Yhteisöllisiä ongelmia ei ole helppo käsitellä, siellä rooleissa olijat risteilevät niin vilkkaasti vallan ja tarinoiden taakse väistellessään vastuuta, ottaenkin sitä ja luoden uusia kuvia asioihin niin, ettei perässä tahdo pysyä. Todellisessa yhteisökäyttäytymisessä syntyy ja näkyy rumia jälkiä, ihmiset eivät jaksa brutaaleja käytänteitä, niitä paetaan tai vahvistetaan. Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Voimme nähdä, että Amerikassa on täysin kaksimiekkainen yhteisöhenki. On asiallinen presidenttiehdokas ja ilkeyksiä sekä pilkkaa syöksevä möykkäri, se tartuttaa, pian kuuluu molemmista laareista hölmöä. Ideologiat eivät edes näy selkeästi, on vain ”vain minä olen oikeassa” valtataistelu, kuin pienillä lapsilla hiekkalaatikolla. Näitä valtataisteluareenoita on jokaisen maan kolkassa. Näille on yhteistä ja erottelevaa se, että niistä voisi sanoa, siinä on pahasta ja hyvästä valinta, mutta se on enemmän psyyken terassi, ihmismielet samaistuvat hulluuteen ja/tai järkeen, tällä hetkellä Amerikassa puolet ja puolet. Joissakin yhteisössä valinnat voivat olla 20 – 80 % suhde. Hulluuden portailla valitaan tuhoajat, eikä järjen ääni kuulu, suorastaan rikolliset ovat johdossa. Jostain artikkelista muistan, että yhteisöön tarvitaan omantunnon ääntä, koska sitä ei ole läheskään kaikilla, joku kantaa sitä muistutuksena. Joku vaatii vain oman näkemyksen ja uskon moraalikoodiksi, tutkittua ja oppia jäsentävää olisi saatavilla, jossa moraali tuo oikeuksia kaikille, ei vain vallan eetoksena. Äärimmillään kaikessa on vapaata ja/tai voi kontrolloida, mutta vastuu voi kaikota, kun ei pidä huolta siitä, mikä on oleellista vapaudessa, onko se vain matkustusoikeus eikä ihmisyyden ydintä, ja/tai rajun vapaasti yliaistimuksiin, ja/tai kurinalaiseen asketismiin, jossa kehokin kidutetaan kuolemaan, ilman elämän oikeuksia. Brutalismia ei voi nimetä sivistykseksi, se on tuhoamisen tietä.
Sivistyksessä tavoitteena ja päämääränä voisi olla tietoisuuden parempi kehittyminen, se on mielen kontekstissa ja sisältää sekä tiedostamattoman että tietoisen puolen, egon soveltaessa tähän sopivaa valintaa. Maailman historia ihmisyyden suhteen katsoessa näyttää siltä, että psyykkiset prosessit johtaa huonolla säätelyllä ja tiedolla, ja psyyke on kuin ravirataa, kilpaa mennään. Toinen tie olisi oppimisen tie riittävällä tiedolla, mitä psyyke ei sulje pois hyvinvoivana. Tietoa psyykestä ei kuitenkaan ole riittävästi koulutuksissa. Sosiologiassa opetettiin kanojen nokkimisjärjestys ihmissuhteita kuvaavina.
Oppimisessa ikäänkuin teorialla etääntymisen kautta oppijan tehtäväksi annetaan soveltaa käytäntöihin, se toimii sekä itseen nähden että asioissa. On asioita, joissa ei voi soveltaa, kuten kirurgia elimen toiminnan suhteen, myös henkisen puolen ulottuvuuksissa on selkeitä periaatteita, kuten ilmaisu/tunnevapaus, ettei psyyken puolustus ala johtamaan kauhun kautta. Onko niin, ettei ihminen kestä suoraa realismia, eli havaiten sitä mitä on, itselleni se on vahvinta kestämisessä. Onko kulttuurit luoneet valheen vallan välineeksi hallitakseen yksilöitä ja kansaa, tarinoilla hallinta. Jokseenkin havaintojen jakaminen tietoisuudessa yksilöitymisenä minuuteen, eritellen mielen ja tunteet sekä kehoaistihavainnot on auttanut minua kestämään todellista. Oppitunneilta muistan erään opettajan lauseen, kun ehdotin vapautta sivistyksen pohjaksi. ”Silloin ihmiset naisivat tunkion päällä”. Ääripäät on hyvä muistaa, ja kysyä mikä vie ääripäihin opetusten kentässä.
Yksi oppimisen ja yrittämisen perustekijöistä on aggressio, taisteluvoiman antaja. Sitä on ehkä tutkinut eniten Turun Yliopiston professori Kirsti Lagerspetz. Hän on kysynyt, onko aggressio synnynäistä ja todennut että on. Aggression kehityskulkuja ihmisyyteen vaikuttajana on silloin kysyttävä. Itse koen, että aggressio oli lopulta lamaannuksen jälkeen se voima mikä nosti ylös, aggressio ristiriidoissa yhteisön näkemyksiin nähden ja leikkimisen kyky, mutta se ei ollut suora tie, vaan monen ahdistavan ja masentavan reitin takana. Siksi vaadin leikin vapautta oppimisen ytimeen, kykyä ajatteluun ja sokeasta uskomisesta pois. Aggressioon voi kietoutua vihaa psyyken taistellessa oikeuksistaan olla olemassa, mikä tulee enemmän kulttuurista siihen ajaen kuin yksilöllisistä ongelmista. Onko dementiassa kysymys myös siitä, että katse on ollut liikaa tulevaisuuteen päin ja etuotsalohkotoiminta ollut aktiivisin, syvätunteet eivät ole päässet esiin, konkretiakin vaikuttaa, ”nainen vaietkoon seurakunnassa”? Ylirasitus jossakin voi tuhota aistitoimintaa. Mitä enemmän vääryyksiä ihmisyyttä kohtaan on, sitä enemmän on vihaa, mitkä voivat lamaannuttaa täysin vain järjestelmän alle. Ei voi luottaa liikaa ihmisten kykyihin selviytyä, tarvitsemme toisiamme kasvun ja oppimisen tielle.
Pääasiassa nuo yhteisöhengen olemukset voi jakaa kehittyviin ja tuhoaviin eri lähtökohdistaan, psyyken paineet, loogiset oppimiset, järki ja tunteet. Kun mieli on epäterveesti vahvoilla, tunteet kietoutuvat järjettömien puolelle, ei suinkaan vapaisiin tunteisiin, joita ohjaisi mielekkyys ja vapaus toistemme kohtaamiseen ja vallan viisaaseen jakoon, vaan enemmän valtaistelua, jossa toinen yritetään lyödä maan rakoon. Usein uskotaan, että joku käyttäytyy huonosti, siksi syrjitään, huonoa käytöstä voi olla, ja sieltäkin olen löytänyt sen ongelman, kun on roolit, syytetty tuomitaan yhdestäkin virheestä. Oma ”virheeni” oli se, että toin esiin lasten kaltoin kohtelua. Kun ihmiset eivät käsittele, kykene/halua/osaa kohdata tunteitaan, he asettavat toisensa rooleihin, jossa vallan avulla rajataan ja kahlitaan ihmisiä, unohdetaan menneet ja sanotaan, olen käsitellyt, mutta roolien avulla peitetään todellisuutta, tarinoilla, käytöksellä jmv. menetelmillä estäen toimintaa. Jaotteluna asian tutkimiseksi voisi tuoda esiin johtamisen, epävirallisen ja virallisen, sen taustalta löytyy mielikuva, tunne ja asiajohtamista. Psykologisoituneessa maailmassa selitetään asioita psykologisesti, kuten näyttäisi narsistitermin suhteen olevan ongelmana, eli tiedon puute, ja sen hankintaongelmat, oppimisen vaatimukset ja yhteisövalta, jossa omat syyllisyydet projisoidaan yhteen henkilöön. Näissä näkyy juuri valta, sitä haalitaan enemmän silloin kun tietoa ei ole, myytit alkaa johtaa. Joskus kaun sitten olin kirjoittanut jonkin kolumnin, jossa sanoin, kuinka myyttiset tiedot säilyvät pidempään kuin tositiedot, koska ne ovat käsittelemättömien asioiden kenttää, järki ja tunteet eivät pääse vaikuttamaan. Olemme alttiita vaikuttumaan ulkoisista ärsykkeistä, kuten seksuaalisuus. Suosittelen katsomaan dokumentin Marilyn Monroesta. Se on Areenassa. Siinä näkyy selkeästi, kuinka yhteisö luo myyttejä.
Yksi elämäni esimerkki häärääjästä on liikunnan puolelta, jossa kokoonnuin 13 vuotta, syrjinnän opettaminen. Olimme tuntemattomia toisillemme tullessa ryhmään. Aika pian filosofian maisteri, opettaja esittäytyi ja hän alkoi rakentaa yhteishenkeä. Hän ei tervehtinyt minua koskaan ensin, vaan odotti että tervehdin häntä, vastasi kyllä, ei puhunut eikä ollut aloitteellinen minuun nähden. Hän asemoi itsensä valtaan. Jokin laittoi hänet erittelemään ihmisiä, hän puhui vilkkaasti muille, minulle ei mitään. Sitä monelta kantilta pohdin, mistä se syntyy, kun emme tunteneet mitenkään toisiamme mistään näkökohdasta käsin, kaikki alkoi nk. puhtaalta pöydältä. Pikkuhiljaa kävi niin, ettei muutkaan puhuneet minulle, mutta maisterin ollessa poissa puhuivat. Maisteri oli luonut henkisen valtarakennelman, jossa hän hallitsi asemallaan. Tämän voi nimetä pelolla ja vallalla aseman saavuttamiseen, ylentämällä itseään, ja saaden käyttäytymisellä toiset toisiaan vastaan. Vastaamattomuudesta voi kehittyä ongelma, jossa näitä epäkohteliaita ihmisiä on joka teiden varrella, vastataan toisille ja toisille ei, eriarvoisuus kukoistaa. Aina ei yksilö kehitä ylentämisen ja alentamisen ongelmia yksilölle, vaan myös yhteisön eetos tukee sitä.
Yhden yhteisön johtamistapa oli tunteiden kautta, sääntöjä esittäen jonkun sulkemiseksi pois ryhmästä. Toin esiin vuosikymmeniä hiertäneen ongelman, mikä oli syntynyt alkujaan ulkoa tulleen pahan teon seurauksena, jossa murrettiin yhden johtavan henkilön mieli. Yhteisön jäsenet halusivat unohtaa sen, kun toin asian esiin. Se oli liian vaikea asia ja tunteet olivat jo kehittäneet niin vaikeita kokemusahdistuksia, ettei kykyä ollut edes kohdata sitä. Yhteisön jäsenille olivat tulleet käsittelemättömyydestä johtuen roolit, joiden avulla rajattin olemista ja tekemistä, joku johti, joku oli hiljaa, joku myötäili, joku syyllisti ja häpäisi, mielikuvaverkosto eli omaa elämäänsä ihmisten mielissä todellisuuden poissulkien.
Yksi filosofi sanoi, ettei tule epäillä kykyä ihmisen kriittisyyteen, ehkä se tuli tutkijan kammiosta, ja oli toive. Psykiatrimentorini sanoi, suurin osa ihmisistä ei kykene kriittisyyteen. Kaikkea taitaa olla äärilaitoina.
Vuorovaikutus on sananmukaisesti vuorotellen vaikuttamista, sitä syntyy hiljaa ollen ja moninaisesti itseään ilmaisten toiselle. Ääripäät harvemmin kannattelee vuorovaikutusta toimivaksi elämän suojelukseen, useammin eristäväksi, sulkevaksi ja syrjiväksi. Jos kaveri joutuu arvailemaan asiat, väärinymmärrys on silloin melko vakio, siksi on hyvä tarkistaa itseltään, ilmaisenko niin, etten vahingoita ja suorastaan käytä ylivaltaa. Ääripäiden ilmiöitä aloin pohtia filosofi Heideggerin ajatuksista, on katsottava kummatkin päät, itseä on tai ei ole, on myös itsettömyys, sitten kun lisää siihen eri ulottuvuudet toiminnoissa ja psyykessä, tai irrallisina ihmisyydestä elävät, saattaa päätyä tielle, jossa alkaa nähdä ja kuulla paremmin, kun seurailee niiden kulkuja itsekullakin tai häippää kokonaan eksyksiin. Elämän polveilu on kiva sana, välillä ollaan hiljempaa, välillä puhutaan, minä tässä vain haahuilin.
Halua ja tahtoa voi olla toisilla liikaa toisilla liian vähän, se tukee valtataistelua.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti