VUOROVAIKUTUKSEN VAIKEUKSIA

 

Tuntuu kyllä oudolta, että vuonna 2023 pitää tuoda esiin ihmisen oikeudet puheeseen, itsemääräytymiseen ja itseilmaisuvapauteen. Ne eivät suinkaan ole kaikille mahdollisia, niitä rajataan ja estetään, ne ovat sivistyksen esteenä, ja oppimisen ongelmina. Yhäkin monessa maassa miehet kontrolloivat, jos jonkinmoisin keinoin naisia ja estävät heidän kehitystänsä ihmisenä uskonnon avulla. Tässä valossa uskonnon vapaus on järjetön, koska se tuhoaa elämää ihmisessä. Puhua saa vain, jos on saanut aseman, jossa se on sallittua. Mauno Koivisto sanoi aikoinaan, ettei näytä olevan tärkeää mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, tarkoittaen tässä yhteydessä sitä, ettei tasa-arvoa ole. Päivittäin näkee, kuinka aliarvostettuja pilkataan, ylimielisyys on yhteisön väline, hybris, jonka kautta ”itseään ylentäviä” alennetaan. Nk. normiyhteisöissä ylimieliseksi luokitellaan itseään puolustava, kun häntä on lyöty, itseään ilmaiseva ja itsemääräämisoikeutta vaativa. Minuudeksi määritellään psyykkisestä puolustuksesta tuleva kehonkieli ja käyttäytyminen, ulkoa havaiten, ihmisen sisäisyyttä kuulematta. Kun Niinistö oli varovainen Natoon liittyvistä lausunnoistaan, se oli hyve, mutta kun Marin teki saman, hän oli kiero ja epäluotettava. Ihmisten kehityksessä esteenä on suurimmaksi osaksi toisten ylivalta toiseen nähden, autonomiaa ei sallita yksilöille.

Niin monet tekijät voivat viedä sanakielen kautta harhaan ja sillä alistaen, totuutta väistellen, estäen näkemästä asioiden monia puolia.

Arjessa vuorovaikutuksen ongelmiksi nousevat ihmisten erilaisten tavat, osaamiset, psyyke, vallanjako, kiireet, toimintojen määräävä yksipuolisuus, asema, tiedon puutteet, arvojen määrittelyt ja jos jonkinmoiset vaikeudet, joilla vaaditaan toisia samanlaisuuteen persoonallisuudessa ja tavoissa. On hyvä olla yhteistä, mutta ylivaltavalikoimina ne tuhoavat. Yhteisöissä ja ihmissuhteissa positiivisina nämä vievät eteenpäin kehitystä, kun yhtenäistävänä tekijänä on tieto, jossa on perustelut ja loogisuus, tiedollakin voidaan traumatisoida. Pääosin ihmisen kehityksen esteenä näen synnytetyt traumat valtaapitävien synnyttäminä, ei aina tietoisina, vaan ne tulevat vallan avulla toiseen nähden ja tuntuu, että asiat olisivat korjattavissa, jos halutaan.

Vuorovaikutus on perusarvo, synnynnäinen tarve, tutkimusten mukaan vauva nostaa katseen äidinmaidon hajun perusteella juuri omalle äidille, vaikka vielä oppimista ei ole ollut. Kun jäämme paitsi vuorovaikutuksesta, mielenterveys kärsii jollakin tasolla aina. Tärkeää on oppia erottelemaan todelliset uhat ja todelliset tapahtumat. Ihmisen kehityksen, oppimisen ja kasvamisen edellytyksenä onnistumiseen pidän psykologian tutkija Maslowin tarvehierarkiaa, minkä alle erityisosaamiset voi soveltaa.

Vahvin vuorovaikutuksen estymisen vaikutteista on psyyke ja sen reaktiot sekä tavat, moralismi ja ylivallan käyttö, mitkä opimme. Jokseenkin kaikki on kuin ääripäästä toiseen ääripäähän, vastakkaisuutta, jossa vaara piilee siinä, että toisen päähän tunkeudutaan henkisen kasvun suhteen ja sitten siellä keskitiellä on ne toiminnalliset järjestelmät. On puutteita sanakielen osaamisessa, tulkitaan toista, annetaan psyyken tai tunteiden hallita ja luoda uusia kuvia mielikuvituksen kautta, eikä havaittu todellisuus ole arvossa, tavoitteet ovat epärealistisia, eivätkä ne perustu todellisiin tarpeisiin. Kaltoin kohtelu on pahiten vaurioittavaa oppimisessa, mitä useimmiten tutkitaan vain persoonallisuustekijöinä, sen sijaan että katsottaisiin sitä ulkoa tulleena ongelmana, kun minuus ei saa olla olemassa. Aivoissa kehittyy osatietoisuus kerroksina kuin Lewyn tauti aivoissa, on opittu tietoisuutta olemaan tietyissä kanavissa, ilman yhteyttä syvän mielen kokemuksiin, kuin roolikatuja kuljettuina. Vaikka ulkopäin näyttää, että ihminen on tietoinen ja vastuussa teoistaan, hänen tietoisuutensa ei ole välttämättä tietoinen, vain muisti toimii osittain. Jokaisen olisi hyvä käydä psykoosiosastolla katsomassa, kun ihminen puhuu täysin toista kuin tekee, ei ole tietoinen, vaikka näyttäisi tietoiselta ja jotakin logiikkaa on toiminnassa.

Sosiologian yksi paradigma on arki ja pyhä. Ikään kuin perusluonteemme tarvitsee pyhää kohotakseen eteenpäin, menoksi tulevaisuuteen ja arkea pysyäkseen ihmisenä. Niin kuin kaikissa elämän asioissa, ne voivat muuttua itseään vastaan, eikä pysytä kultaisella keskitiellä, pyhästä on tullut äärimmäistä palvontaa ja itsetarkoitusta, ylivaltaa ilman ihmisyyden kykyä henkiseen kasvuun ja arjesta brutaalia toimintaa ilman tarpeiden kohtuullisuutta, kuten kehon ylilyöntiä seksuaalisuuden avulla. Kivikaudella nainen ei saanut tulla pyhään paikkaan, alueelle, mikä oli nimetty pyhäksi, jossa vain miehet saivat olla. Kun pyhästä tulee konkretiaa, eikä se enää auta ihmisen kasvussa, siitä tulee pelkoa, ylistystä ja vallanhimoa. Ei synny tietoa ja tietoisuutta, kun pyhyys ja arki sekoitetaan, eikä pyhä olekaan enää pyhää, ihminen jää maallisten oppien orjaksi. Toivoisin pyhän olevan jotain sellaista, ettei ihminen voisi sitä määritellä, ei luoda symboleita, joilla muita hallitaan merkitysten ja tarkoitusten avulla, vaan se olisi enemmän hengellistä ja Jumalaa, eikä materiaa. Kristinopissa henki ja hengellisyys on eri asioita, hengellisyys on väline, jonka kautta Jumala ottaa yhteyden, henkisyys taas maallista kehitystä. Hengellisyydessä näen salaista, johon emme voi vaikuttaa, minkä voi nimetä myös tiedostamattomaksi, mielen alitajunta on arvojen kautta opittua, kieltojen meri.

Kun tunne-elämän kiihkot hallitsevat ihmistä, hän on ruumiin ja mielen orja, ja kun hän pyrkii hallitsemaan itseään ja muita mielen/kehon avulla, hän tavallaan kehittää kiihkoa kontrollin avulla, eikä mieli ole vapaa, hän riistää vapauden toiselta ja projisoi salaisen mielen kokemuksen tiedon vallaksi. Jos laitan pahan esimerkin, kuten muslimissa naisten huivit, sitä selitetään usein, että avoimet kasvot viettelevät miehiä, mutta se voi olla juuri toisinpäin, vain silmien näkeminen voi kiihottaa seksuaalisesti miestä/naista ja on vain vallan ilmentymää omalle vallanhimolle, eikä siis Jumalan kunnioitusta, kun tunnepuolta ei ole huomioitu ja vain sana on Jumalaa. Avoimuuden, aitouden ja vapauden voi nähdä tunteiden tulemisen kautta, tunne syntyy vain kokemuksesta, voi kertyä tai olla kertymättä, jättää vapaaksi ja kun se ehdollistetaan muistin kautta mieleen/kehoon, siitä tulee heijasteinen. Vahingollisinta on, että ylikontrollointi estää rakastamasta aidosti, hyvä kontrolli voi olla suoja. Rakkaus mielestä täysin irti tai mielen orjana on ikään kuin este rakastaa Jumalaa yli kaiken ja siihen kai perustuu syntisyyden olemus, ihminen ei uskalla rakastaa aidosti ja vapaasti, vaan on mieltynyt kehomieleen itsekkäästi peläten aitoutta. Kun ihminen on vapaa, hän voi vaellella muistiin katselemaan, eikä muisti pakota, hän voi olla luova.

”Ihmisen sielun keskeisin ominaisuus on oikeus vapauteen. Juuri tätä vapautta rakkaus vaalii. Rakkautta ei siis saa vaatimalla, koska vaatiminen vie sielulta sen vapauden. Vain vapaudesta käsin voi rakastaa”. Tommy Hellsten.

Viestintää toistemme välillä on monenlaista, vahvimmin niistä vaikuttaa tietoisena sanakieli, mutta kohtaamisessa kehonkieli. Lapsen ensimmäinen kieli on tunnekieli, sisäisistä kokemuksista syntyneet viestit ja ulkoisena havainnointina aistimukset, ja kun näitä estetään, ne alkavat kierouttaa minuutta ja kokemuksia, aito ihmisyys katoaa. Kun katsoo maailmaa, ei voi olla kiistämättä, että ihmisyyden analysoijat ja määrittäjät ovat tulleet vallan takaa, objektisoineet ihmisen kohteeksi, jota he tulkitsevat. En sano, ettei teorioita tule olla, mutta jotain subjektiivisen kokemuksen myötä se yksilö itsekin voisi sanoa, selittää ja kuvata mielen tilaansa ja kokemuksiaan. Kaikkia asioita voi tarkastella kuin viivalla toisesta päästä toiseen ja katsoa niitä kielen, mielen, tunteiden ja sosiaalisuuden kautta tietoa perustellen, miten ja mistä se tulee näkyväksi ja kestääkö ne kysymykset todellisuuteen nähden, vai onko ne heijastuksia omista mielentiloista. Tämän päivän esim. Joku antaa tykkäyksen sydämellä, tulkinnat; rakastunut minuun, mielistelee, kehomielen narsistisessa himossa, haluaa aidosti vain rakkautta minulle, huomioi minut, katsannossa tunnetasot ja kehomielen tasot, tulkinnat useimmiten omasta mielestä, ei niinkään kykyä ymmärtää toista. Niin harva kykenee myötätuntoon ja empatiaan ja on vapaa näkemään toista ilman oman mielen sekoittumista. Kuvaa voi antaa oivallusta varten oppimiseen, parhaimmillaan mielen katharsikseen.

Yhteisössä roolit näyttelevät pääosaa vuorovaikutuksen epäonnistumisessa, jossa usein on ylivaltaa. Näitä rooleja kuvaa Tommy Hellsten kirjassa Virtahepo työpaikalla, valesankari, taakankantaja, näkymätön, syntipukki. (lisään, syyttäjä, tuomari, näyttelijä, ammattirooli, analysoija, kiusaaja, kiristäjä, kuvailija, kertoilija jne.) Nämä usein johtavat valtataisteluun. Kun ihminen joutuu jatkuvasti lyödyksi, heikkous ottaa vallan ja hän tekee hätävalintoja. Joskus heikkona hetkenä sorruin somehuijaukseen, tilasin euron puhelimen, jonka avulla tililtäni kaapattiin 80 euroa.

Jossain elokuvassa kuvattiin anteeksiantoa kuolemanpelon voittamiseksi. Olemme kehomielen kokemuksissa kuin orjia, eikä tunne-elämässä ole tapahtunut tasapainottumista, vaan mieli pääsee hallitsemaan tunteiden johtaessa, eikä tunteet selkiydy. Mielen vapauduttua kärsimyksestä pääsemme leikkimieleen.

Raija