MIELEN TUHOUTUMINEN YHTEISÖVALLAN ALLA

 

 Lukuaika 5 - 10 min.

Maailma on pullollaan ohjeita, ole oma itsesi, tutki itseäsi, etsi itseäsi, löydä itsesi. Tuo on minulle kuin pilkkaruno, ähä kutti, sellaista on olemassa, mutta sinä et saa sitä, siitä me kaikki pidämme huolen, ettet itseäsi määritä, vaan me teemme sen, meillä on valta. Pysyt muotissa, jonka me teimme sinulle. Mutta minä en mahdu siihen muottiin, se en ole minä. Yhteisövalta perustuu yhä mielikuviin, jotka luodaan ihmisten mieliin, ihania tarinoita, ihailua toisista ja häpäisyä toisista. Tämä moralistinen tapa perustuu ihmiskäsitykseen, jossa ollaan hyvä/paha akselilla, eikä kysytä vallan ja mielikuvituksen vaikutusta, tarinavaltaa. Suurimmaksi osaksi ihmiset heijastavat omat tunteensa toisiin, eivätkä tutki omia tunteitaan, he eivät uskalla kohdata omia häpeä ja syyllisyyskokemuksiaan, koska se on niin ahdistavaa ja nostaa kauhua pintaan. Hyvässä kehityksessä niin ei käy, vaan jännite, ristiriita ihanteen ja realismin synnyttämänä eri puolien etsimisessä itsestä on tervettä ja tasaista, energisoivaa.

Tiede ja uskonnot pursuilevat ohjeita, jotka eivät useinkaan resonoi minussa, vain harmaa pieni alue joskus muistuttaa minua siitä, mutta enemmän ne ovat todisteita siitä, että kaikki on syytäni, ja sen päättää yhteisöt, nk. normaalien ihmisten joukoissa tehdyt tutkimukset. Siksi kutsun näitä oppeja keskiluokkaisten ideologioksi, ruumiskulttuurin, luonnontieteellisten havaintomenetelmien kautta todistettua totuutta, jossa yksilöllä ei ole mitään sanomista kokemuksistaan, vaikka kokemusteoriat ovat tieteellisesti tutkittua faktaa. Liian monen ihmisen olen kuullut sanovan mielenterveyspalveluissa, ettei heiltä kysytä mitään. Ihmisen valintavapaussadut kiertävät totuutta.

Naiivit neuvojat/opettajat, jotka eivät näe todellisuutta kuin omien linssiensä läpi, syyttävät alistujia siitä, että on oma syy, jos ei pidä puoliaan. Olen saanut niin julmat rankaisut itseni puolustamisesta, etten enää juokse seinään. Se, että olen puolustautunut, on johtanut siihen, että minut on suljettu täysin ulkopuolelle, pois vuorovaikutuksesta, kun en ole totellut vallanhimossa eläjiä. Olen taistellut asiallisesti omista oikeuksistani, myös virallisesti, masennuksen aikaan olin tempoileva. Minulle ei edes vastattu, olin konkreettisesti ilmaa. Tätä on ollut minun todellisuuteni ja ympäröivä todellisuus, jota hyväosaiset ihmiset eivät näe, ihmisten julmuutta.

Tämä yhteisöstä tullut pakkorooli vie myös fyysiseen ehdollistumaan, autonominen hermosto aktivoituu ääreishermoston kautta ja tuo liiallisen jännitteen ulkoiseen ääripään kehoon, se estää sisäelinten toimintaa, mikä on mielen toiminnan elinehto, kuin myös itseilmaisuoikeus. Itselläni jännite nousi niin vahvaksi, että lopulta se laukesi aistimusten hajoamiseen, sekä metabolisen taudin puhkeamiseen. (faktoja hermoston kehityksestä kannattaa lukea alan perusoppikirjoista, niiden toimintaehdot ovat kaikilla samat, ellei ole sairautta, ja siten itseilmaisuoikeus on niiden toimimisen ehto. Itseilmaisussa mielikuvat ovat jokaisella omanlaiset, vain kehys niiden tulemisessa yhtäläinen kaikilla.)

Katsoin viikolla Arto Halosen dokumentti elokuvan, Valkoinen raivo. Se kertoo juuri niistä kulttuuriin iskostetuista näkemyksistä, että ihminen valitsee, haluaa ja tahtoo kaiken. Siinäkin keskiössä on pahuuden kehittyminen mieleen. Se on mahdollista, itsellä ne pahat ajatukset alkoivat syntyä kuin automaattisesti ilman tavoitetta 60 ikävuoden jälkeen, pahojen sulkemisten jälkeen, siihen saakka olin luottanut itseeni, ilmaissut ja etsinyt tietoa asioista. Ja näin voi käydä jo lapsena kaltoin kohtelun seurauksena, pahuus kehitetään. Olinko minä typerä, kun olin kiltisti halunnut uskoa ihmisen hyvään, luottanut ja yrittänyt rakentaa vuorovaikutuksen kautta hyvää.

Tiede ja uskonto eivät ole antaneet vastausta monessa asiassa, koska ne eivät ole tarkastelleet oikeuksia olla oma itsensä, vaan määrittävät ulkopuolelta mitä olen, todistaen pahuutta. Muistan nuoruuden hurmassa kaksi seksuaalista viettelyäni, vamppimaista käyttäytymistä, josta sain valtavan häpeäkokemuksen, koko lapsuus oli vuorovaikutuksen kautta toimimista, ristiriita tuli häpeänä väärin toimimisesta, onneksi mitään seurauksia ei ollut näissä tapauksissa. Voi sanoa, että ne olivat itsevalintaa. Suurin osa minuuttani oli kuitenkin pakkoroolia, jossa yhteisö vallan vaatimuksineen alisti minut pakkorooliin.

Niin Halosen elokuva, kuin monet tieteelliset teoriat, ja/tai näkemykset ja uskomukset perustuvat valintojen mahdollisuuksiin, jossa itse alkaa tuottaa julmia ajatuksia, automaattisesti tuottaa sitä pahuutta, minkä yhteisö on kohdistanut häneen. Se on totta, mutta onko oikein alkaa moralisoimaan yksilöä siitä, että ympäristö on julmalla kohtelulla tuottanut häneen mielen, joka tuottaa pahuutta.

Kun taannuin lapseksi pahan väkivallan jälkeen, mieleni aistimukset olivat erittäin vahvoja. Ymmärsin silloin, että kohtelu nosti mielen puolustuksessa esiin sen hajottavan puolen, jota voisi taiteen kielellä kutsua eläimeksi, jonka juuret ovat syntymäpuristuksen jälkeisessä kauhussa, jossa menettää itsensä. Tuo eläin alkaa hajottaa niin paljon ihmisen sisäisen minuuden, psyyken kokemusta, että yksilö joutuu myös pakenemaan ruumiiksi, pakkorooliinsa, että voi pysyä koossa, mutta siitä ei suinkaan seuraa hyvää, vaan tuhoutuminen jatkuu kehoehtojen kautta tuhoon ja alistava yhteisö lisää tätä painolastia. Tällöin pelkonsa ja kauhun ajamana ihminen yrittää löytää normaalia kehon aistimusta ja nauttia itsestään ja tätä kutsutaan ulkopuolisen havainnoissa nautinnoksi. Kun ruumiskeho pakkoroolissa toistaa kuin kolmevuotias ajatuksia, tunteita ja tekoja, ne hajoavat aistimuksien kautta, itse ei enää koosta minuutta. Kaikissa teorioissa ja näkemyksissä kohtaa vain valintojen, halun ja tahdon väitteitä, eikä yksilöä kuunnella, ei ole teorioita, jotka alkaisivat avata, sitä, että jatkuva suojautuminen ja puolustautuminen hyökkäyksissä vie ihmisen tuhoon, ympäristön valta kohdella ihmistä mielivaltaisesti. Ihminen on kehässä, jos joutuu jatkuvasti suojaamaan itseään, pakenemaan ruumiin suojaan roolissa.

Ei ole turhaa vaatia yksilö- ja ihmisoikeuksia, minuuden olemassaolo on tie, jossa voi valita inhimillisyyttä, sen raiskaaminen vie sekä minuuden psyyken kautta pahuuteen, mutta myös ruumiin kautta. Dissosiaatio ei ole aina valittu tie, se voi olla pakotettu tie kaltoin kohtelusta. Ristiriita lapsuuden kokemusten ja vuorovaikutuksen mielekkyydestä siirtymiseen roolien ja väkivallan sekä yhteisön alistamisen jälkeen johti siihen, että koin koko ajan häpeää, kun ei saanut toimia vuorovaikutuksen kautta. Dissosiaatiossa, eli mielen puolen liiallisessa eriytymisessä ei välttämättä ole kysymys kaltoin kohtelussa siitä, ettei tunteita syntyisi, ne syntyvät, mutta yhteisö häpäisee niitä ja niin yksilökin oppii ja joutuu häpäisemään myös itseään ja piilottaa herkän rehellisen puolen itsestä suojautuakseen lyönneiltä, jotka vievät perusoikeudet.

Muistan hyvin tarkkaan, kuinka toden puhuminen alkoi tuottaa minulle häpeää ja syyllisyyttä, rankaisut olivat tehonneet. Näyttää siltä, että juuri itsen kautta kehittyneet, halun ja tahdon mukaisesti mieleen juurtuneet ja sieltä pursuvat ajatukset ovat erilaisia kuin jos kaltoin kohdeltu katsoo lasiseinän takana, mitä saa puhua, kuinka saa olla, halujaan toteuttava kasvattaa vihan sisimpäänsä, ja kehittää itsensä sarjamurhaajaksi, kuten Halosen elokuvassa käy, mielen älyllistämisessä.

Narsismi ja itsensä esiin tuominen on suurinta häpeän kehittämässä mielessä ja vahvimmin tuomittua. Alkuperäistarinassa itseään järven pinnasta katsova Narkissos muuttui narsissiksi, kukaksi, se on myös Raamatun luomiskertomuksessa, häpeän huomiointi. Kehon muuttuminen ruumiiksi on pakkorooli, jossa lihakset jäykistyvät aistimattomiksi. Näin nk. itsekkäitä piirteitä itsessäni juuri kaltoin kohtelun aikana, ”kehon nousemista” esiin, psyyken puolustuksesta, kehon puolustusreaktiota.

Yksilö tarvitsee oikeuden määrittyä itse itsestään, oikeuden olla olemassa, sillä molemmat puolet, niin ruumis kuin sisäinen itse hajoaa lopputuloksena, kun ympäristö kohtelee kaltoin. Tunne-elämän kehitys on oma lukunsa, vain ruumiissa eläen ei tunteita juuri synny, ne ovat niin harvinaisia, ja sen muistaa tarkasti. Itse päätin kateuden tunteen kokemuksen jälkeen kolmekymppisenä, etten anna sellaisten tunteiden pilata elämääni, sillä kaikilla ihmisillä on tarpeeksi kärsimystä. Jos sain jossain itseilmaisuoikeuden, myös tunteet toimivat normaalisti.

Vain kunnioitus ja arvojen selkeys voi auttaa ihmistä löytämään kohtuullisuutta valintoihin, eri puolien yliaktivaatio, tulipa ne mistä hyvänsä, on tie kaksijakoisuuteen. Liiallinen persoonallisten taipumusten aktivoiminen ja vallan avulla asemoiminen on este tiedon ja sanakielen kautta asioihin lähestymisessä, mieli ei pääse vapautumaan, elämään tässä ja nyt pakkorooleissa, jotka ehdollistuvat hermoston kautta estäen vapaata aistimusta, herkkyyttä kokemuksessa. Persoonallisuutta ei tule hylätä, se on inhimillinen olemus parhaimmillaan, elävöittää elämämme ihmisenä, vuorovaikutteisuuden aktivoija, se on parasta ihmisoikeuden toteumaan.

Raija