KUOLEMANPELKO VAI ELÄMÄNPELKO

Taitaa tuo Iranin konfliktitilanne vaikuttaa siihen, että pohdin kuolemaa. Filosofian lisensiaatti, psykoanalyytikko Pirkko Siltala sanoo kolumnissaan Yle sivuilla 5.72017; ”Harva asia on elämässä yhtä varmaa kuin se, että me kaikki kuolemme. Kuoleman vääjäämättömyys kulkee mukana myös elämässä. Kuolemanpelon lisäksi meissä asuu myös elämänpelko. Kun emme hyvää kiellä tai väheksy kuoleman läsnäoloa, osaamme elää ajatellen minkälaista elämää minä haluan ja mikä siinä on tärkeää”.

Olen vuosikymmeniä pohtinut kohdallani näitä asioita, konkreettisesti ja myös filosofisesti, elämän tarkoitusta. Minä olen varmaan hyvin arkinen ihminen, sillä haluan, että voi kokea jotain merkitystä ja tarkoitusta täällä elämässä ja jokaisen elämä on arvokas suojeltavaksi. Siina mielessä olen näkemykseni tai ajatuskysymykseni mukaan luterilainen, että siellä sanotaan, ettei ole merkitystä mitä tehdään, vaan armo tulee vain Jumalan taholta ja siksi toisaalta elämä on siten turhuutta ja vie pohjaa moraalilta sekä tekee ihmisen arvottomaksi. Minä en odota taivas tai helvettipaikkaa. Joskus luen paavin twiittejä. Eilen luin, kun hän sanoi, että palvonta on hyvä asia, kun saadaan säilytettyä arvoja, mitkä ovat tärkeitä. Näistä filosofisista väitteistä ei ole paljonkaan apua elämässä, jos mitään ei saa tehdä, vaan kaikki on tuomittavaa ja valta ja asema määrittää kaikki oikeudet, ei tutkittu ja tarkoin harkittu tieto.

Ei opit ole itseisarvo, ne kuuluvat elämään eikä niitä voi palvoa itsetarkoituksellisesti, ilman selitystä ja ymmärrystä.

Onko kuolema tai elämä viettejä, mikä laittaa liikkeelle, kuten Freud väitti? Vietti ja vaisto on hyvä oppia erottamaan eri lähteistä vaikuttavina, vaisto synnyttää vietin, siitä kokemuksesta voi syntyä tunteita, mitkä tulee tiedostamattomasta, ihmisen henkisyydestä.  Sen tiedämme, että tämä on ikuinen kiista siitä, syntyykö elämänvoima henkisestä puolestamme vai onko se seksuaalilähtöistä. Minusta nämä voi erottaa siten, että seksuaalilähtöinen on elinvoimaa ja henkinen puoli elämänvoimaa, joissa molemmissa on elämä ja mitkä molemmat vaikuttavat toisiinsa. Jatkuva psyykkinen puolustus väkivallan alla väärin kohtelussa on tuhovoimaa ja vaikka siinä voi esiintyä pinnallisesti seksuaalisuutta, psyykkinen puolustus nousee kehoon jännitteenä, mitä usein juuri lapsuudessa esiintyy eriytymättömän minän kehityksessä, kaikkivoipaisuudessa.

Henkisen puolen kehitykseen vaikuttaa oleellisesti minän ja itsen kehitys ja niissä on omanlaiset ehtonsa niiden toiminnallisessa valmiudessa alkaen vapaudesta päätyen rajoihin. Ilmeisesti on niin, ettei tuo kuolemanvietti ole kehittynyt minussa, ei ole ollut mitä kuolla, kun ei ole saanut olla tai sitten kun oli täysin kuollut henkisesti, halusi vain kuolla ruumiillisesti. Siten esim. väite, että kuolemanvietti antaisi elämänviettiä, kun kuolema on ollut vahvasti läsnä kehossa, on outo. Henkiset valmiudet eivät synny kehosta, mutta ne tarvitsevat kehon niiden tulemisessa. Minuus on siis ehdottoman tärkeä kasvamisessa ihmiseksi.  

Sammuttaminen on kasvatuksessa merkittävä menetelmä, mikä tuli juuri esiin elämässäni, koska ihmiset kasvattivat aina, ehkä se johtui siitä, että he olivat ammattikasvattajia, ammattitauti. Kun minussa on yritetty sammuttaa aggressiivisuutta, mikä on syntynyt väkivallasta, se on ensin noussut ylös ja sitten sammunut/kuollut, kun silläkään ei ole merkitystä.

Minulla elämänpelko on suurempi kuin kuolemanpelko. Elämänpelko ihmisiä kohtaan, joiden valta on kuin taivaassa kaikkivaltiaalla. Olenko siis kiittämätön, kun en vain ota vastaan vaan mitä ylhäältä annetaan? Ensinnäkään en usko, että elämäni on ylhäältä annettu ja määrätty tällaiseksi, vaan se on täällä maan päällä luotu ihmisten vallan avulla. Saan tuta joka päivä ihmisten vallan, jossa he katsovat, että teen kaikki väärin ja sulkevat pois vuorovaikutuksesta, ellen toimi heidän määrittelemillään ehdoilla. Vuorovaikutus on juuri se asia, mikä on minulle arvokkainta, siihen perustuu kaikki elämän tarkoituksessa ja sehän on riistettävä, että kuolisin lopullisesti. Ajattelen muiden mielestä vääriä asioita, vakavia, elämän tarkoitusta ja merkitystä, oikeuksia ja velvollisuuksia. Pitäisi kulkea pelkästään tulevaisuudessa ja luoda tavoitekuvia ja minun arvoni on ihmisyydessä, ihmisen oikeudessa kasvaa ihmisenä, elää kaikkine puolineen niin, että se on kunnioitusta elämälle, mikä meissä mahdollistuu. Mutta näyttää siltä, ettei muut halua sitä, he haluavat pitää hauskaa, kun minä vaadin myös sisäistä iloa, sielun kuplimista.

Kun on oppinut luottamaan Jumalaan elämän tarkoituksessa, ainoastaan sieltä syntyy toivoa. En ole mikään ilon pilaaja, suon ihmiselle hauskanpitoa, elämästä nauttimista ja hyväksyn ihmisen kehon, seksuaalisuuden ja nautinnon. Mutta joskus toivon, että miettisimme joskus vakavasti elämää, syitä ja seurauksia. Kirkosta sitä en ole saanut, tiede ei huoli minua, koska en osaa englantia.

Elämän etsiminen vuorovaikutuksen kautta oikeutena on yksi ulottuvuus, jossa jokaisen yksilön oikeutta on etsittävä jokaisen ihmisen totuutena tulla huomioiduksi kysyvänä ja etsivänä yksilönä, kuulla häntä hänen totuutensa kautta. Joskus luin jostakin, ettei edes mielisairaat puhu järjettömiä, vaikka se siltä voi vaikuttaa. Kun menemme mukaan vuorovaikutukseen, rakennamme yhdessä sitä maailmankuvaa, jossa ihminen kasvaa ja oppii omaa ihmisyyttä. Kun puhuin avun pyytämisestä viimeisessä blokissani, juuri noihin sanoihin olisi pitänyt tarttua ja viedä keskustelua eteenpäin, mistä pelot syntyivät, mitä oli niiden takana. Jokaisen ihmisen sanominen on otettava tosissaan, eikä se estä elämän iloja. Kukin tulee omalla todellisuudella vastaan, kenellä on oikeus määritellä se vääräksi, niin ettei kyseinen henkilö saa ilmaista itseään, vaan hänet suljetaan ulos yhteisöstä.

Raija