Läpikäytyäni
syvän masennuksen, olen alkanut epäillä teorioita, joihin se nojaa. Masennuksen
selitys perustuu mielen kuvauksiin, jossa minän kokemukset heijastelevat mielen
halun ja tahdon, ihanteiden ja pettymysten välisiä suhteita. Olen päätynyt
sosiaalisen kontekstin ja arvojen ilmentymään. Tämä ei tietenkään kumoa mielen teorioita.
Mieskulttuurinen
tiede on luonut mielen teoriat, jotka pohjaavat miehen vallan kuvaan. Kun mieli
on ollut olemassa, siitä on luotu kuva. Kun mieltä ei ole olemassa, siihen ei löydä
myöskään kuvaa. Näin juuri kävi kohdallani. Minun mieleni murtui siitä, ettei
mieltä saanut olla olemassa, ja ehkä kuitenkin se oli kehon romahdus, koska
tokenin siitä nopeasti. Kun mieltä analysoidaan, luodaan siitä kuva tieteen
keinoin, tieteen tekijöiden oma ihmiskuva ja oma kokemus vaikuttavat siihen, millainen
kuva syntyy, eivät hypoteesitkaan ole vain leikkiä, taustalla on ihminen itse.
Jos ei ole kokemusta mielen olemattomuudesta, niin kuin osattomalla on, ei myöskään
helposti kykene ymmärtämään, mitä silloin ihmisessä tapahtuu.
Omassa
elämänkaaressani voin nähdä selkeästi, kuinka väkivalta on synnyttänyt mielen
murtumisen. Nuoruudessa itsemääräämisoikeuden vakava riisto, ja sitten
varhaisaikuisuudessa sama asia, työnantaja pakotti koulutukseen, johon en itse
halunnut. Molemmista tapauksista mieli murtui, eli sitä ei enää ollut olemassa,
kuin salaisissa sielun syövereissäni, joita en saanut sitten toteuttaa. Nuoruuden
trauma purkautui vasta aikuisena, kun sille oli lupa olla olemassa ja sain
puhua sen kirjani kautta. Olin aina halunnut yliopistoon opiskelemaan ja työnantaja
halusi minusta apulaisen opettajille.
Vapaa-aikana sitten opiskelin sitä mitä
halusin. Mieleni sai olla siis olemassa yksityiselämässä ja vapaalla, työyhteisöissä
se oli poissa. Vapaalla ollessa saatoin havaita mielen kokemuksia tavoitteissa, ihanteissa,
menetyksissä ja pettymyksissä. Työpaikalla olin sitten kuollut ilmeetön kala työkavereille,
lapsille sitä en voinut olla.
Kun kuvaan
masennusta, koin sen kuin lyijynä aivoissa, painavana ja toimimattomana, koska
minä en saanut tehdä niin kuin halusin, vaan yhteisö määräsi. Ikään kuin puheen
tuottamattomuus olisi tuonut masennuksen, aivoissa ei ollut aktivaatiota. Kun nuoruudessa oli viety itsemääräämisoikeus, sitä jatkettiin työpaikalla. Ulkoisesti
tarkasteltuna minä olin vihainen ja itsekkään näköinen, koska minä olin
vihainen ja aggressiivinen, kun itsemääräämisoikeuteni riistettiin. Tuo
ulkoisten arvioiden tekeminen on liian usein juuri yksilön tuhoamista, kun ei
ymmärretä erilaisten vaikutteiden vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Voisi
puhtaasti sanoa, että romahdukseni on tullut selkeästi ympäristön väkivallan
teoista. Näitä ei tiede tutki, koska tutkijat ovat itse vallassa, ja saavat
käyttää valtaa, erityisesti se on mieskulttuurinen ongelma.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti