KUMISAAPPAISSA

Viisikymmentä luvun lopussa kävin kansakoulua. Moni eteläsuomalainen kävi jo peruskoulua, mutta pohjoisiin kuntiin peruskoulu tuli myöhemmin. Meillä ei ollut englantia, enkä myöskään kuullut sitä vasta kuin yli kymmenen vanhana, kun ostettiin radio mopolla kulkevalta kulkukauppiaalta. Sodan jälkeen maaseutu oli kovilla, maatiloja ostettiin valtion lainoittamana ja tukemana, jotka tuet sitten valtio poisti ja pientilalliset olivat pulassa. Niinpä mekin koko kylän lapsilauma oltiin oppilasasuntolassa viikot, että lapset saivat ruokaa. 

Koulun kautta myös anottiin vaateavustuksia, ja meidänkin perheeseen tuli muutamat kumisaappaat.

Vaateavustuksia tuli pelastusarmeijalta, joista äiti loihti mitä mainioimpia vaatteita, joten iloitsin mekoista tai sittemmin housuista, jotka sain. Pitkiä housujahan ei saanut pitää tytöt siihen aikaan, oli erotuttava hameella.

Minulle on jäänyt erikoinen muisto näiltä vuosilta, kun pakkasta oli nelisenkymmentä astetta, ja piti kävellä kotiin kumisaappaissa viikonlopuksi. Opettaja laittoi isot villasukat saappaiden päälle, ilmeisesti siksi, että ne eivät mahtuneet sisään. Jalat paleltuivat kuitenkin, ja kotiin päästyä istuimme uunin edessä ja lämmittelimme jalkoja kipristellen varpaita ja usein myös kylmissä huoneissa nukkumaan mennessä. Vielä kolmikymppisenä saatoin herätä siihen, että unissa kipristelin varpaita muistona menneisyydestä.

Tytöksi kasvaminen oli monien rajoitusten siivittämään. Urheilla emme saneet muuta kuin naisvoimisteluna, emme saaneet pelata pesäpalloa eikä muitakaan pelejä. Tanssiminen oli syntiä, mutta se kuitenkin hyväksyttiin rippikoulun jälkeen. Kotona oli poikien ja tyttöjen töitä. Meille tytöille kuului karjanhoito ja pojille metsätyöt, klapien pilkkominen.

Kylällämme kulki mustalaisia talosta taloon. Äiti oli aina valmis tarjoamaan ruokaa ja yösijan heille. Minun ei ole vaikea ymmärtää tänä päivänä maahanmuuttajia ja heidän hätäänsä. Kaikista välitettiin, mutta ei suinkaan sinisilmäisesti, pahaa myös nähtiin.

Raija