KÄRSIMYKSEN POPULISMI

Tulen vihaiseksi teologisesta kärsimyksen ihannoimisesta, ikään kuin jalostuminen olisi ihmisen ainoa tie kasvamisessa, itsensä löytämisessä ja näkemisessä oikeassa valossa. Tommy Hellstenin ”minän murskajaisista” tarpeellisena kehitystehtävänä puhuttiin viimeisessä ”Inhimillisessä tekijässä”. Suotakoon se, että hän pitää sitä itselleen tarpeellisena, mutta yleistävää viisautta siitä ei voi tehdä. Onneksi Ilona Rauhala puhui myös toimintakyvyn menettämisen vaaroista. Tommy sanoi, ”löysin minän murskautumisen jälkeen olemisen, jossa läsnäolo tuli minuuteen ja intuitio sai tilaa antaa vastauksia”.  Edellä mainittu on viisautta, läsnäolo itsessään on tuiki tärkeää.

Perään kuulutan tässä nyt selkeämpää viestintää ja syyseuraus suhteiden analysointia. Muutama vuosi sitten kuulin monia kertoja sanonnan heikkous ja vahvuus ovat toistensa kääntöpuolia ja tarvitsevat toisensa ikään kuin tullakseen esiin. Minusta on syytä erotella selkeästi liiallinen vahvuus ja liiallinen heikkous, jotka vievät ihmiseltä toimintakyvyn. Kärsimyksen selittäminen elämän ja kasvamisen tarkoitukseksi on brutaalia ja inhottavaa. Ovatko vauvat ansainneet raiskaukset, sotien siviilit tapon, murhaajien satunnaiset kohteet kuoleman? No mutta ehkä nyt irrotan Tommyn tarkoittaman luopumisen kontekstistaan, eli minuudesta.

Olen itse joutunut luopumaan minuudestani ja itsemääräämisoikeudestani. Tilalle ei tullut uutta minuutta, läsnäoloa, vaan särkynyt ja toimintakyvytön minuus. Se minuus ei särkynyt itseni tahdosta ja itsekkyydestä, se särkyi väkivallasta, jonka ympäristö antoi. En ymmärrä, miksi ihmisten vääristä teoista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä, miksi kaikki pitäisi hymistellä ja psykologisoida persoonallisuuteen liittyväksi. Väkivallan seurauksena menetin läsnäolon kyvyn, koska psyyke hajotti olemista minuuden riistossa.

Ihminen voi tulla niin heikoksi, ettei hän kykene enää ilmaisemaan itseään, hän on voinut menettää olemassaolonsa, niin ettei hän kuule sisältä tulevia intuitioitaan. Hän on niin rikki ja hajalla, niin ettei kehollinen viesti enää kulje eikä aktivoidu. Oman intuitioni löysin vasta sitten kun menin piilopirttiin, rauhaan väkivallalta. Vain väkivallattomissa tilanteissa intuitioni saattoi tulla näkyviin, runot syntyivät ja mielikuvat nousivat puhuttelemaan. Ehkä egon murskajaisia tarvitaan silloin kun on kasvanut ylimieliseksi, mutta sitä näkee harvoin, enkä sitä Tommyllakaan ole nähnyt.

Kärsimyksen filosofian voisi jo muuttaa rakkauden filosofiaksi.

Raija