MISSÄ PAKOILEE VALLAN TUTKIJAT?

On hämmästyttävää ettei vallan tutkijat tulee esiin yhteiskunnassa. Valtaa tarkkaillaan kuin menneisyyttä, mikä oli ja meni ja mitä ei nyt ole, vähintään sitä pidetään kaukana itsestä. Sosiologit tutkivat valtaa, miksi he eivät pääse ja/tai tule esiin. Tieto ihmisten vallasta on niin psykologisoitunut, että totuus katoaa pimeisiin metsiin löytymättä koskaan. Tuntuu siltä, ettei vallasta osata puhua tai ei haluta. Onko jo yhteiskuntapolitiikka alkanut tiedon ja taiteen avulla tehdä katharsista syyllisyyden poistamiseksi?

Vallan väärinkäyttöä nähdään kaukana mm. politiikoissa. Kun valtaa käytetään väärin, se tuntuu muuttuvan nopeasti persoonallisuuden määrittelyyn yksilötasolla. On kaiken sorttisia ihmisluonteita manipuloijista provosoijiin. Näin fokus koko vallan olemukselle katoaa. Valta on useimmiten käytänteitä ja tapoja, näkemyksiä, joita junnataan läpi joukkovoimalla.

Valtakäytänteet ja valta-asema lujittuu sekä hierarkkisoituu tiedon jakamisessa silloin, mitä heikompaa on tietoisuus ihmisillä hyveistä ja paheista.

Mistä saa puhua ja miten siihen voi vaikuttaa? Vallan väärinkäytön esiintulo on näkyvissä vain ja melkein rikoksien ovella, niihin ei puututa muutoin kuin oikeusasteissa, ja heikoilla on ne, joilla ei ole todisteita, koska moraalittomana pidetään sitä, että on mikrofoni mukana. Vallan keinoina näyttäisi olevan käyttää hyväksi yhteisövoimaa, mikä on manipuloitu kahden kolmen hengen organisoiduksi valtalegitiimiksi.

Hienovarainen vallankäyttö menee useimmiten ohi huomaamatta, ja vasta silloin kun se muuttuu väkivallaksi, alkaa järeät aseet puhua. Paljon alistettu sävähtää heikompaakin singaalia. Mutta siihen se sitten tyssääkin. Väkivallasta ei saa puhua kuin kaukaisena ongelmana, mikä on vain muiden ongelma. Alistaminen ja valta katoavat näkyvistä, sitä ei ole. Todistajajoukko ryntää paikalle kieltämään sen, ja kertoo tarinoita, jotka käyvät oikeudessa. Niin totuus haihtuu taivaan tuuliin.

Tuomas Enbuske sanoi 20.3 Pressiklubissa, ettei hän usko kollektiiviseen syyllisyyteen. Ikään kuin joukko-, ja yhteisövalta olisivat asioita, joihin ei päästä käsiksi. Näin myös paljolti itse ajattelen, se on kuin saippua, joka liukenee käsistä, sitä ei saa kiinni. Rikoksen tehneet ja valtaa väärinkäyttäneet luovat valheellisen tarinan julkisuuteen, sillä häpeä omasta rikoksesta ja syyllisyydestä estää heitä kertomasta totuutta. Siinä sitten miettii, miten tuo oikeusvaltio voisi sitten toteutua.

Kun valta on personoitu ja psykologisoitu yksilön tasolle, joukot etsivät vainoharhaisesti syitä yksilön luonteesta. Kun yhteisö tekee rikoksia, voi paljastaja joutua maalitauluksi. Pari kolme kertaa elämänsä aikana rikoksiin puuttuja saakin leiman, persoonallisuushäiriöinen.

Raija