TUNTEET IHON ALLA

Katselin eilen Dome Karukosken elokuvan ”Leijonasydän”. Kertoo valkoisen Suomen ihannoimisesta, jossa joukko puolustaa isänmaata, ja harrastaa muualta muuttaneitten syrjintää. Elokuva oli karu ja karmaiseva ryhmän säännöistä ja väkivallasta. Mutta erityisesti huomioin tunteiden iholle nousun. Olen kiinnittänyt aiemminkin tähän huomiota, miten suomalainen elokuva on ihmisen ilmeissä täysin erilaista kuin monet ulkomaalaiset. Tunteet ikään kuin nousevat kasvojen ilmeisiin ja kehon liikkeisiin ulkoisesti näkyväksi, kuten nykimiseksi, ilveilyksi jne. Onko tämä hyvä vai huono asia, näemme siis toistemme aikeita, ja tunteita kehonkielestä? Se luo tilanteita, joissa aletaan tulkita toisen kokemia tunteita, ja ne voivat mennä totaalisesti pieleen.

Kun olen katsellut tässä viimeisinä viikkoina suomalaisten elokuvia menneiltä vuosilta, tällaista ei ole ollut esim. Särkän tuotannossa. Onko nämä Turkan oppeja.? Onko sivistyneenpää oppia tunteiden kieli sisäisten yllykkeiden, motiivin, tahdon, intohimon, kateuden ja muiden tunnetilojen siivittämänä minuudessa, ikään kuin reaktiona tunteeseen, mikä ilmaistaan sanakielin, keskustellen. Leijonasydän oli erityisen vähäsanainen, nyrkit puhuivat. Sinällään tosi hyvä elokuva, ja kertoo tietynlaisesta kehityksestä, mutta sitä eivät ymmärrä nk. sivistyneet kansat, joiden minuuden kehitystaustat kulkevat eri polkuja.

Muistan, kuinka tunteiden kieli alkoi näkyä ihollani levottomuutena väkivaltateon jälkeen, kun sanallista lupaa ei ollut ilmaisulle, oli vain aggressio.  Minuus alkoi kehittyä sisältäpäin paisuen ruumiissa reaktioiksi, joka aiheutti epäilyjen vyöryn ympäristön taholta. Ihminenhän valehtelee, jos korvat heiluvat, on kansan sanonta. Ympäristön tekemä rikos vääristi minän kehityksen.

Huolestuttavinta on se, että tämä vähäpuheinen ja väkivallan kieli jättää tunteet puolitiehen. Ne ovat enimmäkseen aggressiota ja vihaa, pelkoa ja toivottomuutta, jossa alitajunnan viestit antavat käskyn hyökkää ja puolusta. Stressitekijät ovat huipussaan, ja elimistö varuillaan, josta kärsii keho sairauksina.

Liiallisessa iholle esiintymisessä/nousemisessa/tunkeutumisessa tunteet eivät ole tunnistettavissa, ne ikään kuin häipyvät pelon alle. Jos minuus saa olla kunnioitettu, kehittyä rauhassa ja tutkia kokemuksiaan, monet tunteet selkenevät ja sanakieli auttaa. Ihminen voi ymmärtää enemmän omien yllykkeidensä, motiiviensa ja intohimojensa taustalta kateutta, vihaa, ylpeyttä, ihastusta ja muita tunteita selkeämmin.

Jossakin vaiheessa elämääni oli aistillisten kokemusten sarja, ne oli mielihyvää tuottavia aistimuksia, ruokaa, liikuntaa ja muuta viihdykettä vuorovaikutuksissa. Tällöin aistimukset olivat selkeitä ja löysivät intohimon kehon aistimuksesta. Se toi esiin seksuaalisuuden vahvana, ja viehtymyksen nautintoon. Näyttää siltä, että nykyään nämä elämysten virrat ovat pääasiallisia elämän tarkoituksissa. 

Näyttää siltä, että liiallinen kieltäminen ja pidättäytyminen tuovat samanlaista seksuaalista yllykettä, kuin itse valitut nautinnot, mutta niitä pitelee pelko, ja nautinto on epätodellista jännitettä, mikä ei synnytä aitoa nautintoa. Uskon, että sanakielen kautta kehittynyt minuus on kokijalleen miellyttävämpi ja edistää oppimista, ja viestit tunnistavat oman tunnekielensä taustat, eikä valheelliseen minuuteen tarvitse mennä. Valheelliseen siinä mielessä, että käyttäytymiseen tulee valta ja sillä selviytyminen, ei tieto.

Raija