Tulen
vihaiseksi teologisesta kärsimyksen ihannoimisesta, ikään kuin jalostuminen
olisi ihmisen ainoa tie kasvamisessa, itsensä löytämisessä ja näkemisessä
oikeassa valossa. Tommy Hellstenin ”minän murskajaisista” tarpeellisena
kehitystehtävänä puhuttiin viimeisessä ”Inhimillisessä tekijässä”. Suotakoon se,
että hän pitää sitä itselleen tarpeellisena, mutta yleistävää viisautta siitä
ei voi tehdä. Onneksi Ilona Rauhala puhui myös toimintakyvyn menettämisen
vaaroista. Tommy sanoi, ”löysin minän murskautumisen jälkeen olemisen, jossa
läsnäolo tuli minuuteen ja intuitio sai tilaa antaa vastauksia”. Edellä mainittu on viisautta, läsnäolo
itsessään on tuiki tärkeää.
Perään
kuulutan tässä nyt selkeämpää viestintää ja syyseuraus suhteiden analysointia.
Muutama vuosi sitten kuulin monia kertoja sanonnan heikkous ja vahvuus ovat
toistensa kääntöpuolia ja tarvitsevat toisensa ikään kuin tullakseen esiin. Minusta
on syytä erotella selkeästi liiallinen vahvuus ja liiallinen heikkous, jotka vievät
ihmiseltä toimintakyvyn. Kärsimyksen selittäminen elämän ja kasvamisen
tarkoitukseksi on brutaalia ja inhottavaa. Ovatko vauvat ansainneet
raiskaukset, sotien siviilit tapon, murhaajien satunnaiset kohteet kuoleman? No
mutta ehkä nyt irrotan Tommyn tarkoittaman luopumisen kontekstistaan, eli
minuudesta.
Olen itse
joutunut luopumaan minuudestani ja itsemääräämisoikeudestani. Tilalle ei tullut
uutta minuutta, läsnäoloa, vaan särkynyt ja toimintakyvytön minuus. Se minuus
ei särkynyt itseni tahdosta ja itsekkyydestä, se särkyi väkivallasta, jonka
ympäristö antoi. En ymmärrä, miksi ihmisten vääristä teoista ei voi puhua
niiden oikeilla nimillä, miksi kaikki pitäisi hymistellä ja psykologisoida
persoonallisuuteen liittyväksi. Väkivallan seurauksena menetin läsnäolon kyvyn,
koska psyyke hajotti olemista minuuden riistossa.
Ihminen voi
tulla niin heikoksi, ettei hän kykene enää ilmaisemaan itseään, hän on voinut
menettää olemassaolonsa, niin ettei hän kuule sisältä tulevia intuitioitaan.
Hän on niin rikki ja hajalla, niin ettei kehollinen viesti enää kulje eikä aktivoidu.
Oman intuitioni löysin vasta sitten kun menin piilopirttiin, rauhaan
väkivallalta. Vain väkivallattomissa tilanteissa intuitioni saattoi tulla
näkyviin, runot syntyivät ja mielikuvat nousivat puhuttelemaan. Ehkä egon
murskajaisia tarvitaan silloin kun on kasvanut ylimieliseksi, mutta sitä näkee
harvoin, enkä sitä Tommyllakaan ole nähnyt.
Kärsimyksen
filosofian voisi jo muuttaa rakkauden filosofiaksi.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti