INTOHIMON KAKSI VÄYLÄÄ

Intohimon puolestapuhujia näyttäisi olevan useampi, minäkin niihin kuulun. Näen intohimoa kahta laatua, eli eri lähtökohdistaan syntyneinä ne tuottavat erilaista tulosta, jossa toisesta ei saa tyydytystä juuri lainkaan, mutta toinen pitää totuuden etsimisen tiellä.

Kristinuskossa kehotetaan pelkäämään Herraa. Se on kovin paljon ristiriidassa rakkauden ja hyväksynnän kanssa. Jo syntyessään lapsella on pelkopohjainen aistimustila, mikä voi johdattaa intohimon poluille, jossa ei juuri koskaan tule tyydytystä, vaan ihminen haluaa aina ja aina lisää. Pelkopohjaiset aistimukset vievät kehon palvelukseen. Hyvä ja kunnioittava suhtautuminen lapseen ja hellä hoiva vapauttavat kehokeskeisistä kokemuksista, ja niiden kautta syntyvistä mielikuvista.

Lapselle ominainen leikin tie on ilon ja onnistumisen lähteestä ja alkuperästä johtuen tie, jossa kehoaistimukset jäävät ehdollistumatta omiin mielikuviin, ja havaitseminen on ikään kuin vapaata. Tällöin mielikuvat syntyvät lyhytaikaisessa muistissa ja niiden pysyvyys on muutama sekunti. Iän karttuessa leikit kehittyvät rooleiksi ja niihin tulee toistuvuutta.  

Leikkiaikana tyydytyksen tuo omien mielikuvien syntymä, joka sitten unohtuu ja uusiin leikkeihin syntyy taas uudet kuvat. Leikkipohjaisen kehityksen palkinto on ilo ja tyydyttyneisyys, kun taas pelkopohjaisen kehityksen tulos on itsekkyys ja omiin kokemuksiin nojaava aistimus, joka synnyttää toistoista mielikuvaa ja josta syntyy mielihyvähormoneja.

Vapaat aistimukset ja kyky synnyttää mielikuvia hallitusti näyttäisi johtavan totuuden tien etsimiseen, eivätkä omat mielikuvat sekoitu kokemuksineen sanakieleen. Mielikuvien synnyttäminen sanakielen avulla johtaa useimmiten hyvään kuulemiseen ja näkemiseen. Tämän soisi johtavan myös oppimisnäkemyksiä.

Raija