MIKSI KRISTINUSKO?

Olen luonnollisesti tutkinut uskonnoista kaikkein eniten Kristinuskoa, joten ehkä ymmärrän sitä parhaiten. Mutta en ole tavallinen uskovainen, kritisoin usein uskontoja, niiden hölmöydestä. Ja seuraava lause, se on mielilauseeni, ”Usko tuhoaa uskon”, siis sokea tottelevaisuususko, tapojen ja näkyvän toistaminen. Uskon, että usko tulee ihmiseen niin, että Jumala todistaa itsensä olevaksi. Se ei ole kohtalonuskoa, mikä pohjautuu enemmän kulttuurin tapoihin ja sattumiin. Kristinuskossa oleellisinta on yhteys Jumalaan, Jumalan kuulemiseen.  Se ei ole mielen eikä tunteiden kuulemista, kylläkin huomioimista, se on kuin tyhjästä tilasta kuultua. Esimerkiksi ajatuksiin tulee ponnistelematta joku ajatus. Minulla niitä on tullut kuolemaan liittyen, ikään kuin Jumala lohduttaa minua, että kestän sen tuoman surun, ja näen jotakin tulevaan aikaan liittyvää. Pari vuotta sitten näin unen, jossa ystäväni tytär puuhaili ystäväni asunnossa, nyt hän on siellä, kun äiti on halvaantunut.

Ihminen käyttää apuna ymmärryksensä syntyyn esimerkiksi sanaa, kuvaa, itseään ja musiikkia, ja ne ovat välineitä ymmärryksen syntyyn. Siinä mielessä poikkean Raamatun sanomasta, jossa sanotaan, että ensin oli sana, sillä minusta ihmisellä on ensin tunteet, syväsyntyiset, jo kohtuaikana mielessä kehittyneet, ja siitä alkaa sisäisen minuuden kehittyminen ja se on koko Kristinuskon ydin, löytää todellinen itsensä Jumalan avulla. Liialliset kehon toiminnat vievät ihmiset valheellisuuteen, sillä kehon kautta syntyneet kuvat jäävät usein ja liiallisessa vallassa peilimäiseksi ja valheellisiksi, jos ne toimivat ilman sielua, tuota Jumalan kulkukäytävää.

Kuin elämäni tärkein opetus on ollut joutua näkemään tuo sisäisen minuuden, tiedostamattoman ja tietoisen vaikutus ihmisyyteen. Kun tulin takaisin tietoiseen puoleeni katsomaan itseäni, näkemään itseäni, olin vielä tiedostamattoman vallassa, enimmäkseen psyykkisen puolustuksen, jossa oli häiriöt käytöksessä ja kehon kielessä, olin särkynyt, kun itseä ei saanut olla todellisena, silloin usko ei riittänyt, kun ympäristö teki väkivaltaa. Minussa näkyi aggressiot ja viha.

Etsiessäni itseäni, kirjoitin kirjan ”Kuoleman kädet”. Sen kuitenkin valtaa väärin käyttävät miehet häpäisivät, ja kuvittelivat sen ylimielisyyden ilmentymäksi, koska kuvaan asioita myös uskonnollisesti, koska se oli minun osaamiseni, lapsuudessa opittu, mutta antaen sisäisen ohjata, vain kuunnellen automaattisesti syntyviä sanoja.

Kirjan ehkä tärkein minän kuvaus on väkivallasta syntynyt kehonolemus, ”ruumisolento”, jossa ihminen alkaa kulkea, kun ei ole itsemääräämisoikeutta ympäristön pakkokeinojen vuoksi. Tämä on koko materiaalisen kulttuurin vaikein ongelma, toistaa valtaa pitäviä ja kulkea heidän mallinsa mukaan. Siksi sitä voi tarkastella kulttuurien näkökulmasta, pakotetaanko ihmiset palvomaan valtaa pitäviä ja he eivät voi yksilöityä. Tällaista ihmiskuvaa ei löydä tieteestä, se on hyväosaisten ja valtaapitävien kuvausta itsestä, jolla on tahto ja halu. Niissä ei kuvata ihmistä, jolla ei tahtoa ja halua ole, vaan he joutuvat elämään olemattomuuden tilassa, jossa myös keho muuttuu tunnistamattomaksi.

Tämä ihmisen sisäisyyden olemassaolo ei kiellä kehon hyvää hoitoa ja siitä nauttimista. Päinvastoin, se tuo sen herkäksi ja nautinnolliseksi omasta sisäisyydestä syntyneenä, minkä itse olen saanut takaisin vasta 35 vuoden ikäisyyteni jälkeen. Siihen asti olin saanut kulkea mieskulttuurin oppien mukaan, liiallisessa kehollisuudessa, joka vei pois elävän kehon.

Raija