PUHUMINEN KIELLETTY

 

Joku oli tehnyt valituksen viimeisestä blogistani alustan ylläpitäjälle, väittäen sen koskevan jotain tiettyä perhettä, koska kuvasin tietynlaista ongelmaa perheessä. Nimiä en ole koskaan maininnut ja kirjoittanut niistä, joita useammin kohtasin työssäni. Poistin sen osan, mikä oli osunut johonkin kipeästi. Kuvaan asioita, joita kohtasin sosiaalityössä. Valitettavasti näitä ongelmia esiintyi aika yleisesti ja koska ne tuottavat traumoja perheissä, halusin tuoda niitä esiin, en loukata kenenkään yksityisyyttä.

Puhumisesta on alkanut tulla Suomessa kiellettyä, jokaista sanaa syynätään ja analysoidaan, kuin se olisi henkilökohtaisesti osoitettu juuri tietylle henkilölle. Rikoksista, väkivallasta, mikä kohdistuu naisiin ja lapsiin, jotka joutuvat pedofilian uhriksi. Alkaa muistuttaa valtiota, joissa naisten oikeudet on todella heikolla tasolla.

Eipä tässä muu auta kuin sulkea suunsa.

Raija

JUOKSETKO MIELIKUVIEN MAAILMASSA?

 

Maailman ihmiset seikkailevat mielikuvien ja totuuden välissä kuin kilpajuoksua, ikään kuin todellinen maailma olisi karkaamassa käsistämme. Ei se minnekään karkaa. Niiden erottelemiseksi meidän on mentävä itseemme, tutkimaan mielikuvien ja muistikuvien syntymän, ja esiintyvyyden eroja. Ne sekoittuvat helposti toisiinsa, ne myös synnyttävät toinen toisiaan yhdistellen, siksi erottelutaito on erityisen tärkeää.

Media pursuaa valetietoa, tarinoita kerrotaan omien ideologioiden eteenpäin viemiseksi, uskomuksiksi, joiden totuusarvo on heikko. Fantasiamaailmaa tyrkytetään, jos mistäkin kanavista, avuksi rinnakkaistodellisuuteen pakenemisessa. Vieläkään ei tiedetä, mitkä kaikki tekijät ajavat ihmisiä julmuuteen, miten syntyvät fantasiat ja nautinnot. Itse olen sitä mieltä, että ne syntyvät peloista ja kaltoin kohteluista, väkivallasta. Niistä on poispääsy, mutta sitä ei vielä osata, sillä ihmiskuvissa ei ole kyetty erottelemaan lähtökohtia selkeästi, ruumis ja/vai henki, kehitys, ja/vai oppiminen, ulkoapäin vaikuttaminen, ja/vai sisäsyntyinen.

Mutta ei se mitään auta, jos ruikutamme täällä mennen tullen, tuomitsemme ja kauhistelemme asioita, on tartuttava härkää sarvista. Lapsena tutkin valheita satujen kautta, lapsuudessani -50 luvulla ne olivat Grimmin ja Andersenin satuja. Nuoruudessa muiden valheet veivät elämäni oikeudet, ja siitä lähtien valheet ovat olleet minulle erityisen tarkkailun alla. Silloin en voinut vaikuttaa niihin, sillä valta oli mielikuvituksen ja yhteisön tarinoiden takana, ja se ei armoa tuntenut. Valheiden kehitys kehollisesti, psyykkisesti ja kulttuurisesti kiehtoo, miten biologian voima ja kulttuurinen erotellaan. Biologisesti ajatellen eläimetkin muuttavat väriään, jos vaara uhkaa heidän elämäänsä.

Elokuva ”Hytti no 6”, on erinomainen kuvaus realistisesta rakastumisesta, eroista miehen ja naisen välillä. Biologisesti suuntautunut mies tarkkailee ympäristöään, havainnoi (=ajattelua), havaitsee aistein, luokittelee, pyrkii hallitsemaan, määrittelee ja tarkkailee ulkopuolelta, pyrkien valtaan. Nainen hakee kuvailevaa kieltä, pyytää miestä piirtämään, saadakseen yhteistä kieltä, ymmärrystä heidän välilleen, enemmän oppimista. Tuleeko näistä erottava vai yhdistävä lopputulos, kumpaakin tarvitaan, toistaan täydentämään. Ei biologiaa voi yltiöpäisesti hävittää vaikuttamasta, ei myöskään oppia ja ymmärrystä, yhteistä kieltä, kulttuuria. Ihmisen vaistot ja vietit ovat syväsyntyisiä, usein tiedostamattomia, seuratkaa eläinäitejä, jotka ovat pentuaan puolustamassa, jos ihminen lähestyy, vaikka auttamismielessä, silloin äidinvaistot ovat leijonasta kotoisin.

Myöhemmin sosiaalialan opinnoissa sain tutustua ihmisiin, joilla oli valtaa päättää toisten ihmisten elämästä, käytännön harjoitteluissa sosiaalityöntekijöiden työhön, joissa koin monia kauhun hetkiä. Niissä tuli esiin asenneongelmia. Minkkiturkissaan apua hakemaan tullut nainen, kuin maailman omistaja, ja suuren asunnon omistava, kävi hakemassa 7000 mk asunnon kuluihin, varakas henkilö, jolla oli suuri eläke. Ylhäisempi asema työntekijään nähden tuotti auktoriteettisidonnaisen käyttäytymisen riippuvuutena, tottelemisen ja kumartamisen, joiden luonteenpiirteeseen kuuluu usein heikompien alistaminen, autoritäärinen mentaliteetti. Se näkyikin, kun seuraava asiakas oli nuori rahaton työtön, hän sai melkein kättelyssä tuomion, mene töihin, eikä ruokarahaa tippunut.

Moralismi auttajien taholta tuli esiin eräässä perheessä, jossa isällä ja aikuisella lapsella oli selkeästi mielenterveysongelmia, riippuvuus toisistaan ja yhteisasuminen. Koti oli kuin kaatopaikka, jossa kärpäset hurrasivat. Viisihenkinen ammattiapu lääkäristä sosiaalityöntekijään moitti yhteen ääneen asiakkaita, ja käski siivoamaan. Kallista puuhaa yhteiskunnalle, elettiin -90 lukua, toivottavasti jokin on muuttunut.

Kun lähestyy asioita enemmän vallan kautta, löytää yllättävän herkästi sen mielikuvamaailman, jossa ongelmia näennäisesti ratkotaan. Eräs ystäväni ystävä harrasti hevosurheilua, kasvatti, koulutti ja juoksutti raviradalla. Ystäväni uskaltautui kerran kysymään hevosen oikeuksista, sillä aina kohtelu ei ollut inhimillistä, raippaa tuli hevoselle. Hevoskasvattaja alkoi syyttää ystävääni siitä, että hän pyrki alistamaan ja syyllistämään häntä, mitä missään tapauksessa ystäväni kysymys ei ollut. Vähän ajan kuluttua hevoskasvattaja kielsi tulemasta talleille, koska ystäväni oli eri mieltä asiasta, eikä se miellyttänyt kasvattajaa. Tässä voi nähdä valtaa, ja lokerointia, estämistä ja mielikuvavaikuttamista, kasvattaja heijasti oman valtaan pyrkimisen.

Olen vahva tieteen kannattaja, mutta myös kritisoija. Vielä on paljon tietämättömyyttä ja rajoituksia, joita ei nähdä. Tieteessä on se hyvä puoli, että siellä pyritään koko ajan korjaamaan virheitä, mutta uskonnot eivät sitä juuri tee.

Toivon teille lukijani hyvää loppuvuotta, parempaa ensi vuotta! Palataan ensi vuonna uusin kujein!

Raija

MAAILMA ON RUMA

 

Kun heräsin tänä aamuna, päässäni soi sanat Irwinin laululla maailma on kaunis käänteisesti, "Maailma on ruma, ja paha elää sille, jolle ei anneta, oikeutta olla, vain mielen pakotus".

En ole rumuuden enkä kauneuden palvoja, etsin kunnioitusta ja arvostusta ihmiselle, myös luonnolle. Tässä hierarkisoituneessa ja  vallanhimon maailmassa toimii nationalismi enemmän kuin uskotaankaan. Ihmiset toimivat käskystä ilman itsenäistä ajattelua, täynnä uskomuksia. Kaikilla ei ole hyvä olla, eikä maailma ole kaunis.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomen 104 vuotis päivänä. Annetaan se itsenäisyys myös ihmisille, eikä vain valtiolle!

Raija

MIELEN TUHOUTUMINEN YHTEISÖVALLAN ALLA

 

 Lukuaika 5 - 10 min.

Maailma on pullollaan ohjeita, ole oma itsesi, tutki itseäsi, etsi itseäsi, löydä itsesi. Tuo on minulle kuin pilkkaruno, ähä kutti, sellaista on olemassa, mutta sinä et saa sitä, siitä me kaikki pidämme huolen, ettet itseäsi määritä, vaan me teemme sen, meillä on valta. Pysyt muotissa, jonka me teimme sinulle. Mutta minä en mahdu siihen muottiin, se en ole minä. Yhteisövalta perustuu yhä mielikuviin, jotka luodaan ihmisten mieliin, ihania tarinoita, ihailua toisista ja häpäisyä toisista. Tämä moralistinen tapa perustuu ihmiskäsitykseen, jossa ollaan hyvä/paha akselilla, eikä kysytä vallan ja mielikuvituksen vaikutusta, tarinavaltaa. Suurimmaksi osaksi ihmiset heijastavat omat tunteensa toisiin, eivätkä tutki omia tunteitaan, he eivät uskalla kohdata omia häpeä ja syyllisyyskokemuksiaan, koska se on niin ahdistavaa ja nostaa kauhua pintaan. Hyvässä kehityksessä niin ei käy, vaan jännite, ristiriita ihanteen ja realismin synnyttämänä eri puolien etsimisessä itsestä on tervettä ja tasaista, energisoivaa.

Tiede ja uskonnot pursuilevat ohjeita, jotka eivät useinkaan resonoi minussa, vain harmaa pieni alue joskus muistuttaa minua siitä, mutta enemmän ne ovat todisteita siitä, että kaikki on syytäni, ja sen päättää yhteisöt, nk. normaalien ihmisten joukoissa tehdyt tutkimukset. Siksi kutsun näitä oppeja keskiluokkaisten ideologioksi, ruumiskulttuurin, luonnontieteellisten havaintomenetelmien kautta todistettua totuutta, jossa yksilöllä ei ole mitään sanomista kokemuksistaan, vaikka kokemusteoriat ovat tieteellisesti tutkittua faktaa. Liian monen ihmisen olen kuullut sanovan mielenterveyspalveluissa, ettei heiltä kysytä mitään. Ihmisen valintavapaussadut kiertävät totuutta.

Naiivit neuvojat/opettajat, jotka eivät näe todellisuutta kuin omien linssiensä läpi, syyttävät alistujia siitä, että on oma syy, jos ei pidä puoliaan. Olen saanut niin julmat rankaisut itseni puolustamisesta, etten enää juokse seinään. Se, että olen puolustautunut, on johtanut siihen, että minut on suljettu täysin ulkopuolelle, pois vuorovaikutuksesta, kun en ole totellut vallanhimossa eläjiä. Olen taistellut asiallisesti omista oikeuksistani, myös virallisesti, masennuksen aikaan olin tempoileva. Minulle ei edes vastattu, olin konkreettisesti ilmaa. Tätä on ollut minun todellisuuteni ja ympäröivä todellisuus, jota hyväosaiset ihmiset eivät näe, ihmisten julmuutta.

Tämä yhteisöstä tullut pakkorooli vie myös fyysiseen ehdollistumaan, autonominen hermosto aktivoituu ääreishermoston kautta ja tuo liiallisen jännitteen ulkoiseen ääripään kehoon, se estää sisäelinten toimintaa, mikä on mielen toiminnan elinehto, kuin myös itseilmaisuoikeus. Itselläni jännite nousi niin vahvaksi, että lopulta se laukesi aistimusten hajoamiseen, sekä metabolisen taudin puhkeamiseen. (faktoja hermoston kehityksestä kannattaa lukea alan perusoppikirjoista, niiden toimintaehdot ovat kaikilla samat, ellei ole sairautta, ja siten itseilmaisuoikeus on niiden toimimisen ehto. Itseilmaisussa mielikuvat ovat jokaisella omanlaiset, vain kehys niiden tulemisessa yhtäläinen kaikilla.)

Katsoin viikolla Arto Halosen dokumentti elokuvan, Valkoinen raivo. Se kertoo juuri niistä kulttuuriin iskostetuista näkemyksistä, että ihminen valitsee, haluaa ja tahtoo kaiken. Siinäkin keskiössä on pahuuden kehittyminen mieleen. Se on mahdollista, itsellä ne pahat ajatukset alkoivat syntyä kuin automaattisesti ilman tavoitetta 60 ikävuoden jälkeen, pahojen sulkemisten jälkeen, siihen saakka olin luottanut itseeni, ilmaissut ja etsinyt tietoa asioista. Ja näin voi käydä jo lapsena kaltoin kohtelun seurauksena, pahuus kehitetään. Olinko minä typerä, kun olin kiltisti halunnut uskoa ihmisen hyvään, luottanut ja yrittänyt rakentaa vuorovaikutuksen kautta hyvää.

Tiede ja uskonto eivät ole antaneet vastausta monessa asiassa, koska ne eivät ole tarkastelleet oikeuksia olla oma itsensä, vaan määrittävät ulkopuolelta mitä olen, todistaen pahuutta. Muistan nuoruuden hurmassa kaksi seksuaalista viettelyäni, vamppimaista käyttäytymistä, josta sain valtavan häpeäkokemuksen, koko lapsuus oli vuorovaikutuksen kautta toimimista, ristiriita tuli häpeänä väärin toimimisesta, onneksi mitään seurauksia ei ollut näissä tapauksissa. Voi sanoa, että ne olivat itsevalintaa. Suurin osa minuuttani oli kuitenkin pakkoroolia, jossa yhteisö vallan vaatimuksineen alisti minut pakkorooliin.

Niin Halosen elokuva, kuin monet tieteelliset teoriat, ja/tai näkemykset ja uskomukset perustuvat valintojen mahdollisuuksiin, jossa itse alkaa tuottaa julmia ajatuksia, automaattisesti tuottaa sitä pahuutta, minkä yhteisö on kohdistanut häneen. Se on totta, mutta onko oikein alkaa moralisoimaan yksilöä siitä, että ympäristö on julmalla kohtelulla tuottanut häneen mielen, joka tuottaa pahuutta.

Kun taannuin lapseksi pahan väkivallan jälkeen, mieleni aistimukset olivat erittäin vahvoja. Ymmärsin silloin, että kohtelu nosti mielen puolustuksessa esiin sen hajottavan puolen, jota voisi taiteen kielellä kutsua eläimeksi, jonka juuret ovat syntymäpuristuksen jälkeisessä kauhussa, jossa menettää itsensä. Tuo eläin alkaa hajottaa niin paljon ihmisen sisäisen minuuden, psyyken kokemusta, että yksilö joutuu myös pakenemaan ruumiiksi, pakkorooliinsa, että voi pysyä koossa, mutta siitä ei suinkaan seuraa hyvää, vaan tuhoutuminen jatkuu kehoehtojen kautta tuhoon ja alistava yhteisö lisää tätä painolastia. Tällöin pelkonsa ja kauhun ajamana ihminen yrittää löytää normaalia kehon aistimusta ja nauttia itsestään ja tätä kutsutaan ulkopuolisen havainnoissa nautinnoksi. Kun ruumiskeho pakkoroolissa toistaa kuin kolmevuotias ajatuksia, tunteita ja tekoja, ne hajoavat aistimuksien kautta, itse ei enää koosta minuutta. Kaikissa teorioissa ja näkemyksissä kohtaa vain valintojen, halun ja tahdon väitteitä, eikä yksilöä kuunnella, ei ole teorioita, jotka alkaisivat avata, sitä, että jatkuva suojautuminen ja puolustautuminen hyökkäyksissä vie ihmisen tuhoon, ympäristön valta kohdella ihmistä mielivaltaisesti. Ihminen on kehässä, jos joutuu jatkuvasti suojaamaan itseään, pakenemaan ruumiin suojaan roolissa.

Ei ole turhaa vaatia yksilö- ja ihmisoikeuksia, minuuden olemassaolo on tie, jossa voi valita inhimillisyyttä, sen raiskaaminen vie sekä minuuden psyyken kautta pahuuteen, mutta myös ruumiin kautta. Dissosiaatio ei ole aina valittu tie, se voi olla pakotettu tie kaltoin kohtelusta. Ristiriita lapsuuden kokemusten ja vuorovaikutuksen mielekkyydestä siirtymiseen roolien ja väkivallan sekä yhteisön alistamisen jälkeen johti siihen, että koin koko ajan häpeää, kun ei saanut toimia vuorovaikutuksen kautta. Dissosiaatiossa, eli mielen puolen liiallisessa eriytymisessä ei välttämättä ole kysymys kaltoin kohtelussa siitä, ettei tunteita syntyisi, ne syntyvät, mutta yhteisö häpäisee niitä ja niin yksilökin oppii ja joutuu häpäisemään myös itseään ja piilottaa herkän rehellisen puolen itsestä suojautuakseen lyönneiltä, jotka vievät perusoikeudet.

Muistan hyvin tarkkaan, kuinka toden puhuminen alkoi tuottaa minulle häpeää ja syyllisyyttä, rankaisut olivat tehonneet. Näyttää siltä, että juuri itsen kautta kehittyneet, halun ja tahdon mukaisesti mieleen juurtuneet ja sieltä pursuvat ajatukset ovat erilaisia kuin jos kaltoin kohdeltu katsoo lasiseinän takana, mitä saa puhua, kuinka saa olla, halujaan toteuttava kasvattaa vihan sisimpäänsä, ja kehittää itsensä sarjamurhaajaksi, kuten Halosen elokuvassa käy, mielen älyllistämisessä.

Narsismi ja itsensä esiin tuominen on suurinta häpeän kehittämässä mielessä ja vahvimmin tuomittua. Alkuperäistarinassa itseään järven pinnasta katsova Narkissos muuttui narsissiksi, kukaksi, se on myös Raamatun luomiskertomuksessa, häpeän huomiointi. Kehon muuttuminen ruumiiksi on pakkorooli, jossa lihakset jäykistyvät aistimattomiksi. Näin nk. itsekkäitä piirteitä itsessäni juuri kaltoin kohtelun aikana, ”kehon nousemista” esiin, psyyken puolustuksesta, kehon puolustusreaktiota.

Yksilö tarvitsee oikeuden määrittyä itse itsestään, oikeuden olla olemassa, sillä molemmat puolet, niin ruumis kuin sisäinen itse hajoaa lopputuloksena, kun ympäristö kohtelee kaltoin. Tunne-elämän kehitys on oma lukunsa, vain ruumiissa eläen ei tunteita juuri synny, ne ovat niin harvinaisia, ja sen muistaa tarkasti. Itse päätin kateuden tunteen kokemuksen jälkeen kolmekymppisenä, etten anna sellaisten tunteiden pilata elämääni, sillä kaikilla ihmisillä on tarpeeksi kärsimystä. Jos sain jossain itseilmaisuoikeuden, myös tunteet toimivat normaalisti.

Vain kunnioitus ja arvojen selkeys voi auttaa ihmistä löytämään kohtuullisuutta valintoihin, eri puolien yliaktivaatio, tulipa ne mistä hyvänsä, on tie kaksijakoisuuteen. Liiallinen persoonallisten taipumusten aktivoiminen ja vallan avulla asemoiminen on este tiedon ja sanakielen kautta asioihin lähestymisessä, mieli ei pääse vapautumaan, elämään tässä ja nyt pakkorooleissa, jotka ehdollistuvat hermoston kautta estäen vapaata aistimusta, herkkyyttä kokemuksessa. Persoonallisuutta ei tule hylätä, se on inhimillinen olemus parhaimmillaan, elävöittää elämämme ihmisenä, vuorovaikutteisuuden aktivoija, se on parasta ihmisoikeuden toteumaan.

Raija

PUHEIDEN VAIKUTUKSIA

 

 

Kuinka puhuminen voi olla niin vaikeaa? Näyttää siltä, että ihminen pakenee, hiljenee, kauhistuu ja vetäytyy puheen ääreltä kasvotusten, kun mieli viestii epämiellyttävyyttä, ahdistus ryömii sisuksiin, ja sanoja ei löydä, niitä ei ymmärrä, on erilaisia merkityksiä sanoille, sanoja on liian vähän, muistikuvia, joita voisi käyttää. Meidät on myös opetettu puhumaan roolien kautta, mikä on enemmän ylivallan kieltä. Suomi on puhumisen osalta heikosti itseään ilmaiseva ja voiko se siinä kehittyäkään, kun juuret ovat syvällä mielen ahdistuksessa, kiellettyjen asioiden saarekkeissa. Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Olemme kurittamisen ja rankaisun kärkimaita, se vie asioiden käsittelyä ja kohtaamista ihmisen alitajuntaan, unohtumaan ja piiloon. Tämä on jotain hyvin vanhoillista kasvatusta. Kasvatuksessa voi olla luja, vaativakin, mutta ei ihmisyydestä tule rangaista. Kaikki nuo piilotajuntaan häväistyt ja rankaisulla piilotetut ryöpsähtävät esille paikoissa, joihin ne eivät kuulu. Läheisen loukkaaminen, alistaminen ja häpäisy tupsahtaakin työkaverille, jolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja aivan toisessa asiassa, usein kohteena on heikoilla oleva ihminen.

Aggressioksi muuttunut mielen purkaus tulee esiin tiedostamattomasta, eikä ihminen aina ymmärrä mistä on kysymys, pintaa raaputetaan. Erityisesti nämä aggressiot tulee esiin miehillä, jossa osatekijänä on testosteroni. Näen aggression alkuperän myös mielen ja siinä aistinautinnon menettämisenä. Kohdussa nautinto on vapaimmillaan, ja kun lapsi menettää sen, aggressio seuraa ahdistuksen jälkeen syntymäpuristuksesta tulleena ja antaa voimaa selviytyä hengissä. Aggressio on siis tärkeä elinvoiman ylläpitäjä. Tunsin ihmisen, joka eli yli viisikymppiseksi, eikä juuri kokenut ahdistusta ja/tai torjui sen muististaan, hänen elämänsä oli suurta nautintoa. Hän oli syntynyt keisarin leikkauksella.

Auttaako näihin ongelmiin runsas lukeminen? Lukeminen tuo lisää sanoja, lisää muistikuvia, joiden moninaisuus voi auttaa itseilmaisussa. Mutta kaunokirjallisuuteen uppoutuminen voi viedä meitä unohtamaan todellisuutta, mikä sekin on joskus tarpeen, mutta voi tuhota ihmissuhteet. Suomalaisessa koulutuskulttuurissa puhutaan vähän. Eräs tunnettu lukion opettaja ja kirjailija ilmaisi viikko sitten, ettei lukiossa ehditä puhumaan ja jäi uupumuksesta sairauslomalle. Tiedon pänttääminen uuvuttaa niin oppilaat kuin opettajatkin. Olen joskus lukenut tutkimuksesta, että kaunokirjallisuus vie pois todellisuuden kohtaamisesta ja tiedostamisesta, silloin on hyvä kysyä, miten paljon kirjallisuutta ihmiseen voi opetuksessa vaatia. Tarvitsemme kauneutta ja tarinoita elämän hyvän kokemiseen, mutta sen ei tule viedä pois todellisuudesta. Valitettavasti valheelliset tarinat ovat kaikkein miellyttävämpiä, mutta totuus jää elämään, vaikka kuinka pakenisimme sitä, hylkäämme läheltä sen epämiellyttäväksi koetun ihmisen, joka puhuu totta, eikä totuuden puhujan tarvitse sanoa kuin kerran vuosisadassa sen mitä on tapahtunut, totuuden välttelijä saa ahdistuksen omasta valheestaan, mutta siirtää sen asian ilmi tuojan kannettavaksi.

Eräs somevaikuttaja heitti kysymyksen viime viikolla, kuinka voi olla niin vaikeata tuottaa toisille ymmärrettävään muotoon puhetta, vaikka sen ajatuksissaan ymmärtäisi. Ihan tavalliset puheet ärsyttävät ihmisiä ja saavat hyökkäämään toisen kimppuun, mielipiteet ärsyttävät ja aivan tavallinen tieto nostaa karvat pystyyn. Vastakkaisuus ilmiö on selkeästi näkyvissä, hyökkäämme vastakkaista mielipidettä vastaan, jossa juurien uskotaan olevan persoonallisuudessa, omien ristiriitojen selittämättömyydessä, uskomme totuudeksi sen, mitä kasvaminen ja oppiminen on tuonut, eikä asia ja loogisuus pääse esiin.

Kirjoitettu kieli on sitä kauneutta, minkä mieli tarvitsee löytääkseen mielen toimintaa, hyvää mielen kokemusta, hyvän olon saavuttamista takaisin elämän voimaksi. Mielellä itsessään on kyky luoda kauneutta, se tekee sen unissa, ja ihminen kestää paremmin kokemuksiaan, uni vapauttaa. Kun avasin omaa mieltäni, kirjoitin kirjan aikana, jossa olin taantunut lapsuuteen pahojen traumojen jälkeen. Esiin tuli lapsuudessa opittu kieli uskonnosta, sadut, joita olin lukenut. Eikä siinä ollut kysymys uskosta, vaan mielen eheytymisestä palautua kokemaan omaa mieltä. Kieli on kontekstissa moneen ulottuvuuteen, vaikka sitä emme usein huomaa, ja menemme solmuun, mitä olisi huomioitava, ymmärrämme kieltä kirjaimellisesti, mitä sitäkin pitää olla. Näyttää siltä, että kielen kehitystä käsitellään liian paljon ikään kuin ihanneolosuhteissa kehittyvänä, mitä todellisuus ei ole. Lääkärilehti kirjoitti juuri artikkelin, jossa puhutaan siitä, kuinka psykiatria tieteenä on jumittunut diagnoosien pauloihin, eikä kokonaiskuvaa ole, ei suunnitelmaa potilaan näkökulmasta, eikä loogisuutta, tavallaan katsotaan vain tuloksia, ei syitä ja seurauksia. Diagnoosit elää omaa elämäänsä.

Puheen tuottaminen on monen prosessin tulos, mitä on harjoitettava monesta lähteestä, nähdä ja kuulla, koskettaa ja viittoa. Ensiarvoisen tärkeää on lapsen varhaisin leikkivaihe, mitä on harjoitettava pitkään kouluikään saakka ja siitä jatkaen oppimisprosesseissa. Mieli- ja muistikuvia on opittava toiminnallisesti käyttämään etuaivolohkolla, jolloin niistä syntyy ymmärrettäviä lauseita, pysytettävä hetki ja siirrettävä muistiin ymmärrettäväksi lauseeksi. Jos ja kun kohtelu on väkivaltaista, kieli ei selkiydy, vaan puheeseen tulee mielen kytkös, ja tunteet joutuvat kauhun alle, ja tunne alkaa ahdistuksen myötä pursuilla yli äyräiden sekoittaen puhetta, tämä näkyi selvästi traumani jälkeen, toi häpeän ja lopulta vaikean esiintymispelon. Pitkä harjoitusvaihe ja asioiden selkeytys ja käsittely opettaa toiminnallisen aivotyöskentelyn.

Yleiseen kieleen on pesiytyneet ammattislangit. Käytämme kevyesti toisesta määritelmää, skitsofreenikko, sosiopaatti, psykopaatti, narsisti jne. Olen lukenut parin viimeisen kuukauden aikana neljä peruskirjaa psykologiasta, kolme skeemoista, yhden uupumuksesta ja näissä kaikissa on kummallisesti ilmaistu, että ihminen kuvittelee hänen kaltoin kohtelunsa, ja se on hänen yksilöllinen ongelmansa kokemuksessa. Tämä näyttää olevan juuri korjaavissa hoitomenetelmissä tulevaa. Arvostan psykologiaa, ja niissä on paljon viisautta itsetutkiskeluun, mitä kannattaa pohtia. Näyttää siltä, että se toteutuu parhaiten oppimisen psykologiassa.

Puheiden uskottavuutta mitataan useimmiten suuren joukon havainnoissa, eikä huomioida, että ne ovat luotua tarinaa, uskonnollisuutta ja mielikuvien viljelyä yhteisyyden saavuttamiseksi. Ikään kuin suojellaan pahuutta eikä totuutta etsitä. Ei se helppoa ole ja ongelmatonta, omalla kohdalla minulta ei kysytty lainkaan ja koko ongelma, kaltoin kohtelu salattiin. Monet pakenevat totuutta mielikuvitukseen, tämä on ollut vahvaa omaa historiaani tutkien, ja taustalla se, että pahassa väkivallassa mieleni murtui ja se oli halveksuntaa tuova asenne. Kun itse pakenin omaa ahdistustani yhteisöstä, minulle lakattiin puhumasta. Minun oli pakko, sillä ahdistus alkoi hajottaa mieltäni.

Aivojen toiminta ja sairaudet voivat estää puheen kehittymistä, ja tuoda ongelmia.

Raija

PILKKAAMISEN MERKITYS, VOIKO SILLE ANTAA OIKEUTUKSEN

 

Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo sanoi Marja Sannikan ohjelmassa, että Jumalan pilkka pykälä voitaisiin poistaa laista, koska Jumalaa on pilkattu kautta aikojen. En tiedä, halusiko hän asiasta keskustelua, vai tarkoittiko hän asian kirjaimellisesti. Lakiin kirjattuna pilkka tulee käytäntöön tuhoten, josta leikki on kaukana. Asia ei ainakaan keskustelun suhteen ole aktivoitunut kovinkaan paljon.

En hyväksy pilkkaamisen oikeuttamista. Se on inhimillinen piirre ihmisessä, mutta valloilleen päästessään tuhoaa merkittävästi ihmisyyttä, yhteisöjä ja yksilöitä julmuuteen, jolle ei ole rajaa. Ihmisen valta julmuudessaan on käsittämätöntä. Jeesuksen kertomus ristillä kansan pilkatessa on kerrotuin tarina kristillisessä maailmassa. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, ettei Jeesuksen oppeja noudateta ihmisyyden yhteydessä, mikä korkea tavoite ihmisyyden suhteen oli liiallista kansalle, ja se tuhottiin Jeesuksen oppina. Jeesus korosti ensimmäistä käskyä, oleellisen huomioimista, ”minulla on valta taivaassa ja maan päällä”, kuului julistus, minulle se on merkinnyt sitä, ettei valtaan pidä pyrkiä toisiin nähden, alistamiseen omien näkemysten mukaisiksi. Jeesus näki vallan vaarat.

Pilkan oikeus vie ihmisen tuhon tielle, siitä syntyy tapa, jossa lopulta laki mahdollistaa ihmiset konkreettisiin tekoihin. Sanat ovat sopimuksia. Pyhä on sielun syvintä, koskemattomuutta, se on pyhyyden ja ihmisyyden suojaamista, turvaa Jumalassa. Sen syvyydessä rakentuu itsekunnioituksen, itsearvostuksen ja vapauden ydinkokemus, vaikuttaen ajatuksiin. Kun pilkkakirves isketään ihmisen pyhimpään, pyhyys tuhoutuu, sen vilpittömyys ja puhtaus katoaa, koska häpeä peittää sen, ja ihminen tulee syntiseksi Raamatun mukaan, ihmiseen tulee perisynti. Nykyisin ymmärretään myös häpeän suotuisa vaikutus, osaa varoa sellaista, mitä ei pidä tehdä, mutta myös rakastamaan totuttua tapaa negatiivisesti vaurioittaen, oikeassa suhteessa se kasvattaa ihmistä kohtuullisuuteen, liiallisena tuhoaa ihmisen ja vie pois pyhyyden kokemuksesta. Pilkka on voima, mikä voi viedä pois pyhyydestä.

Joidenkin uskontojen opeissa vääräuskoiset tapetaan ja ihmisarvo on valjastettu toisten vallan alle. Muhammedia ei saa pilkata ja pelkkä pilapiirros johti monen kuolemaan Pariisissa. Siinä ei taidekaan saa kertoa edes vitsillä, mitä pahaa ihmiset tekevät toisilleen, mikä on taiteen perimmäinen tehtävä, kuvata todellisuutta siedettävään muotoon.

Sanakeskeisissä uskonnoissa pyhä tuntuu katoavan, sana muuttuu lihaksi ja sitä kautta ihmisen teoiksi. Monissa uskonnoissa olen nähnyt tämän pyhäolemuksen välittäjänä ihmisyyden kehittymisessä, mutta ne ovat kuin kevyt henkäys, mikä katoaa ihmisen vallanhimon alle.

Pyhä on jotain sellaista ihmisyydessä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Pyhän kokemuksessa on suoja ihmisyyteen, itsesuojelua, jossa ihminen voi säilyttää itsensä toisten sitä määrittämättä. On terrorismia alkaa alistaa ihmisiä muiden sanelemiin oppeihin, olkoon se sanassa, kokemuksessa, käytöksessä tai persoonallisuudessa. Pyhän olennaisuuteen kuuluu kunnioitus ja ihmisen oikeus kokea yhteys Jumalaan pyhän kautta. Tuntuu käsittämättömältä, ettei ymmärretä, kuinka vaarallista on antaa ihmiselle valtaa määrittää ja kontrolloida toista ihmistä, se on tuhoon johtava tie. Oppimisen syvin ydin on synnyttää ymmärrystä oikeasta ja väärästä, tietoisuuden ja tiedostamattoman vaikutuksesta ja vuorovaikutuksen merkityksestä toistemme välillä. Vuorovaikutus on kaiken ydin, sitä kautta pyhyydessä välitetään ihmisyyteen aitoa kokemusta itsestä.

Kirkko on politisoitunut vallan käytössä ja unohtanut kristillisen sanoman. Se on todella surullista, että ihmisyys määrittyy identiteetistään uskoon, jossa ihmisyys on määrittynyt sukupuolen mukaan, historiallisten tapojen mukaan, tiedon puutteeseen, tunteiden ja/tai mielen valtaan.  Tarvitsemmeko vielä tänä päivänä pilkan oikeutta, jalkapuuhun laittamista, kun suuret joukot lähtevät pahuuden tielle. Eikö Jeesuksen ristinkuolema ole riittävä esimerkki ihmisen pahuudesta. Näyttää siltä, ettei näitä oppeja ymmärretä, kun ei ole itse jääty ristille riippumaan, kuoliniskuja kohtaamaan ihmisten vallanhimon toteuttamiseksi.

Ihmisluonteessa on paljolti kysymys oppimisen tyyleistä, joku professori sanoi, että luonne on elämän kokemuksista syntynyttä. Omaksumme sellaista, mitä kehomme antaa, mieli mahdollistaa ja arvot antavat suunnan. Näyttää siltä, että ylimieliset ajautuvat Jumalan palvontaan, kumartamiseen ja hierarkkisten järjestelmien tukemiseen, missä valta ihmisyydessä on tuhoa vallan avulla. Se on osin oppimisen kautta tullutta uskomista.

Raija

 

 

 

TUNTEIDEN KOHTAAMISESTA

 

 

Elämä ei ole helppoa, se on suorastaan suuri kärsimys, siksi on hyvä lieventää ihmisen kärsimystä ja miettiä sitä, miten saisimme helpotusta, että voisimme edes hieman nauttia elämästä. Tunne-elämän hoitamattomuus ja tunnistamattomuus omista tunteista on yhteisön syöpä, mikä tuo yksilön uhraamista. Olen jo kauan sitten lakannut uskomasta, että yksilön ongelmat ovat syrjinnän syynä. Psykologia on otettu ratkaisuksi yhteisöllisiin ihmissuhderiitoihin, mikä ei ole mielestäni ratkaisu, millä asiaa korjattaisiin, se on vain osa siitä, yksilöä autetaan, mutta ongelmat palaavat, jos ne ovat yhteisön toimintatavoissa kohdata ihmisyyttä. Näyttää siltä, että ongelmat ovat osin pahentuneet, muuttaneet muotoaan, mutta ydinongelmaan ei osata puuttua, yhteisövaltaan. Kuljemme yhä myyttien sanelemaa tietä, hybris (katso wikipedia) on yhteisösäätelyn mekanismi, jossa hyväksytään ja/tai hylätään yksilöä rangaisten ja palkiten. Psyykkiseen puolustukseen joutuneet ihmiset saavat rangaistuksen, kun habitus tuo varjoja kehoon.

Kun yksilö kohtaa syyllisyyttä, ahdistusta, vihaa, raivoa tmv. hän kauhistuu omia tunteitaan, ei niinkään sanojan sanoja, mitä sitäkin, vaan enemmän esille tuotua asiaa, mitä on pidetty salassa. Puhumattomuuden kulttuuri, mitä Suomessa on paljon, tuo juuri näitä ongelmia esiin. Lukuisissa paikoissa olen tämän nähnyt, asenteissa heikosti arvostettu yksilö on se, minkä perusteella syrjintä syntyy, psyykkinen puolustus on osa ongelmaa näkyvänä.  Aina on niitä, joita uhrataan. Ongelma ei ole niinkään psykologinen, vaan vallan väärinkäyttöön liittyvä. Mutta suurin osa ihmisistä ei tiedosta tätä, vaan siirtää oman tunteiden kohtaamattomuuden toiseen. Terapiassa tämä tapahtuu turvallisesti terapeuttiin päin ja näin yksilö saa apua pelkoihinsa, arjessa useimmiten on seurauksena rangaistus. Terapeutin vastaanotolla yksilö voi tulla kuulluksi ja nähdyksi. Suurin osa yhteisön jäsenistä ei kuitenkaan kyseenalaista omia tekojaan ja/tai reaktioitaan, eivätkä hakeudu hoitoon.

Yksilöön tullut ja kokema kauhu on useimmiten puhumattomuuden, selittämättömyyden ja käsittelemättömyyden ongelmaa tunne- ja itseilmaisun kielloista ja estoista, rooleista sekä ylivallan ongelmista syntyneenä. Se on hierarkkisen vallan tulosta, jossa ei ole oikeuksia, on vain vastuuta ja alistumista, autoritaarisuutta. Tunteet syntyvät aina itsestä, sanat, asema ja kehonkielemme nostavat esiin omat kokemukset. Sisällön tarkastelu ja puheoikeus on ratkaisevaa lähdettäessä kasvun tielle. Puhumattomuuteen ja yhteisöstä sulkemiseen yksilön oikeudet itseilmaisuun on estetty joko yksilö- tai yhteisövallalla. Olen niin monta kertaa ollut syytettyjen penkillä siitä, että kysyn, miten voit, mitä kuuluu, vaikka vain kerran vuodessa, etten usko oman ilmaisun vääryyttä, mikä olisi synnyttänyt ongelman. Se on muuttanut käsitystäni yksilön ongelman keskeisyydestä psykologisesti, kuvitelmista, että kaikki on kiinni käyttäytymisestä ja muiden valta alistamiseen kuvittelua. Olen niin väsynyt ylimielisiin neuvojiin, jotka ulkopuolelta vaatii käytöksen muuttamista, kun yksilö voi olla aivan fiksu. Miksi ihmistä ei voi kohdata ihmisenä itsenään, rosoisena, erehtyvänä, iloitsevana, rikkinäisenä, osaavana ja osaamattomana? Kontrollifriikit ovat rasittavia.

Sosiologia ei ole saanut esiin tämän ongelman ydintä, koska se itseasiassa myös rakentaa ongelman ja villakoiria psykologian ympärille, minuuden kehitykseen ja yksilökeskeisen ongelman synnyn näkemyksiin ja teorioihin. Maailma on psykologisoitunut ja sen seurauksena syntyy paljon ongelmia yhteisöön, ihmiset eivät tunnista omia tunteitaan, vaan siirtävät omat tunteensa toiseen. Tämän olen oppinut psykiatriasta, tunteensiirto teoriana, 97 % ihmisistä elää omissa mielikuvissa, eikä vuorovaikutus tuota ymmärrystä, vaan enemmän mielivaltaa.

Freudilainen psykologia pureutuu lapsen kehityksessä lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen, ja uskoo, että ongelmat ovat niitä tunnehäiriöitä, jotka nousevat pintaan yhteisöissä, kuten työpaikalla. Ihmisen käytöstä tarkastellaan yksilön oman halun, tahdon ja motivaation kautta syntyneinä. Vallan väärinkäytössä yksilöön tunkeudutaan ulkopuolelta, jossa hän ei voi itse valita itsemääräytymisen pohjalta. Ne voivat olla sitäkin, mutta pääsääntöisesti olen nähnyt työpaikalla ja muissakin yhteisöissä vallan väärinkäyttöä, ja toisen ihmisen puheen sekä habituksen kautta tulkintaa, asenteita, joita mielikuvien kautta kuljetetaan. Päiväkodissa työskennellessä huomasin esim., että sijaiset olivat hyvin halveksittuja.

Narsisteiksi usein luokitellaan puhumattomuuden kulttuurista vallan väärinkäytön kautta syntyneet yksilön ongelmat, luokittelut, ja omat kokemukset heijastetaan yksilöön, usein uhriin, jolla ei ole mitään oikeuksia.

Puhumisen merkitys, saako puhua ollenkaan, kun toiselle syntyy tunteita. Nuo tunteiden syntymät kertovat usein itsemääräytymisen riistosta, kauhun tunne tulee esiin, kun sen on joutunut piilottamaan alitajuntaan häpeän, syyllisyyden, osattomuuden tai vastaavan vajavuuden ongelmissa. Sitä vahvempi kauhu, mitä vahvempi alistaminen ja riisto on.

On eroteltava kaltoin kohtelu, koska siinä on erilaiset tunteet ja mielikuvat, eivätkä ne ole verrattavissa syvätunteisiin, vaan kauhusta syntyneeseen fyysiseen puolustusreaktioon, mikä rikkoo psyykeä, mutta on myös ihmisten ihanteiden ja todellisuuden välistä ristiriitaa yksilökokemuksessa.

Raija

 

 

 

MASENNUS, TUO KANSANTAUTI

 

Olen käynyt läpi masennuksen pahimman muodon, syvän masennuksen. Se on ollut itselle raskasta, mutta myös ympäristölle, sillä sen ymmärtäminen on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, ellei itse ole kokenut ja usein on vielä niin, että vaikka on kokenutkin, se on jokaiselle erilainen, eikä ymmärrystä synny. Masennus tuo syyllisyyttä ja häpeää sairastuneelle, mutta myös ympäristön ihmisille, se tuo kontrollointia sairastuneeseen päin, myös päinvastoin, mutta harvemmin, usein nk. terveet kuvittelevat tietävänsä toisen parhaan, ja se aiheuttaa myös masentuneelle virheettömyyden yritystä, täydellisyyteen pyrkimistä, jos ja kun yhteisön ihmiset rankaisee julmasti tai vaativat kohtuuttomia, ihminen oppii hylkimään itseään, unohtaa itsensä. Itselläni yhteisö esti puhumista ja tunteiden ilmaisua. 

Turhasta syyllisyydestä on syytä irtaantua, ja katsoa asiaa laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä, perinteiden ja tapojen ongelmina, opetuksen vaikutteina, teorioiden heikkoutena, asenteina, ennakkoluuloina ja jos minkäkin oppisuunnan tai aatteen hölmöytenä. Olen lukenut suhteellisen paljon psykologista kirjallisuutta, ja todennut siellä perusongelmaksi sen, ettei ympäristön tekoja oteta huomioon ja yksilön kuvitellaan keksivän ajatuksissaan teot, jotka hän kertoo tapahtuneen, luin tuon näkemyksen juuri kahdesta peruskirjasta, skeemojen synnyssä. Jokseenkin aika nurinkurista väittää, ettei pahaa tehtäisi.

Erotan myös nk. psykiatrisen sairauden, eli aistimuksista syntyneen toimintakyvyttömyyden tai häiriön yliaistimuksena, mikä hajottaa aistimukset, ja mikä voi vaikuttaa tunteiden syntyyn, tai niitä ei juuri synny ollenkaan, voimat menee itsensä koossa pitämiseen. Vaikka joissakin psykologian oppikirjoissa sanotaan, että tunteet ovat sama kuin elämykset, erotan ne, elämys on kehollinen, kehotunnetta, termi, mikä on jo päässyt psykologian sanastoihin, oppikirjoihin. Syvätunteet ovat kuitenkin kehittyneet vuorovaikutuksesta itse itselle ja toisten kanssa, ja niiden teoria on objektisuhdeteoria.

Opetusta suunnataan yhä enemmän sanakielen kautta syntyväksi. Sanakieli on ehdottomasti hyvä asia, että ymmärrystä syntyisi toistemme välille. Vuorovaikutteinen tunteiden synty on syväulotteisempaa, kehonkieli on aistimuksia ja reaktioita, jotka peilautuvat sisimpämme kanssa, ja enimmäkseen ovat tulkintaa. Tunteiden tunnistamiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan yksilön oman kokemuksen kuuleminen itseymmärrykseen auttaen oppimisen kautta. Ongelmana on se, että yhä enemmän opetusnäkemyksissä ja opetussuunnitelmissa on päädytty sanakielen liiallisuuteen, ja se on rantautunut Euroopasta Suomeen, kielikeskeisesti opetetaan jo neljän vuoden iästä alkaen, kun tunteiden tunnistamiseen tarvittaisiin seitsemän vuotta, eriytymiseen, ettei lapsi sekoittaisi ja tulkitsisi omia tunteita peilaten kokemustaan toisiin, vasta seitsemän ikävuoden jälkeen selkeytyy sanakieli oikein kuulemiseen ilman tulkintaa. Riittävän pitkä ja vapaa leikki ja leikkiaika ja itsensä sekä ajatustensa tunteminen on tie kykyyn, mitä tarvitaan koko elämän ajan. Liian aikainen sanakielen keskittäminen vie lapsen unohtamaan syvätunteensa, tai hän ei saa niihin yhteyttä. Katson tämän masennuksen perussyyksi. Ihmiset sosiaalistetaan liian aikaisin.

Oppimisen tärkeimpiä asioita on oppia erittelemään mielen sisältöjä, tunteita ja mieltä perusrakenteena.

Aivan varhaislapsuudessa kahteen ikävuoteen lapsi kokee itsensä kokonaisvaltaisena, ikään kuin elää ajatuksen koko kehollaan ja ellei erittelykykyä synny, lapsi kuluttaa voimavarat loppuun ajautuen täydelliseen yrittämiseen. Oppimisen ongelmia on myös yksipuolisuus, kehitetään jotain puolta ihmisyydestä liikaa, esim. urheilijat joutuvat kohtaamaan usein tunteiden unohtamisen. Traumat vievät vuosia ihmisen kyvystä ymmärtää itseään, kuulla sisäisiä kokemuksiaan, tuntea tunteita. Paineita psyykessä voi olla niin paljon, ettei ehdi koko elämänsä aikana tutustua todelliseen itseensä. Masennukseen johtaa erilaisia teitä, kullekin omansa, toisella täydellisyyspyrkimys, toisella vajavaisuus, toisella toiminnan häiriintyminen. Mieli murtuu moralismin alle, ihmisen ei anneta nauttia elämästä, ja alistetaan valtamekanismien alle.  Katsoin jokin aika sitten dokumentin psykiatrian kehityksestä, Yle Areenasta, se oli karmeaa kuunneltavaa, yhä olemme psykiatrian vankeja, julmuus loistaa ihmisyyteen nähden, ja kansa tottelee, ihmisoikeuksista ei voi puhua. En sano, etteikö poikkeuksia ole ja inhimillisiä psykiatreja, opit vaan ovat osin päin helvettiä.

Suomessa syvätunteiden huomioiminen on heikolla tolalla, niistä ei opeteta, eikä huomioida eikä itseilmaisua hyväksytä kuin kauniina tarinoina Venäjän mallin mukaan. Niin itsensä hylkääminen ja huomioimattomuus vie pinnalliseen oppimiseen ilman kosketusta motiiveihin, haluun ja tahtoon ja itsen olemattomuus tuo masennuksen. Psykologian tutkija Maslow, joka loi tarvehierarkian, pitää itsensä toteuttamista korkeimmalla asteikossaan.

Masennus on minusta aivojen aliaktivaatiota ja toimintahäiriöitä, masennus tunteena on tulos niistä. Masennus voi tulla kaltoin kohtelusta ja väkivallasta. Se on tekoja, joihin ihminen alistetaan muiden tahdolla, teorioissa on tuloksista todistettua näkemystä, mikä usein rakentuu hypoteesien kautta hyväosaisten ja valtaapitävien todisteluista. Tiedän, että tämä on ärsyttävää, ja kuulostaa tieteen aliarvioimiselta, mutta tiede on minulla todella korkealle arvostettu, vaadin vaan syvempiä syyseuraus suhteiden analyyseja. Tunteista ja mielestä on hyviä teorioita ja tutkimusta, on olemassa perustiedot, mutta sisältö jokaisella erilainen, joten vain kuunnellen yksilöä saamme esiin yksilön totuutta tai valhetta, riippuen psyyken toiminnan ja avaamisen kehityksestä.

Psykologia, mikä tutkii yksilöllisyyttä ja tunteita, näyttäytyy eriskummallisesti tuloksissaan, koska etsii syitä yksilön ongelmiin ainoastaan yksilöstä itsestään. Kirjassa Skeematerapia, Jeffrey E Young eri skeemat luetellaan yksilön valintojen kautta; Valitsee partnerinsa, valitsee hyväksikäyttäviä, valitsee dominoivia, valitsee kritisoivia, kokonaista kolme sivua yksilön valinnoista etsiä nöyryyttäjiä ja narsisteja elämäänsä. (lainaukset kirjasta) Ei sanaakaan, kuinka muut tunkeutuvat, estävät, sulkevat, määräävät, alistavat, ohjaavat, harhauttavat, kiristävät, raiskaavat, kiduttavat, valehtelevat. Kirjan tekijä tunnustaa, että psykologia on oireista lukemista. Muut ihmiset ovat ihania ja vilpittömiä, pyrkivät aina hyvään, eivät tee pahaa. Minusta tuo ei ole totta.

Psykoosissa ihminen ei tunnista eikä tiedosta tekojaan.

Raija

LEIKIN MERKITYS

 

 

Minulla on ollut onni elämässä, että olen saanut leikkiä lapsuudessa vapaasti, luovuudesta on tullut persoonallisuuteen kyky, mikä on palautunut masennuksen jälkeen ja jopa ollut kykyäni masennuksen aikaan, ja edesauttanut masennuksesta selviytymiseen. Syntymäkotikuntani, Valtimon Sivakka oli edelläkävijä leikin tunnustamisessa tärkeäksi asiaksi. Se, että äitini antoi luvan leikkiä, oli tekijä, jossa syvätunteiden ja syväoppimisen kehittyminen persoonallisuuteen mahdollistui. Kansakoulun opettaja Anja Hämäläinen toi hyvin vahvasti leikkiä ja laulua opetuksessa, josta on tehty tutkimuksia kansaperinteen laitokselle viidenkymmenen vuoden ajalta ja tuotettu siitä myös TV tallenteita.

Leikki syvällisenä oppina on hahmon syntymistä, ensin myyttinen, unenomainen epäselvävaihe, kuin irrationaalinen epähahmo ja sitten rakentamisen vaihe koostaen ja lopputuloksena näkemys, tämä on ajattelutasoa, jossa tiedostamattoman aktivoituminen rakentuu tietoiseksi ajatteluksi.  Tunteet ovat ajattelun alla aktivoivia tekijöitä, syvätunteita, jotka syntyvät tiedostamattomasta, joiden syntyihin ei voi itse vaikuttaa. Leikki on myös kuvitelmaa, jossa syvähahmottuneet nähdyt, kuullut ja sanallistetut järjestelyt surffailevat etuaivolohkolla ja tuottavat toimintoja. Leikit voi karkeasti jakaa yksilöllisiin ja yhteisöllisiin. Leikki on yksilöllisyyden perusta, siinä on mieli ja merkitys.

Kun YK-lapsiasiantuntija sanoi jo 20 vuotta sitten, että leikki on menetetty, se on vakava oire yhteiskuntien epäonnistumisesta. Meitä ohjaa kilpailut, taistelu ja selviytyminen arjessa, jossa koko aja mitataan ihmisen kykyjä toisiinsa nähden ja vertaillaan täysin absurdein argumentein minuutta. Tuntuu, että kaikki on valjastettu tuottavuuteen ja suorittamiseen, eikä syväoppiva ihminen pääse esiin. Lapsuudessa kilpailu täysikäisyyteen asti pitäisi pääsääntöisesti kieltää, vaikka vertailua on luonnollisesti, ei kasvattajien ja opettajien tarvitse ruokkia kilpailulla ihmisyyttä kohti toistensa tuhoamista. Leikki on tie ajatteluun, tuntuu siltä, ettei yksilöiden halutakaan oppivan ajattelua, vaan uskomaan käskyjä. En ole mitenkään vallattomien yksilöarvojen puolustaja, mutta en ymmärrä yksilön tuhoamista, että hallitsijat ja valtaa väärinkäyttävät voisivat käyttää ihmisiä hyödykkeinä. Työn merkitystä ihmiskunnan kehitykseen olisi arvioitava huomattavasti tarkemmin, sen tuhovoimista kehittäviin vaikutuksiin. Kuten myös rakkaus voi muodostua sairaalloiseksi ja yksipuoliseksi, rakkaus kauneimmillaan on vuorovaikutusta toisensa kunnioittamisessa itsemääräytyen ja leikkikin mihin tahansa liitettynä tuo tuhoa.

Freudista on paljon negatiivista huomauttamista, mutta myös positiivista. Hänen teesinsä elämän ylläpitäjänä on työ, rakkaus ja leikki.

Jostain erityispedagogiikan luentomonisteesta lainattua;

Tavallisissa spontaaneissa leikeissä vuorottelee järjestys ja kaaos. Suotuisassa kehityksessä on tärkeää antaa tilaa myös rajuille leikeille. Useiden tutkijoiden mukaan lapsi käyttää LEIKKITILANTEESSA kehittyneempää kieltä kuin muissa sosiaalisissa tilanteissa. Leikillä on ratkaiseva merkitys kulttuurin kehitykselle. Leikkiin sisältyy inhimillisen kulttuurin ydin.

Hyvätasoinen leikki on; mielikuvitusrikasta, pitkäjänteistä ja keskittynyttä, johdonmukaista – leikissä on juoni ja idea, vuorovaikutuksellista, rakenteellista, leikissä on alku ja kesto ja lopetus, sisältörikasta, kykeneväistä muuttumaan, muuntautumaan, mielihyvää tuottavaa, lapsi nauttii sitä, mukaansatempaavaa, leikki on saanut alkunsa lapsesta itsestään,

Huonotasoinen leikki on; Lyhytkestoista ja lyhytjännitteistä, ei juonta eikä etene päämäärään, levotonta ja keskittymätöntä, saman asian mekaanista toistoa, jatkuvan riitelyn täyttämää, leikissä ei ole toimivaa vuorovaikutusta, toisen jatkuvaa häiritsemistä, riehumista hiki päässä, kaoottista hahmottumista, leikki on näennäistä eikä lapsella ole siihen vahvaa intensiteettiä.

Leikissä on kuvittelun tuomaa kykyä, mutta se on erilasta kuin psyykkisestä puolustuksesta tullutta valhetta.

Kymmenvuotiaana muutimme syntymäkylän suojasta kylälle, jossa yhteisön normit olivat raakoja, oli kilpailua, syrjintää, uskonnollisuutta ja vainoharhaisuutta, kylän ihmisten osallistuminen oli hierarkkista sanelua ilman vuorovaikutuksen mahdollisuutta. Tällöin minuun istutettiin vallan avulla roolit, pelon ja pimeyden maailmaan, jotka toivat myöhemmin pakkoroolin samaistumisena, eikä tunne-elämä enää toiminut, syväitseys katosi sanakieltä myöten, se oli yhteisövallan väärinkäyttöä. Näin leikkimielisyyteni katosi pitkäksi aikaa.

Raija

KÄRSIMYKSEN KARTOILLA

 Lukuaika 5 min.

Kärsimys on ehkä elämän vaikeimpia kysymyksiä kuoleman rinnalla. Sitä on pohtineet viisaat, uskomuksia on tuotettu villisti ja todennettua tietoa vaeltelee sattumien saatossa eikä oikeudenmukaisuutta tahdo löytyä millään. Ei ole uskonnot eikä tiede vapaita kärsimyksen tuottamisesta, ei ihmiset, ei yhteisöt, eikä mikään instanssi. On tärkeää kysyä, tuotetaanko sitä tahallisesti, tahattomasti, ja paetaanko totuutta. Näyttää siltä, että suurimpaan kärsimykseen joutuvat eivät saa apua mistään, etenkään henkisellä puolella. On turha vedota yksilön kykyihin, ettei tule alistua, kun kaikki oikeudet viedään, sille ei mahda mitään, ja nyt puhun perusoikeuksista itseilmaisuun estämisessä, mutta silti noita yhteisöarvoja pidetään Jumalana.

Kärsimykset eivät koskaan ole vertailukelpoisia, vaikka niitä kohdataan erilaisin arvostuksin. Sydänkohtaus on ikään kuin kunniallisempaa, mutta mielenterveys häpeällistä, vaikka sydänkohtauksen takana voi olla mielen ongelmia, ahdistuksen liiallisuus, mikä vie elintoimintojamme haaksirikkoon. Ei ole inhimillistä verrata syöpään sairastuvaa ja kymmeniä vuosia masennuksessa elävää, joka lopulta tekee itsemurhan.

Onko itsemurha sopiva termi, sitä olen kysynyt usein, jos ihminen ei koe itseyttä olevan lainkaan, tuskansa liiallisuudessa? Tuntuu siltä, että tuo koko termi on moralististen ihmiskäsityksien tuottamaa, kuvitelmia ihmisen mahdollisuuksista ja valinnoista, syyllistämistä ja häpäisyä vääristä valinnoista. Psyyke on moninaisten toimintojen, oppimisen, mieltymysten, epämieltymysten, mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien olotila, jossa vain osa voi toimia, kaikkivaltias ei tietenkään voi olla, emme kestä, jos emme toimi pienissä palasissa, askel kerrallaan, liiallinen muistikin on vaarallista. Uskon vakaasti, että esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö on pääosin oppimisen ja roolien vaikutusta enemmän kuin mielen valintaa ja erityisesti siten, että syvätunteet ja todellinen itse ei ole yhteydessä toimivaan psyykeen, se on sitä enemmän hyväosaisilla, valintojen mahdollisuudessa. Yhteisöstä annettu pakkorooli vie myös liialliseen odotusten täyttämiseen. Alakouluajallani – 50 luvulla opittiin kuulomuistin kautta hiljaa ollen autoritaarisissa kasvatusmenetelmissä yhteiskunnan taholta.  Vasta 40- vuoden iässä opinnoissa sain sosiaalialalla oppia monipuolisen aistien käytön ja myöhemmin palautui ja avautui äitini syväoppimiseen tuotu ydinitseys, mikä oli piilossa pakkoroolien alla hierarkkisten valtasysteemien vuoksi, vallan väärinkäytön alaisuudessa. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Tarkastelen mielen toimintaa paljon aivotoimintana, vaikka se kattaa koko ihmisyyden. Persoonallisuuden häiriön näen ihmisessä polkemisen kautta tulleena, itsemääräämisoikeuden riistona, tai yksipuolisena opetus- ja kasvatusmenetelmien käyttönä. Itselläni pitkä aika ja oikeus vapaaseen leikkiin varhaislapsuudessa esti persoonallisuudessa pakkomielteiden syntymää ja skeemojen roolivasteiden muodostumista pysyviksi ja haitalliseksi, mitä ne osan aikaa olivat syvässä masennuksessa, kun yhteisö alisti rooleihin. Tavallaan hassua, että kova kohtelu esti sisäistä minää kehittymästä, ja toi huomattavia oppimishäiriötä yliaistimusten estäessä kuulemista, mitä kärsimystä en suo kenellekään, se oli helvetti.  

Avaan usein ihmisyyttä sisältä syntyvänä, ja kohdistan vaikutteet itsessä ulkopuolelta tulevaan kohteluun, myös itseä tutkien, mitkä ratkaisevasti vaikuttavat mielen kokemuksiin, käyttäytymiseen ja oppimiseen. Esim. luovuus on mantelitumakkeesta syntyvää, mutta ehdollistuneena mieleen, aistit tuottavat luovuutta yliaktiivisuudessa, mitä usein pidetään taiteessa esillä. Olen kysynyt sitäkin, kuinka kehomme aineenvaihdunta voi estyä yksilön itseyden puutteesta, henkisen aktiviteetin vaikuttamattomuudessa, mitä tapahtuu, kun vain keho liikkuu jännitteisenä, minulle se ainakin toi metabolisen oireyhtymän sairautena.

Muisti tekee tepposia, jos se ei saa toimia vapaasti, vaan on ehdollistunut aisteihin, tai vain jotakin aistia yksipuolisesti käyttäen. Arvot säätelevät ihmisen kykyä ottaa vastaan erilaisia näkemyksiä, ja se näkyy aistimusten toiminnassa. Elokuvassa ”Isä” arvot säätelevät isän näkömuistia, kun vanhojen kuvien mukaiset havaitsemiset tulevat uusiin kuviin. Tyttären uudet aviosiipat ovatkin vanhojen siippojen näköisiä, tulkintani on, ettei isä kykene vastaanottamaan arvojensa vastaista, naimisissa ollaan saman ihmisen kanssa. Tämä tapahtuu, kun ihminen voi ainoastaan olla ja kehittää itseään vain oman tahdon ja halun mukaan, aggressiot arvojen estyessä tulee mahtipontisesti esiin isän käyttäytymisessä, missä ilmenee valtarakenteiden ongelmaa. Jos ja kun ihmistä kohdellaan kaltoin ja väkivaltaisesti antamatta oikeutta itseilmaisuun, pelko alkaa johtamaan aistikokemuksia, mielikuvat ovat juuttuneet rooliin kehomuistin kautta, eikä yksilö hallitse niitä, ja kun julma kohtelu jatkuu, aistit menevät yliaktivaatioon, tuottavat tavallaan toistaen mielikuvia, mutta voivat tuoda muistikuvien kautta niitä erilaisina kuin ennen, mutta tällöin ei synny merkityksiä, eikä mielekkyyttä kokemukseen, se on kuin vauhtia Formula kisoissa kilpailun kiimassa. 

Mutta jos käy hyvin, unissa voimme myöhemmin korjata kokemuksia positiiviseksi, kuten itselläni kävi ja sille oli edellytykset pitkän leikkikauden vuoksi. Tällöin mieli korjaa kokemuksen positiiviseksi, pelko ikään kuin muuttuu uudeksi kuvaksi, korjautuu, mutta se ei hävitä todellisesti havaittua. Emme pääse suoraan hyvään vaiheeseen kertaheitolla, jos ja kun muisti alkaa palautua pelkomielikuvien jälkeen, ensin on univaiheinen ”kauniiksi tuleminen tarinan kautta”, kirjoitin kirjan unenomaisessa mielentilassa, alitajuntaan siirtyneet kokemukset alkoivat nousta pintaan. Käsittely vaiheessa muistia piti vahvistaa ja palauttaa takaisin, käyden läpi monia, monia kertoja kokemuksia ja tekoja, puhuen ja paikalla käyden, läpi negatiivista tapahtumaa yhteisöissä, joissa se on tapahtunut. Tässä törmää usein siihen, ettei yhteisöt halua käsitellä tapahtumaa, jos he ovat olleet tekemässä rikosta, he uhraavat kaltoin kohdellun elämän. Kun neljännesvuosisadan ikäisenä menetin isän, minulla ei ollut voimaa eikä kykyä käsitellä kuolemaa, isän näköinen tuli vastaan kadulla toisen henkilön hahmossa.

Hyvässä turvallisessa ympäristössä ihminen oppii kuulemaan sisäistä itseä, syvätunteet ja mielikuvat yhdistyvät kokemukseen, ja jos käy hyvä säkä, niitä oppii käsittelemään ja synnyttämään ymmärrystä, jopa käyttämään aivoja monipuolisesti, eivätkä ne jää pysyviksi luonteeseen. Positiivinen ja mielekäs kokemus tasapainottaa mielen ja toiminta vuorovaikutuksessa on mielihyvää tuottava, skeemat ovat pro kokemusta. Kaltoin kohtelua selitetään usein oppimisen vaatimuksena, se on enemmän ylivaltaa hallita muita moralismin kautta.

Pelon alla kehittyneet mielikuvat ovat täysin toisenlaisia, ne ovat toistoisia ja jännitteisiä, ja juuri ulkoapäin havainnoiden niitä luullaan nautinnoksi, mitä ne eivät ole, vaan jännite on psyyken puolustusta.

Uskon vakaasti, että maanisdepressiivinen, eli kaksisuuntainen mielialahäiriö on parannettavissa, jos tutkitaan ympäristön vaikutuksia oppimisessa, siellä ei aina ole takana mieli, vaan kilpailevat asetelmat yhteisössä pärjäämiseen, on riennettävä vauhdilla eteenpäin, etuaivolohkoa käyttäen. (maaninen vaihe, jossa etuaivolohkolla alkaa liikaa olla suuntaa kohti tulevaisuutta), että saa leipänsä. Kun mennään depressioon, lyödyksi tulleena alistetut ja häväistyt tunteet nousevat esiin alitajunnasta, kielletyt ja pidätetyt, tasapainoa ei ole. Itselläni tämä vaihe meni positiivisten asioiden toteuttamisena, menin naimisiin, sain lapsen, opiskelin paljon, se oli hypomaniaa. Kaltoin kohteluissa jouduin suoraan yliaistimuksiin, jotka tuhosivat aistihavaintoja hajottaen ja kokemus oli epämääräistä. Kun käsittelemättömät asiat nousivat esiin alitajunnasta, yhteisöt eivät niitä kyenneet käsittelemään omien syyllisyyksien tähden, ne salattiin. Niinpä minun tieni oli mielen salojen opiskelua koulutuksissa ja elämääni tutkien, vapauduin mielen pakoista, löysin skeemoja ja niiden vaikutuksia rooleissa ja alta syvätunteet. Skeemoista irtaantuminen ja mielen vapaus ei tarkoita, ettei skeemoja tunnistaisi, ja niitä muistaisi, niitä osaa hyödyntää kokemusta ymmärtäen, ahdistus ei terrorisoi mieltä, ja masennuksesta voi parantua, kun estetyt ja estyneet mielen kokemukset tulevat näkyviin.  On sekä ympäristöstä tulleet vaatimukset, minulle yhteisössä hiljentäminen ja ulossulkeminen, että omien ihanteiden ristiriita vallitsevaan todellisuuteen. En kestänyt väkivaltaa ja valheita, jota tehtiin lapsille työssäni, opettaen laula, leiki ja liiku, ohjeistettuna ilman vapaata leikkiä. Juuri tällöin syväkokemukset jäävät liikaa piiloon, jopa kokonaan pois, eikä yksilöt opi tavoittamaan niitä.

Dualismin näen juuri mielen jakautumisena, enemmän oppimistuloksena ja roolipakkona kuin mielen valintana.

Narsismia luokitellaan usein mielen kautta syntyneeksi luonteenpiirteeksi, toisia huomiomattomaksi ihmisyydessä, mikä kehittyy yksilöitä palvovissa ja täysin vapaissa kasvatuksissa, tai yksipuolisessa opetuksessa ja kasvatuksessa psyyken puolustusmekanismien kautta. Ilman itseä on jäljellä vain fyysinen puolustus, mikä näkyy lihasjännitteenä, posket hehkuvat kuin innostuksesta, mutta ne hehkuvat pelosta ja hyvä havaitsija huomaa epäjohdonmukaisuutta yksilön puheissa ja teoissa, minkä pelko on tuottanut.

Sosiaalialan koulutuksessa meidät vietiin tuntureihin vaeltamaan, jossa uskottiin näkyvän opiskelijoiden kärsivällisyys ja moraalin pysyvyys kovassa koetuksessa. En ole missään nähnyt, että se tulisi todellisessa elämässä kestäväksi ja pitäväksi, siksi ihmettelen urheilijoihin vertausta, kun se oli mittari luonteen kehityksessä. Uskon hyvään havaitsemiseen ja useimmiten juuri elämänkokemuksesta tulleeseen tiedostamiseen.

Raija 

LEIKKIMIELINEN TUTKIMUS YHTEISÖJEN NÄKEMYSTEN RAKENTUMISESTA

 

 

Jokainen ihminen on tavallaan tutkija. Toisilla on kyky havaita tarkemmin kuin toisilla. Useimmiten me ihmiset havaitsemme subjektiivisesti, elämä ja kokemukset opettaa, vanhempana on kykyä jonkin verran nähdä pidemmältä aikaväliltä, mutta ei nuoruus estä näkemästä, jos on oppinut erilaisia näkökulmia, ja havainnoi, on oppinut käsittelemään tietoa ja kykenee erittelemään sitä aikajanoissa, eri ulottuvuuksissa kuullen monia eri versioita, yhdistellen loogisesti syitä ja seurauksia. Havaitseminen tarkoittaa aistein todennettua, havainnointi on ajattelutasolla tehtyä päätelmää ja näissä kummassakin esiintyy harhoja, vääriä päätelmiä mm. tiedon puutteesta johtuen tai yksilön kyvyistä tai yhteisön tavoista. Nyt haluan leikkiä tutkijaa, ja koska en ole ammattitutkija, päätelmät voivat olla oikeita tai vääriä, eivätkä kuvaa laadullista tutkimusta.

Yhteisöt käyttävät tutkimusvaltaansa ja tutkimustuloksia valikoiden, ymmärtämättä ja ymmärtäen, tunnepohjaisesti, uskontojen ohjaamina, osittaisina ja/tai kokonaisuuksia nähden. Tiedoissa on paljon vaillinaisuutta, joten kutsuisin mieluummin tuota tietokertymää mielikuvakulttuuriksi.

Otan tutkimuksen kohteeksi fiktiivisen henkilön, naisen, joka on menettänyt mielenterveyden hänen väkivaltaisen ympäristönsä tunkeutumisen johdosta. Havaintoni eivät liity itseeni, ei tunnettujen tai tuntemani henkilöiden elämään.

Ylipäätänsä nk. totuuden luominen on monin paikoin yhteisöissä ilmeneviä havaintoja ja niiden koosteita, päätelmiä, asenteita ja yksilöiden kykyihin tehdä havainnoista oman mielensä mukaan epäjohdonmukaisia tai johdonmukaisia näkemyksiä, minkä pirstaleinen tieto ja tietoisuus tuottavat.

Kyseisen fiktiivisen henkilön persoonallisuudesta kerätään tietoa, mikä on eri näkökulmien ja eri ammattiryhmien ja yhteisöissä valtaa käyttävien kykyä havainnoida asiaa.

Koulutuksen ja oppimisen kautta tulee tieto, että kyseessä oleva henkilö on huonoa kasvatusta antava äitinä. Äiti nähdään huonosti rajoja asettavana, heikosti ohjausta ja oppimista huomioivana. Koulun opettajat ovat juuttuneet ajan tapaan, jolloin lapsen kasvatus on autoritaarista ja kontrolloivaa, suorastaan alistavaa ja lasta kunnioittamatonta, kun taas äidin kasvatus on vapaampaa ja lapselle itseilmaisua sekä luovuutta hyväksyvää. Tiedoksi kirjataan perheongelma kasvatuksen puutteena, eikä kasvatuseroissa nähdä ihmisyyteen ja ihmiskuvaan liittyvää näkemyseroa lapsen oikeuksiin kasvaa vapaammin itseoppivana tiedonkäsittelijänä.

Psykologisoituneessa katsantokannassa yksilöä tarkastellaan irrallisina ympäristöstä, ja ongelmat luokitellaan persoonallisuudesta tulevana ilmiönä. Esim. katsotaan, että yksilö luo kuvitelmia tarkkailusta, eikä huomioida, että ympäristö oikeasti tarkkailee ja kontrolloi yksilöä puuttuen, estäen ja sulkien hänet itseilmaisussaan. Yhäkin psykologiaa hallitsee ihmiskuva, jossa yksilö valitsee kaikki tekonsa ja ajatuksensa, hyvä paha akselilla, jopa suhteensa tunteisiin ja niin se varmaan on pääosin hyväosaisilla, mutta arvottomilla ja oikeudettomilla sitä valintaa ei ole, on vain kaltoin kohtelusta psyykkisen puolustuksen hallitsematon mieli. Joskus onnistuneesti yksilö kykenee säilyttämään omanarvontunteensa ylpeyden avulla rehellisyydessä ja kunnioituksessa, eikä mieli terrorisoi. Useimmiten ihmiset havainnoivat toista ihmistä omien kokemusten heijastumisina, vain pieni osa enemmistöstä on tarkkaa havainnoinnissaan ja havaitsemisessa. Muistin kehitys on siitä kummallista myös, että nähdään harvoin tapahtuvia asioita, tällöin mieli on vielä tunnelukkojen saartama, ja kun lukot on avautuneet, ihminen alkaa nähdä pitkiä matkoja, eritellä kehityksensä polkuja ja kokonaisuus rakentuu. Toisen tunteiden tulkinta on useimmiten mielivaltaa ja erittäin harvoin osuu kohdalleen. Perheyhteisössä muodostuu kaikkein läheisimmät, mutta myös toisaalta kaikkein vaikeimmat tunnesiteet, mitkä avatessa nostaa pintaan syvimpiä tunteita vertailuun, mustasukkaisuuden ja kateuden. Perhedynamiikassa roolit ovat vahvoja, joista voi olla vaikea päästä eroon aikuisenakaan, perheenjäseniä kiusaa satutetut tunteet enemmän kuin ihminen aina jaksaa kantaa, mutta myös ylimielisyys voi olla ohjaavana valitsemisessa.

Yhteisöjohtajien, virallisten tai epävirallisten mielikuvajohtamisen kautta luotuja fiktioita, mitkä tarinoidaan palvelemaan hierarkkista valtaa toisiinsa nähden, ja mielikuvatarinoilla ohjataan tottelemiseen ja tietynlaisten arvojen noudattamiseen ilman perusteluja oikeuksista ja velvollisuuksista toisiamme kohtaan ja totuutta suojellen. On perusasia tutkia vallan käyttöä. Yhteisön havaintomenetelmät ovat pääosin luonnontieteestä tulleita, havaitaan ulkopäin kohdetta, ja tehdään siitä tulkintaa ja analyysia. Ihmistieteissä tämä katsotaan riittämättömäksi ja osin harhaan johtavaksi.

Tunnejohtavissa yhteisökäyttäytymisissä annetaan valta mielen irrationaaliseen olemassaoloon vuorovaikutuksissa, jotka sekä ylläpitävät mielivaltaa ja/tai vapaampaa mielen ilmaisua, mutta eivät vielä kehitä ihmisyyttä ajattelevimpiin tietorakenteisiin ja oman ihmisyytensä kautta kasvamiseen monipuolisesti oppien, syväoppimistaan tunnistaen. Pitkässä seurannassa voi huomata, että lapset arvioivat tuota jo ikääntynyttä äitiä muistikehityksen ongelmallisuuden kautta, jo itse lähestyessään keski-ikää, jolloin menneisyys alkaa kiinnostaa ja he antavat lausuntoja äidistä, koska muistiin tulee ensin lapsuudesta ne kipeimmät asiat, eikä kokonaisuus hahmotu ja niin äidistä saadaan taas leimaava, ilkeän äidin kuva.

Mielikuvat vellovat yksilöiden tuomien vihaprosessien kautta, yhdessä yhteisössä joku oli antanut lausunnon, että olen kommunisti. Hän oli päätellyt, että olen kommunisti, koska ystäväni oli kommunisti. En ole koskaan ollut kommunisti, äitini kasvatus oli niin vahvasti identiteettiä ja yksilöllisyyttä tukeva, ettei siihen mahtuneet kommunistiset aatteet.

Ihmiset käyttäytyvät eri tavoin eri ihmisten kanssa, ja kohtelevat eriarvoisesti asenteiden suossa, ja tavallaan ei mitään yhteistä kokonaisnäkemystä olekaan, siksi asenteet jäävät johtamaan.

Uskonnolliset näkemykset naisesta on sortavia, ja siellä mies on ikään kuin Jumalan vastine, ja Jumalaksi tullut, ihmisyyteen palannut. Ennen ajanlaskua muinaisuudessa oli antropologisten tutkimusten mukaan naisille aitaukset, jonne he joutuivat kuukautisten aikaan, kun pyhät miehet nostivat itsensä naisen yläpuolelle. Jälleen puhtaus ja likaisuus on valintakriteerien taustalla. Kaikissa uskonnoissa näyttää piilevän jaottelu heikkoihin ja vahvoihin, naisiin ja miehiin sukupuolensa mukaan, mikä sinällään on tarpeen ja todellista, mutta ongelmallista, synnillisyys ja synnittömyys ohjaa usein niiden analyysiä todellisuutta kuvaamatta, oikeasti sitä mikä on totta. Kun asiaa vielä kritisoi, Raamatusta löytyy myös vertauskuvia naiseudesta ja miehisyydestä ilman sukupuolisuuden kuvaa konkreettisesti. Niissä nähdään maskuliinisen miehen feminiinisyys psyykkisen puolustuksen tuomana kehokuvana/aistimuksena, ja vastaavasti naisen maskuliinisuus samalla tavoin puolustuksesta syntyneenä. Kun näitä sitten tarkastellaan nykykäsitysten valossa, ei huomata, että psyykkinen kehitys voi olla psyykkinen häiriö, kun ei ole osattu nähdä kasvatusta/oppimista psykodynaamisena prosessina. Nuorena koin itsessäni maskuliinisia piirteitä juuri psyykkisen puolen häiriössä. Maailma ei ole vielä oppinut Jeesuksen opetusta väkivallattomuudesta.

Virallisten valtajärjestelmien ylläpitoa on se, jossa ammattien tai virka-aseman valta on manipuloida tai ohjata järjestelmän avulla vallanhaltijan arvomaailman mukaisiin toteuttamisen mahdollisuuksiin, jossa ei ole yksilön kunnioitusta vaan järjestelmän ylivaltaa ja yleisen tiedon sekä normien kautta alistamiseen pakottavaa.

Yhteisöjä ja yhteiskuntia voi kehittää, nyt vallalla on hierarkkinen valtataistelusysteemi, mutta me voimme valita myös oppimiskeskeisen vuorovaikutuksen. Tämä on arvovalintakysymys. Opetusmenetelmät ovat ratkaisevassa asemassa, kehittyykö yhteisöt toimiviksi ihmisyyttä kunnioittavaksi vai vallanhimoisiksi toistensa vartijoiksi. Yhteisöissä syntyvät erilaiset näkemykset voivat olla vaarallisin yhteisön tuhon synnyttämisessä, jos ja kun niitä käytetään alistamiseen eikä oppimiseen toisiltamme. Mitä vahvempi on jäsenten koulutus, ja yleinen tietoisuus ihmisyydestä, erityisesti psykologisen kehityksen suhteen, se on perustekijä, mikä tuo luonnollisesti kokevaa ihmisyyttä vuorovaikutukseen ja oppimista toinen toisistaan nähden ihmisen kaikkia puolia.

Puhumattomuus ongelmana on suurimpia, kun ihminen ei ole yhteydessä selvittämässä mitä toinen tarkoittaa, miksi hän sanoo niin kuin sanoo, selvittämättömänä ihminen jää oman kauhunsa vangiksi, omantuntonsa soimaamaksi, syyllisyytensä ja häpeänsä kahleisiini, mikä on ennakkoluulojen ja mielikuvien tyyssija, toisaalta sitten on aika, jolloin hiljaisuudella selvitellään ajatukset ja rauhoitetaan mieli ja sielu.

Niin tämä fiktiivinen äiti, joita todellisuudessa näkee paljon, saatiin näkemyksillä kirjattua ja käytännössä suljettua ihmisarvottomaksi, jolta ei kenenkään tarvinnut kuunnella eikä kysyä mitään.

Raija

VIHAN KANTAMINEN

 

 

Noin 40 vuotta sitten elin vahvan vihan kauden, josta palautuminen ei ollut helppoa. Jouduin ja sain tutkia omaa minuuttani, mitä siihen oikein kuuluu. Pääperiaatteessa olen jakanut minuuden kolmeen osaan, varhaislapsuus, nuoruus ja aikuisuus, johon aikuisuuteen liitän yliminän/omantunnon, lisäksi jaottelen sen mieleen, kieleen ja tunteisiin, joissa viha näkyy erilaisina ilmentyminä. On pyhää vihaa arvojen häpäisemisestä, mielen vihaa, jossa jäsentymättömät tunteet ovat juuttuneet kehoon.

Eilen laitoin viestin somealustalta läheiselle ystävälleni, kuinka olin unohtanut hänen syntymäpäivänsä, kun olin joutunut julman häpäisyn kohteeksi. En voinut mennä ryhmään, jossa hänkin oli, useampi yhteiskokoontuminen jäi väliin, koska koin kohtaamisen niin ahdistavaksi, kun häpäisijät olivat myös paikalla. Muutamat ilon juhlat, ja hautajaiset jäi väliin. Hän ei vastannut viestiin, vaan antoi tykkäyksen lähettämääni värikkääseen kuvaan, se oli hänen arvojensa mukaista huomioimisessa. Ei se kymmenen vuotta kestänyt suru, ei se, että ryhmä sulkemisellaan pois ryhmästä ilmoitti kantansa, mitätöimisellä ja huomioimattomuudella. Hän ilmaisi, mitä hän hyväksyy minussa, tunteet eivät kuuluneet siihen, vahva suruni, yhteyksistä pois jäänti, kokemukseni oli turhaa ja väärin hänen mielestään.

Ryhmäkäyttäytymisen hyväksyntä ja hylkäämismekanismit ovat vahvan ja heikon välillä, puhtaan ja likaisen, mitkä ovat arvojen, tapojen ja vallan kautta pesiytyneet kulttuuriin. Niinpä tämäkin ryhmä ikään kuin valitsi ”vilpittömän”, miellyttävän tarinan kertojan yhteisön ohjaajaksi, jonka näkemyksiä uskotaan ja seurataan häntä, vaikka hänen tarinansa oli valhetta, mutta se on kaunista, ikään kuin elämää suojaavaa ryhmän kannalta, mutta minun kannaltani oikeudetonta elämää yhteydessä toisiin ihmisiin vuosikymmeniä kestäneessä suhteessa. He valitsivat arvon, mihin minun oli alistuttava, että he voivat antaa mitään hyväksyntää, kuin vilkutan sinulle, mutta älä tule lähelle. Ymmärrän heikkoutta ihmisessä, joka suojelee itseään ja haluaa nähdä vain kauneutta, koska ei ehkä kestä muuta kokemusta, mutta siinä voi myös paeta totuutta, mennä valheiden markkinoille ihastuksien harhauttamana. Niin kauniit, rumat, pelottavat kuin vahvatkin ovat niitä, joihin samaistutaan ja joihin uskotaan ja lähdetään seuraamaan, heikot hylätään, ne, jotka puhuvat asioista, joita emme halua kohdata itsessämme.

Kun yhteisö alkaa puolustamaan toista ja hylkimään toista, valintana on erilaisia tapoja, arvoja, ja käytänteitä. Puheen tasolla tarkastellaan mitä ihminen sanoo, ylistetty nostetaan puhtaaksi ja vilpittömäksi, ja hylätty likaiseksi ja sopimattomaksi. Puheita tarkasteltiin niin, että ylistetty ja totuudeksi tulkittu, nk. parempi ihminen ei ollut tarkoittanut mitä oli sanonut, eikä ollut ymmärtänyt, mitä tarkoitti puhuessaan ja loukatessaan, mutta aliarvostettuna puheeni oli tarkoituksellista loukkaamista, josta rangaistuksena annettiin sulkeminen pois ryhmästä, puheeni, osallisuuteni ja tunteideni mitätöinti. Alun perin julman häpäisyn suorittanut henkilö sai puolustamista osakseen, se oli totuuden mittari, mutta suuttumukseni loukkauksesta katsottiin sopimattomaksi, missä myös oli häpäisyä paljastumisen muodossa, kerroin mitä minulle oli tehty. Kahden yksilön tekemä häpäisy tuli näkyviin ryhmän muille jäsenille, mutta heidän melkein pyhä asemansa yhteisössä nosti heidät ihailun ja hyväksynnän piiriin, puhtaaksi, vilpittömäksi ja totuuden valvojaksi, heidät nostettiin hierarkkisesti korkeammalle kuin muut, ja epätasa-arvo alkoi kaivaa vihaa jäsenten välille.

Pääsääntöisesti psykologisoituneessa maailmassa nämä tavoista, arvoista ja vallan väärinkäytöstä tulleet ongelmat selitetään persoonallisuudesta johtuviksi. Yksilöillä on vääriä tunteita, on skeemoja, minkä orjia he olisivat, joiden kautta voidaan syyllistää yksilöitä, mutta vallan väärin käyttöä ei kyseenalaisteta, hierarkkisia vallan menetelmiä. Tämä mielikuvien, vihan ja käsittelemättömien tunteiden kautta johtaminen suosii toisia ja hylkii toisia, eikä arvot ole jäsentyneet niin, että kaikilla olisi ihmisoikeudet, se on moralismia, jossa mielivalta kukoistaa. Syyllisyys omista teoista siirretään heikkoihin, paljastajiin ja itseään puolustaviin.

Nuoruudessa, jolloin asioita ja kokemuksia ei aina osaa hyvin käsitellä, kuten itselläni, tunteet ovat lukkiutuneet, ahdistus ottaa vallan, ja ryhmän toimintatavat määräävät moralismin kautta käytänteitä, on tottelevainen liikaakin, kun ei usko omaan kokemukseen ja osaamiseen, joukolla on alistava voima, joissa useimmiten on taustalla joidenkin yksilöiden vallanhimo johtaa muita. Kun ikää on tullut ja tavallaan on oppinut kestämään lyönnit, viha ja loukkaantuminen siirtyy ikään kuin vapaaseen tilaan, mieli ei enää hallitse, vaan ajattelussa on jäsentyneet arvot, joita kykenee analysoimaan oikeuksista ihmisyyteen, luvan tunteisiin ja ihmiset ovat tasavertaisia keskenään, eikä yhteisövallalla alisteta joitain nurkkaan häpeämään, vaan kaikille annetaan ihmisarvo ja välinpitämättömyydestä luovutaan ja kunnioitetaan kaikkia tasapuolisesti. Ilman mielenvaltaa anteeksianto ja kiitollisuus on helpompaa, mielenvalta tekee niistä jopa mahdottomia toteuttaa.

Nämä syrjintämenetelmät näkyvät kaikissa yhteisöissä, vain harva on siitä vapaa, jako hyviin ja pahoihin, arvostettuihin ja aliarvostettuihin, epätasa-arvoa, joissa nöyrrymme syrjiviin mekanismeihin ja vallan väärinkäyttöön. Se kertoo siitä, ettemme ole kehittyneet kovinkaan korkealla ajattelun kehityksessä, möyrimme syvällä asenteiden suossa, tuomitsemista ja pahoinvointia tuoviin käytänteisiin, mikä tuo valtavia mielenterveysongelmia ja maksaa terveysmenoina paljon, ja on yhteiskunnan, työelämän, yhteisöjen, perheiden ja yksilöllisyyden turmion tietä.

Raija

 

 

 

AUKTORITEETIT JA MUUTA SÄLÄÄ

 

 

Joku päivä sitten ärsyynnyin, kun joku sanoi, ehkä opit tästäkin jotain, ehkä, mutta oliko opetus relevantti minun elämääni. Sillä tuo opetus oli, tottele minua, mitä käsken ja seurauksena oli rangaistus, kun en totellut. Mitä minun olisi pitänyt oppia, kunnioittamaan sanojaa hänen asemansa vuoksi, ei sitä mitä oppimiseeni tarvitsin, vaan itsetarkoituksellista hierarkian ylläpitoa? Kunnioituksen opit ja viisauden tottelemisen suhteen olin saanut kotoa 60 vuotta sitten ja osasin sen. Äitini ei opettanut tottelemaan sokeasti, kunnioituksen piti olla aitoa ja perustua arvoihin, jotka olivat elämää ylläpitäviä. Jokaisen opettajan tulisi ymmärtää toista siten, että näkee toisen kokemuksia ja osaamista, eikä pakota toistamaan jotain sellaista mitä itse arvostaa, mitä oppija jo osaa. Alistaminen tahtonsa mukaisesti on hierakkisia menetelmiä alistaen toista ihmistä tahtonsa alle. Kun kysymyksessä oli monessa yliopistossa dosentuuria hoitava kasvatuksen ja opetuksen asiantuntija, minulle heräsi kysymys, kuinka paljon hänen alaisuudestaan tuli oppilaita, jotka sokeasti lähtivät uskomaan hänen opetuksiaan. Vaadin tieteellisten oppien tarkastelussa kriittisyyttä, mutta tiedämme, että tiede on politisoitunut.

Minun suurin ja korkein auktoriteettini äidin opetuksen kautta on Jumala, ja arvostan suuresti oppimista. Koska oppimisen tiet ovat vieneet tutkimaan ihmistä ja ihmisyyden kehitystä, olen tutkinut teorioita, käytänteitä ja valtaa erityisen tarkasti ja tullut siihen tulokseen, ettei kaikkein heikoimmassa asemassa olevat saa apua, koska tieto on puutteellista jo oppien kautta ammateissa. Itse olen pyytänyt apua paljon, mutta minut on katsottu niin ala-arvoiseksi, ettei sitä ole annettu, tai erityisen vähän, ja usein vain valittuihin asioihin antajan näkökulmasta, ei tukea, ei kunnioitusta, ei opetusta, mikä olisi auttanut. Kuulun paarialuokkaan. Minulla ei ole heikko itsetunto, olen yhteistyökykyinen, mutta aikuisena minulla on oikeus elää omaa elämääni omien arvojen mukaan, ei toisten alistamisena.

Erityinen kiinnostukseni on ollut ihmisen itsemääräämisoikeuteen ja psykologian sekä sosiologian mahdollisuuksiin auttaa ihmistä hänen kohtaamastaan kaltoin kohtelusta ja näitä tutkitaan ja tarkastellaan käyttäytymistieteiden kautta, vähemmän vallan, sillä periaatteella, että käyttäytyminen olisi täysin itsevalittua, jopa, kuinka suhtautua omiin reaktioihin, tämä on täysin utopiaa minulle. Olen käyttäytynyt pääosin hyvin, mutta valtaa väärinkäyttävät eivät huomioi sellaista, vain sen, kun olen romahtanut väkivallan jälkeen. Näiltä tieteenäkijöiltä en ole apua saanut.

Ihmisen oppimista sekä itsemääräytymistä selittää psykologinen kehitys ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Kun itsemääräytyminen riistetään, oppimisesta tulee toistoa, jossa tunteet ja persoonallisuus ei sitoudu oppimisessa, ja niinpä nämä opit katoavat useimmiten muistista. Itsemääräytymisessä kiinnostuksen, innostuksen, motivaation, tunnesitoutumisen ja autonomian toteuma on läsnä mielen tasolla, ja kehollinen harjaantuminen esim. lapsella tulee oppimisen ilosta, aikuisen itsemääräämistä jo ajattelukykyisenä loukatessa oppiminen ei muodostu pysyväksi.

Viimeisinä aikoina olen pohtinut skeemojen vaikutuksia ihmisyydessä. Ne perustuvat kaikki itsemääräytymisen oppiin, niin että yksilö voi itse valita roolin, mihin asettuu. Kun ihminen on alistettu, ja ei saa ilmaista tunteitaan, ei ilmeillä, eleillä, sanoilla eikä mitenkään, ahdistus ja aggressio ottavat vallan ja kun yhteisö vaatii hymyä ja ystävällisyyttä kilttinä olemisen kautta, yksilö jää mielen vankilaan, kun itseilmaisusta ja tunteista rangaistaan julmasti. Itselläni tuo 10 vuoden ”siviilivankila” piti yllä aggressiota ja vihaa, mikä alkoi purkautua satunnaisesti, milloin missäkin vapautumisen jälkeen. Aggressio on ja oli synnynnäistä psyykkistä puolustusta. Liiallisessa psyyken puolustuksessa vahvistui fyysiset puolet ihmisyydessä, voimallinen kehon olemus, ruumisolento ilman sielua ja sisäistä itseä, ilman oikeutta tunteiden ilmaisuun. Tämä kaltoin kohtelusta tullut olemus luokiteltiin narsismiksi ja itsekkyydeksi.  Vihan juuttuminen kehoon näkyi sairastumisena fyysisesti. Julmia rankaisuja antava yhteisö pakotti ottamaan kiltin roolin, jossa oppimisessa ei tapahtunut sisäistymistä, vaan ainoastaan kehoruumis alkoi kulkemaan ilman omia valintoja.

Skeemoihin oleellisesti liitetään minuuden luokittelu; lapsi, aikuinen, vanhempi, ja näitä selitetään tunnereaktioiden kautta. Kun ihminen on itsemääräytymätön, hän ei ole missään näistä rooleissa, vaan reaktiot tulee psyykkisestä puolustuksesta. En voinut motivoitua ihmisiin, jotka alistivat muita, minut oli kasvatettu kunnioittamisen kautta, se tuli minusta ulos ja oli tavallaan aitoa, väkivalta sitä kohtaan toi ahdistusta.

Aikuisiässä vallan antaminen toisten käsiin yksilöön nähden on yksilöllisen tuhon alku, aito vuorovaikutus ei toimi ja se näkyy maailmassa kaikkialla yksilöiden syyllistämisenä, eikä moraalia kyseenalaisteta, kuvitellaan, että joukkovoimaihmiset ovat hyviä, eikä heissä ole pahuutta. Yhteisölle annetaan rankaisuoikeudet aliarvostettuun yksilöön nähden, ja hänen tekojaan valvotaan kontrollifriikkinä, mutta muut saavat vapaasti tehdä rikoksenomaisia tekoja, ja sen siunaa valtaapitävät, olipa kysymyksessä kirkko tai valtio, uskonnot, tai klaanit järjestelmineen. Mielikuvakulttuurin ongelmat näkyvät yksilöiden ja yhteisöjen tuhossa toisiinsa vaikuttaen. Kun kerran puhuin tästä ongelmasta psykologian opettajalleni, hän totesi, ”en minä käskenyt heitä saattohoitamaan”.

Mitään skeemoja ei synny, jos ihminen ei saa itse valita, jolloin valta on toisilla määritellä ja valita toisen puolesta. Kun yksilö ei saa itse valita, vaan alistetaan rooliin, psyyken puolustus alkaa johtamaan käyttäytymistä ja usein se on ahdistunutta, aggressiivista ja poukkoilevaa, siinä ei auta ohjeet, käyttäydy hyvin, sillä itsehallinta on menetetty itsemääräytymisen puuttuessa. Tällöin skeemat tuhoutuvat, kun psyykkiset paineet luo liikaa jännitettä aivoihin, ja jännite hajottaa aistimuksia ja sitä tietä muistia. Ei ole olemassa vahvoja ja heikkoja ihmisiä, nämä ominaisuudet ovat kaikissa ihmisissä, ja jokainen tarvitsee toisten tukea, että minuus voi olla olemassa.

Samaistuminen nähdään sisäistämisenä oppimisessa yksilöllä, jolloin hän omaksuu toisilta asioita, merkityksiä, tunteita, tapoja ja arvoja. Tämä on nk. normaalin ihmisen kehitystä, mahdollisuuksien kautta kehitystä. Kun yksilöltä viedään itsemääräytyminen, hänen samaistumisensa tapahtuu vain ruumiskehossa, eikä sisäisyyttä ole.

(En ole psykologian enkä sosiologian asiantuntija, vain vähäisen tiedon hankkija näistä, omien kokemusten kautta eläneenä ja yhteisöjä havainnoineena olen tullut näihin päätelmiin, syventävät opintoni on psykoanalyysissä)

Raija

 

KAAOKSEN KESKELTÄ KOHTI RAUHAA

 

Onko ihminen tuomittu lopullisesti tuhoamaan itseään, toisiaan ja maailmaa? Kun maailmaa katselee, se on pääosin tuhon tietä. Katsoin joku aika sitten dokumentin, ”Kaaoksen mestari”, mikä kertoo Syyrian presidentin Basar al- Assadin vallan käytöstä, kansansa tuhoamisesta ja ulkoisten valtojen teutaroinnista alueella. Uskonnot ja uskomukset sekä mielen kautta eläminen ovat pääasiallisia syitä toistensa tuhoamiseen pyrkivillä yksilöillä, ryhmillä, joukoilla, kansoilla, yhteisöillä, ja se näkyy dokumentista selkeästi. Kunnioittamisesta ei ole tietoakaan, vaan pyrkimys on alistaa muita tahtonsa alle, se on pelkkää valtataistelua. Ihmisoikeuksien kannalta kristinusko on kehittynein. Kun uskonnot vaativat ihmiseltä alistumista kaikin puolin, tottelemaan oppeja, joita he opettavat, on itsemääräämisoikeus riistetty. Näistä ongelmista suurin osa tulee uskonnoista ja politiikasta, niin klaanien kuin valtioidenkin taholta, menneisyyttä pidetään usein vilpittömimpinä, vanhoja kulttuureita, ikään kuin alkuperäisenä, vaikka ne usein vain kertovat tavoista, mutta parhaimmillaan yleensä juuri yksilön kautta ja tasolla voivat tuoda esiin merkittävän harppauksen ihmiskunnan kehitykseen.

Näyttää siltä, että mieskulttuurin ongelmana tuhoamiseen on liiallinen testosteroni, mutta syyt on niin moninaiset, ettei naisiakaan saa päästää veräjästä, kasvatuksen ja opetuksen kautta on tullut paljon pahaa, joissa naiset johtavat. Kun muistaa, että hormonitoimintaan osittain vaikuttaa ravinto, tunne-elämä ja aktiivisuus, ei tuota sukupuolisuutta kannata liikaa korostaa.

On uskallettava kritisoida erilaisia näkemyksiä, niiden perusteita ja mentävä eri tasoille kyselemään loogisuutta, toimivuutta, yksilöllisyyttä, yhteisöllisyyttä, fyysisyyttä, henkisyyttä ja hengellisyyttä. On uskallettava kyseenalaistaa suurten ja pienten näkemyksiä, opittava niistä ja katsottava todellisuutta niin, että se etsii vastauksia monella tasolla siihen nähden, ovatko ne toimivia ja tuloksia tuottavia ja/vai tuhoavia ja vain järjestelmiä palvovia. Tulokset eivät kerro sinällään totuudesta kuin pinnan. Luin kauhulla jokin aika sitten bipolaarisen mielenhäiriön kehityksestä Duodecimin sivuilta, kun vain tuloksia tarkasteltiin, eikä syitä ja seurauksia, joihin voisi ennalta vaikuttaa, ja yksilöt voisivat itse niihin vaikuttaa, eikä vain uskoa lopputulokseen, tyyliin, tällainen minä olen, tämä on minun persoonallisuuttani ja ongelmani, ulkopäin luotua viisaiden ja auktoriteettien havainnointia ja siihen uskon. Monta kertaa olen miettinyt, kun aivotutkimuksessa todennetaan jokin reaktio, se usein määritellään itsevalinnaksi, kun se voi olla opittu reaktio.

Mitkä ovat ihmisyyden oikeudet, ihmisoikeudet? Pääosin ne ovat maailmassa erittäin kapea-alaisia näkemyksiä ja niitä pyritään kaventamaan. Näkemykseni ja kokemukseni suomalaisesta kulttuurista on, että itseilmaisua pyritään suitsemaan kaikin keinoin, ja lopulta ihminen menettää itsemääräytymisen ja mielenterveytensä.

Kun lähden tarkastelemaan yksilöllisistä näkemyksistä, usein törmään psykologisointiin ja vaikka ne ovat tieteellisiä, usein taustalta löytyy vallan ilmentymää ja vain tuloksia kuvaavia, eikä syy ja seuraus suhteita ole avattu. Yksi tällaisesta on Freudin näkemys, jossa lasta tarkastellaan tunteiden kautta, seksuaalisuuden ilmentymää ja lapsi aina aikuisuuteen saakka on kateutensa kautta elävä ja tunnetusti nämä ovat länsimaihin vahvimmin vaikuttaneita ihmiskäsityksissä. Lapsi rakastuu vastakkaiseen sukupuoleen vanhemmissa pyrkien omistamaan tämän, oidipaalinen vaihe, jossa lapsi pyrkii sitomaan idin voiman, seksuaalisuutta minässään hallitakseen sen, yllykkeitä, mikä seksuaalinen yllyke idissä on enemmän psyykkisestä puolustuksesta syntynyttä, kuin todellista itseä, ja tervettä seksuaalista kehitystä hormonien ilmaantumisen myötä. Näkemys on, että lapsi on ikään kuin kateuden vanki, ja samastuu vanhempiinsa ja tämän seurauksena ihmiset kehittyvät useimmiten laumasieluisiksi. Freudista sanotaankin, että hän oli yhteiskunnallisen näkemyksen esiintuoja. Tuo teoria on tehty aikakaudella, jolloin lapsella ei ollut oikeuksia itseilmaisuun, ja vain samaistumalla sai oikeuksia ilmaista itseään. Niinpä lapsen kehitystä alkoi johtamaan tunteet ehdollistuneina ja itseilmaisu oli mahdollista vain samaistumisen kautta ja itseyttä ei tosiasiallisesti syntynytkään todellisen itsen kautta, vaan opittuna toistamaan samaistumisena.

Tunteet syntyvät vuorovaikutuksesta vaikutteina ja niiden kesto tulisi olla tässä ja nyt kokemusta, enemmän hetkellistä lyhyen aikaa vaikuttavana, mutta ehdollistuneina ja vanhempiin samaistumisena ne alkavat tulla muihin ihmissuhteisiin ja sekoittuvat, siirtyvät menneisyydestä toisiin ihmisiin. Hyvässä kehityksessä nämä rakentuvat luottamuksen ja turvallisuuden kautta eikä pelon, liiallisen ihailun ja/tai alistamisen. Samaistumisen kehitystä kuvataan objektisuhdeteoriassa.

Nykyisin psykoanalyysi on huomattavasti kehittyneempi, ja itseyden kehitystä nähdään mielen prosessien kautta, ensin syntyvinä mielikuvina, jotka yksilö ottaa haltuunsa hallitakseen sanakielen avulla kokemaansa ja mikä on itseydeksi jatkuvasti syntyvänä perusta ihmisyydelle. Jos yksilöllistä itsemääräytymistä, itseilmaisua ja tunteiden ilmaisuoikeutta ei ole, niistä syntyy ehdollistumina tunnelukkoja. Autoritaarisessa kulttuurissa auktoriteetit alistavat yksilön tunnejohteisuuteen, jossa kateus, mustasukkaisuus, ylpeys ja muut seitsemän kuolemansyntiä alkaa johtaa kokemuksia ja tekoja, ja itseys ei varsinaisesti kehity, tämä on enemmän moralismia. Ensiaskeleet lapsella itseydessä on tunteita ja mielikuvia, ja myös vahvaa kehokokemusta. Syvimmillään, nk. sisäisessä itsessä on alkumielikuvat/esimielikuvat, jotka ovat kehittyneet sikiökaudella, ja joiden kautta oppiminen voidaan kehittää sanakielen kautta, suojella vapautta itseilmaisussa monin keinoin ilmaisten, niin että ihminen säilyttää todellisen itseytensä, eikä itseys ole psyykkisen puolustuksen tulos. Opetusmetodeina tunnetuin lienee musiikki.

Kun uskomukset johtavat yhteisöjä, opit kuljettavat niitä. Useimpiin yhteisön ongelmiin etsitään syitä yksilöistä ja persoonallisuushäiriöistä, peräti sukupuolesta, kun pitäisi kysyä yhteisövallan perään, kuka kuljettaa näkemyksiä, kuka pitää yllä johtamisella mielikuvia, mitkä ovat enemmän luuloa kuin tietoa.

Raija

 

  

 

 

 

MINNE MINÄT KATOAA? MORALISMIN/POPULISMIN VOIMA?

 

 Lukuaika 5 min.

Mielestäni tieteessä on ajauduttu hyväosaisten luomiin minäkuviin, ja/tai ihmiskäsityksiin, mitkä eivät tavoita kaikkien ihmisten todellisuutta, emme kuule ihmistä, ja se on yleistä. Minäkuva syntyy toisten palautteesta, ihmiskäsitykset ovat laajempi käsite ihmisen kokonaisuudesta, merkityksestä olemassaoloon ja suhteessa toisiin. Oletko peilautunut itse, vai oletko jo löytänyt ydinitsen?

Ihmisen fysiologista perustaa ei nähdä kovin hyvin minäkäsityksissä, vaan ne perustuvat enemmän moralistiseen rakennelmaan, jossa ihminen on joko hyvä tai paha, tai molempia. Kun lapsi syntyy, syntymäpuristus luo ahdistuksen kokemuksen kehoon, ja syvällä tiedostamattomassa tajunnallisena on miellyttävä kokemus, mikä alkuun on osittain vain aistillista, jossa on miellyttävyyttä, jopa syväsyntyisiä unien jälkiä, mieliesikuvia; lääketieteessä geneettisiä, psykologiassa tunteista syntyneitä, oppimisessa merkitysten kautta rakentuneita tapahtumayhteyteen. Lapsi tavoittelee mielihyvää, mikä on elämänvoiman perusta, ja täydellisesti puuttuessaan se johtaa kuolemaan tai vähintään tylsyyteen.

Oman mielihyvän tavoitteen syntymän ja realismin vuoksi syntyy jännitettä, kaikkea ei voi saada, jännite minän kehitysprosessissa on mahdollista saada hallintaan itseydessä, sen pitäisi olla koko elämän jatkumo kohtuullisesti syväkokemuksena, pelkän aistikokemuksen myötä se on kuin loputonta laukkaa juokseva hevonen, ilman merkityksiä, eikä tunteita synny, syntyy kehoaistimuksia. (näen kehotunteet mielen jännitteestä syntyvinä, oman kehokokemuksen samastumisena ajattelussa, eikä mielemme ole eriytynyt, se on kuin 2-vuotiaalla, koko kehon eläytyminen). Kun elämä tuo mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, jännite pysyy oikeassa suhteessa aktivaatioon ja sitä on sopiva määrä, liiallisena se alkaa johtamaan ajatuskulkuja, liian vähäisenä se kuihduttaa minuuden kokonaan ja jäljelle jää vain keho ilman minuutta, tunteet kuolevat ja oppiminen heikkenee huomattavasti. Sosiaalisen vallan merkitys on erittäin suuri, jääkö ihminen liikajännitteisyyteen, jännittämättömyyteen ja itsen tuhoon, vai mahdollistaako ympäristö minuuden toiminnan, ihmisoikeudet. Uskonnot ovat pahimpia itseyden tuhoamisessa, mutta ei sovi unohtaa myöskään yhteiskuntia ja tiedettä, mitkä ovat vieneet tuhoon ihmisyyttä. Itseydestä itsekkyyden myötä syyttäminen on viimeaikojen moralismin huipentumaa.

Minuuden olemuksesta jää aivoihin jännite, mikä tulisi saada yksilön itsehallintaan, ei elämän, yksilöoikeuksien avulla, mutta jos minuus ryövätään vallan avulla, kehojännitteet alkavat johtaa. Jos ja kun ihminen menettää kaikki oikeudet ihmisyyteensä, voi seurauksena olla mielen yliaktivaatio ja fysiologiset jännitteet tuhoavat aivotoiminnan kyvyt, ihmisestä tulee mielisairas nykyisten lääketieteellisten diagnoosien mukaan, jossa ihmisen kuvitellaan olevan haluava ja tahtova, ja valitsevan itse kaiken, se on ihanne, mutta ei tosiasia, sosiaaliset oikeudet ja ihmiskuvat määrittelee sen, mitä ihmisyys voi olla, valitettavasti minulle ihmiskuvat opinnoissa avasi vain mieskulttuurisen valtakäsitysten mukaisia mahdollisuuksia, ei syrjityn ihmisen todellisuutta. Jännitteen syntyminen on ensin ahdistuksen kokemuksessa ja jossa on lähtökohtaisesti mielekkyys rinnalla unien maailmassa, hyvän olon kokemuksessa, ja lapsi pyrkii kokemuksen sekä itsensä hallintaan jännitystä lieventämällä ja siihen tarvitaan minuus. Mitä vähemmän minuudessa on oikeutta käsitellä kokemuksiaan, sitä enemmän jännite saa valtaa ja liiallisena alkaa kehossa elää himojen valta. Pelkästään pidättäytymisen oppiminen, mitä hierarkkisen vallan avulla toteutetaan pääsääntöisesti ihmissuhteissa, ei auta ihmistä ihmistuntemuksessa, minuus on pääosin dynaaminen prosessi. Nykyisin yhteisöt tarjoavat enemmän yllykkeitä, jotka toteuttavat yliaktivaatiossa jotain minä osaa, kuten kieli, aistimukset, tunteet, sosiaalisuus, toiminta jne.

Keskiajalla ja uskontojen seurauksena, jossa naisella ei ollut ihmisoikeuksia itsensä ilmaisuun, luokiteltiin nainen sieluttomaksi. Ylipäätänsä ihmisten kontrolli toiseen nähden tuottaa enemmän minän tuhoutumista, kun yksilöltä otetaan oikeus kaikkeen itsensä ilmaisussa ja teoissa.

Johtavina ihmiskäsityksien luojina tunnetaan useimmiten juuri uskonnoista vaikutteita saavia ihmisiä, kuten esim. Soren Kierkegaard, jotka ovat luoneet hypoteesinsa omien hyvinvointiensa ja mahdollisuuksiensa pohjalta ihmiskuvia, nojautuen hyvä/paha akselille. Näin mieskulttuuriset oppineisuus käsitykset ihmisyydestä ovat johtaneet käsityksiin, mitkä ovat enemmän hyväosaisten maailmaa, kuin ihmisten, joilla ei ole sosiaalisia oikeuksia, syrjintä on todettu tutkimuksissa vakioksi. Esim. Carl Jung, joka oli tunnettu symbolien syntymisen tutkimisesta ja unien tulkitsemisesta, yhdisti kalan unessa kristilliseen perinteeseen, mutta korosti kyllä yksilön oikeutta tulkita unensa itse. Niinpä tulkitsin unen kalana kehonkuvan menetykseksi unessani, koska minuus oli kadonnut ja keho ei tunnistanut enää muotoja.

Jos ihmisen yksilöllisyyttä ei kunnioiteta, ensin kokea mielihyvää itsen kokemuksessa ja myöhemmin toteuttaa sitä kehitystasonsa mukaan, ihminen jää kehoehdollistumien vankilaan. Tällöin minuus ei sido jännitettä, missä ristiriita, mielihyväkokemus ja realismi tuo kokemukseen, eikä myöskään tunteet tule näkyviin. Tällöin jännite alkaa ajamaan ihmistä tekoihin kehojännitteen voimasta, mikä voi olla liiallista ilman minää, ilman itseä. Se voi olla sekä positiivista että negatiivista, opittua, terveessä kehityksessä rakentavaa. Esim. psykopatia voi olla huippuälykkyyttä, jossa ihminen pyrkii hyödyntämään ihmisten tarpeita vain omaksi edukseen, tai vaikka aivotutkijan näkökulmasta näyttäisi siltä, että psykopatia on aivorakenteista. Tästä on Yle Areenassa toimittaja Henry Tikkasen podcast, mikä kertoo aivotukija James Fallonin psykopatiasta, Psykopaatit keskuudessamme. Nämä ovat juuri niitä ylijännitteiden ja itsekeskeisyyden tuomia ongelmia, mitkä mahdollistuvat enemmän hyväosaisten maailmassa kuin heikompiosaisten, joille minuutta ei synny, se tuhoutuu esim.  joukkovallan alla, eikä sitä ole mahdollista toteuttaa.  

Yksi twiittaaja toi esiin tyhjät kuoret ihmisyydessä, eli mitään minuutta ei olisi, vaan itseys olisi matkimista, tieteen termistössä samastuminen. Tässäkin keskustelussa asiaa lähestyttiin useiden twiittaajien keskuudessa hyväosaisen, tahtovan ja haluavan ihmisen näkökulmasta, hyvän ja pahan olemuksessa, mikä historiallisesti tulee uskonnoista, ja on moralistista, eikä soisi sen olevan tieteen menetelmä.

Itse katson tätä ongelmaa sosiaalisesta näkökulmasta, vallan väärinkäytön ongelmana. Kun yksilöltä otetaan pois oikeus minuuteen/itseyteen puheoikeudessa, havaitsemisessa, toiminnan rajoittamisessa yksipuolisuuteen roolien avulla, saa vain leipoa, ja totella mitä hierarkkisesti yläpuolella tai hallitseva määrää. Tällöin ihminen jää ruumiin vankilaan.

”Koska kuitenkin biologiset erot Homo Sapiensin eri ryhmien välillä on mitättömät, biologisilla ei voida selittää intialaisten yhteisöjen monimuotoisuutta tai Amerikan rotupolitiikkaa” Ihmisen lyhyt historia, Yuval Noah Harari.

Raija