MISSÄ SE SAATANA ASUSTAA?

Silloin tällöin pitkäaikainen tuttavani pelottelee minua paholaisella. Aika ajoin häneltä tulee tulikivenkatkuista viestiä paholaisen toimista tulevaisuudessa. Viimeisessä tiedonannossa hän kertoi Suomen joutuvan niin koville Jumalan hylkäämisessä, että meiltä loppuu ruoka ja jäämme naapurin vallan alle, eikä meillä ole enää mitään vapautta. Olen hänen mielestään Jumalan hylkäämä, kun en ole oikealla tavalla uskovainen, kuten hän.

Siedän ja ymmärrän tämän ihmisen purkauksia, ilmestyksiä ja saarnoja. Tiedän, että hän on joutunut alistumaan henkiseen väkivaltaan vuosikymmeniä ja pelko on hänen ainainen kaverinsa perhehelvetissään. Toisaalta hän on myös hyvin vahva, jolloin muut ovat joutuneet puolustamaan hänen hyökkäyksiään.

Hannu Lauerma ei hymyilisi, kun tällainen tytöntyllerö uskaltaa sanoa mielipiteensä, asiasta, jossa hänellä itsellään on kaiken viisauden avaimet käsissään. Hannu on sitä mieltä, että pahuus on synnynnäistä, ja minä olen sitä mieltä, että se on seurausta väkivallasta. Eräs kunnioittamani psykiatri sanoi, että maailman kehitys tapahtuu epäilyn ja luulon kautta. Yhdyn hänen ajatuksiinsa. Pelko ja väkivalta jatkuvat epäilynä ja luuloina ihmisen mielessä.

Miten tuo paholainen tai saatana, perkele tai demoni sitten saa asuinsijan ihmisen mielessä?  Taustalla on syyllisyys, pakonomainen omantunnon aiheuttama riivaus, jossa yksilö ahdistuu armottomasti omista ajatuksistaan ja teoistaan, mitkä hän sitten projisoi toisiin tai itseensä. Tähän ovat johtaneet ympäristöstä tullut syyttely ja häpäisy yksilöön, sekä yksilön oman ihanteen ja realismin ristiriita.  Syyttely ei aina ole sanoin ilmaistua, siellä on taustalla myös sanaton kieli, jota viestimme keholla, teot, jotka tehdään salaa tai näkyvästi, teot, jotka riistävät toiselta ihmiseltä elämän oikeudet. Terveydeksi sanotaan sitä, että ihmisellä on hyvä häpeä, ja se estää ihmiseltä pahoja tekoja. Liiallista on se, että ihminen syyllistää itseään suurin piirtein joka asiasta, mikä estää elämää, toimintaa ja osallistumista.

Omassa kasvussani oli pitkään usko, toivo ja luottamus toisiin ihmisiin. Ikään kuin lapsenomainen ihailu toiseen ihmiseen, se joka on lapsen mielessä alkuun, ihastuminen. Maailma opetti, että ihminen on raadollinen, ja tekee pahaa. Se ei kuitenkaan vienyt ihailua pois, vaan toi kärsimyksen kuvan näkyviin.

Pitkään puolustuksen tilassa elämään joutunut oppii reagointitavan, jossa aivot toimivat automaattisesti, persoonallisuus toimii tietyn kaavan mukaan, asenteellisesti. Jatkuvat lyönnit ovat opettaneet sen, ettei hyvää ole, ja epäluulo valloittaa mielen, se nousee ensimmäisenä mieleen.

Raija