perjantai 22. elokuuta 2014

Voittajan mieli


Luin jostain lehdestä artikkelin kilpaurheilijasta, joka ilmaisi voitonhetkeään jotenkin näin "Ei ole mitään hienompaa ja tunnu makeammalta kuin ohittaa kilpakumppaninsa maalissa". Siinäkö se, kilpailun kliimas. Onko takana aina toisen voittaminen, vai eikö me kilpaillakaan itsemme kanssa tuloksesta, jonka saavutamme. Molempia varmaan on, saavuttaa parempi tulos kuin olemassaoleva, mutta sekin perustuu toisen tuloksen kaatamiseen.

Yritän tässä vain etsiä voittajanmieltä, kilpailuviettiä, mistä se saa alkunsa. Edm. kilpailija kertoo äidistään samaisessa artikkelissa, kuinka äiti yrittti hallita häntä aikuisiälläkin. Oliko voitonmielen takana syvät ja koskettavat kokemukset läheisissä suhteissa?

Parhaiten saan tuntumaa tietenkin tutkimalla itseäni. Tietäminen ja oppiminen ovat olleet minulle jotenkin voiton tavoittelemisen aluetta. Haluan tiedon loogisuutta ja sitä kautta asioiden hallitsemista. Äitini odotti minusta tohtoria, taustalla siis voisi olla myös riittämättömyys. Mutta nautin suunnattomasti oppimisesta, oma himoni voi olla myös takana. Toisaalta oppimiseni oli jossain vaiheessa hyvin vaikeaa, muisti ei toiminut. Mielikuvaoppiminen on ollut minun vahvuuttani. Mieleni on myös estänyt oppimista. Kun se on ollut trauman alla, aistimukset eivät ole toimineet niin, että kuulemani ja näkemäni olisivat tallentuneet hyvin muistiin. Ehkä ne on osittain tallentuneekin, mutta tahtotilani on ollut niin vajaa, etten ole pystynyt siirtämään kokemusta pitkäaiakaiseen muistiin.

Milloin nuo mielen vaikutukset oikein saartavat aidon kokemuksen, emmekö nauti viattomasti siitä mikä on alkuperäistä. Ruoka on hyvää ja aistimme sen kielinystyröissämme, vai lisääntyykö nautinto seuran vuoksi. Mieltäkään ei voi ottaa huomioimatta.

Onko kilpailuvietin takana ainakin joissakin tapauksissa heikko itsetunto, riittämättömyys? On suoritettava jotakin todistaakseen olevansa jotakin. Usein kasvattajille, koska heidän kauttaan odotukset ovat asiaan kuuluvia, se on kasvatusta. Entä kun haluan ottaa mittaa itsestäni, mihin pystyn, mihin asetan rajat. Saanko tyytyväisyyttä vasta silloin kun saavutan maailmamestaruuden? Missä asiassa kilpailu on suotavaa, missä tarvitaan jaloa taitoa hyvän toivomiseen toiselle.

Jostain syystä ajattelen niin naivisti, että silloin kun kilpailu on aidosti tasavertainen ja toivoo myös kumppanilleen voittoa, on saavutettu reilun pelin meininki. Tämän uskon olevan lapsessa viela aidosti, ja sitten mieli kokemuksien kautta on rakentanut riippuvuutta ja asioita suoritetaan. Kaikesta ei voi kilpailla. esim. ihmisarvo.

Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti