikä lapsi
saa sitä hallintaan? Ymmärrän äidin hädän, lapsi tarvitsee jatkuvaa
ylenpalttista turvaa häviön kestämiseen, turvarakenteet eivät ole riittäviä, niin
että mieli pysyisi tasapainossa. Pienen lapsen mieli ei ole kilpailulle valmis.
Hyvässä kasvatuskohtaamisessa läheinen rakentaa turvan ja luottamuksen, jolloin
mieli alkaa kestää menetykset. Jos lapsi on kokenut paljon hylkäämistä, menettämistä
ja pettämistä, mieli on tunnekaappaukselle altis, ja pelkoihin rakentunut mieli
nousee ulvomaan tuskaa.
Kuinka usein
kuuleekaan sanottavan, että urheiluseurat kasvattavat lapsia. Varmasti se on
hyvä harrastus ja hoitaa kuntoa, mutta kilpailemaan lapsen mieli ei ole valmis
vallankaan alle kouluikäisenä, turvaa ei ole mielessä kehittynyt vielä
kestämään häviöitä. Lapsi tarvitsee itselleen alkuun kaiken, että mielestä
tulisi vastoinkäymisiä kestävä. Jakaminen ja luopuminen tapahtuvat tunnetasolla
lohtuna aikuisen kanssa, jolloin jakamisesta tulee ilon lähde, voimaa antava
tekijä. Lapsi tarvitsee nk. perusarvot kuntoon, aikuisen antaman turvan, kunnioituksen
ja luottamuksen. Lapsen mielen uhraaminen kilpailulle, ja intohimon valjastaminen
loputtomaan voiton tavoitteluun, ei ole mielen tarkoitus, se voi tehdä pahaa
tuhoa ihmisen kasvulle, mikä jää sitten torsoksi. Mieli on ihmisen suoja, jolla
rakennetaan rauhaa ja hyvää oppimista.
Hylkäämisen
seurauksena kateus ottaa valtaa, sen taustalla on pelot ja kaikki on saatava itselle,
mieli ei rauhoitu. Hylkääminen tuhoaa hyväksynnän ja lapsi kokee että on
arvoton, se on toisella, mitä itse ei ole saanut. Empatiaa ei ehdi kehittyä kokemuksessa, koska
pelko kaiken menettämisestä vie kauhuun. Vasta hyvän olon kokemukset omassa itsessä,
siihen mieltyminen ja rakastaminen vahvistavat empatiakykyä, ja saavat lapsen
toivomaan toiselle hyvää. Yhteisten leikkien tuoma ilo yhdistää ja ilo syntyy
onnistumisen kokemuksista. Lapsen ilon lähde on ihme, jossa uusien muisti- ja
mielikuvien syntymä tuo ilon.
Myötäeläminen
ja myötäkokeminen eivät ole lapsella menettämisen seurausta, vaan ilon.
Kasvatustieteen
prof. Veli-Matti Värri on sanonut. ”Perinteiset
hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa. Niillä ei ole enää itsestään selvää
paikkaa. Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, oikeamielisyys,
rehellisyys. Suomalainen kasvatus ja yhteiskunnan arvot yleensä – irtautuivat klassisista
hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska niitä oli
käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä.
Ehkä me halusimme lisää vapautta. – Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä,
mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä,
kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti.”
(AL 18.8.2002)
Pelkojen
kanssa on opittava elämään, mutta ne eivät saa olla liiallisia ja viedä mieltä
tunnekuohuihin.
Raija