Kristinuskossa
olemme viettäneet joulua muutama sata vuotta. Tarina Jeesuksesta kesti pitkään
olla piilossa, ennen kuin se tuli kirkon oppeihin. Minua on kiehtonut Jeesuksen
syntymä, ja pidän häntä enemmän opettajana kuin Vapahtajana. Lopulta hänestä
tulee Jumalan poika kehityskaaren loppupäässä. Mielestäni kaikista tulee
Jumalan poikia ja tyttäriä, se on elämän kaari, jossa on kehityksellinen muoto.
Tarinan
mukaan Maria ei tullut raskaaksi Joosefille, vaan Jeesus syntyi neitsyenä. Tarinan focus
on siinä, että lapsi syntyy viattomana, puhtaana ja ilman synnin olemusta.
Synti tulee ihmiseen myöhemmin, ruumiillistumana, ruumiin voimilla
hallitsemisesta. Henki on siis puhdas ja viaton alkuun, mutta hetkessä se on
myös synnin alla ihmisyydessä, ruumiin ikeessä.
Vuosia
sitten olin tukiperheessä auttamassa heidän arkeaan. Olimme alkaneet ruokailla,
kun isän avustama lapsi alkoi itkeä sydäntä särkevästi, se oli tuskan ulvontaa.
Se oli kuin ”Manaaja” elokuvassa syvään ahdistukseen vaipunut lapsi, jonka
tuska tulvi huutaen ulos. Isän käskystä lapsi hiljeni ja alkoi nauraa kuin
ahdistuksensa voittaneena ja syödä vapaasti. Tunneahdistusvoima katosi, kun hän
vapautui omasta kokemuksestaan, ja taipui isän tahtoon. Tahto hävisi isän
taskuun.
Tuo tuska
lapsen huudossa, ulvonta jo kahden vuoden ikäisenä kertoo hänen menetyksistään,
hylkäämisestä ja satojen ellei tuhansien tapahtumien sarjasta, jossa tunteet on
mitätöity. Kirkon oppien mukaan kysymys on paholaisesta, joka on luikerrellut
lapsen mieleen. Ja sitä manataan pois jos milläkin keinoilla. Kun noin pieni on
jo jäänyt tuskan loukkuun, on tunteet mitätöity täysin. Itse olin jo melkein
keski-iässä, kun tuskani ulvoi ulos piilostaan tapahtuneen jälkeen, jossa se
oli ollut häväistynä yli kaksikymmentä vuotta. Ääneni oli niin karhea tuona
aikana, etten päässyt kuoroon laulamaan.
Tunteita ei
kuitenkaan ole pakko, eikä viisastakaan tuhota. Ne muuttuvat tuskaksi, jonka
huuto on manalan huutoa, ahdistusaggressiota, mitätöityjä tunteita. Näiden
seurauksena ihminen oppii siirtämään tunteensa ulos, tarinoihin, ihmisiin,
tekoihin ja lopulta kokonaan heijastamaan ne itsestä ulkopuolelle. Empatia
katoaa ja ihmisestä tulee ulkoisten asioiden hallitsija. Antautuminen rakkaudelle
heikkenee. Tunteiden hoitamisessa kokemusta jaetaan sanoin, ja ihminen vapautuu
tunnetuskastaan.
Alkuperäinen
aito, vilpitön ja puhdas lapsi menettää tunteiden tuhoamisessa kykynsä kohtaamiseen
välittävänä. Hän heijastelee olonsa muihin. Se ei ole Kristinuskon perimmäinen
ajatus. Ihmisarvoa ei voi saada yhteisöissä, joissa ihmisarvoa ei kunnioiteta,
vaan negatiiviset asenteet määrittää suhtautumisen, riippumatta minkälainen
ihminen on.
Hyvää
Joulua!
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti