TUNNEKAAPPAUS

Äiti kiittää yleisön osastolla herrasmiestä, joka lahjoitti Ilveksen kaulahuivin lapselle, kun tämä itki surkeasti ja oli toivottomuutta täynnä Ilveksen hävitessä ottelun. Lapsi oli joutunut tunnekaappauksen alaiseksi, sen alitajunnan, mikä on tiedostamattomassa. Se syntyy synnytyspuristuksessa, keho, mikä on saanut liikkua vapaasti, on yhtäkkiä puristumassa hengiltä, syntyy ahdistuksen, kauhun ja tukehtumisen tiedostamaton tuntoaistimus.

Myöhemmin myös negatiiviset kokemukset aktivoivat tai synnyttävät pelkotilan. Hellän hoivan jälkeen nämä unohtuu ja miellyttävyys alkaa tuoda hyvää oloa, josta lapsi iloitsee ja pyrkii mielihyvään. Tiedostamattomaan jäänyt pelkotila jää suojaamaan lasta uhkaavilta tilanteilta, puolustamaan ja taistelemaan selviytymisessä. Mieli alkaa vieroksua tätä kauhukokemusta ja hamuaa mielihyvään, eli siihen vapauteen ja iloon, mikä oli leijuessa kohdussa. Mielihyvän kokeminen on ensiarvoista, sillä syvään ahdistukseen vaipuminen voi tuoda jopa kuoleman, joksi sitä usein nimitetäänkin, kuolemanvietiksi.

Tarvitaanko tällaista ehdollistunutta mieltä, jossa tappiomieliala ottaa vallan, eikä lapsi saa sitä hallintaan? Ymmärrän äidin hädän, lapsi tarvitsee jatkuvaa ylenpalttista turvaa häviön kestämiseen, turvarakenteet eivät ole riittäviä, niin että mieli pysyisi tasapainossa. Pienen lapsen mieli ei ole kilpailulle valmis. Hyvässä kasvatuskohtaamisessa läheinen rakentaa turvan ja luottamuksen, jolloin mieli alkaa kestää menetykset. Jos lapsi on kokenut paljon hylkäämistä, menettämistä ja pettämistä, mieli on tunnekaappaukselle altis, ja pelkoihin rakentunut mieli nousee ulvomaan tuskaa.

Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että urheiluseurat kasvattavat lapsia. Varmasti se on hyvä harrastus ja hoitaa kuntoa, mutta kilpailemaan lapsen mieli ei ole valmis vallankaan alle kouluikäisenä, turvaa ei ole mielessä kehittynyt vielä kestämään häviöitä. Lapsi tarvitsee itselleen alkuun kaiken, että mielestä tulisi vastoinkäymisiä kestävä. Jakaminen ja luopuminen tapahtuvat tunnetasolla lohtuna aikuisen kanssa, jolloin jakamisesta tulee ilon lähde, voimaa antava tekijä. Lapsi tarvitsee nk. perusarvot kuntoon, aikuisen antaman turvan, kunnioituksen ja luottamuksen. Lapsen mielen uhraaminen kilpailulle, ja intohimon valjastaminen loputtomaan voiton tavoitteluun, ei ole mielen tarkoitus, se voi tehdä pahaa tuhoa ihmisen kasvulle, mikä jää sitten torsoksi. Mieli on ihmisen suoja, jolla rakennetaan rauhaa ja hyvää oppimista.

Hylkäämisen seurauksena kateus ottaa valtaa, sen taustalla on pelot ja kaikki on saatava itselle, mieli ei rauhoitu. Hylkääminen tuhoaa hyväksynnän ja lapsi kokee että on arvoton, se on toisella, mitä itse ei ole saanut.  Empatiaa ei ehdi kehittyä kokemuksessa, koska pelko kaiken menettämisestä vie kauhuun. Vasta hyvän olon kokemukset omassa itsessä, siihen mieltyminen ja rakastaminen vahvistavat empatiakykyä, ja saavat lapsen toivomaan toiselle hyvää. Yhteisten leikkien tuoma ilo yhdistää ja ilo syntyy onnistumisen kokemuksista. Lapsen ilon lähde on ihme, jossa uusien muisti- ja mielikuvien syntymä tuo ilon.

Myötäeläminen ja myötäkokeminen eivät ole lapsella menettämisen seurausta, vaan ilon.

Kasvatustieteen prof. Veli-Matti Värri on sanonut. ”Perinteiset hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa. Niillä ei ole enää itsestään selvää paikkaa. Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, oikeamielisyys, rehellisyys. Suomalainen kasvatus ja yhteiskunnan arvot yleensä – irtautuivat klassisista hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska niitä oli käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä. Ehkä me halusimme lisää vapautta. – Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä, kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti.” (AL 18.8.2002)

Pelkojen kanssa on opittava elämään, mutta ne eivät saa olla liiallisia ja viedä mieltä tunnekuohuihin.

Raija