INTOHIMON KAKSI VÄYLÄÄ

Intohimon puolestapuhujia näyttäisi olevan useampi, minäkin niihin kuulun. Näen intohimoa kahta laatua, eli eri lähtökohdistaan syntyneinä ne tuottavat erilaista tulosta, jossa toisesta ei saa tyydytystä juuri lainkaan, mutta toinen pitää totuuden etsimisen tiellä.

Kristinuskossa kehotetaan pelkäämään Herraa. Se on kovin paljon ristiriidassa rakkauden ja hyväksynnän kanssa. Jo syntyessään lapsella on pelkopohjainen aistimustila, mikä voi johdattaa intohimon poluille, jossa ei juuri koskaan tule tyydytystä, vaan ihminen haluaa aina ja aina lisää. Pelkopohjaiset aistimukset vievät kehon palvelukseen. Hyvä ja kunnioittava suhtautuminen lapseen ja hellä hoiva vapauttavat kehokeskeisistä kokemuksista, ja niiden kautta syntyvistä mielikuvista.

Lapselle ominainen leikin tie on ilon ja onnistumisen lähteestä ja alkuperästä johtuen tie, jossa kehoaistimukset jäävät ehdollistumatta omiin mielikuviin, ja havaitseminen on ikään kuin vapaata. Tällöin mielikuvat syntyvät lyhytaikaisessa muistissa ja niiden pysyvyys on muutama sekunti. Iän karttuessa leikit kehittyvät rooleiksi ja niihin tulee toistuvuutta.  

Leikkiaikana tyydytyksen tuo omien mielikuvien syntymä, joka sitten unohtuu ja uusiin leikkeihin syntyy taas uudet kuvat. Leikkipohjaisen kehityksen palkinto on ilo ja tyydyttyneisyys, kun taas pelkopohjaisen kehityksen tulos on itsekkyys ja omiin kokemuksiin nojaava aistimus, joka synnyttää toistoista mielikuvaa ja josta syntyy mielihyvähormoneja.

Vapaat aistimukset ja kyky synnyttää mielikuvia hallitusti näyttäisi johtavan totuuden tien etsimiseen, eivätkä omat mielikuvat sekoitu kokemuksineen sanakieleen. Mielikuvien synnyttäminen sanakielen avulla johtaa useimmiten hyvään kuulemiseen ja näkemiseen. Tämän soisi johtavan myös oppimisnäkemyksiä.

Raija

  

FOBIAA

Luin juuri YLEN uutisista, että mielestään murtuneista tulisi puhua avoimesti, että se tuo ymmärrystä ja hyväksyntää. Tämä on ihmeellinen uskomus, yhtä lailla se tuo paheksuntaa ja tuomitsemista, uskoisin jopa enemmän.  Kun ihmiselle annetaan valtaa arvioida toista, useimmiten hän asettaa toisen itsensä alapuolelle, ja näkee ongelmia toisessa. Ylipäätänsä, miksi diagnoosit kuuluvat työpaikoille, eivätkö ne kuulu lääkärin salassapitovelvollisuuksiin. Jos lääkäri toteaa yksilön terveeksi, häntä on kohdeltava kuin muitakin, eikä leimattava ja asetettava toisten tarkkailuun.

Julkisesti nyt puhutaan paljon maahanmuuttajien leimaamisesta, homot on ollut kartalla jo pidempään. Mutta nämä ovat vasta tässä avoimuuden ilmapiirissä keskusteluja julkisuudessa, jotka näkyvät. Taustalla piilossa on todellista vainoa, joilla evätään ihmisoikeudet, rajataan elämää ja ilmaisuvapautta. Yhteisömme on niin negatiivisten asenteiden syövyttämää, ettei ihminen enää selviä normaalissa arjessa, vaan on mentävä turvaan omiin ryhmiin, vertaistukiin, mikä on tietysti hyvä asia, että jossakin voi olla turvassa. Hiljainen tuomitseminen on vaikenemisen totutuin muoto, selän takana toimiminen.

Kaikkein vahvin asenteiden ja syrjinnän pesäke on työpaikat. Kun ihminen on leimattu mielenterveysongelmaiseksi, hänellä ei ole enää mitään oikeuksia. Tietoja kuljetetaan vapaasti työpaikoilta toiseen. Kun itse murruin raiskauksen johdosta, olin leimattu. Jos ajattelee asiaa siitä näkökulmasta, että muualla maailmassa raiskatut saavat oikeutta ja heille vaaditaan kunnioitusta, jopa Nobel palkintoa, on tämä Suomen negatiivinen ilmapiiri täysin perseestä. Minut katsottiin työkyvyttömäksi, koska en kestänyt väkivaltaa työpaikalla, vaan reagoin siihen mielen kautta, puuttumalla ja tuomalla esiin asian. Mutta se olikin salattua tietoa.

Raija

TUNNEKAAPPAUS

Äiti kiittää yleisön osastolla herrasmiestä, joka lahjoitti Ilveksen kaulahuivin lapselle, kun tämä itki surkeasti ja oli toivottomuutta täynnä Ilveksen hävitessä ottelun. Lapsi oli joutunut tunnekaappauksen alaiseksi, sen alitajunnan, mikä on tiedostamattomassa. Se syntyy synnytyspuristuksessa, keho, mikä on saanut liikkua vapaasti, on yhtäkkiä puristumassa hengiltä, syntyy ahdistuksen, kauhun ja tukehtumisen tiedostamaton tuntoaistimus.

Myöhemmin myös negatiiviset kokemukset aktivoivat tai synnyttävät pelkotilan. Hellän hoivan jälkeen nämä unohtuu ja miellyttävyys alkaa tuoda hyvää oloa, josta lapsi iloitsee ja pyrkii mielihyvään. Tiedostamattomaan jäänyt pelkotila jää suojaamaan lasta uhkaavilta tilanteilta, puolustamaan ja taistelemaan selviytymisessä. Mieli alkaa vieroksua tätä kauhukokemusta ja hamuaa mielihyvään, eli siihen vapauteen ja iloon, mikä oli leijuessa kohdussa. Mielihyvän kokeminen on ensiarvoista, sillä syvään ahdistukseen vaipuminen voi tuoda jopa kuoleman, joksi sitä usein nimitetäänkin, kuolemanvietiksi.

Tarvitaanko tällaista ehdollistunutta mieltä, jossa tappiomieliala ottaa vallan, eikä lapsi saa sitä hallintaan? Ymmärrän äidin hädän, lapsi tarvitsee jatkuvaa ylenpalttista turvaa häviön kestämiseen, turvarakenteet eivät ole riittäviä, niin että mieli pysyisi tasapainossa. Pienen lapsen mieli ei ole kilpailulle valmis. Hyvässä kasvatuskohtaamisessa läheinen rakentaa turvan ja luottamuksen, jolloin mieli alkaa kestää menetykset. Jos lapsi on kokenut paljon hylkäämistä, menettämistä ja pettämistä, mieli on tunnekaappaukselle altis, ja pelkoihin rakentunut mieli nousee ulvomaan tuskaa.

Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että urheiluseurat kasvattavat lapsia. Varmasti se on hyvä harrastus ja hoitaa kuntoa, mutta kilpailemaan lapsen mieli ei ole valmis vallankaan alle kouluikäisenä, turvaa ei ole mielessä kehittynyt vielä kestämään häviöitä. Lapsi tarvitsee itselleen alkuun kaiken, että mielestä tulisi vastoinkäymisiä kestävä. Jakaminen ja luopuminen tapahtuvat tunnetasolla lohtuna aikuisen kanssa, jolloin jakamisesta tulee ilon lähde, voimaa antava tekijä. Lapsi tarvitsee nk. perusarvot kuntoon, aikuisen antaman turvan, kunnioituksen ja luottamuksen. Lapsen mielen uhraaminen kilpailulle, ja intohimon valjastaminen loputtomaan voiton tavoitteluun, ei ole mielen tarkoitus, se voi tehdä pahaa tuhoa ihmisen kasvulle, mikä jää sitten torsoksi. Mieli on ihmisen suoja, jolla rakennetaan rauhaa ja hyvää oppimista.

Hylkäämisen seurauksena kateus ottaa valtaa, sen taustalla on pelot ja kaikki on saatava itselle, mieli ei rauhoitu. Hylkääminen tuhoaa hyväksynnän ja lapsi kokee että on arvoton, se on toisella, mitä itse ei ole saanut.  Empatiaa ei ehdi kehittyä kokemuksessa, koska pelko kaiken menettämisestä vie kauhuun. Vasta hyvän olon kokemukset omassa itsessä, siihen mieltyminen ja rakastaminen vahvistavat empatiakykyä, ja saavat lapsen toivomaan toiselle hyvää. Yhteisten leikkien tuoma ilo yhdistää ja ilo syntyy onnistumisen kokemuksista. Lapsen ilon lähde on ihme, jossa uusien muisti- ja mielikuvien syntymä tuo ilon.

Myötäeläminen ja myötäkokeminen eivät ole lapsella menettämisen seurausta, vaan ilon.

Kasvatustieteen prof. Veli-Matti Värri on sanonut. ”Perinteiset hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa. Niillä ei ole enää itsestään selvää paikkaa. Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, oikeamielisyys, rehellisyys. Suomalainen kasvatus ja yhteiskunnan arvot yleensä – irtautuivat klassisista hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska niitä oli käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä. Ehkä me halusimme lisää vapautta. – Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä, kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti.” (AL 18.8.2002)

Pelkojen kanssa on opittava elämään, mutta ne eivät saa olla liiallisia ja viedä mieltä tunnekuohuihin.

Raija

RIISUTUT NAISET

Laura Lindstedtin Finlandia palkittu romaani ”Oneiron” on lukemisen arvoinen, sillä se työntyy fantasian avulla syvälle kulttuurien laskoksiin, piilotettuihin ongelmiin ja avaa seitsemän kuolleen naisen kautta todellisuutta, mistä harvoin uskalletaan puhua. Se on taidetta parhaimmillaan, fantasiaan piilotettu todellisuus. Liiallinen kuvailu lankeaa tämänkin kirjan ongelmaksi, kuten kovin usein tänä päivänä, sillä alussa tuntui, että halusi lopettaa koko lukemisen. 

Mutta elämänkertomukset tempaisivat mukaansa, niin että sitä luki himoiten.

Kuolleena naiset avaavat elämänhistoriansa toisilleen näkyväksi. Kuinka naisen sielun ytimessä on äitiys, jota se halajaa yli kaiken sortuen järjettömyyksiin ja kuitenkin jossakin välissä tajuaa, että haluaa lapselleen vain sen kaikkein merkittävimmän, kuvittelun kyvyn syntymisen leikin avulla. Sen jonka äiti jätti tekemättä, voi antaa taiteelle. Mutta äitinä hän sortuu vainon lailla hallitsemaan lastaan keittiön ja ruuan avulla. Huimaavalla kielikuvalla, naapurissa seinän takana asuva lapsi saa ruokaa piirongin (kirjahylly) kautta, johon on reikä tehty seinän kautta ja tuputtamalla tukehduttaa lapsensa anoreksiaan, halliten solutasolle vietynä tieteellisen maailmankuvan toteumaa, jossa kuvittelulle ei jää tilaa.

Kuolleet eivät ruokaile, sillä se on jo elämää. Shlomithin tarina on anoreksiaan kuoleminen, jonka hän tuo performanssina taiteen kautta esiin. Kuolema on teille hallitsijat. Vaietuin ja hyljätyin on alkoholiin sortunut yksinäinen, joka hylätään kuolemankin jälkeen heikoimpana lenkkinä. Rakkauden puutteesta ja lapsettomuudesta, sekä kohtukuoleman kokeneista jää toivon oikeus, mutta ei elämään. Kurkkusyövän kokenut menettää äänensä, eikä puheoikeutta ole enää kuoleman jälkeenkään. Tarinoita elämästä, joksi maailma on tullut järkitarinoiden kanssa, joka on totuutena toteutettava, ja puheelle ei jää tilaa, omille kysymyksille.

Kirja on kaikin puolin manifesti taiteen puolesta, ihmisyyden puolesta, jossa esim. ortodoksijuutalaisten järjestelmällinen ideologia tuhoaa ihmisyyden, sillä ihmisyyteen ei kuulu yksilön oikeutta ajatella ja tuottaa omia näkemyksiä.

Niin kuin ilman ruokaa katoaa nälkä, niin myös katoaa äitiys uskon alttarille, ihmislapsen kyky tulla yksilöksi jää syntymättä. Äitiydestä on tehty rujo, ja silmuja rakkaudelle ei anneta. Riipaisevalla tavalla myös mies jää seksuaalisuutensa vangiksi, ja ruhjoo naistansa rakkaudettomaksi.

Raija

ON VAIKEAA EROTTAA USKONNOT IDEOLOGIOISTA

Tämä on vastine psykologian professori, emeritus Markku Ojasen uskontojen yhtenäistävistä näkemyksistä ihmiskunnalle (29.12.2015 AL)  Vastine julkaistu AL 7.1.2016 otsikolla "On vaikeaa erottaa uskontoja ideologioista".

On vaikeaa erottaa uskontoja ideologioista. Uskonnon merkitys yhtenäistävänä tekijänä vaatii enemmän selitystä, kuin sen, että se yhtenäistää ihmisiä. Millaisia ihmisiä, miten ja kuka jää ulkopuolelle? 

On ilmeistä, että uskonnot yhdistävät samoin ajattelevia, ja yhdistävänä piirteenä on kieltämättä julistava ja jumalalliseen hahmoon vetoava palvova elementti. 

Kun uskonnot yhdistävät suuren joukon, se edesauttaa vallan muodostusta ja legimitoi sen yhteiseen näkemykseen voimatekijäksi, jolloin vallanjako on järjestelmään vaikuttava ja lakeja synnyttävä.

Miten voidaan yhtenäistää joukkoja siten, ettei heikommat jää jalkoihin? Kun valta erotetaan syrjivänä elementtinä pois luokkajakoineen ja omaisuusvoimineen, on kysyttävä ihmiskuvan perään, mikä sekin voi värjäytyä kovin omituisiksi eri uskonnoissa ja ideologioissa.

Yksinkertaistettuna uskontojen yhdistävänä tekijänä on vahvasti sanan voima. 

Ei mikään ole vahvempaa kuin laulaa yhdessä yhteistä laulua, kokea sen tuoma ilo ja tunnelma, se yhdistää ja antaa voimaa. Kaikesta huolimatta, laulettiinpa yhdessä miten paljon tahansa, monilta loppuu voimat ja mieli alkaa oireilla sairastuttaen monella tasolla, jopa kehon, jos ei vallan ytimessä ole muita tukipilareita kuin usko tai joukkovoima. 

Uskontojen ongelmaksi jää itseyden jättäminen tunne-elämän osalta hoitamatta. Kun tunteet jätetään syrjään tuloksena on harvinaisen usein romahtaminen psyykkisesti, joiden määrä on ollut säännönmukaisesti vakio. Se jolla on valtaa ja asemaa yhteisössä monella tasolla, pysyy pönkitettynä pystyssä, mutta heikompi putoaa, kun voimavarat hupenevat.

Uskontoihin liittyy myös selkeästi pelon voima, joka saa vuoret siirtymään ja mielen tuhoavaksi. Eikö olisi parempi psykologiankin kulkea uskontojen rinnalla ja hoitaa ”aliravitut” mielet yhtenäisiin oikeuksiin tulla näkyväksi ja kuulluksi, todelliseksi jäseneksi yhteisöön, jossa on osallistumisen oikeus erilaisena.

Raija 

KUMISAAPPAISSA

Viisikymmentä luvun lopussa kävin kansakoulua. Moni eteläsuomalainen kävi jo peruskoulua, mutta pohjoisiin kuntiin peruskoulu tuli myöhemmin. Meillä ei ollut englantia, enkä myöskään kuullut sitä vasta kuin yli kymmenen vanhana, kun ostettiin radio mopolla kulkevalta kulkukauppiaalta. Sodan jälkeen maaseutu oli kovilla, maatiloja ostettiin valtion lainoittamana ja tukemana, jotka tuet sitten valtio poisti ja pientilalliset olivat pulassa. Niinpä mekin koko kylän lapsilauma oltiin oppilasasuntolassa viikot, että lapset saivat ruokaa. 

Koulun kautta myös anottiin vaateavustuksia, ja meidänkin perheeseen tuli muutamat kumisaappaat.

Vaateavustuksia tuli pelastusarmeijalta, joista äiti loihti mitä mainioimpia vaatteita, joten iloitsin mekoista tai sittemmin housuista, jotka sain. Pitkiä housujahan ei saanut pitää tytöt siihen aikaan, oli erotuttava hameella.

Minulle on jäänyt erikoinen muisto näiltä vuosilta, kun pakkasta oli nelisenkymmentä astetta, ja piti kävellä kotiin kumisaappaissa viikonlopuksi. Opettaja laittoi isot villasukat saappaiden päälle, ilmeisesti siksi, että ne eivät mahtuneet sisään. Jalat paleltuivat kuitenkin, ja kotiin päästyä istuimme uunin edessä ja lämmittelimme jalkoja kipristellen varpaita ja usein myös kylmissä huoneissa nukkumaan mennessä. Vielä kolmikymppisenä saatoin herätä siihen, että unissa kipristelin varpaita muistona menneisyydestä.

Tytöksi kasvaminen oli monien rajoitusten siivittämään. Urheilla emme saneet muuta kuin naisvoimisteluna, emme saaneet pelata pesäpalloa eikä muitakaan pelejä. Tanssiminen oli syntiä, mutta se kuitenkin hyväksyttiin rippikoulun jälkeen. Kotona oli poikien ja tyttöjen töitä. Meille tytöille kuului karjanhoito ja pojille metsätyöt, klapien pilkkominen.

Kylällämme kulki mustalaisia talosta taloon. Äiti oli aina valmis tarjoamaan ruokaa ja yösijan heille. Minun ei ole vaikea ymmärtää tänä päivänä maahanmuuttajia ja heidän hätäänsä. Kaikista välitettiin, mutta ei suinkaan sinisilmäisesti, pahaa myös nähtiin.

Raija

TUNTEET IHON ALLA

Katselin eilen Dome Karukosken elokuvan ”Leijonasydän”. Kertoo valkoisen Suomen ihannoimisesta, jossa joukko puolustaa isänmaata, ja harrastaa muualta muuttaneitten syrjintää. Elokuva oli karu ja karmaiseva ryhmän säännöistä ja väkivallasta. Mutta erityisesti huomioin tunteiden iholle nousun. Olen kiinnittänyt aiemminkin tähän huomiota, miten suomalainen elokuva on ihmisen ilmeissä täysin erilaista kuin monet ulkomaalaiset. Tunteet ikään kuin nousevat kasvojen ilmeisiin ja kehon liikkeisiin ulkoisesti näkyväksi, kuten nykimiseksi, ilveilyksi jne. Onko tämä hyvä vai huono asia, näemme siis toistemme aikeita, ja tunteita kehonkielestä? Se luo tilanteita, joissa aletaan tulkita toisen kokemia tunteita, ja ne voivat mennä totaalisesti pieleen.

Kun olen katsellut tässä viimeisinä viikkoina suomalaisten elokuvia menneiltä vuosilta, tällaista ei ole ollut esim. Särkän tuotannossa. Onko nämä Turkan oppeja.? Onko sivistyneenpää oppia tunteiden kieli sisäisten yllykkeiden, motiivin, tahdon, intohimon, kateuden ja muiden tunnetilojen siivittämänä minuudessa, ikään kuin reaktiona tunteeseen, mikä ilmaistaan sanakielin, keskustellen. Leijonasydän oli erityisen vähäsanainen, nyrkit puhuivat. Sinällään tosi hyvä elokuva, ja kertoo tietynlaisesta kehityksestä, mutta sitä eivät ymmärrä nk. sivistyneet kansat, joiden minuuden kehitystaustat kulkevat eri polkuja.

Muistan, kuinka tunteiden kieli alkoi näkyä ihollani levottomuutena väkivaltateon jälkeen, kun sanallista lupaa ei ollut ilmaisulle, oli vain aggressio.  Minuus alkoi kehittyä sisältäpäin paisuen ruumiissa reaktioiksi, joka aiheutti epäilyjen vyöryn ympäristön taholta. Ihminenhän valehtelee, jos korvat heiluvat, on kansan sanonta. Ympäristön tekemä rikos vääristi minän kehityksen.

Huolestuttavinta on se, että tämä vähäpuheinen ja väkivallan kieli jättää tunteet puolitiehen. Ne ovat enimmäkseen aggressiota ja vihaa, pelkoa ja toivottomuutta, jossa alitajunnan viestit antavat käskyn hyökkää ja puolusta. Stressitekijät ovat huipussaan, ja elimistö varuillaan, josta kärsii keho sairauksina.

Liiallisessa iholle esiintymisessä/nousemisessa/tunkeutumisessa tunteet eivät ole tunnistettavissa, ne ikään kuin häipyvät pelon alle. Jos minuus saa olla kunnioitettu, kehittyä rauhassa ja tutkia kokemuksiaan, monet tunteet selkenevät ja sanakieli auttaa. Ihminen voi ymmärtää enemmän omien yllykkeidensä, motiiviensa ja intohimojensa taustalta kateutta, vihaa, ylpeyttä, ihastusta ja muita tunteita selkeämmin.

Jossakin vaiheessa elämääni oli aistillisten kokemusten sarja, ne oli mielihyvää tuottavia aistimuksia, ruokaa, liikuntaa ja muuta viihdykettä vuorovaikutuksissa. Tällöin aistimukset olivat selkeitä ja löysivät intohimon kehon aistimuksesta. Se toi esiin seksuaalisuuden vahvana, ja viehtymyksen nautintoon. Näyttää siltä, että nykyään nämä elämysten virrat ovat pääasiallisia elämän tarkoituksissa. 

Näyttää siltä, että liiallinen kieltäminen ja pidättäytyminen tuovat samanlaista seksuaalista yllykettä, kuin itse valitut nautinnot, mutta niitä pitelee pelko, ja nautinto on epätodellista jännitettä, mikä ei synnytä aitoa nautintoa. Uskon, että sanakielen kautta kehittynyt minuus on kokijalleen miellyttävämpi ja edistää oppimista, ja viestit tunnistavat oman tunnekielensä taustat, eikä valheelliseen minuuteen tarvitse mennä. Valheelliseen siinä mielessä, että käyttäytymiseen tulee valta ja sillä selviytyminen, ei tieto.

Raija

HARHAN ASKELEET

Sain kuin sainkin luettua Tapio Tammisen ”Kansankodin pimeämpi puoli”, mikä kertoo arjalaisuuden synnystä, ja sen alkuperää väitetään siinä ruotsalaiseksi, antropologien mukaan jo Atlantiksen geopoliittisena aikana ovat syntyneet Saaga, Odin, Brage, Idun, ja  Edda, ym. Muinaismytologiassa oli muinaisuskontojen uskomusten kielten kautta tutkittua tietoa kansan jumalista. Nämä jumalien jälkeläiset ovat sitten johdattaneet arjalaiskäsitykseen, jossa he olisivat parempaa ihmisrotua. Kirja kuvaa arjalaisuuden levinneisyyttä ja niitä johtohahmoja, jotka ovat ylläpitäneet näihin päiviin ihmisen sortoa. Samaa voi nähdä myös kristinuskossa.

Suomalaisista sanottiin, että he olivat lyhytkalloisuutensa ja leveänaamaisuutensa vuoksi aasialaista alkuperää, henkisesti jälkeenjääneitä ja rikoksiin taipuvaisia. Myös Kalevalaa yritettiin kuvata arjalaisuuden jumaliin viittaavaksi antropologian opiskelijan avulla. Kirja kannattaa lukea, sillä koulutieto ei anna hyvää tietoa siitä kuinka pitkälle aate levisi synnyttäen yliopiston laitoksia, ja kuinka se vielä tänä päivänä on taustalla yhteiskuntapolitiikassa.

Reilun kymmenen ikäisenä olin vierailemassa -60 luvun alussa naapurin tutun tutulla äitini kanssa. Vaikka äidit puhuivat asiasta varoen, ymmärsin jo silloin, että jotain pahaa oli tehty ja loukattu syvästi suurperheiden äitien identiteettiä. Heidät oli pakkosteriloitu juuri rotuerottelun vuoksi. Suomessa näitä oli tuhansia. Ensin heidät kaksi lääkäriä totesi mielisairaaksi, ja sillä perusteella heidät saatiin pakolla steriloitua, etteivät he synnyttäisi lisää jälkeen jääneitä. Ruotsissa on yhä nuoria tyttöjä, jotka ovat mielisairaalassa tämän vuoksi, arjalaislain. Mielisairautta ei useinkaan mielletä ympäristön tekemien rikosten seuraukseksi, vaan katsotaan olevan sen synnynnäistä ja persoonallista, heikkolahjaisten ongelma ja rikokset salataan. Kuitenkaan mielisairauden synnystä ei ole todisteita biologisesti. Geeniteknologia on kyseenalaista, altistava geeni löytyy jokaiselta. Biologismi elää nousukauttaan.

Uskonnollisesti on mielenkiintoista, että muinaisuskonnoilla on yritetty syrjäyttää kristinusko papistoa myöten, kuten Luther. Poliitikot ovat ajaneet asiaa vahvasti. Satoja yliopistojen laitoksia on synnytetty aatteen yllä pitämiseksi, ja heikon aineksen hoitoon saattamiseksi sekä arjalaisen rodun säilyttämiseksi. Aate on siirtynyt lääketieteen laitoksilta sosiaalipolitiikkaan, ja perheitä hallitaan sitä kautta. Aatetta on kannatettu yli puoluerajojen aina vasemmistosta oikeistoon. Nykyään se on vahvimmillaan äärioikeistossa.

Kristinuskossa on kritisoitu persoonallisen Jumalan käsitystä, kun taas arjalaisuudessa on yhteinen sielu, jossa me olemme hindulaisittain yhtä. Savitri Devi oli intialainen nainen, joka kiersi ympäri maailmaa kertomassa uuden uskonnon perusteita, ja veljeili jopa kuninkaan neuvonantajien kanssa monissa maissa Etelä-Amerikasta Iraniin. Aatteen eteenpäin viejät halusivat itse erottua yksilöiksi, muita korkeammalle ja paremmiksi, jonka identiteetin vahvistamiseksi tarvittiin heikkolahjaiset. Näin arjalaisuus on yksilöitymisen ja erilaistumisnäkemyksissään samassa veneessä kuin kristinusko. Uskomus arjalaisilla omaan ylevyyteen on kallonmuodoissa, joskin se yhtenäisti suuremman joukon, kristinuskossa jokainen on yksilö.

Yhteinen sielu vie uskomuksiin, jossa ihmiset elävät hölmöyhteisyydessä, eli vuorovaikutuksessa mielikuvien virrat elävät omaa itsetarkoituksellista elämäänsä, ja tyydyttyvät joukkohurmoksesta olemassaoloa, eikä sanoilla ole merkityksiä totuuden kanssa vaan uskomuksena. Ei nuo kristinuskon sanoituksetkaan kovin helposti aukene, vaan niidenkin ongelmaksi muodostuu yhteinen hurmos ja ylistäminen. Yksilöitymistä ei pääse tapahtumaan, kun palvotaan jotakin henkilöä.

Itseäni on kuljetettu maailmoihin, jossa yhteisyyden henki on ollut uskomuksissa, joissa on ollut suorastaan hurmoksellisuutta. Tällöin traumani oli purkautumassa, ja olin hyvin haavoittuvainen. Mieheni houkuteltiin uskonnolliseen yhteisöön hänen työkaverinsa kautta ja minut saatiin näin mukaan. Onneksi en pystynyt olemaan siellä kuin muutaman kerran. Nämä uskomushurmokset luovat pohjan ihmisen mielen murtumiselle, ja uuden minuuden synnyttämiselle. Onneksi äitini oli vahva ja opetti sanakielen tärkeyden ja siinä pysymisen viisauden. Sanakieli ei saanut koskaan olla Jumala, vaan se oli yhteydessä aikaan, paikkaan ja tietoon ja sitä voitiin muuttaa, mikäli perusteena tutkitut ja loogiset perusteet sitä vaativat. En ole koskaan ymmärtänyt eriarvoisuutta, ja olen loukkaantunut syvästi, kun joku on ilmoittanut, ettei kaikille voi antaa ihmisarvoa. Varhaislapsuuden kodissani kunnioitus oli hyvin vahvaa ja tietoista. Sisarkateudessa voi tunnistaa että epätasa-arvoa on ollut, mutta tulisi ymmärtää, että se on luonnollista, ei 2v. ole samat oikeudet kuin 7v.

Raija

TUKITUT SUUT

Juoruilu mielletään usein negatiiviseksi, ja sitä se varmaan onkin, jos tarkoituksena on mollata ihmistä ja tuhota hänen mainettaan sekä elämää. Mutta on myös positiivista juoruilua, tai henkilöiden esiin tulemista tahattomasti, jossa on merkittävä myönteinen vaikutus kokijalleen elämässä. Tällöin asian ilmaisija käsittelee omia tunteitaan, jonkun ulkopuolisen kanssa. Kun tai jos, joku läheinen sanoo, että olet täysin tyhmä ja pölvästi, kun teit tai ajattelit näin. Tällöin loukkaantuminen on melko todennäköistä. Tällöin mieli voi kuohua yli äyräiden ja tulisi sanottua tosi pahasti toiselle, ellei jo käytä nyrkkiä. Mutta toisaalta on niinkin, että rumasti sanova ansaitsee takaisin, että saa tuta sanomansa vaikutuksen. Itseään suojellakseen ja pahoja riitoja välttääkseen voi olla ihan hyvä käsitellä asiaa ensin jonkun ulkopuolisen kanssa.

Nuoruudessa minulle tehtiin paha rikos kohdistuen koskemattomuuteen. Ympäristö sulki täysin suuni, ja asia kiellettiin, puhuttiin kyllä salaisia sopimuksia noudattaen selän takana. Minut jätettiin syyllisyyteen ja häpeään tekemättömästä teosta, toisin sanoen uhrattiin. Toimin aivan asianmukaisesti pyytäen virka-apua, mutta sitä ei uskottu. Se sai aikaan sen, että mieleni kärventyi, ahdistui ja tuli aggressiiviseksi, mutta sitä ei saanut purkaa, joten se vaurioitti mieltä kasaantuen sisäänpäin.

Eräässä yhteisössä ilmeni rikollista toimintaa, joka haluttiin pitää salassa. Joku kävi kuitenkin asiaa läpi yhteisön toisen jäsenen kanssa kertoen, että se on väärin. Kuulija kävi paljastamassa rikoksen tehneelle, että tuo yksi puhuu asiasta. Rikollinen nosti asiasta suuren hälyn ja ilmoitti tuomioista, ellei puhe lopu. Yhteisön henkinen ilmapiiri muuttui kyttäileväksi, pelokkaaksi ja ahdistuneeksi, koko yhteisö kärsi, toisin sanoen yhteisön luonnollinen vuorovaikutus kuoli. Kukaan ei uskaltanut puhua paljon mitään, tehtiin vain toiminnallisia tekoja. Miten moni yhteisö onkaan tähän loukkuun jäänyt, hiljaisuus kaivertaa ja toiminta puhuu.

On hyvää juoruilua ja tärkeää julkista kannanottoa, jossa suojellaan yhteisöä ja yksilöä avoimuudella ja se pitää sallia, sillä se tervehdyttää mieltä, ihminen kuitenkin pyrkii kohti rehellisyyttä. Ihminen tarvitsee myös omaa salaisuuttaan, henkilökohtaista tarvettaan, jota ei tarvitse jakaa muille, kuin ehkä rakkaimmalleen. Ulkopuolelta ja/tai ylhäältä valta-asemasta tullut vaatimus salata rikoksia ja asioita voi vaurioittaa pahasti sekä yksilöä, että yhteisöä, moralistinen kannanotto, jonka päämäärät eivät kestä päivänvaloa. Suomessa selän takana toimiminen on melko yleistä.

Raija