NAAMIOIDEN TAKANA

Minä olen nykyään varmaan valikoiva oppija, tai ehkä se on sitä, mikä on mahdollista, valitsen sen mitä minun tarpeisiini kuuluu ja toisaalta uskon, että ihmisten perustarpeet ovat aika lailla samanlaisia, kehityksissämme on yhtäläisyyksiä, sitähän se tiedekin etsii. Aina ei tietenkään voi valita, ei edes perustarpeita. Kiinnostukseni on syvästi ihmisyyteen liittyvää, sillä olen menettänyt sen. Tommy Hellsten sanoi jossain haastattelussa, kun ihminen hyväksyy elämän kohtalon, hän alkaa oppimaan, uskon että itselleni on käynyt niin, olen ollut oppimisintoinen. Tämä on juuri yksilöllisen kasvun mahdollisuus ymmärtää kärsimystä ja tulla läsnäolevaksi omaan elämäänsä. Hellsten ei ota juuri kantaa yleiseen hyvään, jossa meidän on taisteltava ihmisoikeuksista, ettei kärsimys tule liian suureksi. Ja tällä tarkoitan ihmisen mielenterveyttä, ihminen ei voi olla enää läsnä itsessään, kun psyykkinen puolustus määrää tahdin, aivopaine kuljettaa mielikuvia. Mieli siirtelee vuoria, sanoi jo Freud.

Sosiologian opinnoissa opin, että alkujaan naamio tarkoitti persoonaa. Se oli ehkä aikaa, jolloin ei vielä eritelty persoonallisuutta. Persoonallisuus tarkoittaa yksilön yksilöllisesti syntynyttä todellisuutta ja toimintaa. Persoona oli ehkä enemmän keho/ruumis. Käsitteet ovat epäselviä, ja minun tietoni on liian vähäisiä. Jos ajatellaan, että persoona on naamio, siitä voisi johdatella, että ruumis on vain maja ja persoonallisuus voisi olla ihmisen elämän pääasiallinen voimavara, henkisen kehityksen kehto ja lehto. On järjetöntä, että uskonnot opettavat, ettei ihminen itse ole mitään, mitä, jos tämä onkin juurisyy siihen, ettei ihmisellä ole enää tavoitteita eikä pyrkimyksiä hyvään ja oppiminen on vain ruumiin tekoja, toistoja, mitä on nähnyt.

Olen kiitollinen äidilleni, joka luki runoja lapsuudessani ja lausutti niitä. Kun aloin etsimään menetettyä itseäni, juuri runouden syntyminen ja tuottaminen oli ensimmäisiä löytämisen lähteillä. Taulujen maalaaminen auttoi havaitsemista, toteamista, mutta runot syntyivät vapaudessa ilmaista itseään, tuottaa puhetta ja nähdä sekä kirjoittaa ne sanoiksi. Ja se tapahtui vasta sitten kun olin päässyt väkivallasta eroon, vapauteen ja välittämisen ilmapiiriin ympäristön taholta. Tiedän monen väittävän, että ihminen itse valitsee mitä vastaanottaa, ei valitse, jos uhkana on elämän menetys. Jokseenkin on surkuhupaisaa, että yksilön mahdollisuuksiin uskotaan niin sokeasti, kun historiasta voimme nähdä, että koko kansa alistuu, kun diktaattori määrää.

Mistä naamion voi löytää, mielessä, tunteissa, kielessä, sosiaalisuudessa? Uskon, että mielessä on kaksi puolta, positiivinen, iloa tuottava, tavoitteellinen, mielikuvituksen avulla eteenpäin pyrkivä luova puoli, ja negatiivinen, jossa on ahdistusta sekä kipua ja vastoinkäymiset tuovat surua, jossa on vain pelkkää kehoa. Perustunteet ovat iloa ja surua. Joidenkin psykiatrien näkemys on, että suru ja kärsimys nostavat pintaan ilon ja luovuuden, millä hyväksytetään väkivalta, myös taiteen uskotaan syntyvän näin, osin varmasti näinkin. Se näkyy esim. siinä, että peilisolut peilaavat itsen kautta toisen kokemukset, jos vaikka toisessa surua. Siten sosiaalisuus on osittain vaikea ongelma, osittain tärkeä väylä kokemusten kohtaamiseen ja näkemiseen. Minusta ilo ei synny surusta, se auttaa arvottamaan sitä, kun on menettänyt, mutta se ei synny siitä. Minulle ilo syntyy oppimisesta, ihmeen syntymisestä, kun mielikuva syntyy, suru taas menetyksestä, hylkäämisestä, pettämisestä, jotka sitten muutan oppimisen kautta arvoiksi ja etsin sellaista asiaa siitä, mistä voisin iloita siinä tapahtumassa, helppoa se ei ole, joskus surussa viipyy pidempään, ja masennukseksi se muuttuu, kun ei voi vaikuttaa tilanteissa, aivot muuttuvat lyijyksi, jossa liikettä ei tapahdu.

Nämä ainoastaan persoonallisuuteen liittyvät näkemykset tuovat monia ongelmia. Kun itse nuorena jouduin tilaan, pelkän kehon toimintaan, ja tämän persoonallisuusteoriat väittävät dissosiaatioksi, harhaiseksi havaitsemiseksi, eivätkä ota huomioon toisen ihmisen valtaa toiseen nähden, vaan uskovat tieteen paradigmaan näkemyksessä, että toinen voi havaita toisesta paremmin. Kiitän luojaani, etten joutunut lääkärin syyniin tästä. Juuri tämä oli suurin ongelma yhteisöissä, toiset väittivät tietävän paremmin, mitä ajattelin ja tunsin, minulta ei kysytty ja en saanut puhua, minut vaiennettiin. Vaikka sosiaalisen vallan vuoksi ja puhumattomuuteen alistettuna elin vain ruumiissa erillistettynä, se ei tarkoittanut sitä, etteikö itse olisi uinunut jossain, se oli vain häväisty piiloon, tuotti tunteita tiedostamattomasta liikaakin, kun puheoikeutta ei ollut. Eriytyneenä ainoastaan ruumiin tasolle, näkyi selkeästi se, ettei ollut itseilmaisun oikeutta. Kun tuijotetaan ainoastaan persoonallisuuteen, ei huomioida mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Se on vallan väärinkäyttöä pahimmillaan.

Kun yhteisön vallasta ja toisesta havaitsemisesta on tehty totuus ja Jumala, esiin tulevat vain ulkopuolelta havaitsijan valitsemat asiat, useinkaan ei heidän omat tekonsa.  Nuo persoonallisuusteoriat eivät tunnu ottavan huomioon toisen ihmisen väärää tulkintaa toisesta. On mieletöntä, että juuri psykiatria, mikä tutkii persoonallisuutta ja sen todellisuutta, ei huomioi ympäröivää todellisuutta, mikä vaikutus sillä on persoonallisuuteen. Tässä kohtaa on minulla varmasti asennetta, sillä näin olen juuri persoonallisuuttani hoitavat kokenut, tieteenä psykiatria on toisenlainen ja huomattavasti laajempi sekä syvällisempi analyyseissään.

Ehkä minä olen elämän kohtelussa joutunut erillistämään omia puoliani, mutta se ei ole tarkoittanut sitä, että olisin hylännyt ne, ne ovat odottaneet, joskus tiedostamattomasti, joskus tietoisesti, että saisin olla olemassa itseilmaisevana. Se ei estänyt minua näkemästä ja havaitsemasta kokonaisuutta itsessäni, ympäristössä ja asioissa, ne eivät lähteneet elämään omaa elämäänsä, itsen vain piti olla piilossa, koska yhteisö ei antanut oikeutta tulla esiin itseilmaisusssa, vaan rankaisi julmasti siitä. Jokseenkin on absurdia, että juuri persoonallisuutta tutkimalla, on annettu toisille valta tulkita toisen ihmisen kokemukset, eikä yksilö saa havaita omia kokemuksiaan. Ikään kuin vallan oikeus vie tuhoon toisen taholta, kun valtaa itseen ei anneta. Häpeällistä.

Tuota naamiota voi tarkastella eri mielentilojen kautta. Lyöty, huomiomaton ja syrjitty saa naamiopuvukseen risaisen, rikkinäisen, levottoman ja ahdistuneen, lysähtävän kehomekon, sosiaalisista lyönneistä syntyy haavojen jäljet. Aggressioita joskus ilmenneenä ulkopuoliset tekevät arvion tästä ilmiöstä, tarkkailtavasta vallitsevien arvojen puitteissa, tuo käytös saattaa ilmentää itsekkyyttä, ylimielisyyttä ja narsismia, vaikka se olisi vain prosentti tarkkailtavan käytöksestä. Kontrollifriikit ovat asioiden vääristäjiä, yrittäähän kohde yhtäkkiä pysyä koossa ja nostaa päätänsä, katsettansa ylös, sillä tavoite on, että alistetun on kuoltava, häiritsemästä niin täydellisesti valtaansa rakastunutta ihmistä.

Raija