JOULUN LAPSI

Kristinuskossa olemme viettäneet joulua muutama sata vuotta. Tarina Jeesuksesta kesti pitkään olla piilossa, ennen kuin se tuli kirkon oppeihin. Minua on kiehtonut Jeesuksen syntymä, ja pidän häntä enemmän opettajana kuin Vapahtajana. Lopulta hänestä tulee Jumalan poika kehityskaaren loppupäässä. Mielestäni kaikista tulee Jumalan poikia ja tyttäriä, se on elämän kaari, jossa on kehityksellinen muoto.

Tarinan mukaan Maria ei tullut raskaaksi Joosefille, vaan Jeesus syntyi neitsyenä. Tarinan focus on siinä, että lapsi syntyy viattomana, puhtaana ja ilman synnin olemusta. Synti tulee ihmiseen myöhemmin, ruumiillistumana, ruumiin voimilla hallitsemisesta. Henki on siis puhdas ja viaton alkuun, mutta hetkessä se on myös synnin alla ihmisyydessä, ruumiin ikeessä.

Vuosia sitten olin tukiperheessä auttamassa heidän arkeaan. Olimme alkaneet ruokailla, kun isän avustama lapsi alkoi itkeä sydäntä särkevästi, se oli tuskan ulvontaa. Se oli kuin ”Manaaja” elokuvassa syvään ahdistukseen vaipunut lapsi, jonka tuska tulvi huutaen ulos. Isän käskystä lapsi hiljeni ja alkoi nauraa kuin ahdistuksensa voittaneena ja syödä vapaasti. Tunneahdistusvoima katosi, kun hän vapautui omasta kokemuksestaan, ja taipui isän tahtoon. Tahto hävisi isän taskuun.

Tuo tuska lapsen huudossa, ulvonta jo kahden vuoden ikäisenä kertoo hänen menetyksistään, hylkäämisestä ja satojen ellei tuhansien tapahtumien sarjasta, jossa tunteet on mitätöity. Kirkon oppien mukaan kysymys on paholaisesta, joka on luikerrellut lapsen mieleen. Ja sitä manataan pois jos milläkin keinoilla. Kun noin pieni on jo jäänyt tuskan loukkuun, on tunteet mitätöity täysin. Itse olin jo melkein keski-iässä, kun tuskani ulvoi ulos piilostaan tapahtuneen jälkeen, jossa se oli ollut häväistynä yli kaksikymmentä vuotta. Ääneni oli niin karhea tuona aikana, etten päässyt kuoroon laulamaan.

Tunteita ei kuitenkaan ole pakko, eikä viisastakaan tuhota. Ne muuttuvat tuskaksi, jonka huuto on manalan huutoa, ahdistusaggressiota, mitätöityjä tunteita. Näiden seurauksena ihminen oppii siirtämään tunteensa ulos, tarinoihin, ihmisiin, tekoihin ja lopulta kokonaan heijastamaan ne itsestä ulkopuolelle. Empatia katoaa ja ihmisestä tulee ulkoisten asioiden hallitsija. Antautuminen rakkaudelle heikkenee. Tunteiden hoitamisessa kokemusta jaetaan sanoin, ja ihminen vapautuu tunnetuskastaan.

Alkuperäinen aito, vilpitön ja puhdas lapsi menettää tunteiden tuhoamisessa kykynsä kohtaamiseen välittävänä. Hän heijastelee olonsa muihin. Se ei ole Kristinuskon perimmäinen ajatus. Ihmisarvoa ei voi saada yhteisöissä, joissa ihmisarvoa ei kunnioiteta, vaan negatiiviset asenteet määrittää suhtautumisen, riippumatta minkälainen ihminen on.

Hyvää Joulua! 

Raija