Eräs arvostamani ihmisyyden tutkija sanoi kerran, ”ihminen on mestari pakenemaan itseään”. Se on kyllä niin totta, kovin usein ihmiset vain projisoivat tunteitaan toiseen, eli näkevät omat tunteensa toisessa ja/tai kieltävät tunteensa, mikä projisointi on psykologisesti kehittynyttä persoonallisuuden piirrettä, usein tiedostamatonta, mutta johtaa ongelmiin ihmissuhteissa, syrjintään, kun ei ole aitoa kuulemista, on vain tarkkailua. Lapsella on useimmiten pelkkää havaitsemista ilon pohjalta, ihmettelystä syntynyt tulos.
Tunteiden tutkiminen ei ole helppoa. Perhoset elokuvan ohjaaja sanoi mainiosti haastattelussa, ”en pidä siitä, että tunteet kiskotaan ylös” . Tunteet syntyvät nk. tiedostamattomasta, eli vaikutteiden vaikutuksista, ne on syntyviä.
Vaikea on tietysti sanoa sitäkään, milloin mennään äärirajoille, ettei tunteita enää herää millään, ja mikä olisi oikea tapa. Kun tunteita ei synny, ei synny välittämistä, syntyy rooleja, joissa hallitaan toisia, ja/tai kokemus on vain sanakielen varassa, sen alkujuuret ovat mielestäni hierarkisissa käytänteissä, vallan väärinkäytössä, usein käsittelemättömät tunteet taustalla, eikä aina ole kysymyksessä tunteiden alkutekijät suhteessa vanhempiin, vaan väkivalta. Unohdetaanko se, että ensimmäinen kieli lapsella on tunteet. Raamattuun sokeasti uskovat sanovat, että ensin Jumala loi sanan ja sana on Jumalassa, siinä lipsahtaa ihmisyyden perusolemus syrjään ja toisesta välittäminen heikentyy huomattavasti. Taustalta löytyy valtarakenteet, joita yhteisöissä suodaan yhteisiin näkemyksiin ja yksilön oikeuksiin. Vuorovaikutus on tällöin kontrollointia, koska kuvitellaan, että kontrolli tuo moraalia, mutta käykin päinvastoin, se ehkäisee vuorovaikutuksessa oppimista ja aiheuttaa monia psyyken ongelmia kasvussa ja kehittymisessä. Kasvatuksen ytimeen kuuluu HYVEET, moraalin ohjaajana, joihin yksilöä ohjataan. Kontrollointi on enemmän valtaan pyrkimistä, mielekkäämpää olisi puhua huomioimisesta ja kunnioittamisen oppimisesta, kontrolloinissa ei aina ohjaa tieto, vaan vallanhimo.
Huolia ei saa tuoda esiin, se tulkitaan kontrolloimiseksi ja vallaksi. Ihmisten rooleihin ajautuminen moralismin syövereissä on johtanut myös siihen, ettei saa puhua, siitä rangaistaan. Ruumiini vuotaa koko ajan kyyneleitä, kun ihmisyyttä tuhotaan, mutta siitä sanomista katsotaan röyhkeydeksi, vaikka tekisit sen kerran kymmenessä vuodessa, sitä luokitellaan narsistiseksi piirteeksi. Monet, jopa ammattipsykologien julkaisut ohjaavat vainoamiseen ja yksilön oikeuksien tuhoamiseen, suhteellisuutta ei ole, kuunnellaan vain kontrolloijien kertomuksia.
Näihin valtaoikeuksien näkemyksiin on virallisia ja epävirallisia käytänteitä, kun yliopistoa myöten ohjataan tarkkailuun, jossa on monin paikoin vainoharhaisuuden piirteitä. Sitä aina ihmettelen, ja se on ateismiin kuuluvaa valtaa. Kyseenalaistamista en keneltäkään ole kieltämässä, haluan ihmisyysoikeuksia ihmisille, kaikille, en vain itselleni. Luen parhaillaan Timo Airaksisen kirjaa, Jäähyväiset uskonnoille, että voisin ottaa kantaa ja mahdollisesti kykenisin perustelemaan, kun ensin tutkin hänen näkemyksiä. Se on haastava kirja, eikä montaa sivua jaksa kerralla lukea. Erityisesti kiinnosti juuri kuolemankultin kautta elämisen ongelmat. Edellisistä Timon kirjojen lukemisesta on useampia vuosia, jossa suivaannuin hänen näkemyksestään, että ihmisen on luovuttava halusta ja tahdosta, siis yksilöllisyydestä ja itsemääräytymisestä mielen suhteen, liiallisuutta halussa ja tahdossa voi olla joillakin. Asiaa voi myös tarkastella niin, että halua ja tahtoa on liian vähän ja siitä seurauksena on mielen ongelmia. Olen nähnyt, että rooleihin alistetut ihmiset ja/tai roolin ottaneet ajautuvat herkästi suhteettomuuteen, yksikin pyyntö tai vaatimus katsotaan niin suureksi ihmisen virheeksi, että häneltä estetään kaikki yhteys muihin. Tutkijan kammiossa elämä näyttää erilaiselta kuin arjen taisteluissa.
Kiinnitin huomion siihen, että Timo näkee suurena ongelmana mielikuvituksen, joiden hän näkee tulkintani mukaan aiheuttavan suuria ongelmia ihmisten ymmärryksen syntyyn. Sen taustalla on kuolemanvietti, thanatos, jota kohti kulttuurit vaeltavat, mielikuvatietoon. Saisi olla vain sitä mitä on, mikä on käsitykseni mukaan buddhalaisen filosofian ydintä, mikä näkemys tuo valtaa vallassa olijoille.
Pidän tärkeänä mielikuvituksen ja muistikuvien erottelua, koska niiden yhtenäistäminen tuottaa manipulointiongelman, ihmiset alkavat tulkitsemaan toisen kokemusta omaksi edukseen. Kun psykoosissa jouduin täysin mielen uumeniin masennuksen, ahdistuksen ja aggressioiden alle, tunteita ei syntynyt, koko minuus oli maan vetovoiman ikeessä, repien miten minnekin sattui, ei ollut tahdonalaista halua. Kun aloin heräillä tilasta, vetovoima syöksi pintaan ensimmäiseksi kirjoituksen, eli muistikuviin tuli kaunokirjoituksen opettamista, opettajan kirjoittamaa kirjoitusta taululle. Sitä ihmettelin, että kuitenkin katsoin ulospäin, ehkä ylöspäin, avasin silmäni, toisinkin olisi voinut käydä, olisin voinut sulkeutua suojautuen pimentoon. Psykoosissa ei suinkaan syntynyt tunteita, eli avautuminen oli opetettua ainesta. Mielikuva syntyy mielen aktiivisuudesta, syntyy kuva/sana aistimukseen, mikä synnyttää itsemääräytymistä, mikä on mielenterveyden perustaa. Aktiivisuus on luonnonvoimaa. Juoksemalla vain sanallisten ja kuvallisten mielikuvien perässä, alamme uskoa näkemyksiä, eikä mielihyvän syntyminen mahdollistu aistimuksena, ilo itsestä, vaan tuo usein vallanhimoa sanakielivaltaan.
En ole uskovainen ihminen, koska niiden kautta liian usein tuhotaan ihmisyyttä, uskomuksina, mitä Timo kuvailee kirjassaan. En tiedä onko se oikein ja/tai väärin, sillä itselleni juuri usko oli ohjaava tekijä, että pääsin jotenkin ylös ameebamaisesta mielestä, jossa ei enää tahtoa ja halua ollut, väkivallasta syntynyt mielentila. Usko ei kuitenkaan ole uskontoa, se on minuuden perusolemusta, luottamusta ja turvaa itsessä, minkä lapsuuteni oli kokemuksessa rakentanut.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti