TABUT JA PYHÄ

Haluaisin keskustella Jari Sarasvuon kanssa tästä aiheesta. Viime maanantain luento Yle Puheella oli sen verran kiinnostava, että se täytyy kuunnella vielä uudestaan, tabujen alkuperä ja vielä käydä jatkokurssilla Areenassa. Pyhän ja arjen suhdetta opiskelin perusopinnoissa, mutta niin kuin se on, vasta käytännössä ymmärtää teorian syvät juuret.

Tabu on siis jotain sellaista, että sen juuret on ravinnossa ja sen saastaisuudessa; kaikkiruokaisuudessa, josta syntyy syvällisiä inhon reaktioita ihmisiin kasviruoka-ajan jälkeisessä kehityksessä. Sen jälkeen ne siirtyvät sitten kyseiseen ilmiöön, josta tehdään halveksittavaa. Kuten esim. teurastaja tekee jonkun iljettävän rituaalin teurastuksessaan, niin teurastajien ammattiryhmä joutuu alhaisimpaan kastiin, inhokkeihin, jolloin avioliittokin puretaan, ettei ylemmässä kastissa oleva saastuisi.

Tabu siis suojaa pyhää estäen hyväksymästä epäpyhää. Niin, tämä on siis antropologiaa ja miksei totta, mutta omissa opinnoissa se tuli hieman erilaisena esiin, taikauskon jumalista.

Itselleni pyhäksi on tullut avioliitto ja perhe. Se ilmeisesti liittyi siihen, että rakastuessani koin jotain niin hyvää, jota en ollut ennen kokenut, että siitä tuli jotensakin henkisesti nostattava tila, kurkotus korkeammalle.

Mutta voisiko olla niin, että lapsi on jotakin niin pyhää ja vilpitöntä, etteivät uskomukset ole saastuttaneet vielä mieltä. Esim. Sarasvuon kertoma tarina lemmikkikoiran syömisestä nosti tabua esiin, sehän olisi sopimatonta. Mutta miten kokisi lapsi, voisiko hän syödä koiran, jonka kanssa on syntynyt välittämisen tunteita, tai ylipäätänsä tunteita. Onko kaikilla mahdollista tulla niin näkemisen lähelle tutkiessaan itseään, ettei pelko peitä tunteita? Kun muistelen lapsuuttani (minä olen maalaistalon tyttö, ei kun isäni)siellä teurastettiin sikoja, ja vasikoita pöydän antimiksi. Se oli niin rutiinia, ja toisaalta brutaalia, ettei sitä halunnut ajatella, eikä tuntea siitä mitään, sen kielsi ajatuksissa.

Jokseenkin olen päätymässä siihen, että ihmisen, itsen ja toisen näkeminen ja tunteminen, ajattelu ja pyhyys vaativat tunteiden tunnistamisen ja tulemisen, niiden esiin tulon mahdollisuuden ja jos pelot ovat voimakkaita, ne eivät tule esiin, syväsyntyiset tunteet.  Pyhyydessä on jotakin lapsenomaisen vilpitöntä, ei vielä inhoa, ja lapsi voi kokea kiintymyksen ja välittämisen tunteita, ja tuo antropologian väite on kulttuurinen, eli kehittynyt ilmiö.

Lapsi voi tietenkin myös kiintyä ja tulla riippuvaiseksi niin tuosta pyhyyden kokemisen tunteesta, että esim. kiintyy koiraan liikaa ja ei luovu millään, jäänyt kiinni siihen norsuun, eli alitajuntaan, josta Sarasvuo puhuu. Ratsastaja, eli järki ei pääse toimimaan, psyyke orjuuttaa.

Mielestäni pyhyyteen liittyy arvot, jotka ovat sakramentaalisia, eli niillä katsotaan säilytettävän elämässä hyvää, sellaista, joka on ihmiselle hyväksi hänen kasvussaan ihmisenä. Inho on psyyken prinsiippi. Tunteet siis liiallisina voivat viedä niin primitiiviseksi, että ihminen ahdistuu niiden erosta. Siten sakramentti on kaava, joka suojelee, mutta ei vielä pelasta, kasvun tie on itse löydettävä, vaarat ja mahdollisuudet.

Raija