tiistai 12. joulukuuta 2017

VAPAA VALINTA, ONKO SITÄ?



Ihmisellä tulee olla vapaa valinta, mutta onko sitä? Siihen liittyy myös vahvasti juuri se, että vapaan valinnan jälkeen on myös vastuu.  Edellisessä blogissani kirjoitin sielun kuolemasta. Tämä on minulle merkittävä periaate. Välinpitämättömyys ja kunnioittamattomuus johtavat sielun kuolemaan. Se on myös Kristinopin perussanomaa, välittää. Kulttuurisesti on tärkeää nähdä, että alistettuun asemaan saattaminen johtaa ihmisyyden tuhoon. Koska naiset ovat olleet alistetussa asemassa uskontojen tähden, heillä on sieluttomuutta enemmän kuin miehillä, joilla on ollut valtaa. Valta itseensä on tärkeä osa vastuun ja vapauden kontekstissa.

Vapaata valintaa ei ole enää, jos ihminen on päätynyt aggression alle. Tätä on tutkinut Suomessa paljon nyt jo edesmennyt aggression tutkija Kirsti Lagersbetz. Hataran muistini kätköistä minulle on jäänyt sellainen kuva, että hän väitti aggression olevan ensimmäinen. Pohdin silloin lukiessani paljon sitä, onko syntyminen sellainen prosessi, jossa aggressio on ensimmäinen reaktio. Tulin siihen tulokseen, että sitä tarvitaan puolustukseen, mutta kohtuaikainen mieli, eli unet, joita silloin esiintyy, ovat se ihmisyyden alkutekijä, joka antaa tilan tunteiden tulemiselle. Riittävän hellän hoivan seurauksena mielen syväsyntyisin, kohtuaikainen kokemus pääsee esiin. Jos yksilöä kohdellaan hyvin, nämä tunteet tulevat mahdolliseksi. 

Syvätunteiden analyysissä tunteiden kohtaamisessa on sekä kohde että tekijä vapaan valinnan prosessissa. Jos aggressio ja puolustus ovat mielen pääasiallinen kokemus, ei valintaa ole siten, että ihminen valitsisi kokemuksensa turvin. Aggressio on jäänne syntymäpuristuksesta, ja tulee kehosta, ei tunnekokemuksesta. Kun ihmisellä ei ole itseilmaisussa tunteiden mahdollisuutta, kehosta nousee aggressio puolustuksena ylös. Ja sitten kun toivottomuus on jatkuvaa, ei synny edes aggressiota, syntyy lamaannus.

Kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri on sanonut. (AL 18.8.2002) ”Perinteiset hyveet eivät enää kanna yhteiskunnassa. Niillä ei ole enää itsestään selvää paikkaa.  – Kohtuullisuus, kriittisyys, kärsivällisyys, rehellisyys. Suomalainen kasvatus- ja yhteiskunnan arvot yleensä – irtautuivat klassisista hyveistä sodan jälkeisenä aikana. Ehkä me hylkäsimme ne, koska hyveitä oli käytetty väärin kasvatuksessa, politiikassa tai uskonnollisessa vallankäytössä. Ehkä me vain halusimme lisää vapautta.  - Emme koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mitä hyvyys, totuus ja kauneus ovat. Mutta voimme päästä yksimielisyyteen siitä, kuinka toista ihmistä on kohdeltava. – Rehellisesti ja kunnioittavasti”.


Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti