FOBIAA

Luin juuri YLEN uutisista, että mielestään murtuneista tulisi puhua avoimesti, että se tuo ymmärrystä ja hyväksyntää. Tämä on ihmeellinen uskomus, yhtä lailla se tuo paheksuntaa ja tuomitsemista, uskoisin jopa enemmän.  Kun ihmiselle annetaan valtaa arvioida toista, useimmiten hän asettaa toisen itsensä alapuolelle, ja näkee ongelmia toisessa. Ylipäätänsä, miksi diagnoosit kuuluvat työpaikoille, eivätkö ne kuulu lääkärin salassapitovelvollisuuksiin. Jos lääkäri toteaa yksilön terveeksi, häntä on kohdeltava kuin muitakin, eikä leimattava ja asetettava toisten tarkkailuun.

Julkisesti nyt puhutaan paljon maahanmuuttajien leimaamisesta, homot on ollut kartalla jo pidempään. Mutta nämä ovat vasta tässä avoimuuden ilmapiirissä keskusteluja julkisuudessa, jotka näkyvät. Taustalla piilossa on todellista vainoa, joilla evätään ihmisoikeudet, rajataan elämää ja ilmaisuvapautta. Yhteisömme on niin negatiivisten asenteiden syövyttämää, ettei ihminen enää selviä normaalissa arjessa, vaan on mentävä turvaan omiin ryhmiin, vertaistukiin, mikä on tietysti hyvä asia, että jossakin voi olla turvassa. Hiljainen tuomitseminen on vaikenemisen totutuin muoto, selän takana toimiminen.

Kaikkein vahvin asenteiden ja syrjinnän pesäke on työpaikat. Kun ihminen on leimattu mielenterveysongelmaiseksi, hänellä ei ole enää mitään oikeuksia. Tietoja kuljetetaan vapaasti työpaikoilta toiseen. Kun itse murruin raiskauksen johdosta, olin leimattu. Jos ajattelee asiaa siitä näkökulmasta, että muualla maailmassa raiskatut saavat oikeutta ja heille vaaditaan kunnioitusta, jopa Nobel palkintoa, on tämä Suomen negatiivinen ilmapiiri täysin perseestä. Minut katsottiin työkyvyttömäksi, koska en kestänyt väkivaltaa työpaikalla, vaan reagoin siihen mielen kautta, puuttumalla ja tuomalla esiin asian. Mutta se olikin salattua tietoa.

Raija